One more cup of coffee for the road

~ mayran Declan paikalle ~ otsikko on vähän köyhä, ei oikein keksiny mitään -.- ja tekstiki suurimmaks osaks pelkkää turhaa lörinää, mut ehkä mä saan anteeks ;> /

Päivä oli ollut aika pitkävetoinen, varsinkin koulussa. Kiinnostus ei meinannut enää pysyä ylhäällä, olihan sitä muutakin ajateltavaa kuin opiskelu, mutta siitäkin huolimatta piti raahautua joka ikinen päivä paikan päälle. Kamalilta oli se, että koulussa tuppasi olemaan ihan liikaa sellaisia ihmisiä, joita ei tahtonut nähdä. Hyvää oli taas se, että pänttäämisen jälkeen pääsi tekemään muuta, kuten rentoutumaan;

Kiltisti jonossa odottelun ja omalla vuorollaan kahvin tilaamisen jälkeen, Andrew Wilfred siirtyi kahvilan kulmapöytään. Se oli yksi harvoista, ellei ainoa vapaana oleva pöytä. Paikalla olevien ihmisten määrä ei jaksanut ihmetyttää tuota tummatukkaista, pienikokoista poikaa. Hän avasi omassa rauhassaan uusimman voguen lehdistä, jonka vasta äskettäin oli käynyt ostamassa. Olisi ollut kivempi lukea sitä kotona, mutta rakas kaksoisveli oli varannut koko hiivatin talon itselleen ja frendeilleen. Oikeastaan, olisihan Andrew saanut sinne mennä, mutta näki parhaaksi jäädä vapaaehtoisesti pois jalkojen alta.

Andrew oli täysin syventynyt lehteensä, vertaili muotilehden upeita vaatteita ja kauniita malleja toisiinsa. Hänellä se oli kuin jonkinlainen pakkomielteinen tapa. Mikä oli parempi tapa rentoutua omassa olossaan kuin lukea vogueta ja käydä kaikki jutut yksitellen läpi? kahvikin meinasi jäädä välillä ihan unhoon, mutta välillä se kuitenkin muistettiin.
Ympärillä kyräili ihmisiä, jotka selvästi olivat valmiina tunkeutumaan tuntemattomien pyötiin. Onneksi jokaisessa ryhmässä oli vähintään kaksi, joten ei ollut sitä vaaraa että Andrewin kahden penkin pöytään tunkisi muita pälpättämään. Yhdestä ihmisestä tuskin olisi haittaa, mutta kahdesta lähtisi jo ääntä. Se saattaisi häiritä pienen ainutlaatuista aikaa.
Andrew huokaisi, ihan kuin sillä olisi väliä vaikka hänen pöytäänsä tunkisi sata ihmistä. Muutenkin kahvilassa kävi sellainen puheensorina, että.. ruipelo nappasi luisevilla sormillaan valkoisten pillifarkkujensa taskusta ipodinsa, tunki kuulokkeet korviinsa ja asetti musiikin semi kovalle, keskittyen jälleen lehteensä.

[ älä nyt, hyvä se oli. ]

Declan ei yleensä pysähtynyt kahvilaan, kahvinkeitin olisi odottanut kotonakin. Mutta muuta kotona ei sitten odottanutkaan. Jackrusselinterrieri Rico oli vieläkin eläinlääkärissä leikattavana, ja Declanilla ei ollut mitään intoa palata tyhjään asuntoon. Siellä oli pirun hiljaista ilman terrieriä. Joihinkin asioihin vain tottui liian hyvin. Mihin hittoon hän edes tarvitsi niin isoa asuntoa asuessaan yksin?
Eikä välttämättä ollut niin huono idea poistua kotoa ja tavata ihmisiä. Niitä kahvilassa riitti tungokseen asti. Ja kun sääkin oli loistava - mustatukka voisi loistavasti istua kahvilassa. Ehkä hän löytäisi vielä jonkun mukavan ihmisen. Hänhän jutteli jo muutenkin koiralleen kuin toiselle ihmiselle, mikä oli jotenkin huolestuttavaa. Ehkä olisi tarpeellista etsiä juttukaveri, joka oikeasti vastaisikin jotain. Ja jolle puhuminen ei näyttäisi niin oudolta.
Siispä Audi pysäköitiin kahvilan eteen.

Declan erottui jo mallinmittoja lähentelevän pituutensa takia (ja korkeapohjaiset kengät saivat hänet erottumaan vielä lisää) ja oli pakko myöntää että pituudesta oli paljon hyötyä kahvilassa. Saatuaan jääkahvinsa vapaiden paikkojen etsiminen oli paljon helpompaa lyhyempien ihmisten päiden yli. Siksi kulmapöydän tyhjän tuolin löytäminen oli helppoa.
Ihmisjoukon läpi selviäminen onnistui sulavasti ja kahvia kaatamatta, Declan oli selvästi ennenkin kantanut juomia väkijoukon keskellä. Sen siitä sai kun oli käynyt 16-vuotiaasta asti väärillä papereilla baareissa, yökerhoissa ja tiesmissä räkälöissä, joissa hän ei olisi edes saanut olla. Oli kyllä kyseenalaista kuinka paljon hyötyä taidosta oikeasti oli. Sen lisäksi hän oli vielä oppinut tyhjentämään oluttuopin (sekä pankkitilin) kerralla. Niistä taidoista ei ainakaan ollut yhtään mitään hyötyä myöhemmällä iällä.
Jäät helisivät lasissa, kun se laskettiin pöydällä. Declan ei tietenkään vaivautunut kysymään lehteen keskittyneeltä pojalta olisiko paikka vapaa.
Istuttuaan ja avattuaan mustavalkoisen nahkatakkinsa vetoketjun, Declan mietti pitäisikö hänen odottaa tajuaisiko poika hänen läsnäolonsa esti (olisi jollain tavalla hauskaa kokeilla kauan siinä kestäisi ja saisiko poika sätkyn lopulta tajuttuaan hänet) vai vain kiskoa kuulokkeet sen korvilta. Hänkun voisi loistavasti tehdä niin. Vaikka se saattoikin mennä toisen yksityisyyden häiritsemiseksi. Mutta eipä se ensimmäinen kerta olisi kun hän tekisi niin.
Sitä paitsi hän tiesi että poika oli samalla luokalla hänen kanssaan, koska hän oli nähnyt sen koulussa. Olemattoman nimimuistin takia tyypin nimestä ei kyllä ollut mitään tietoa, mutta ei se mitään. Ei Declan koskaan muistanut kenenkään nimiä. Naamat jäivät päähän, mutta nimet eivät. Ei se mitään henkilökohtaista ollut.

