Don't call my name

Koulut olivat loppuneet noin varttituntia aikaisemmin, mutta Jaycee käyskenteli edelleen koulualueella. Hänen ei vain tehnyt mieli lähteä, kun oletettavasti kotona odottaisi pölyhuisku ja imuri, helvetin siivousvuorot.
Sää oli aurinkoinen, valitettavasti, ja kuuma niin kuin jokaisena muunakin päivänä. Jaycee vihasi helteitä, vihasi ja paljon. Muutenkin koko päivä oli mennyt perseelleen alkaen äidinkielen lukutehtävästä, jossa pellavapää ei todellakaan ollut loistanut. Jopa opettajalla oli kärähtänyt Jayceen kiukutteluun, kun hän ei suostunut lukemaan ääneen jotakin tehtävään liittynyttä lehtiartikkelia. Ja jos Jaycee jotakin päätti, hän piti siitä poikkeuksetta kiinni, eikä äidinkielen opettaja ollut edes uhkauksillaan saanut hänen päätään käännettyä. Mokoma idiootti, haukkui kaiken lisäksi jälkeenjääneeksi ja mitä vielä. Pellavapää oli marssinut kuin kuningas konsanaan luokasta ulos ja paiskannut oven kiinni sellaisella voimalla, että pamaus oli kuultu atk-luokilla asti. Koko näytöksestä seurasi kaksi tuntia istumista ja kirjallinen varoitus, olisivat ne ilmeisesti kotiin soittaneet, jos siellä olisi ollut joku, joka pitäisi pellavapäälle kuria. Aluksi Jayceen teki mieli antaa opettajalle Shaynen numero, tietäisivätpähän Astonin henkilökunnassa, ettei kannattaisi ihan jokaiseen asiaan puuttua.

Nyt Jaycee nojaili koulun seinään ja veti antaumuksellisia henkosia tupakastaan. Päivän mittaan yltä lähtenyt vanha nahkatakki lojui maassa laukun vieressä, ja sillä hetkellä pellavapäällä oli niin kuuma, että hän olisi lähestulkoon ollut valmis juoksemaan ilkosillaan kotiin, ellei moisesta olisi tullut mukavansuuruisia sakkoja.
"Come Josephine, in my flying machine ... going up, she goes, up she goes", Jaycee hyräili lähinnä omaksi ilokseen, vaikkei hän mikään kaksinen laulaja ollutkaan. Tupakasta imettiin viimeiset savut, ne vedettiin syvälle keuhkoihin, ennen kuin loppuunpalanut tumppi viskattiin auringossa kylpevälle asvaltille. Kuinka helvetin tyhmä hän oli seisoskellessaan siinä, yksin ja tylsistyyneenä?

Pete's look

Opiskelu Astonissa oli sujunut Peterin osilta hyvin. Hänellä oli aina ollut lukupäätä, joten numerot olivat ihan säädylliset, eikä vaaraa hylätystä kokeesta tai suorittamattomista kursseista ollut. Ei ainakaan vielä. Hän ei mennyt ihmisen lähelle ja keskittyi tunteihin, vaikka jotkut muut saattoivatkin opetuksen hieman rennommin ottaa. Aikuispuolella jolla hän opiskeli, ei onneksi löytynyt tuittupäisiä, oppitunteja häiritseviä teinejä, joiden ärsyttäviä ja turhanpäiväisiä hölötyksiä Peter vähiten halusi kuunnella. Oli niitä äänekkäitä, lapsellisiakin pari, mutta he kiersivät kivikasvoisen Peterin kaukaa. Kaikki joilla oli Peterin kanssa samat kurssit, olivat pikkuhiljaa alkaneet ymmärtämään, ettei Peteriä kiinnostanut tutustua yhtään kehenkään ja hän oikeasti oli Astonissa vain ansaitakseen lukion päättötodistuksen ja lakin. Ihmiset eivät enää väkisin tykyttäneet seuraansa ja flirttailevat heitukatkin olivat jättäneet hiljaisen miehen omiin oloihinsa. Se oli hyvä, aivan heidän omien etujensa mukaista. Joskus, kun päiväkoulua käyvien tunnit ylettyivät pidemmälle iltapäivään, törmäsi Peter sellaisiin tusinateineihin, jotka saivat hänet huonolle tuulelle pelkällä kikatukseltaan. Hän tuli paremmin toimeen kypsempien ihmisten kanssa, koska itsekin oli jo kahdenkympin tuolla puolen. Sai sitä lapsekkuutta olla, mutta ei niin paljon kuin niillä kenkiään vertarivivilla tyhjäpäisillä teineillä.

