Pretty words can cut just like a knife

- lilco& Gemma -

Voi vittujen vittu. Mischa Moonin elämä oli pistetty kertaheitolla aivan sekaisin. Hän ei tiennyt mitä tehdä, järki sanoi aivan toista, kun mitä huusivat tunteet. Ja vaikka hän kuinka yritti tukahduttaa ne päättömät tuntemukset, ei hän tuntunut onnistuvan siinä yhtään millään tavoin.
Nyt pojan olisi kuulunut istua matematiikan tunnilla keskittymässä haahkan nalkutukseen. vaan mitäpä teki poika? Vihje: Ei ainakaan istunut siellä luokassa, missä olisi kuulunut.
Mischa oli ajatustensa orja, mieli yritti kahlita häntä kovasti yhteen tavattoman omahyväiseen ykkösluokkalaiseen. Sievään ja teräväkieliseen sellaiseen. Voi vittujen kevät, todellakin.

Mischa istui ikkunalaudalla, ikkuna oli avoin ja pojan huulessa kärysi tupakka. Käytävä oli autio, mikä oli vain hyväksi. Mischa tarvitsi oman tilansa ajatuksilleen, aina ei helvetti vie jaksanut edustaa! Nyt tuo poika olisi mennyt kenestä tahansa kapinallisesta… tai no, ehkei kuitenkaan…
Pojalla oli yllään laadukas, musta T-paita, jonka päällä puvuntakki ja jalassa dieselin kulutetut farkut. Kengät sentään olivat perinteiset mustat nahkakengät. Punaiset laineet roikkuivat vapaina olkapäille ja kasvoilla oli nyrpeä ilme. Vihreiden silmien sulkeutunut katse oli suunnattu jonnekin päin pihaa. Nyt kun paikalle olisikin sattunut talonmies niin poika olisi ollut helvetin hyvin kusessa…

//gemman looksit~ ja anteeksi kamalasti, tämä hieman venähti. taas.

"Et jaksaisi väittää vastaan", eräs tavattoman omahyväinen ykkösluokkalainen kivahti puhelimeensa astellessaan autiota käytävää pitkin. Tuolla tavattoman omahyväisellä ykkösluokkalaisella oli kiivas väittely menossa erään cheerhuoran kanssa, joka ei suostunut yhteistyöhön. Sitä perusjuorukamaa. Nothing special. Jotain viihdykettä vain.
"Haista nyt jo paska", tuo ykkösluokkalaisemme murahti, ja katkaisi puhelunsa. Tämän ykkösluokkalaisen nimi muuten tosiaankin oli Gemma Fleming. Hän oli sutjakkaasti tekeytynyt nuhaiseksi Atkinsin bilsantunneille, ja asteli nyt päättäväisesti kohti terveydenhoitajan vastaanottoa hakemaan itselleen lääkärintodistusta. Hickmania oli niin naurettavan helppo huijata. Flemingillä oli tähtäimessä livahtaa sitten pihalle, etsiä tuo äskeinen cheerleader käsiinsä ja puristaa tytöstä kaikki tiedot ulos.

Mutta kuten tiedämme, aina kaikki ei mene ihan kuten pitäisi. Mukavasti Gemman matkan katkaisi eräs henkilö, joka istuskeli ikkunalaudalla avonaisen ikkunan ääressä, käytävän varrella. Mischa Moon. Gem pysähtyi kuin seinään tunnistaessaan tuon porkkanapään. Tyttö oli nimenomaisesti yrittänyt välttyä kyseisen herran miettimiseltä, minkä johdosta Gem oli syytänyt ihmisten niskaan enemmän paskaa kuin tavallisesti. (Hänellä oli tapana purkaa tunteensa muihin vittuilun muodossa.) Gemma ei vieläkään halunnut ajatella Mischaa, mutta hänen pitäisi jotenkin päästä toisen ohi. Hän voisi ehkä kääntyä ja mennä toista reittiä (mutta oli mahdollista että hänen korkojensa kopina oli kantautunut Mischan korviin). Gem voisi ehkä kävellä kylmänviileästi ohi tai ehkä hän voisi pysähtyä ja sanoa "olen pahoillani" ja jatkaa matkaa. Vaihtoehdot kieppuivat neidin pään ympärillä, kun hän jatkoi askellustaan. Gemman onnistui jo melkein kävellä Moonin pojan ohi, kun hän kääntyikin ja jäi katsomaan tuota punapäätään.

"Hei", Gem töksäytti sitten, ja kurtisti kulmiaan, kääntäen katseensa sitten vaivautuneena pois. Olipas hieno aloitus.