Tökittyään aikansa jäitä lasissaan pillillä Declan päätti olla epäkorrekti ja kurottautui ottamaan toisen kuulokkeen pojan korvalta. Sitten vain enkelimäinen, säteilevä (ja täydellisen valkoinen) hymy, joka sai silmätkin loistamaan ja oli sitä jalat alta vievää tyyppiä.
"Moi."

Lehti oli vienyt kaiken huomion, jonka vuoksi Andrew ei ollenkaan huomannut kuinka hänen vastapäiseen penkkiin istuuduttiin. Tummatukka vain luki tyytyväisenä juttua, jossa kerrottiin ruskettumisen olevan tällä hetkellä out. Se oli hyvä, sillä Andrew oli melko vaalea iholtaan. Sen jälkeen pienempi jo kirosi sitä, että joku tosissaan oli keksinyt idean ja väsännyt asun, joka oli yhdistelty ruutu- ja raitakuvioisista tilkuista. Yleensä Andrew ei manannut mitään mitä voguesta löysi, mutta tuo puku oli aivan naurettava. Idea sinänsä olisi voinut olla ihan hyvä, mutta toteutettu se ainakin oli huonosti.
Andrew huokaisi, otti hörpyn kahvistaan ja asetti mukin takaisin pöydälle. Samalla hänen kuulokkeensa tippuivat korvilta, ei, enemmänkin ne vetäistiin pois. Automaattisesti pieni nosti päänsä ja katsoi säikähtäneenä poikaa, joka istui hänen edessään. Andrew oli hetki sitten ollut vielä valmiina kiljumaan kuin mikäkin raiskausuhri, mutta rauhottui tajuttuaan, ettei kukaan olisi niin mielipuoli alkaakseen tekemään jotain sellaista tupaten täynnä olevassa kahvilassa. Plus, tyyppi näytti olevan ihan rauhanpuoleisissa aikeissa.

Siitäkin huolimatta ruipelo vain tapitti toista, vaikka jätkä oli jo puhunutkin hänelle. "Moi", saatiin lopultakin vastattua, kylläkin kovin hiljaisesti, ujo kun mokoma oli. Andrew pähyili vielä pienesti ympärilleen, ihan vain varmiistaakseen, että toinen oli varmasti puhunut hänelle.
"Anteeks, kysyitkö sä multa jotain?", tummatukka kysäisi epävarmana. Olikohan toinen kysynyt jotain ennen kuin oli saanut idean aiheuttaa Andrewille sydänkohtauksen? "mä olin niin keskittynyt.. muuhun". Vpgue oli jätetty sanomasta, tyyppi varmaan pitäisi ruipeloa heti täysin hinttinä ja luultavasti vetäisi turpiin. Sitä uskalsi epäillä, toinen kuitenkin näytti ulkonäöltään siltä, että se saattaisi olla ihan mahdollista.

Declan vain seurasi vastapäätä istuvan pojan tekemisiä odottaessaan että se havahtuisi ja tajuaisi hänet. Välillä pilli kalastettiin suuhun kahvin juonnin merkeissä, välillä pillillä tökittiin vain jäitä ympäri lasia. Tummat silmät risteilivät pitkin lehdensivuja. Kyseinen Vogue löytyi kyllä hänen olohuoneestaan jostain. Se oli selattu läpi jo aikaisemmin. Ja rokkarista oli kyllä erittäin huono juttu että ruskettuminen oli out. Latino-äitinsä ansiosta hän oli jo tummempi kuin britit yleensä ja ruskettui erittäin helposti - etenkään kun sattui asumaan Kaliforniassa. Isossa-Britanniassa asia ei olisi pahemmin haitannut - Declan oli aina ollut sitä mieltä että sen saaren ilmasto oli syvältä. Vaikka eipä hän kyllä ikinä vaivannut päätään sillä mikä oikeasti oli muodissa. Musta olisi aina muodissa, joten eipä hänellä mitään hätää ollut. Suurin osa hänen vaatehuoneensa sisällöstä oli pelkkää mustaa.
Pilli kalastettiin uudestaan suuhun pojan lopulta tajuttua rokkarin läsnäolon. Declanin oli pakko keskittyä kahviinsa, ettei olisi revennyt nauruun. Hän oli kyllä jotenkin osannut odottaa että poika säikähtäisi, mutta se reagoi paljon vahvemmin kuin rokkari oli olettanut. Reaktiosta olisi enää puuttunut että se pitelisi rintaansa ja pelkäisi sydänkohtausta. Mikä ei kyllä oikeasti ollut ollut Declanin tarkoitus.
Declan sekoitti pillillä jäitä lasissaan odottaessaan pojan vastaavan tervehdykseen. Mustatukka ei ollut ikinä tajunnut ujoja ihmisiä - ihmisiin tutustuminen oli ihanaa. Tosin hän olikin aivan ylisosiaalinen - eipä hän olisi säikäyttänyt poikaakaan jos ei olisi. Eikä hän osannut käsitellä niitä. Hänellä oli taipumuksia puhua ja tehdä ihan mitä sattuu, kun oli hieman puhelias ja ylienerginen. Hän osasi huomaamattaan säikäyttää ujot ihmiset. Ei hän sitä ikinä tahallaan tehnyt. Hän vain oli hän.