Valkoiseen t-paitaan ja kireämmänpuoleisiin mustiin farkkuihin pukeutunut mies astahteli ulos opinahjonsa ovista ja vilkaisi rannekelloaan, jatkaen sitten ilmeettömänä matkaansa ryhti mukavasti suorassa. Päivä oli kuuma ja jälleen Peter totesi mielessään olevansa ehdottomasti enemmän yöihmisiä. Kauas ovista Peter ei ehtinyt, kun jonkinlainen äännähdys, rykäisy paremminkin, pysäytti hänet ja mustat iirikset kääntyivät suuntaan josta ääni oli päästetty. Ilmeettömänä mustatukka tuijotti varjossa seisoskelevaa, tuttua pellavapäätä jota oli saatellut kotiin parisen päivää sitten. Pete ei sanonut mitään, tuijotti vain. Siniseltä taivaspohjalta porottava aurinko kuitenkin ajoi miehen liikkeelle ja kasvot neutraaleina tuo astahteli varjoon Jayceen seuraksi. Blondin esimerkkiä seuraten, nojautui myös Peter seinää vasten ja totesi sen mukavan viileäksi. Tervehdykseksi Pete vain nyökähti lyhyesti, mitään hän ei osannut vielä siihen hätään sanoa.

niin joo jaycee näyttää tältä

Joko Peter oli sokea tai yritti vältellä Jayceen seuraa kieltämällä hänen olemassaolonsa tyystin. Jay ei oikein tiennyt, olisiko hänen kuulunut loukkaantua sellaisesta, vai ei? Kuitenkin pellavapää oli muistuttanut miestä olemassaolostaan ja Peter oli siirtynyt käyskentelemään seinänvierustalle vaikka hän ei ollut sanonut tuolle sanaakaan. Siniharmaat silmät tutkivat miestä tarkasti, kieltämättä toinen näytti hyvältä tänään. Ei sillä, etteikö olisi näyttänyt aiemminkin, mutta Jaycee sanoi sen mielessään ääneen vasta nyt. Aiemmin se oli ollut asian kieltämistä... Tai jotain sellaista filosofista paskaa.
Nyökkäykseen vastattiin pienellä hymynpoikasella, katse valui tutkimaan autiota pihaa. Nurmikko näytti siltä, että se syttyisi auringon voimasta palamaan hetkenä minä hyvänsä. "Eikö ole kaunis päivä tänään?", Jaycee murahti sarkastisesti ja katseli taivaalle tuntien silkkaa inhoa sitä suurta tähteä kohtaan, joka sai elohopean nousemaan hellerajan pahemmalle ja kuumemmalle puolelle. Katse kohdistettiin Peteriin, tai oikeastaan tuon käteen, jonka mies oli satuttanut pari päivää sitten sattuneessa välikohtauksessa. "Miten sun kätes voi?", kysyttiin vilpittömästi katseen kohotessa miehen kasvoihin ja tummiin silmiin.

"Kai sä olet muistanut vaihtaa siteet?", Jaycee kuulusteli tiukahkolla äänensävyllä, vaikka kovin käskyttäväksi hän ei uskaltanut ryhtyä. "Oletko sä putsannut sitä haavaa?", kysymyksiä esitettiin toinen toisensa perään, mutta pellavapää ajatteli vain Peterin parasta. Tuskin mies haluaisi haavan tulehtuvan... Siitä voisi seurata vaikka verenmyrkytys ja kuolio, pahimmassa tapauksessa toinen menettäisi kätensä ja jopa henkensä.
"Tietääkö Shayne?", Jaycee kysyi tarkoittaen sitä välikohtausta, johon he olivat Peterin kanssa joutuneet. Siniharmaat silmät hiillostivat edelleen mustahiuksisen kasvoja, naisenalun ilme oli kysyvä ja samaan aikaan vastauksia vaativa, pakkohan toisen olisi jossain vaiheessa puhua.