- mitäpä siitä >D -

Tupakka paloi hitaasti, mutta ajatuksista ei päästy eroon. Voi kun olisikin. Elämä vaan ei ollut lainkaan niin helppoa, kun olisi toivoa saattanut.
Oli kaiketi harmi, ettei poika hätkähtäessään tipahtanut avoimesta ikkunasta ulos, kun hän kuuli tervehdyksen inhottavankin tutulla äänellä. Töksähtävä sävy, joka sai juuri ja juuri pojan kääntämään tylyn katseensa tyttöön. Miksi sen piti näyttää noin hyvälle, kun Mischa oli vihainen sille? Perkele, ei lainkaan reilua!
Poika vain katsoi pitkään tyttöä, joka ei katsonut häneen. Vittu. Poika tuhahti ja veti henkoset tupakastaan. Mitä se nyt tahtoi? Tuli ilkkumaan Mischaa? Se tästä puuttuisikin. Oli helvetin alentavaa, kun kerrankin laski omat panssarinsa alas ja heti sai nenilleen. Niin helvetin alentavaa… Olisi pitänyt silloin joskus olla kysymättä Gemma Flemingiä kahville. Niin, Misca ei muistanut sitä äänensävyä, jolla tuo tyttö oli tarjouksesta kieltäytynyt. Hän oli ottanut silloin damagea, se oli kieltäytyminen oli oikeasti sattunut häneen. Ja hän tiesi Gemman nähneen sen.

“Mitä nyt?”, Mischa ärähti jopa liiaksi kiukustuneella äänellä. Puolet siitä oli tyystin tahatonta, mutta silti… Poika käänsi katseensa pois, veti viimeiset henkoset ja nakkasi natsan ulos ikkunasta. Hänen olisi tehnyt mieli avata sydäntään tytölle, mutta ei hänen egollaan moista tehty. Hän ei ollut sitä tyyppiä, joka rupeaisi rähjäämään kovaäänisesti. Hän ohitti kaiken kylmänviileästi ja kihisi kiukusta itsekseen. Tai ainakin sellainen hän kovasti yritti olla. Totuus vain oli se, että jopa Mischa Moon omisti tunteet.

Gemma puraisi huultaan kuulleessaan Mischan kiukkuisen äänen. Kiva kiva. Tyttö arveli, että olisi sittenkin ehkä pitänyt vain kävellä ohi, eikä jäädä heittämään huulta. Voi jessus, mitä hän oli oikein ajatellut pysähtyessään... Gemman asenne koveni, kiitos toisen ärtymyksen. Hänelle ei puhuttu tuohon sävyyn.

"Miksi puhut mulle tuohon sävyyn?" Gemma tiuskaisi asettaen kätensä lanteilleen, uskaltaen jo katsoa toista. Oli hyvin lähellä että Gem olisi alkanut räyhäämään, mutta viime tingassa hän sai vedettyä kieleltä pyrkineet syytökset ja anteeksipyynnöt takaisin. Hän ei halunnut näyttää, miten syvälle Mischa oli viimekertaisilla tekemisillään päässyt. Ihan täysin hiljaa Gemma ei kuitenkaan pystynyt olemaan, häntä ärsytti toisen asenne niin pahasti. Hänen oli pakko saada sanottua jotain, ihan mitä tahansa...

"Sun vikasihan kaikki on", tyttö murahti, purren sitten huultaan ettei kävisi kiljumaan kaikkea ulos. Hänen kätensä olivat valahtaneet lanteilta, ja nyt ne vain roikkuivat sivuilla, sormet nyrkkiin puristettuna. Päättäväinen asento muuttui pikkuhiljaa epävarmaksi.

Mischan teki niin mieli ruveta kiukuttelemaan oikein kunnolla, sanoa tytölle kaikki mitä mielessä oli. Päällimmäisenä se kirottu liiallinen pitäminen ja loukkaantuneisuus. Helvetti, elämä oli aivan liian vaikeaa!
Tyttö tiukkasi, miksi punapään äänensävy oli sellainen kuin oli. Vihrein silmin tuo poika vain mulkaisi Gemmaa, eikä argumentoinut mitään. Vitutti. Teki mieli sytyttää uusi tupakka, mutta eihän hän ollutkaan poltellut kuin kolme viimeisen vartin sisään. Vittu.
Tyttö syyllisti häntä. Häntä. Mischaa. Kaikesta. Poika siirsi katseensa toiseen julmistuneena ja pomppasi jaloilleen ikkunalaudalta hän otti muutaman askeleen ja tuijotti nyt tyttöä alaspäin läheltä.
“Mun vika? Kaikki?!”, poika sähähti. Ei se mun vika vittu ole, että sä olet niin vitun ärsyttävä, että mä taidan olla rakastumassa. “Kerro sinä, mitä mä olen tehnyt väärin, neiti täydellinen”, Mischa jatkoi ärinäänsä. Jaksaminen alkoi pikkuhiljaa loppua.

Perkeleen neiti Fleming, kun onnistui nostamaan tunteet pintaan. Helvetin helvetti!

Yllättyneenä Gemma otti askeleen, pari taakse Mischan tullessa lähemmäs hurjistuneena. Tyttö loukkaantui paitsi toisen asenteesta, mutta myös sanoista, ja hänen ilmeensä kyllä kuvasti sitä. Yleensä hän teki kaikkensa pitääkseen pokerinaamansa, mutta jotenkin Gemmasta tuntui että kun häneen sattui, myös Mischa loukkaantui jollain tasolla.