Declan puri alahuultaan miettiessään toisen kysymystä. Toki hän olisi voinut väittää kysyneensä oliko tuoli vapaa ja sitten tulkinnut toisen hiljaisuuden myöntäväksi vastaukseksi, jolloin hänen käytöksensä ei olisi vaikuttanut niin epäkorrektilta. Hän oli kuitenkin vain mennyt ja istunut tuoliin. Tosin jos se olisi varannut paikkaa jollekin muulle, se olisi varmaan jo häätänyt hänet pois. Jos siitä siis olisi siihen. Declankun kun ei ujoja ihmisiä ymmärtänyt, niin hän ei tiennyt. Osaisiko se häätää hänet pois, kun tervehtiminenkin oli vaikuttanut hankalalta? Etenkin kun hän saattaisi ylireagoida ja järjestää kohtauksen ihan omaksi ilokseen. Ehkä oli totta että hän oli hieman kiero. Toki hän olisi voinut yrittää olla olematta niin räiskyvä ja sensuroimaton itsensä, mutta siitä nyt ei ollut mitään takuita että se onnistuisi. Suorasanaisena tyyppinä hän lipsauttaisi kuitenkin jotain sopimatonta - ennemmin tai myöhemmin. Ja hänen mielestään ennemmin oli parempi vaihtoehto.
Declan kuitenkin vain ravisti päätään - johan hän oli melkein aiheuttanut sille sydänkohtauksen, ehkä hän ei vielä valehtelisi sille.
"Olisko pitänyt?" rokkari kysyi ja katsoi poikaa suoraan silmiin tummilla suklaasilmillään.

Toisen välttäessä Voguen mainitsemisen Declan joutui jälleen keskittymään kahvin juomiseen ettei olisi hajonnut. Toinen tuskin tykkäisi jos hän nauraisi sille. Vaikka rokkarin itsehillinnän tuntien tällä menolla se vielä tapahtuisi. Tietenkin hän voisi aina väittää ettei nauranut toiselle, mutta eri asia menisikö se läpi.
Okei, ehkä oli pojalta noloa myöntää lukevansa Vogueta, mutta Declania asia ei kiinnostanut. Hän oli liian vanha välittääkseen asiasta ja johan hänet oli luokiteltu stereotyyppiseksi homoksi. Toinen ei tosin tiennyt sitä, mutta sivuseikka.
"On oikeasti erittäin paska juttu että ruskettuminen on out. Mun kannaltani. Mihinköhän pirun haalariin mun pitäis pukeutua etten mä pääsis ruskettumaan." Rokkari ei kyllä ollut varma halusiko oikeasti keskustella ruskettumisesta toisen - tai ylipäänsä kenenkään - kanssa. Mutta tuosta sen oli pakko tajuta että hän oli lukenut lehden.

Andrew katsoi toiseen, tuohon tuntemattomaan poikaan hämmästyneenä. Miten niin olisiko pitänyt? Mistä Andrew tiesi, hän oli aivan rauhassa vain lukenut lehteään ja yhtäkkiä joku oli tullut nappaamaan kuulokkeet pois hänen korvistaan ja istunut häntä vastapäisellä penkillä, tervehtinyt kuin jotakin tuttuaan. Kai se nyt oli normaalia ja ystävällistä kysyä toiselta, että oliko tuo kenties kysynys jotain. Olisi ollut hyvin epäkohteliasta vain tervehtiä takaisin ja palata lehteen kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tummatukka mietti pitkään ennen kuin vastasi. Hän oli aivan tiedoton mitä sanoa takaisin ja kaiken lisäksi tuntemattoman pojan katse oli jotenkin todella hurmaava. Andrew oli jo lähelle upota turhankin syvälle toisen ruskeisiin silmiin. Pieni huokaisu, pienempi räpäytti nopeasti silmiään ja yritti keskittyä. Toinen oli niin outo, tulla nyt vaan randomisti juttelemaan ja nyt pisti jotain ihme vastakysymyksiä kun Andrew yritti olla vain ystävällinen.
"Ei kai?", tarkoituksena oli sanoa vahvana jotain vastaukseksi, mutta sanat olivatkin enemmän kysymystä kuin muuta.