Epämääräisesti mustatukka vain murahti Jayceen sarkastiselle heitolle säästä. Tuokaan ei ilmeisesti pitänyt siitä, miten aurinko porotti armottomana ja sai asfaltin kiiltelemään kuin sille olisi kaadettu litroittain rasvaa. Leuto tuulenvire ei paljoa tuonut helpotusta helteeseen, vaikka saikin pihamaan puiden oksat heilahtelemaan komeasti. Rennosti seinää vasten nojaileva mies silmäili melko autiota pihamaata luomet astetta alempana. Vasta kun Jaycee esitti kysymyksen, suunnattiin mustat iirikset siniharmaisiin silmiin. Peter vilkaisi ilmeettömänä kättään ja punnitsi hetken miten vastaisi.
"Kunnossa on", mies ilmoitti sävyttömästi. Käsi oli tosiaan parantunut hyvää vauhtia ja sitä pystyi käyttämään hyvin, jos ei välittänyt välillä olkapäähän säteilevästä vihlovasta kivusta. Kipu oli osa parantumista ja Pete oli tottunut siihen hetkessä. Mustatukan kulmat kohosivat näkymättömästi, Jayceen esittäessä uuden kysymyksen. Oli outoa, että tuo oli niin kiinnostunut hänen kädestään. Peter ei ollut vieläkään tottunut siihen, että jotain oikeasti näytti kiinnostavan hänen haavoittumisensa. Jengissä muut kyllä auttoivat häntä, jos hän oli keikalta haaverin saanut. Mutta ei kukaan jälkeenpäin kysellyt tai huolehtinut haavojen paranemisen etenemisestä. Mustatukka haroi hiuksiaan ja nyökähti kysymykselle siitä, oliko hän muistanut vaihtaa siteet.

"Tietää, kerroin kaiken olennaisen", Peter vastasi kolmanteen kysymykseen ja jäi toviksi tuijottamaan Jayceeta, selvittääkseen aikoiko tuo vielä jatkaa ristikuulusteluaan. Petestä alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että hänenkin tulisi kysyä jotain. Olihan Jaykin kysynyt jo vaikka mitä. "Miten... kotimatkat ovat sujuneet?" mies kysyi ja upotti arpiset sormensa lyhyihin hiuksiinsa. "seutusi ei ole sitä mukavinta", mies puheli ja piti katsekontaktin lyhyempään hahmoon. Puhuminen tuntui jotenkin tällä kertaa hieman helpommalta, kuin silloin saattokerralla. Peter tuijotti neutraalina Jayceen siniharmaisiin silmiin ja ennen kuin ehti asiaa edes sisäistää, oli hän jo mielessään todennut naisen silmät mukava värisiksi. Kauniiksi. Hänen omat silmänsä kun olivat niin synkät. Ngh. Taas hän mietti outoja.

Olihan sekin saavutus saada Peter puhumaan. Jaycee ei voinut olla naurahtamatta ääneen, vaikka se oli ehkä tilanteeseen nähden sopimatonta. Se oli tavallaan helpottavaa kuulla, että miehen käsi oli parantunut hyvin ja tuo oli hoitanut haavaa oikein. "Hyvä...", vaaleaverikkö mumisi ja käänsi katseensa hetkeksi maahan, ennen kuin kohotti sen takaisin mustahiuksisen kasvoihin tuon puhuessa. Shayne siis tiesi, mikä oli myöskin helpottavaa, ettei Jayceen tarvitsisi varautua syytöksiin siitä että hän olisi muka salannut sellaisia asioita, jotka olivat kuitenkin tärkeitä ja koskettivat koko Mescalinea.
Peter kysyi pellavapään kotimatkoista, mikä sai hänet naurahtamaan uudestaan. "Ihan hyvin mä olen pärjännyt jopa ilman sitä pinteestä pelastavaa prinssiä", Jaycee vitsaili suupielet nykien, mutta vakavoitui nopeasti. "Se on hyvä paikka asua niin kauan, kun suostuu olemaan niille mieliksi, jotka sanelee säännöt", todettiin lyhyesti äänensävyllä, joka ilmaisi, ettei asiasta haluttu keskustella sen enempää. Jos vuokraisännäksi sattui äkkipikaisuudesta tunnettu huumediileri, jota kutsuttiin herra Giljotiiniksi, ei kovin hyvin mennyt. Siitä miehestä ja monesta muustakin Jayceen kotiseudun machoilevista rikollisista saisi kirjoitettua vaikka kirjasarjan, ja totta kai ohje-ja sääntökirjan; asioita, joita ei pitäisi sanoa ääneen vuokranantajasta... Tai Miten pääset hiillostavasta psykopaatista eroon vahingoittamatta itseäsi?