"Sä et tajua mitään", Gem sihahti synkästi, mulkaisten poikaa kulmiensa alta. Jep, helppo oli toista syyttää. Tyttö ei muistanut ollenkaan, että hän oli ollut se, joka kahvikutsusta oli kieltäytynyt. No, kuten sanottu, Gemmalla oli tapana purkaa paha olonsa muihin. Niin tässäkin tapauksessa; hän halusi Mischalle yhtä pahan olon.
"Teet kaiken väärin", Gemma tuhahti viileästi, vaikka hänelle tuottikin hiukan työtä pitää äänensä vakaana ja päättäväisenä. "Koska joskus, esimerkiksi vaikka nyt, mä toivon että en ois udellut sulta silloin ruokalassa siitä pukuhuonejutusta..." Okei, nyt tytön ääni hiukan värähti, ja tummat silmänsä hän joutui myös kääntämään pois. Mischalle äksyily ei ollut niin kivaa näin loppujen lopuksi.

Gemman ilme oli kaiketi näkemisen arvoinen, mutta se ei silti antanut Mischalle minkäänlaista henkistä tyydytystä. Hän olisi toivonut toisen loukkaantumisen tuottavan sitä, mutta kaikkea haluamaansa ei vain saattanut saada.
Hän ei tajunnut mitään, teki kaiken väärin ja Gemma toivoi, ettei koskaan olisi erehtynyt tutustumaan häneen. Auts.
Mischa tuhahti tympeästi, hän oli loukkaantunut vain lisää. Jotenkin harvinaista? Tuskinpa vain.
”Selkis”, poika ärähti. ”Ala sitten painella ja jätä mut rauhaan!”, poika suurin piirtein huusi.

”Ehkä mä saatana teen kaiken väärin! Menen ihastumaan tollaiseen idioottiin ja sitten vielä näytän sen ja… Arvaa mitä, Fleming? Tällä hetkellä mua ei vois vähempää kiinnostaa mun maine tai asema. Aivan. Vitun. Sama!”
Nyt kaikki oli ulkona, hän oli sanonut suoraan… Ja Gemma voisi murskata hänet totaalisesti yhdellä ilkeäsävyisellä naurahduksella. Hajottaa Mischan niin pahasti, särkeä, jotta koko jäinen poika helähtäisi siruina käytävänlattialle.
Mischa kääntyi jälleen ikkunalle ja kaiveli taskujaan saadakseen uuden tupakan huulilleen.

Gemmalle ei tullut mieleenkään päästää ilkeäsävyistä naurahdusta. Mischan sanojen iskostuessa tytön tajuntaan, tuntui kuin käytävästä olisi yhtäkkiä tullut tyhjiö. Henki salpautui. Gemma hämmästyi ja järkyttyi, ja hetkessä hän oli antanut kaiken aiemman Mischalle anteeksi. No, lähes kaiken. Ei Gemmakaan vielä ihan pehmoksi muuttunut, vaikka hänen kasvoilleen levisikin tahaton hymy. Tuntuipa... oudolta?

"Mischa", Gem lausui hiljaa. Sanat tuntuivat jotenkin riittämättömälle, ja Gemma tunsi itsensä typerämmäksi kuin Bianca McIntosh ja Tiffany Sheldon yhteensä. No, ehkä ei nyt ihan niin typeräksi... se olisi jo ollut saavutus...

"Oletko sä tosissasi?" tumma tyttö töksäytti sitten, kun ei muutakaan keksinyt. Olipa hän hienotunteinen tänään.

Hiljaisuus oli pirun ahdistava, mutta ainakaan Gemma ei nauranut hänelle. Jotain positiivista edes… Mitä toinen sitten ajatteli?! Miksei se voinut sanoa mitään ja vapauttaa tästä ahdistavasta olosta. Hän oli helvetti vie mennyt tykästymään liiaksi vallan ärsyttävään ja sarkastiseen tyttöön, joka terävän kielensä lisäksi omasi myös älyä. Ja Mischaa vietiin kuin pässiä narussa. Aivan eri tyylinenhän Gemma oli kuin hänen aiempansa, mutta oliko Mischa koskaan aiemmin tosissaan ollutkaan?
Toinen lausui hänen nimensä, hiljaa, saaden punatukkaisen pojan puremaan huultaan niin, että veri maistui suussa. Toinen epäili ettei hän ollut tosissaan. Se loukkasi, mutta poika ei jaksanut vetää mitään draamakohtauksia. Hän oli liian lamaantunut. Jos hän olisi katsonut tyttöä ja nähnyt tuon hymyn, hän tuskin olisi edes harkinnut. Nyt poika vain kalautti tahallisesti päänsä ikkunankarmiin, ja hän teki sen kovaa. Päässä heitti hetken.