Ja ehkä pienemmästä oli tullut vainoharhainenkin, tyyppi nimittäin näytti siltä että oli valmiina ratkeamaan rähjäiseen nauruun missä vaihteessa vaan. Minkähän takia, oliko Andrewin hiukset alkaneet sojottamaan pystyssä vai oliko kenties naamassa jotakin? Hermostuneena Andrew vilkaisi sumeaa kuvajaistaan lasiseinämästä, ei hänessä mitään erikoista näkynyt. Okei, hän selvästikin oli vain vainoharhainen.
Sanat yllättivät tummatukan, hän vain jatkoi toisen tapittamista hämmästyneillä silmillään. "Luetko sä vogueta?", kysäistiin pienen hymähdyksen kera. Ei ihan uskoisi.. tuosta tyypistä. Mahdollisesti toinen vain pilkkasi, oli kuullut joltakin muijalta voguen saarnasta ruskettumisesta. "Eiköhän kaupoista löydy jonkinlaisia kokopukuhaalareita", Andrew lisäsi vielä perään, vilautti toiselle sievän hymyn ja hörppi juomaansa.
Katse valui vaivihkaan takaisin toisen kasvoilla, yrityksenä oli tehdä se salaa, varmaan kuitenkin onnistumatta. Mitä toinen oikein halusi? hetkellistä kahviseuraa vai mistä moinen idea jutella tuntemattomalle? ei Andrewilla sellaiseen yleensä rohkeus riittänyt.. ja olihan paikalla taatusti parempia vaihtoehtoja kuin Andrew. Ei tummatukka ollut mitenkään mielenkiintoinen tapaus ja jos toinen oli istuutunut hänen pöytäänsä sen varassa että saisi ylle mukavaa keskustelua, toinen tulisi pettymään luultavemmin. Nytkin Andrew vain pohti hämmästyneenä koko tilanteesta, tuijottaa tapitti toisen lumoavia silmiä kiusaantuneena. Ehkä olisi parempi vain palauttaa ajatukset lehteen ja sitten keskittyä toiseen taas jos vielä pojalla jotain asiaa hänelle olisi.. mutta minkä takia sitten katse ei meinannut millään päästää irti toisesta?

"Ahaa", Andrew sanoi yllättäen. "Tulitko sä tähän pöytään sen varassa, että uskoit pelottelevas mut pois? onko sulle tulossa jotain seuraa tänne? jos sä tän pöydän haluat, niin kyllä mä voin lähteäkin..?"

Kulmat rypistyivät Declanin jäädessä miettimään kaverin vastausta. Vaikka ei se itsekään vaikuttanut olevan varma vastauksesta. Rokkari ei nyt kyllä tajunnut sitä. Koko tyyppi oli ihan hämärä. Ja Declan ei tykännyt yhtään siitä olotilasta kun ei tajunnut jotain. Ja jostain syystä hän halusi ymmärtää toista. Vaikka se saattoikin olla vain sitä että he olivat niin erilaisia. Silloin rokkari ei saattaisi oppia ymmärtämään toista vaikka kuinka haluaisi. Vaikka ei hän kyllä edes ymmärtänyt miksi häntä kiinnosti.
Miksi se oli edes kysynyt oliko hän kysynyt jotain, jos hänen ei edes pitäisi kysyä mitään? Mitä järkeä siinä nyt sitten oli? Normaalisti Declan olisi kysynyt asiaa toiselta, mutta sen olisi saattanut tulkita hyökkääväksi ja toinen oli jo kipsissä hänen kanssaan. Rokkari tiesi varsin hyvin että hänellä oli taipumusta olla hyökkäävä ja päällekäyvä. Välillä ihan tarkoittamatta. Hän puhui mitä sylki suuhun toi ja kaikki piti mennä sanomaan ääneen. Hän harvemmin osasi pitää päänsä kiinni - hän oli sitä tyyppiä joiden kieli pitäisi amputoida että ne osaisivat pitää suunsa kiinni. Hän lipsautteli jotain jatkuvasti. Sen siitä sai kun oli niin suorasanainen ja rehellinen. Sitä paitsi hän ei pitänyt ihmisistä jotka eivät osanneet avata suutaan. Ne olivat jotenkin epäaitoja, kun eivät osanneet sanoa mitä oikeasti halusivat sanoa. Oli helpointa sanoa kaikki suoraan niin asia tulisi kerralla selväksi. Se ei jäisi vaivaamaan, kun se oli jo tullut ilmi. Vaikka kaikkien asioiden sanominen suoraan aiheuttikin usein pelkästään ilmiriitoja, mutta Declanille sekään ei olisi ongelma. Riitelemisessä hän oli hyvä, ainakin jos riita ratkeaisi siitä kumpi huusi kovempaa.

Declan nojasi taaksepäin tuolissaan. Lasissa ei ollut kuin jääkuutiot jäljellä. Tilanne olisi pysähtynyt kokonaan jos rokkari olisi häipynyt hakemaan uuden kahvin, joten mustatukka tyytyi pureskelemaan jäitä. Tummat silmät vain seurasivat toista poikaa. Sen hermostuneisuus oli jotenkin huvittavaa. Ei sillä oikeasti ollut mitään syytä olla hermostunut. Declan ei tekisi sille mitään ja jättäisi kyllä rauhaan jos hän oikeasti häiritsi niin paljon. Mitä hän ei kyllä uskonut. Toinen poika oli vain säikähtänyt niin pahasti, että nyt se stressasi turhasta ja oli ihan sekaisin rokkarin suhteen. Tuskin sillä oli mitään käsitystä mitä Declanin päässä liikkui, kun rokkari osasi kerrankin pitää ajatukset ominaan. Tällä kerralla hän voisi harkita itsesensuuria ja olla sanomatta ihan kaikkea ääneen.
Declan toivoi jo että toinen rauhoittuisi puheen siirtyessä Vogueen, mutta se oli ilmeisesti liikaa toivottua. Toinen oli kuitenkin hymyillyt - ja sen pitäisi selvästi tehdä sitä useammin koska se näytti erittäin hyvältä hymyillessään. Tuonkin Declan olisi normaalisti vain sanonut ääneen, mutta itsesensuuri pelasi ja mustatukka piti suunsa kiinni. Hänhän ei saanut olla liian hyökkäävä. Hymy ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja tilanne jäätyi uudestaan. Declan alkoi olla vakuuttunut, että häipyisi kahvilasta päänsäryn kera jos istuisi toisen pojan seurassa koko ajan. Rokkari ei tajunnut. Okei, se oli ujo ja mustatukka saattoi olla luonteeltaan hieman liian räiskyvä sen sietokyvylle. Mutta jokin tässä mätti silti.
Declan naurahti ja pyöritti jäitä lasissaan. Hän ei kommentoinut mitenkään sitä lukiko hän Vogueta tai ei. Miten hitossa hän muutenkaan tietäisi mitä se lehti sisälsi?
"Hyvä idea sinänsä, mutta mä luulen että mä sulan näihin lämpötiloihin haalarissa", rokkari sanoi ja kohautti olkiaan. Ja vaikka hän ei ollut koskaan haalaria käyttänyt hän oli vakuuttunut ettei se sopisi hänen tyyliinsä. Eikä näyttäisi niinkään hyvältä.