Ilmapiiri ei ollut yhtä kiusallinen kuin yleensä, mikä oli kummallinen asia, sillä Jaycee oli yleensä hieman oman kuorensa sisällä Peterin läsnäollessa. Ja etenkin, jos paikalla ei ollut muita. Nyt hän ei jaksanut miettiä, tulisiko nyrkistä silmäkulmaan jos hän katsoisi miestä muutamaa sekuntia liian pitkään, tai saisiko hän katua syntymäänsä jos hän sattuisi sanomaan jotain väärää.
Jaycee oli jälleen uppoutunut katselemaan Peterin kasvoja, eikä hän muistanut enään itsekään, kuinka pitkään hän oli tehnyt niin. Vasta kun asia sisäistettin, pellavapää hymyili hieman ja käänsi katseensa toisaalle.
Pitäisikö nyt kehitellä jotain mielenkiintoista puheenaihetta, vai pitäisikö vain tyytä seisoskelemaan hiljaa paikallaan ja nauttia varjon antamasta viileydestä? Jaycee vilkaisi jälleen sivusilmällä itseään pidempään mieheen, "Mun pitäisi opetella itsepuolustusta tai jotain... Kaiken varalta", hän lausahti hivenen huvittuneena ja katseli jälleen eteensä. "Kukaan ei ota mua tosissaan jos mulla on joku rautaputki kädessä... Suakin varmaan naurattaisi", jatkettiin samaan sävyyn. Jaycee ei ollut nähnyt Peterin koskaan nauravan, tai edes hymyilevän. Ehkä se ei ollut toisen juttu... Nauraminen siis.

Blondi ei vaikuttanut olevan pahalla päällä, vaikka Peter oli jo hetken toisin luullut. Jaycee hymyili ja nauroi. Se oli oikeastaan ihan mukavaa. Harvat uskalsivat ottaa rennosti, jos heidän piti viettää Peterin kanssa kaksin aikaa paikassa, jossa oli harvakseen silminnäkijöitä ja todistajia. Ja Peter kun ei itse juuri koskaan hymyillyt tai nauranut, niin oli mukavaa kun joku pystyi tekemään niin ja vielä hänen seurassaan. Peter ei enää edes muistanut kauan siitä oli, kun hän oli oikeasti nauranut tai hymyillyt. Innostunutta murha-hymyä ja naurua ei laskettu. Kukaan ei ole koskaan ollut hänelle niin arvokas, että hän olisi tämän seurassa kokenut jonkin arvoiseksi kohottaa suupieliään tuntiessaan olonsa mukavammanpuoleiseksi. Mustatukan kysymykselle kotimatkasta naurahdettiin, eikä Pete syystä tai toisesta pistänyt sitä ollenkaan pahakseen. Jayceen nauru ei ollut pilkkaava vaan rento, vitsaileva, kauniin heleä. Pete piti nuoremman naishahmon naurusta. Pellavapään nauru ei ollut näyteltyä, vaan aitoa. Jotkut yrittivät kaikkensa tullakseen Peterin kanssa toimeen ja yrittivät pakottaa itsensä nauramaan tuon seurassa. Se vain teki Peterin vihaiseksi, eikä hän jaksanut kuunnella tekaistuja naurunpyrähdyksiä sekuntia kauempaa.
"Pinteestä pelastava prinssi...", Peter mumisi Jayceen vitsaillessa ja haroi hiuksiaan rennosti seinää vasten nojaillen. Peter ei kysellyt enempää Jayceen asumisesta, kun hän oli tuon äänensävystä tiedostanut merkit siitä, ettei aihetta tahdottu jatkaa. Mustat iirikset tuijottivat vaaleita kasvoja, jotka olivat jääneet katsomaan pidemmän miehen omia tavallista pidempään. Kasvot neutraaleina mustatukka vain tuijotti ja hymähti hiljaa Jayceen hymyillessä ja kääntäessä katseensa toisaalle.

"Niin pitäisi", mustatukka totesi, Donovanin lausahtaessa tarvitsevansa itsepuolustustaitoja. "Taito suojella itseään ei ole koskaan turha", mustatukka lisäsi ja käänsi toinen kulma kohollaan katseensa blondiin. Oli totta, ettei tuo kovin vakuuttavaa kuvaa ollut itsestään rautaputki kädessä antanut, mutta... "Mua...naurattais?" Peter kysyi epäuskoisesti ja hieraisi niskaansa. "Siitä onkin jo aikaa...", mies hymisi ja suuntasi katseensa taivaalle. "...tosi kauan", mustatukka mumisi ja sulki toviksi silmänsä, vain avatakseen ne uudestaan ja kohdistaakseen ne siniharmaisiin iiriksiin. "Sä taas tunnut hymyilevän ja nauravan aika lailla", Pete lausui yhä katseensa Jayceessa pitäen.