“Sanoisinko mä mitään niin vitun älytöntä, jos sillä ei olisi mitään merkitystä”, poika urahti, eikä vieläkään kyennyt katsomaan tyttöön. Vitu, kun typerien kyynelten piti yrittää tunkea silmiin. Saatana, miehet eivät itkeneet! Minkä vitun takia piti tuntua näin helvetin pahalle. Olo oli niin alaston... Gemma tiesi nyt. Se tiesi, mitä Mischa tuosta tytöstä ajatteli. Tiesi. Vittu kaiken. Ja Gemma voisi käyttää sitä nmiin väärin hyväkseen...

Gemmalla oli tosiaan kerrassaan outo olo. Hänestä tuntui hyvin vaivaantuneelta, mutta se vaivaantuneisuus ei edes häirinnyt häntä. Häntä vain hymyilytti. Hänen jalkansa tuntuivat hyytelöisiltä, hänestä tuntui kuin mikään saatanan niskotteleva cheerleader ei voisi häntä lannistaa. Häntä pyörrytti. Hänen teki mieli nauraa.

Harmi vain että Gemma ei osannut yhtään nimetä tuota tunnetta. Niin outo se oli hänelle.

Maanpinnalle tytön palautti Mischan sanat, jotka saivat hänet hämmästymään. Tai oikeastaan se oli se äänensävy. Itse sanat vain meinasivat lähettää hänet takaisin johonkin ulkoavaruuteen, leijumaan sinne tyhjiöön. Gemma hymähti ja asteli varovaisesti ikkunan ja tuon punapäisen pojan luo. Hänen teki niin pahasti mieli koskettaa toista, mutta hän hillitsi mielitekonsa vaivoin.

"Sä et saisi polttaa täällä", tytöltä pääsi moittivasti, ja hän jotenkin automaattisesti kurtisti kulmiaan. Jotenkin hänen sanansa eivät tuntuneet käyvän ollenkaan aivoissa ennen kuin ne pääsivät suusta ulos. Tuota teoriaa todisti hänen seuraava lausahduksensa, joka pääsi ulos tahattoman terävään sävyyn lausuttuna: "Ja sä olet kyllä auttamattoman tyhmä, jos luulet että tuolla mitä sanoit ei ollut mulle mitään merkitystä..."

Toinen tuli lähemmäs, kyllä Mischa kuuli ne korot. Hän kuuli kaiken, hän kuuli jopa toisen hengityksen. Ja hän oli aivan vitun sekaisin. Tyttö sanoi, ettei Mischa saisi polttaa täällä. Miten se mihinkään liittyi. Hän käänsi viimein katseensa tyttöön, hitaasti ja ilmeettömänä. Polvet olivat pettää alta Gemman ilmoittaessa, että punapää oli auttamattoman tyhmä kuvitellessaan etteivät hänen sanansa merkinneet tytölle mitään. kai hän sitten tosiaan oli auttamattoman tyhmä, mutta kyllä hän jollaintavoin käsitti tytön tarkoittavan nyt sitä, ettei tämä aivan yksipuolistakaan voinut olla. Mischa rohkaisi mielensä ja sipaisi toisen hiuksia, huulille kohosi pienen pieni, aito hymy.
“Täällä mä voin seistä vaikka alasti päälläni, jos mä tahdon”, poika vastasi tytön aiempaan kommenttiin huulillaan hymynkare.

“Mut ehkä mä en välitä tehdä mitään niin typerää”, poika puheli. Entä jos Gemma vain leikki hänellä ja tyttö oli palkannut jonkun ottamaan kuvia tapahtumasta? …ei se olisi mahdollista. Hän ei tahtonut uskoa mitään sellaista, ei todellakaan nyt edes miettiä mitään sen tapaista.
Poika nakkasi puolikkaan tupakin ikkunasta ulos ja kääntyi kokonaan tyttöön päin, nojaillen ikkunalautaan.
Mischa tahtoi auttamattoman kovasti vain kietoa kätensä toisen ympärille ja pitää tytön lähellä.

Gem hymähti. Eikä hän edes hymähtänyt siihen tavallisen sarkastiseen sävyyn, vaan ihan normaalisti.
"Niin, kunhan varot ettei Harakka tai herra Grant satu paikalle", tyttö totesi. Hän vain härnäsi itseään tällä ärsyttävällä ja päämäärättömällä sanailulla. Ja Mischakin kääntyi ihan varmasti tahallisesti Gemmaan päin. Ihan kuin hän sortuisi tekemään jotain! Ehei, ei missään tapauksessa. Tyttö ei voinut luonteelleen mitään - ihan yleisen kettuilun takia hän piti näppinsä kurissa.

"Joooten, jos me ollaan sitten kunnossa, niin mä voin kai lähteä hakemaan Hickmanilta lääkärintodistusta?" Gemma heitti kepeästi, kallisti päätään ja hymyili. Hän joutui katsomaan itseään jokseenkin pidempää poikaa ylöspäin. (Hmh, terävä huomio!)

"Vai oliko sulla vielä jotain?" tyttö jatkoi, pitäen äänensä viattomana. Katseeseen ilmestyi kuitenkin terävä tuike.