Declan putosi kärryiltä täysin. Oli vain hyvä asia ettei hänellä ollut enää mitään juotavaa. Toisen skeptisyyden takia hän olisi varmaan tukehtunut kahviinsa. Okei, hän oli säikäyttänyt sen, mutta ei hän noin kamala voinut olla. Ei sillä, hän olisi varmaan saanutkin peloteltua toisen pois, mutta ei hän sitä yrittänyt tehdä. Ei hän niin paha ollut.
"Oikeasti, rauhotu. En mä tarkoittanut säikäyttää sua silleen. Mun tässä pitäis lähteä jos mä oikeasti häiritsen sua noin paljon."

Sinänsä oli harmittavaa nähdä, että tämä tuntematon tyyppi näytti hieman pettyneeltä. Andrew kelasi hetken taaksepäin ja yritti miettiä oliko sanonut jotain väärin? tai ehkä hän vain ei ollut sitä seuraa mitä toinen kaipasi, ehkä toinen oli jo luokitellut ruipelon täysin turhaksi ja tylsäksi ihmiseksi, josta ei irtoisi mitään. Mistä sitä tiesi, ei Andrew osannut toisten ajatuksia lukea.
Jätkä vain nojasi tuoliinsa, vaikutti mietteliäältä. Se oli häiritsevää, oli muutenkin ehkä hieman kiusallista. Sentään toinen vastasi vielä pienemmälle, naurahti ja kohautti olkiaan.

Andrewia kadutti heti kun oli saanut oivalluksensa ja kysynyt, että yrittikö toinen häätää häntä saadakseen pöydän. Toisen ilme nimittäin näytti, loukkaantuneeltako? tummatukka puraisi kevyesti alahuultaan.
”Et sä mua häiritse, enkä mä nyt niin pahasti säikähtänyt”, Andrew totesi rennosti virneen kera ja hymyili toiselle uudemman kerran. ”Jää toki jos vaan tahdot”.

Kädet nappasivat edelleen pöydällä lojuvan voguen otteeseensa, lehti käännettiin oikein päin ja sivuja selattiin eteenpäin. Andrew piti hennon hymyn vielä huulillaan, hymyili vain itsekseen ja selaili sivuja vielä, nopeammin kuin viimeksi, eikä enää niin keskittyneesti.
Pienempi olisi halunnut sanoa toiselle jotain. Tietty tuo tunsi olonsa hieman epävarmaksi, tuntematon tyyppi piti häntä varmaan täysin naurettavana tapauksena. Andrew siirsi huomionsa ympärilleen. Ihme kamala tarve avata suu.. ”Täällä on yllättävän paljon porukkaa”. Se oli totta, mutta ihan turhaa sanottavaa ääneen. Muutamat edelleen jonottivat istumapaikkaa, kahvila oli tupaten täynnä, ei pöydän pöytää vapaana.
”Mä olen Andrew”, lisättiin perään, kääntäen katse vastapäiseen poikaan. Nyt kun ruipelo oli saanut itsensä pois täydellisestä lamauksestaan, pystyi puhumaan toiselle ilman järkyttynyttä tuijottamista, saattoi vain ongelmana olla se, että ehkä toinen olikin saanut jo tarpeekseen pienemmästä.

/vähän lyhyempää, eikä tekstin laatu parhaimmistosta ;s

[ hyvä se oli. tää mun taas ei ole. ]

Oli vain hyvä ettei toinen kysynyt mitä hittoa rokkari sitten teki jos hänen tarkoituksensa ei ollut säikäyttää toista. Declanilla ei ollut mitään käsitystä mitä hän siihen vastaisi - tai tiesikö hän vastausta itsekään. Hänen käytöksensä saattoi kuitenkin olla törkeää. Ei hän itse nähnyt olevansa törkeä, mutta toinen poika saattaisi olla sitä mieltä. Hän oli kuitenkin törkeästi häirinnyt sen rauhaa, ajattelematta yhtään tarvitsiko se seuraa. Rokkarin mielestä hiljaisuus oli ahdistavaa ja yksin oleminen tylsää, mutta toinen poika saattaisi olla eri mieltä.
Ja jos ihan totta puhuttiin niin Declan oli kyllä ihan tahallaan säikäyttänyt sen. Tavallaan. Hän oli kuitenkin nimenomaan halunnut kokeilla säikähtäisikö se. Toinen oli kyllä reagoinut paljon vanhemmin kuin hän oli odottanut.
Mutta tällaisella persoonallisuudella se ei kyllä ollut mitään uutta.