Jaycee hymyili edelleen, hän ei kyennyt vakavoitumaan. Ajatuksissa pyöri vain se, miten idiootilta hän oli näyttänyt se rautaputki kädessä. Kun hän vihdoinkin sai kasvonsa peruslukemille, Peter ryhtyi puhumaan. Pellavapää ei kommentoinut mihinkään, sanallakaan, tuskin hänen olisi edes tarvinnut.
"Totta... Mä nauran liikaa", Jaycee lausui tasaisella äänensävyllä ja tällä kertaa todentotta yritti olla hymyilemättä, kerta asiasta oltiin jo äskettäin mainittu. "Musta olis ihan kiva kuulla sun nauravan", lausuttiin varovasti, katseen pysyessä kaikkialla muualla, paitsi Peterissä. Ei kai tuollaisesta voisi suuttua? Ehkä Jaycee taas ajatteli ihan liikaa ja turhia asioita, jos Peter suuttuisi niin siitä vaan, San Diegossa oli sananvapaus - ja taatusti Jaycee vetoaisi siihen.
Pieni ja puuskainen tuulenvire heilautti palmikosta karanneet hiussuortuvat naisenalun kasvoille, katse kiersi koulun pihassa ja uskalsipa se käväisemään vieressä seisoskelevassa miehessäkin. Miten hän olikin yhtäkkiä ruvennut viihtymään tuon seurassa? Ennen ei olisi tullut kysymykseenkään jäädä samaan paikkaan kaksin, saatika vapaaehtoisesti vielä käyskennellä hiljaisella koululla toisen seurassa. Ja nimenomaan vapaaehtoisesti, ilman pakottamista ja ehtoja. Silloin pari päivää sitten, kun Peter oli saattanut Jayceen ja hän oli päässyt kotiinsa ja tottakai kertonut asiasta Ericalle, ei kämppis ollut uskoa korviaan. Ensiksi hän syytti pellavapäätä valehtelusta ja sitten yhteisestä päätöksestä he totesivat Peterin seonneeksi, mutta enään Jaycee ei epäillyt miehen mielenterveyttä, vaan omaansa.

"Sähän voisit opettaa mulle itsepuolustusta", pellavapää naurahti - jälleen, koska idea kuulosti jopa omaan korvaan niin typerältä, ettei sitä ihan hevillä lähdettäisi toteuttamaan. Hän satuttaisi siinä vain itseään, eikä ketään muuta. Ja luultavasti Peterillä leikkaisivat hermot kiinni ensimmäisen tunnin jälkeen, kun Jaycee ryhtyisi kiukuttelemaan, kun jokin ei sitten onnistuisi ensimmäisellä, tai edes toisellakaan kerralla. Hänen hermojaan ei oltu luotu epäonnistumisien kestämiseen tai toimettomana seisoskeluun, mutta tällä hetkellä hän viihtyi ihan hyvin siinä varjossa, paikallaan seisten.

Jaycee totesi nauravansa liikaa ja vaikkei Peter asiaa ääneen kommentoinutkaan, oli hän mielessään toista mieltä. Oli mukavaa olla välillä seurassa, jossa joku pystyi vapautuneesti ja ilman jatkuvaa pelkoa nauraa ja hymyillä. Vaihtelua Peterille. Mustatukka räpsytti jälleen epäuskoisesti silmiään, eikä enää lainkaan tiennyt miten päin olisi. "Uh", Pete ynähti ja kohotti tällä kertaa molemmat kädet hiuksiaan pörröttämään. Jaycee halusi nähdä hänen nauravan? Argh. Mitä tuollaiseen muka piti vastata? Kiitos ja hyvää ruokahalua? Sysimustien silmien katse vietiin siniharmaisiin silmiin, joita Peter tuijotti tovin, kääntäen sitten katseensa toiseen suuntaan. "...ehkä joskus sitten näet", mies mumisi katse toisaalla, vaikkei uskonutkaan sen olevan kovin todennäköistä. Jaycee puhui outoja, eikä Peter itsekään voinut väittää käyttäytyvänsä samalla tavalla, kuin yleensä ihmisseurassa käyttäytyi. Blondi nainen ei ärsyttänyt häntä olemassaolollaan lainkaan, kuten monet tekivät. Vieno tuuli heilutteli sekä hänen yönmustia, että Jayceen kullanvaaleita hiuksia ja vaikka he koulun alueella oleskelivatkin, oli kaikkialla tyynen hiljaista. "Musta tuskin on opettajaksi", tummaverikkö ilmoitti neutraalisti ja laski toviksi katseensa asfalttiin hänen jalkojensa alla. Hän ei osannut kuvitella itseään opettamassa itsepuolustusta. Hänellä olisi varmaankin liian rajut otteet, eikä intoakaan moiseen välttämättä löytyisi. Vaaleansinertävällä taivaalla valkoisen pilvenhattarat seilasivat kohti länttä ja aina välillä hiljaisuutta leikkasi lintujen kesäinen laulu.