Gemma oli jotenkin hassu, kun tyttö ei ollut sarkastinen tai piikittelevä. Ja Mischa piti tästäkin puolesta tytössä aivan liiaksi… No, ei saisi tottua, toinen tuskin tuolla päällä kovin usein oli saati tulisi olemaan…
“Varon kyllä, ei sun tarvi olla huolissas”, Mischa vakuutteli. Okei, ehkä hän hieman kerjäsi sitä vastaan väittämistä… Aivan kuin Gemma muka voisi olla huolissaan hänen takiaan.
“Ollaanko me kunnossa?”, Mischa kysyi ja virnisti tavalla, jota ei varmasti koskaan ennen ollut hänen kasvoillaan nähty, ainakaan julkisesti. “En mä voi helvetti vie olla kunnossa, kun mulla on tällanen olo.”

Toisen hymy oli soma, tyttö oli niin nätti muutenkin. Luonnollinen, ei mikään vetyperoksidi silokonitissinen kukkakeppi. Se oli vain hyvä asia, kai.
“Jos sä haluat, että mä sanon vielä jotain niin sä voit kerjätä sitä vielä vähän lisää”, punapää tokaisi. “Mä olen poika, enkä mä ymmärrä vihjailuja.” Niin juuri, Mischa. Tunnelma oli jotenkin helpottunut suuresti ja Mischa oli rennompi kuin helvetin pitkiin aikoihin.
“Tai ei sun tarvi kerjätä, mä kysyn kuitenkin”, punapää tokaisi. “Me ollaan kunnossa, jos sä nyt et kieltäydy kahvista.”

Gemma kohotti kulmaansa toisen sanoille. Niin, Gem muka huolissaan? Joo. Sen kun näkisi. Mitään hän ei ääneen kuitenkaan sanonut, pyöräytti vain silmiään huvittuneesti. Sitä paitsi, nyt kun on todistettu että hänellä sittenkin taitaa olla tunteet, voisi hän jopa ollakin huolissaan!
... tosin ei ehkä ihan tuollaisen asian takia, vaikka Harakka ja Grant olivatkin jokseenkin pelottavia...

Hmm. Mischan virneestä päätellen tuon olo ei voinut olla kovinkaan huono? Mutta miksi se sitten sanoi ettei ollut kunnossa? Gemin aivot kävivät vähän hitaalla nytten. Ehkä liiallinen hymyily teki hallaa ajatustoiminnalle, että eipä herra Moon suinkaan ainut ollut, joka ei vihjailuja tajunnut...

Onneksi tytön ei tarvinnut yrittää pohtia asioita tyhmistyneissä aivoissaan, kun poika päästi Gemin pahasta ja sanoi suoraan.
"Voi, mähän niin rakastan automaattikahvia, en ikinä sano sille ei", Gemma vastasi kuivaan sävyyn, mutta hymyillen. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin joku pikkuinen osa hänestä ei ollut ihan varma pitäisikö Mischan kanssa julkiselle paikalle uskaltautua. Hän ei ihan oikeasti halunnut että hänen tekemisistään alettaisi juoruilla...
"M.A halkeaisi innosta. Tai uteliaisuudesta", Gem ilmoitti edelleen kuivasti, mutta nyt hänen hymynsä oli hieman vaisumpi.

//pitkästä aikaa kommentoin jotain, mutta nyt on kyllä niin tökkivä vuoro että pakko pyytää anteeksi ><

- pyhpah -

Mischa hymähti tytön ilmoittaessa rakastavansa automaattikahvia. Niin, mutta se hymähdys ei ollut enää samaa sarjaa aiempien hymyilyjen ja virnuilujen kanssa, pikemminkin paluu arkeen. Ei, loukkaantua poika ei itsensä vielä antanut. Eriasia sitten, jos tyttö tekisi hänelle saman kahdesti peräkkäin… Otti tässä jo muutenkin itsetunnon päälle, miksi kaikesta piti aina saada tehdä niin saakelin nöyryyttävää?
“Eikö se ämmä aina”, Mischa tuhahti Gemman vetäessä M.A mukaan keskusteluun. Hienotunteista, nuoriherra Moon, keskustelun kohteena on kuitenkin keskustelukumppanisi paras ystävätär. Olkoonkin sitten, että sen blondin tenttaaminen ei ollut mitenkään nautinnollinen kokemus. Ja se muija harrasti sitä aivan pirusti liikaa.

“Kyllä mä voin lähteä sun kanssa salakahvillekin, jos ottaa itsetunnon päälle”, punapää tokaisi ja kääntyi jälleen tuijottamaan ikkunasta pihalle, ikkunalautaan nojaillen. Olisihan se vaihteeksi kolahdus, jos tyttö ei tosiaan saattaisi liikkua hänen seurassaan julkisesti. Olihan Mischa aika moinen… itsekeskeinen paskiainen, joka omasi myös ei-niin-hehkeän maineen. Tosin, ei´pä ollut Gemmakaan siitä kaukana. Olkoonkin sitten, että nuoriherra Moon oli sokea näkemään itseään muiden silmin.