Onneksi toinen ei kuitenkaan kysynyt mitään. Tai häätänyt rokkaria pois. Vaikka seura ei ollut ihan sitä tyyppiä joiden seurassa Declan yleensä viihtyi, mutta aina se tyhjän kattohuoneiston voitti. Sitä paitsi vastakohtienhan sanotiin täydentävän toisiaan.
Toinen vastasi ja vielä hymyili. Tilanne rentoutui, mutta Declan ei uskaltanut luottaa siihen ettei se jäätyisi uudestaan. Viimeksikin kävi niin. Nytkin toinen poika saattaisi mennä kipsiin uudestaan. Vaikka se vaikuttikin rennommalta. Rokkari saataisi helposti tehdä jotain saaden toisen hiljenemään. Mikä olisi erittäin huono juttu - ties miten rento ja puhelias toisesta tulisi kunhan se vain rentoutuisi. Vaikka se saattoikin vaikuttaa välillä siltä kun häneltä ei meinannut saada puheenvuoroa, Declan ei silti pitänyt yksinpuhelusta. Seura olisi aina parempi vaihtoehto ja toisesta saattaisi saada hyvää juttuseuraa kunhan se vain rentoutuisi.
Tai sitten ei. Toinen hiljeni ja jatkoi lehden selaamista.

Asento vaihtui, Declan nojasi kyynerpäänsä varassa pöytään ja pyöritti yhtä pitkistä rastoista sormissaan. Jonkun tutkimuksen mukaan ihminen koski hiuksiinsa hermostuessaan, mutta rokkari ei ymmärtänyt mitä hermoiltavaa tässä nyt muka olisi. Okei, toinen saattaisi hiljentyä ja rokkari tosiaan lähtisi täältä päänsäryn kanssa jos joutuisi yksin pitämään keskustelua yllä. Puheliaana tyyppinä hän varmaan olisikin pystynyt siihen, mutta se olisi äärettömän rasittavaa. Mutta hän oli erittäin sosiaalinen - mitä hermoiltavaa tässä muka oli? Muuta kuin se että toinen ei ollut erittäin sosiaalinen. Ehkä vastakohdat täydensivätkin toisiaan, mutta tämä saattoi nyt olla hieman liikaa.
Toisen avatessa suunsa Declan näytti oikeasti yllättyneeltä. Leuka sentään pysyi paikoillaan ja suu kiinni. Tummat silmät vain tuijottivat toista. Se oikeasti yritti saada keskustelun aikaan. Aihe hieman ontui, kahvilan väenpaljoudesta tuskin sai mitään aikaan.
Muutaman sekunnin viiveellä Declan tajusi tuijottavansa toista yhä. Hänen pitäisi varmaan vastatakin, jos hän kerran halusi ettei toinen hiljenisi kokonaan. Siitä ei varmaan olisi pitämään keskustelua yllä yksin.
Katse kiersi kahvilaa jäiden peruskelun ohella. Valkoista rastaa pyöritettiin yhä etusormen ympärille.
"Mun käsittääkseni täällä on aina", rokkari sanoi saatuaan suunsa tyhjäksi ja kohautti olkiaan uudemman kerran.

Katse siirtyi takaisin toiseen tämän esitellessä itsensä. Declan olisi voinut huomauttaa että tiesi sen, mutta se olisi saattanut olla hyökkäävää. Ja saisi hänet kuulostamaan stalkkaajalta. Ja sitä paitsi ei hän varsinaisesti sitä tiennyt. He kävivät samaa koulua, mutta sen nimi löi yhä tyhjää.
"Declan", rokkari sanoi ja hymyili. Kättä ei tarjottu pöydän yli - Declan ei koskaan kätellyt ketään. Hän ei ollut koskaan tehnyt niin eikä varmaan koskaan oppisikaan tekemään.

Oli turha edes sanoa mitään takaisin, kyllähän Andrew tiesi että kahvilassa oli jatkuvasti kauhea tungos. Pienempi vain soi toiselle nopean hymyn, eiköhän toinen ollut selvästi ymmärtänyt että koko lauseen tarkoituksena olikin ollut vain saada aikaan jonkinlaista keskustelua. Ja toki toiselle oli ihan hyvä tehdä selväksi, ettei Andrew enää kärsinyt melkein saadustaan sydänkohtauksesta. Tyyppi saisi ihan vapaasti puhua hänelle, jos kiinnostusta vain löytyi.

Myös toinen esittäytyi, kertoi nimensä ja hymyilikin vielä. Andrew oli melkein varma että oli kuullut toisen nimen ennenkin jossain, kuka tiesi sitten missä. Ehkä jopa Declaniksi esittäytynyt poika näytti tutultakin mutta eihän tummatukka osannut toista keneenkään yhdistää.
Andrew asetteli lehtensä siististi rullalle, tunki sen laukkuunsa ja asettui tuolillaan hieman rennommin. Declan oli ihan eri maata kuin ruipelo, sen huomasi jo pelkästään ulkonäöstä, paremmin ehkä käytöksestä. Andrew ei ollut kuitenkaan ketään tuomitsemassa, toinenhan oli varmasti hyvä tyyppi, ei sillä.
”Taitaa olla tylsää kun tänne raahauduit tuntemattomille höpöttelemään”, Andrew naurahti lyhyesti näpräten samalla pöydän kulmaa. Tuo pikkuinen ruipelo ei todellakaan ollut paras mahdollinen vaihtoehto aloittamaan keskustelua, tuskin heillä kahdella oli edes samat mielenkiinnostuksen kohteet, pahimmassa tapauksessa Andrew saisi toisen raivostumaan. Se ei olisi järin mahdotonta..

Taskussa rupesi värisemään, tummatukka nappasi kännykkänsä ja vastasi. ”Mähän sanoin että söin jo.. älä läyhää siellä.. joo, mene nyt vaan ihan rauhassa sen tyttös kanssa ulos ja nähää illemmalla, okei? juuu, moi”. Andrew huokaisi nolostuneena ja palautti puhelimensa paikoilleen.