"Ja edelliseen palaten", Peter huomasi lausuvansa, ennen kuin ehti edes ajatella asiaa pidemmälle. Yleensä hän harkitsi tarkkaan mitä sanoi ja saattoi jättää keskusteluun huomattavassa olevia mietintätaukoja. Jayceen seurassa hän oli kuitenkin jo pariin otteeseen avannut suunsa luonnollisesti kovin pitkälle pohtimatta. "Et sä naura liikaa", mies sanoi hiljaa ja kohotti katseensa naiseen, joka ei seissyt hänestä juuri minkään matkan päässä. Metri heillä varmaankin oli väliä. Mustatukka oli hiljaa ja näytti siltä, kuin olisi mielessään pohtinut jatkaakko lausettaan vai eikö. Huulet raotettiin sanoja varten, mutta mustasilmäinen vain löysi itsensä tuijottamasta harmaansinisiin silmiin täysin sanattomana. Mustatukka ei tiennyt mitä tapahtui, mutta jonnekin tilanteentaju katosi ja ympäristökin muuttui hänelle näkymättömäksi. Hetkeksi aika vain tuntui pysähtyvän ja mustat iirikset tuijottivat vaaleita hiuksia, joita tuuli pyöritteli leikkisästi. "sun nauruas....", mustatukka kuiskasi, eikä ehtinyt estellä itseään, kuin huomasi jo kumartuneensa lähemmäs blondia. "on mukava kuunnella", hiljaiset sanat kaikuivat mustatukan omissa korvissa ja hän bongasi omat sormensa lyhyemmän hahmon leualta. Pidempi mies kumartui lähemmäs vaaleahiuksisen kasvoja ja painoi luomensa astetta alemmas, tajuamatta juuri mitään siitä mitä oli hetken mielijohteesta tekemässä.

Jaycee oli sillä hetkellä keskittynyt katselemaan jalkojensa alla makaavaa asvalttia, jossa ei kyllä erityisemmin mitään katseltavaa ollutkaan. Huomio kiinnittyi Peteriin, joka hetkellisen hiljaisuuden jälkeen oli pukahtanut puhumaan. Siniharmaat silmät valuivat, tai oikeastaan nousivat, hiljallee vieressä käyskentelevään mieheen. Tarkemmin sanottuna tuon lähes sysimustiin silmiin ja karupiirteisiin kasvoihin, joihin Jaycee oli viime aikoina kiinnittänyt huomiota enemmän kuin aikaisemmin.
Hän ei kuulemma nauranut liikaa, Peterin mielestä. Pellavapää oli yllättynyt, joskus hän oli jopa olettanut toisen vihaavan pieniäkin eleitä, jotka kielivät iloisuudesta tai huvittuneisuudesta. Sanoihin ei vastattu mitään, Jaycee tuijotti miestä yhtä sanattomana takaisin, kuin mitä tuo tuijotti häntä. Hetki tuntui pitkältä, yliluonnollisen pitkältä. Yhtäkkiä ei ollut enään mitään muuta kuin hän ja Peter, ei koulurakennusta, ei taivaalta paistavaa aurinkoa. Jaycee oli hyvin, hyvin hämmentynyt. Sen näki varmasti hänen silmistään ja kiihtyneestä hengityksestään. Ei hän pelännyt, se oli vain tilanne, jossa hän ei ollut pitkään aikaan ollut. Tilanne, jossa hän oli ihmisen kanssa, jolta hän olisi viimeiseksi olettanut mitään tällaista. Miehen kuiskauksiinkaan ei vastattu mitään.
Jaycee hätkähti hieman toisen kumartuessa lähemmäs häntä. Katse, jolla toista katsottiin, oli täynnä kysymyksiä ja hetken aikaa pellavapää tunsi itsensä kuin pikkulapseksi. Niin hämmentynyt hän oli.
Hän oli joskus ajatellut sellaistakin, ettei Peter varmasti kykenisi koskemaan kehenkään muussa kuin satuttamismielessä. Nyt mies oli teollaan todistanut senkin ajatuksen vääräksi, kuten monet muutkin oletukset ja ajatukset, jotka olivat Jayceen päässä liikkuneet.