"Se ämmä on mun ystäväni ja ehkäpä tärkein sellainen, anteeksi vain", Gemma totesi. Tietty hän puolusti rakasta cheerleaderiaan, vaikka tiesikin tuon olevan joskus todella ponteva, mitä tuli tietojen kalasteluun - mutta muunmuassa juuri sen takia M.A oli niin tärkeä. "Jos soisit puhua siitä vähän nätimpään sävyyn niin oisin voinut varoittaa sua yhdestä jutusta, mutta nyt en taida viitsiä", Gem jatkoi ja nyt hän taas hymyili. Ja mistäkö hän puhui? No tietty siitä kun Mary-Ann oli tuossa kerran ilmoittanut tutkivansa tämän punapään perinpohjin.

Möhmöh, nytkö herra sitten kävisi mököttämään?
"Mischa", Gemma sanoi vaativasti ja astahti vielä lähemmäs poikaa. Gem nojasi toista kättään ikkunalaudalle, Mischan toiselle puolelle, tapittaen mainittua ruskeilla simmuillaan. Suklaasilmien katse oli vielä vaativampi kuin äänensävy. "Älä käy kiukuttelemaan. Aika ja paikka niin I'll be there."

Gemma puolusti Mary-Annea, mikä oli tietysti täysin ymmärrettävää. No, etteikö olisi muka ollut ymmärrettävää sekin, että Mischalla oli tietty määrä ennakkoluuloja sitä äm… tyttöä kohtaan. No, parempi kai oli se, että poika jätti aiheen siihen. Kyseisestä blondista ei saisi aikaan muuta kuin ilmi riidan ja sitä punapää viimeisenä vaihtoehtona tahtoi nyt tai mielellään koskaan.
Toinen herätti kuitenkin mielenkiinnon ilmoittamalla jostain varoittamisesta, jota ei kuitenkaan viitsinyt tehdä. Vihreäsilmäinen vilkaisi toista sivusilmällä, mutta ei kiusallaankaan kysynyt. Ei, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.

Toisen ääni oli vaativa, kun se lausui punatukkaisen pojan nimen. Tyttö tuli lähemmäs, katse poltteli poikaa, joka teki kaikkensa kääntymästä toisen puoleen. Tyttö sanoillaan kuitenkin eväsi kovan yrityksen, pojan oli pakko katsoa. Hän hymyili itsekseen, tietenkään tajuamatta sitä, että vaikka hän kuinka olisi hymyillyt vain itsekseen, ei se estänyt Gemmaa näkemästä sitä hymyä.
“En mä kiukuttele”, poika tokaisi. Niin, ei kiukutellut enää.

Aika ja paikka taasen… Mitäpä hän nyt sitten keksisi, kun pallo oli kerta hänellä… Halusiko tyttö salakahville hänen kanssaan, vai kenties julkisesti? Mieluummin toki jälkimmäinen vaihtoehto, jos punatukkaiselta kysyttiin. Mutta kysyttiinkö?
Viattomassa mielessä vai treffeille? Miksi vitussa hän mietti näin paljon, eikä vain heittänyt sitä aikaa ja paikkaa…
“Miten ois nyt heti?”, poika virnisti, hivenen pirulliseen sävyyn, mutta pääasiallisesti vilpittömällä tavalla. “Tai toki sitten, kun sä olet hakenut sen saikun Hickmanilta.”

Äh, niin, ehkä Mischa ei kiukutellut nyt, mutta Gemmapa hieman kiukuttelikin. Jotenkin tyttö ei vain voinut pistää itseään sanomaan 'okei suostun', eikä se johtunut pelkästään siitä kun hän ei yleensä totellut ihmisiä. Ok, hän oli itse pyytänyt aikaa ja paikkaa, mutta hän oli kyllä ajatellut vähän myöhemmäksi, niin hän olisi voinut hieman asiaa tuumia asiaa. Hän ei osannut oikein osoittaa sormella sitä syytä, miksi oli näin vastahakoinen lähtemään nyt heti. Se, että hän ei halunnut ihmisten näkevän, oli vain osasyynä, oikeastaan ei edes kovin suuri osa sitä syytä. Hänellehän oli loppujen lopuksi ihan vitun sama mitä jotkut pellet hänestä ajattelivat, kunhan eivät vain kävisi nenälle hyppimään.

Vaikeaksi meni.

Gemman huulet olivat menneet miettivästi mutruun tytön pohtiessa Mischan ehdotusta. Damn it, hän ei halunnut tehdä samaa kuin silloin viimeksi! Viimeksi hän ei ollut viivytellyt, toimisikohan se nyt?
Tyttö nosti tummat silmänsä takaisin Moonin poikaan (katse oli nimittäin valahtanut), ja kohotti kulmaansa kysyvästi.
"Miksi ihmeessä sä haluat viedä mut noin kovasti kahville?" tyttö tiedusteli hieman hämmästyneenä, eräänlaisen terän säilyessä hänen sävyssään edelleen. "Mikä mussa oikeasti on niin ihmeellistä - etkö tiennyt että oon loppujen lopuksi tosi tylsää seuraa?"