/anteeks pakko taas valittaa, mut ei vaan pysty keskittymää kunnolla:D

[ anteeksi kestosta. ja laatukin on mitä on, mä selitän ihan liikaa ]

Declan voisikin puhua toisen kanssa enemmänkin, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä mistä. He tosiaan olivat niin erilaisia, ettei Declan oikein tiennyt miten olla. Ei sen mikään ongelma pitäisi olla, mutta toinen oli niin hillitty että se sai rokkarin ahdistumaan. Hän oli räjähtävä persoona - itsehillintä oli nollassa ja hän hiiltyi liiankin helposti. Tulinen luonne oli peritty suoraan äidiltä - siinä suhteessa hän oli aivan ilmetty äitinsä. Siksi hän ei osannutkaan tapella äitinsä kanssa asiallisesti - homma karkasi aina täysin raiteiltaan kun molemmilla oli yhtä räjähtävä temperamentti. Ei hän oikeasti edes tykännyt äitinsä kanssa tappelemisesta, mutta kun hänellä kerran kiehui yli se oli siinä. Kahta erittäin vahvaa persoonaa ei pitäisi päästää tappelemaan keskenään, koska siitä ei todellakaan seurannut mitään hyvää.
Declan ei vain osannut puhua Andrewin kanssa. Hänellä ei ollut sensuuria ajatuksissaan - kaikki tuli läpi sellaisenaan eikä ollut mitään mitä Declan ei olisi kehdannut sanoa ääneen. Hän oli vahva persoona ja ihan liian suorasanainen - siihen saattoi aina luottaa että hän puhuisi kyllä suunsa puhtaaksi. Oli se sitten kuinka sopimatonta tahansa.
Mutta hän oli saanut toisen säikäytettyä jo kerran. Ei hän halunnut tehdä sitä uudestaan, etenkään kun Andrew oli selvästi rentoutunut. Jos toinen ahdistuisi niin sitten rokkari vasta ahdistuisi. Sitten hän ei ainakaan tietäisi miten olla. Eikä puhumisesta tulisi yhtään mitään. Declan voisi mielellään tutustua Andrewiin paremmin. Oli täysin eri asia toimisiko se. Toki vastakohdat täydensivät toisiaan, mutta ei siitä mitää tulisi jos he olivat liian erilaisia. Mikään ei onnistuisi jos rokkari itse ahdistuisi pelätessään saavansa toisen ahdistumaan olemalla liian impulsiivinen. Mutta sellainen hän oli - ei hän osaisi olla olematta oma itsensä. Vaikka omasikin uskomattoman näyttelijänlahjat.

Todettuaan jäiden loppuneen Declan siirsi tyhjän lasin kauemmas - tällä menolla hän vielä pureskelisi pillin muodottomaksi saadakseen käsilleen (ja leuoilleen) jotain tekemistä. Rokkari alkoi etsiä auton avaimia nahkatakkinsa taskuista leikkiäkseen niillä. Sytkäri, tupakka-aski ja puhelin löysivät tiensä pöydälle ennen kuin oikea esine löytyi. Tummat silmät siirtyivät Andrewiin tämän avatessa suunsa. Samassa Declan näytti täysin unohtaneen pitävänsä Audin avaimia käsissään.
"En mä sanois että mulla on tylsää. Kotona ei vaan ole ketään ja mä en tykkää olla yksin. Vaikka mun äitini mielestä koiraa ei edes lasketa, joten sen mielestä mä asun aina yksin. Vaikka onkin oikeasti täysin eri asia asua yksin kuin koiran kanssa." Auton avaimet helisivät rokkarin elehtiessä käsillään, Declan olisi tarvinnut pakkopaidan että osaisi pitää kädet paikoillaan puhuessaan. Suljettuaan suunsa Declan tajusi selittäneensä ihan liikaa ja vielä asian vierestä. Sitä paitsi tuo sai hänet kuulostamaan ihan liikaa koiraansa kiintyneeltä erakolta. Mikä ei ollut edes totta. Osittain - hän oli kiintynyt koiraansa enemmän kuin olisi ehkä terveellistä, mutta ei ylisosiaalisena tapauksena todellakaan käynyt erakosta.
"Ja tuntemille höpöttäminen ei tosiaan ole mulla mikään ongelma", Declan kohautti olkiaan. Se taisi tulla ilmiselväksi.

Puhelun ajan Declan vain pyöritti avaimia sormissaan, vaikuttaen siltä ettei itse edes tiedostanut tekevänsä sitä. Katse pysyi kuitenkin Andrewissa. Uteliaisuus oli herännyt jo puhelimen alettua soida - kuka soittaja oli ja mitä asiaa sillä oli. Andrewin äänensävystä päätellen puhelu ei ainakaan ollut odotettu.
"Kaikki okei?" Declan kysyi puhelun päätyttyä, kiroten samalla uteliaisuuttaan - mitä hittoa asia hänelle kuului?

Andrew ei tiennyt mitä tehdä tai miten olla nyt kun ei enää ollut vogueta käsissä mitä näperrellä. Declankin vaikutti jotenkin niin vaivautuneelta, että se häiritsi hieman pienempää. Siitä vaan tuli epätietoinen ja epäluuloinen olo, varsinkin sitä. Että tekikö tässä Andrew nyt jotain väärää? oliko Andrewin ulkonäössä jotain vikaa kun toinen näytti niin pettyneeltä? tai no, miten se nyt mihinkään liittyi.. tuskinpa jätkä hirveästi Andrewin ulkonäköä tutki tai muutenkaan tarkkaili. Ärsyttävää, pienempi olisi kovastikin nyt tahtonut jutella toisen kanssa, ehkä jotenkin tutustua tuohon. Miksei uudet tuttavuudet olisi hyvä asia? mutta toinen ei näyttänyt välittävän tummatukan seurasta enää lainkaan.. tai jokin tässä ainakin mättäsi, ei järin hyvää tietoa siitä että johtuiko se enemmän Andrewista vai Declanista.