He olivat todella lähellä toisiaan. Varmaan lähempänä kuin koskaan ennen, eikä se tuntunut edes kamalalta, vaikka sydän tuntui takovan sellaista tahtia, että Jaycee uskoi sydämensä tulevan kohta rinnasta ulos.
Pellavapää kohotti hieman kättään ja sipaisi hennosti miehen poskea, ennen kuin se valui kaulan ihoa hipaisten tuon rintakehälle, johon se jäi lepäämään. Silmät tutkivat Peterin kasvoja, rintakehällä lepäävän käden sormet koskettelivat valkean paidan kangasta. Jaycee halusi kovasti tehdä jotain, mutta hän oli niin epävarma siitä, mihin uskallus tälläkertaa riittäisi. Sormet tarttuivat tiukemmin miehen paitaan pellavapään vetäessä toista lähemmäs itseään. Punertavat huulet hipaisivat arasti ja kokeilevasti miehen omia, silmät pidettiin edelleen auki. Hetkeä aikaisemmin toisen rintakehää vasten majaillut käsi ujutettiin miehen niskaan, sormenpäiden hipoessa yönmustia hiuksia. Tällä kertaa huulet painettiin miehen huulia vasten vähemmän arkaillen, eikä Jaycee ollut enään varma edes omasta mielenterveydestään. Ehkä tämä oli vain äkkinäinen mieliteko, joka ei toistuisi, ja josta kumpikaan ei koskaan puhuisi halaistua sanaakaan.

Peter vihasi niin monia ihmisiä. Niitä joita hän piti edes jollain tasolla jonkun arvoisena, oli todella harvassa. Shayne ja Dennis luettiin niihin ihmisiin, joihin hän luotti ja joita hän kunnioitti. Muita ei sitten vielä tähän hätään ollutkaan. Mutta edes edellä mainitut kaksi miestä eivät olleet Peterille niin tärkeitä, että hän esimerkiksi tirauttaisi kyyneleen jommankumman menehtyessä. Toki se olisi valitettavaa, mutta kummankaan paikka Peterin mielessä - tai kliseisesti sydämessä - ei ollut niin suuri, että jommankumman tai kummankin menehtyessä jäljelle jäävä aukko vaikuttaisi mustatukan elämään millään tavalla. Shaynen kuolema tosin olisi melko suurehko menetys, sillä silloin Petellä ei olisi enää pomoa, jengiäkään ei varmaan olisi ja se tarkoitti nollatuloja. Parempi vain jos se mies pysyi hengissä. Mutta mihin kastiin mustien silmien edessä seisova naishenkilö kuului? Peterille normaalimpaa olisi ollut vain seistä tuppisuuna. Sitä lakia oli rikottu nyt pahasti. Läheisyys, varovaisuus, hellyys ja sen sellaiset olivat mustatukalle tutkimatonta aluetta ja mielessään hän yleensä julistikin sitä, miten turhana piti moisia. Eikä mustasilmäinen ymmärtänyt nyt lainkaan, miksi ne tulivat häneltä luonnostaan naps vain. Eikä häntä normaalisti edes kiinnostaisi mikään tällainen, mitä hän nyt sattui tekemään. Jayceestako se johtui? Vai oliko hän onnistunut saamaan itselleen auringonpistoksen? Auringonpistos kuulosti monen monta kertaa loogisemmalta miehen päässä, vaikka hän ei ollutkaan viettänyt sinä päivänä auringossa aikaansa juuri ollenkaan.