Gemman tarkkailu oli pidemmän päälle vaivaannuttavaa. Mitä se aikoi ja miksei sanonut mitään? Tyttö viimein kysyi, miksi Mischa niin kovasti tahtoi tytön kanssa kahville. Ja ilmoittipa vielä, ettei tuossa ollut mitään ihmeellistä ja väitti, että hän oli tylsä. Mischaa se vain hymyilytti.
“Noin typerän väitteen saat kyllä todistaa”, poika ilmoitti. Hän ei osannut vastata ensimmäiseen kysymykseen, joten jätti sen huomiotta. Tai tokihan hän olisi osannut, mutta ylpeys ei antanut hänen sanoa suoraan, että hän oli helvetti vie vain niin kovin kiinnostunut.. Kaiketi jollain tasolla ihastunutkin. Oliko siis muka joku suurikin ihme, että Mischa tahtoi viedä Gemman kahville?

“Onko sulla joku ongelma sen kanssa?”, poika kysyi, koskettaen tytön käsivartta kevyesti kädellään. Hän ei tahtonut, että Gemmalla olisi ongelmaa hänen kanssaan.

Hei, ihan fiksu väite tämä oli, Gemma tiesi itsekin että oli oikeasti julmetun pitkästyttävää seuraa. Hänen keskustelunaiheensa rajautuivat ihmisten parjaamiseen, ihmisten tekemisten reposteluun ja randomeihin nokkeliin heittoihin. Ja herra paratkoon, tuskin Mischaa juoruilu pahemmin kiinnosti. Likka ei ikinä käynyt kahvilla. No, ehkä joskus jos oli jotain muhevaa juoruttavaa tai suunniteltavaa jonkun Mary-Annen kanssa, mutta ei muulloin.

"Blääh", Gemmalta pääsi. Tummat silmät pyörähtivät seinässä, ikkunassa ja päätyivät takaisin Mischaan tuon koskettaessa tytön käsivartta. Gem ei niin yhtään tiennyt mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Tai no, sen hän tiesi, että toisesta pääsisi helposti eroon heittämällä jotain tylyä ja töykeää, mutta kun ei... Gemma alkaisi kohta kiukuttelemaan itselleen kun ei vain osannut keksiä mitään järkevää.
"Mulla on katsos koulua juuri nyt", tyttö huokasi tavoitellen pistävää sävyä. Hirveän huono selitys. Hän lintsasi tunnilta ja hän sanoi jotain tuollaista. Ja tätä tyttöä sanottiin fiksuksi ja valehtelijoiden kruunaamattomaksi kuningattareksi..!

Mischa ei oikeasti tiennyt pitäisikö tässä nyt itkeä vai nauraa. Tosin, kukaan itseään kunnioittava ja mainettaan varjeleva henkilö, tuskin itkisi tuon nartun nähden. Ja Mischa ei tahtonut nauraa sen enempää kuin itkeä. Hän näytti vaan tylyä tavallista naamaansa. Niin, mistäkö se vittupään maine olikaan peräisin?
“Niin näyttää olevan”, Mischa tokaisi neutraalilla äänellä. Väri oli kadonnut, nauru ja kylmyyskin tiessään. Se oli vain harmaa, tylsä ja tavallinen sävy ilman minkään lajin tunnetta.

Tuntui, että oli turha edes yrittää, kuinka hän muka voisi saada tuon tytön ulos kahville kanssaan, kun se ei millään tuntunut haluavan lähteä. Ja yleensä Gemma kyllä taisi sanoa suoraan. Tuskinpa siis kyseessä mikään neiti-vaikeasti-tavoiteltava -effekstikään oli. Mikä sitten? Eikö toinen sanonut hänelle suoraan sen tähden, mitä tässä käytävällä oli nyt tullut selvitetyksi ja tiesi, ettei Mischa sietäisi sitä. Mistä oli kysymys, missä mentiin, miten päin tämä maailma oikeastaan nyt edes oli.
“Jos nyt sitten otetaan siltä pohjalta, että sä sanelet säännöt, kun olet jo helvetti vie saanut mun pään aivan pyörälle.”

Poika pyysi (käski?) Gemmaa iskemään säännöt tiskiin, ja tyttö melkein naurahti ivallisesti - naurahduksen sijaan ulos pääsi kuitenkin vain tuhahdus. Mistä lähtien Mischa Moonit olivat noudattaneet sääntöjä?
"Mistä lähtien oot pelannut sääntöjen mukaan?" Gem kysäisi, tuoden näin ajatuksensa esille. Hän arveli itsekseen, että oli varmaan menettämässä jonkin tärkeän osan aivoistaan, kun ei keksinyt minkäänlaista itselleen ominaisen fiksua sanottavaa. Tyttö heitti turhautuneen katseen seinälle (seinä ei katseeseen vastannut), pyyhkäisi kiharrettuja hiuksiaan turhautuneesti kasvoiltaan, ja otti sitten askeleen tai puoli taakse. Suklaasilmät likka nosti sitten takaisin Mischaan.