Mustatukka veti blondin vasten itseään ja tuijotti siniharmaisiin silmiin kuin olisi transsissa ollut. Jokin pellavapäässä vain oli niin... lumoavaa? Se kuulosti Peten korvissa hullulta, mutta sitä ei jääty sen pidemmäksi aikaa pohtimaan. Järki tuntui valuvan ulos korvista. Järjen tilalla valui pidemmän hahmon vatsanpohjalle jotain tulkitsematonta ja lämmintä. Arpiset sormet siirtyivät hitaasti Jayceen leualta vaaleiden hiusten sekaan, jotka tuntuivat pidemmän hahmon sormissa puhtailta ja hyväkuntoisten pehmeiltä. Oli outoa, etteivät Jayceen hieman epävarmat, rajoja kokeilevat kosketukset tuntuneet mustatukan mielestä lainkaan inhottavilta. Toinen käsi siirtyi kuin itsestään hennomman kyljelle ja siitä paidan selkämykselle, rypyttäen sitä tahattomasti matkallaan yläselkää kohti. Mustatukka tunsi aran hipaisun vaaleilla huulillaan, eikä reagoinut siihen kuin katsomalla, antaen tietämättään jonkinlaisen merkin siitä, ettei aikonut työntää lyhyempää pois tai iskeä tuota jollain kättä pidemmällä. Toisella kerralla Jaycee oli taikonut jostain itselleen enemmän uskallusta ja mieli rauhallisen tyhjänä mustatukka painoi huulensa vasten lyhyemmän omia. Peter ei maistanut mitään, ei haistanut, mutta pehmeiden huulten lämmön hän tunsi. Arpiset sormet vaaleiden hiusten seassa painoivat varoen blondia naista lähemmäs syvemmälle suudelmaan, joka oli varovaisesta muuttunut varmemmaksi.

"Haudiii!"

Peterin hieman umpeen painuneet silmät rävähtivät auki ja mustatukka heräsi pilvilinnasta, jossa oli hetken aikaa ehtinyt blondin kanssa aikaansa viettää. Mustatukka vetäytyi, päästi lyhyemmän hahmon irti ja näytti hetken ällikällä lyödyltä. Tuttu vaaleakutri pomppi Jayceesta metrin tai puolentoista päähän peruuttaneen miehen luokse ja virnisti leveästi. "Moro molemmat. Mitäs te täällä varjossa laiskottelet?" Destin kysyi virnuillen ja tuon käytöksestä päätellen hän oli tullut liian myöhään ja missannut vuosisadan ihmeen. Peter neutralisoi ilmeensä mahdollisimman nopeasti ja sanaakaan sanomatta kohotti toisen kätensä niskalleen ja vei katseensa toisaalle. Destin vaihtoi katsettaan vuorotellen Peteristä Jayceehen ja toisinpäin. "Öh. Mikä teit vaivaa?" blondi kysyi toinen kulma kohollaan painoa jalalta toiselle vaihtaen.

Jaycee veti syvään henkeä ja siveli hennosti sormenpäillään Peterin hiuksia. Suudelmaan vastattiin aihempaa rohkeammin, melkein ahnehtien. Toinen käsi vaelsi miehen poskelle ja pellavapää tunsi pienen parransängen pistelevän kämmenen herkkää ihoa. Sydän pumppasi edelleen kiivaaseen tahtiin, ehkä se sanoisi kohta itsensä irti ja Jaycee saisi sydänkohtauksen, mikä vasta olikin valitettavaa. Ei hän tällaisen takia tahtonut kuolla, vaikka senhetkinen olo olikin mukava.
Kaiken pilasi tuttu ääni, typerä tervehdys ja koko äskeinen hetki ja jokainen pienikin tuntemus katosi sormia napsauttamalla kuin tuhka tuuleen. Jaycee perääntyi parin askeleen verran kauemmas mustahiuksisesta miehestä ja katsoi Destiniin, eikä siinä katseessa ollut tippaakaan ystävällisyyttä.

Onneksi diileri oli tuskin ehtinyt nähdä mitään, koska jos sellainen vahinko olisi tapahtunut, siitä tietäisi kohta joka ikinen. Jaycee haroi hiuksiaan ja piti katseensa edelleen tiukasti kiinni blondissa miehessä, "Haudi vain sullekkin saatana", tiuskahdettiin viivaksi puristuneiden huulien välistä. Että tuon pitikin ilmestyä paikalle aina kun sitä vähiten osasi odottaa, ja tietenkin vielä tilanteissa, jossa Destinin olemassaoloa ei kaivattu saatika muistettu.
Ehkä Jaycee oli nyt liian ankara miestä kohtaan, mutta silti hän oli onnistunut jo suuttumaan. "Mä lähden", pellavapää totesi vakavana ja Peteriin vilkaisemattakaan nappasi asvaltilla lojuneen nahkatakkinsa. "Nähdään", lausahdettiin sävyttömästi katseen pysyessä tiukasti edessä päin ja askelten ryhtyessä kuljettamaan naisenalkua helvetin kauas Peteristä ja tällä hetkellä maanvaivan tittelin ansainneesta Destinistä. Hän tarvitsisi nopeasti jotain, mihin hukuttaa päässään vilisevät ajatukset.