"Jos mä soittelen?" Gemma ehdotti ja hymyili nopeasti, joskin hiukan laimeasti. Miten niin häntä hermostutti? "Mulla on sun numerosi." Hänellä oli kaikkien numero. Ja hän ei tosiaankaan tiennyt milloin muka Mischalle soittaisi - mutta eihän toisen tarvinnut sitä tietää, eihän?

Ei, hän ei ollut koskaan pelannut sääntöjen mukaan. Mutta hän voisi pelata… Helvetin Gemma, kun pisti Astonin suurimman nestepäänkin sekaisin… Tai eipä tuo varmaan kovin useisiin jätkiin iskenyt, kun oli aikamoinen… lehmä. Mischa vain näki jotain, mitä muut eivät nähneet. Tai sitten hän vain kuvitteli sen kaiken.
Ja sitten… Gemma sanoi voivansa soitella. Mischan ilme oli ensin tyrmistynyt ja sitten äärimmäisen hapan. Ei tainnut italialainen charmi purra… Tosin, eiköhän se oltu nähty jo, ettei se toiminut… Vaikka ei Gemma nauranut hänelle, ainakaan päin naamaa. Toisella kuitenkin olisi hänen numeronsa, kuulemma. Sen hän oli jotenkin arvannut, mutta oli se silti ihan piristävää tietoa…

“Vai niin”, poika huokaisi. Sävytön ääni, sävytön ilme ja koko olemus rapisseena lattialle. Mischa hyppäsi istumaan ikkunalaudalle ja kaivoi huulilleen tupakin. Punaiset hiukset valuivat laineina kasvoille. Hän olisi saattanut mennä kapinallisesta näinä omituisina syrjäkäytävähetkinään, siitä huolimatta että oli puettuna viimeisen päälle laatuun ja rahaan.

Gemmaa alkoi ärsyttää. Se oli tuo Mischan äänensävy, se sävyttömyys joka ärsytti. Miksi helkkarissa toisen piti olla noin vaikea? VAIIIKEA. Gemman teki mieli hyppiä tasajalkaa, kirota poika maanrakoon ja marssia paikalta saman tien. Miksei toinen voinut käsittää että Gemma ei ehkä ollut mikään maailman paras tälläisessä - miksi tätä nyt kutsuisikaan. No, anyway. Pätemishaluisena nuorena neitinä Gem ei tietenkään vain voinut lähteä jatkamaan matkaansa, hänhän olisi tuntenut itsensä häviäjäksi. Mischalle piti osoittaa kaapin paikka ja tehdä selväksi kuka oli oikeassa.

"Miksi sä olet noin vaikea", tumma tyttö murahti, ristien kätensä puuskaan. Likan silmät kapenivat äkäisesti kun katse nauliutui Mischaan. "Luulisi että sun kaltaisesi kaikkitietävä neropää tajuaisi että mä en ole henkilökohtaisesti tälläiseen tutustunut." Gemma pysähtyi hetkeksi miettimään sanojaan, ja joutui sitten mielessään kiroamaan vaihteeksi itseään. Hän halusi todistaa olevansa oikeassa, mutta sen sijaan hän lipsautteli harmillisia totuuksia rivien välistä. Hienoa Fleming, kerrassaan mestarillista...

Mischa ei kiusallaankaan katsonut Gemmaan päinkään, vaikka mieli teki. Ei katsonut vain keskittyi tupakin polttamiseen, aivan kuin siihen olisi muka tarvinnut keskittyä, kun oli miltei ketjupolttajatasoa. Vittu.
Gemma murisi Mischan olevan vaikea. Ai hänkö oli vaikea?! Itse oli vaikea!! Niin vaikea, että vaikeampaa sai hakea, eikä välttämättä edes löytäisi. Voi helvetin kuustoista ja kaikki muu. Mischa mulkaisi muijaa tuon syytöksen perään sanomatta sanaakaan. Olihan Moonin poika vaikea, vaikkei itse myöntänyt. Tällä hetkellä käytökseltään kuin pahainen esikoululainen. Niin juuri, pidetään nyt sitten mykkäkoulua…
Nyt kaikkitietävän neron pitäisi sitten tietää, ettei Gemma henkilökohtaisesti ollut tutustunut tällaiseen. Ai pitäisi hänen nyt vittu vie tietää , että… Niin, mitä se nyt sitten selitti? Mischa kääntyi katsomaan Gemmaan pudistaen hiukset kasvoiltaan. Hän näytti vissiinkin aikamoiselle kysymysmerkille. Pää kelasi, mutta pääasiassa tyhjää. Ja kyllä Mischa lopulta jopa keksi mitä toinen tarkoitti. Hän ei tosiaan ollut tainnut koskaan kuulla minkään sortin juoruja Gemma Flemingin miesrintamalta… Mutta eihän se helvetti vie voinut… Varmasti sillä nyt joitakin miehiä oli? Mitä vittua?!

“Meinaat sä..?”, Mischa aloitti. Nyt hän näytti jo hivenen yllättyneeltä ja jopa inhimilliseltä. Hän ei pilkannut, vaan näytti oikeasti laudalta lyödylle. Ei se voinut olla tosissaan! “Ei vittu, kusetat.”