Toinen tyhjensi nahkatakkinsa taskun sisältöä pöydälle, pienempi tutkaili vierestä että mitäkö kaikkea sieltä tuli. Samalla omat luisevat sormet näpräsivät edelleen pöydän kulmaa.
Declan puhui jälleen. Oikeastaan vihdoinkin, Andrewista oli tuntunut jo siltä että hiljaisuus oli kestänyt ikuisuuden hänen esitettyään kysymyksensä. Pojalla oli siis koira.. jonka kanssa asui kahden. Tai näin pienempi ymmärsi, ei hän varmaksi osannut uskoa kuulleensa kaikkia sanoja oikein. Tyypin käsissä helisevät avaimet olivat vieneet nimittäin puolet huomiosta.
”Sen taisin jo huomata”, Andrew hymyili toiselle jokseenkin huvittuneena. Jep, se oli selvää ettei tuntemattomille höpöttäminen ollut Declanille ongelma.

”On”. Declan oli kysellyt oliko kaikki okei, taisi olla siis varmaan aika uteliaskin tapaus. ”Tiedäthän.. veljet. Ei mitään ihmeempiä”, Andrew naurahti ja laski katseensa sen jälkeen sormiinsa, jotka tällä hetkellä kosketteli pöydän pintaa ihan kuin siinä olisi ollut jotain järinkin mielenkiintoista.
Andrewin mieleen tuli kysyä että kävikö toinen täällä usein, mutta muisti ne naurettavat tarinat joissa tyypit käyttivät kysymystä iskurepliikkinä. Sitä ei siis kehdattu esittää ääneen. ”Mä taidan olla aika tylsää seuraa, sori”, ruipelo virnisti pahoittelevasti ja hymyili perään. Varmaan se koirakin olisi parempi vaihtoehto.

/mitä shhhittii :------D

[ anteeksi hirveästi, mä olen laiska. ]

Tilanne vaivasi Declania enemmän kuin sen edes pitäisi. Hän ei ollut näin vaivaantunut edes silloin kun hänen tukihenkilönsä hiillosti häntä kysymyksillä hänen tapahtumarikkaasta ja vaikeasta menneisyydestään. Ilman niitä tapahtumia hänen ei tarvitsisi käydä koko naisen luona. Avautuminen ei ollut hänelle koskaan mikään ongelma ja hän oli oppinut vaikeimman kautta että hänen oli vain pakko vastata. Hän oli kävellyt muutaman kerran ulos huoneesta kesken istunnon, ihan vain todetakseen että viikon päästä se nainen kyselisi ihan samat kysymykset uudestaan. Vaikka ei se tietenkään estänyt häntä silti häipymästä - hankalan luonteensa takia hän saattoi yhä lähteä kävelemään.
Declan ei edes ymmärtänyt mikä tässä vaivasi. Oli hän ennenkin ujoihin ihmisiin törmännyt, ei se siitä voinut johtua. Jos toisesta ei juttuseuraa irronnut niin mustatukka puhui sitten vaikka itsekseen. Sen hän osasi. Hän olisi varmaan voinut selittää ne tapahtumat vaikeasta menneisyydestään saman tien Andrewille kun sattui olemaan perhanan avoin. Vaikka se saattaisi saada yliannostuksen hänen ongelmistaan ja tietäisi sitten ennemmän kuin olisi tervettä. Jotkut niistä jutuista saattoivat olla hieman järkyttäviä. Declanillakun oli ollut hieman ongelmia päihteiden, seksin ja miesten kanssa mikä ei ollut hyvä yhdistelmä. Sen keskustelun jälkeen Andrew saattaisi harkita halusiko kuitenkaan tutustua häneen paremmin.
Tilanne oli täysin vieras Declanille - yleensä hän sai muut vaivaantumaan eikä toisinpäin. Yleensä Declan ratkaisi itselleen hankalat tilanteet vain kävelemällä ulos niistä, mutta mustatukka olisi voinut oikeasti tutustua Andrewiin. Mikä ei tässä tilanteessa onnistunut - Declan ei tykännyt olla näin vaivautunut ja hän ei kestänyt tilanteita joissa ei viihtynyt eikä viipynytkään niissä tilanteissa kovinkaan kauaa.

Declan näytti vasta nyt tiedostavan pyörittävänsä avaimia sormissaan. Avaimet laskettiin pöydälle ja Declan vaihtoi esinettä mustaan sytkäriin. Tummat silmät siirettiin toiseen tämän avauttua suunsa, vaikka sytkärillä leikkiminen jatkuikin. Mustatukka näyttikin jäävän tuijottamaan toisen hymyä. Sen pitäisi hymyillä enemmän, se itse asiassa näytti erittäin hyvältä hymyillessään. Vaikka Declanin pitikin lopettaa kaikkien miesten ajatteleminen mahdollisina poikaystävä-kandidaatteina.
Mustatukka naurahti ja kohautti olkiaan.
"Mä tiedän, kaikki sanoo sitä. Vanhemmat, poikaystävät, jopa ihan tuntemattomatkin. Mä tiedän puhuvani ihan liikaa, mutta en mä tiedä onko se niin huono juttu", mustatukka sanoi ja siirsi vapaalla kädellä hiukset silmiltään. Hän oli aina ollut sellainen, häntä ei vaan saanut hiljenemään ja ihmisille puhuminen oli vähän liiankin helppoa. Declan ei näyttänyt välillä tiedostavan ollenkaan milloin olisi syytä vain olla hiljaa.

Tiedäthän.. veljet. Declan nyökkäsi, katse pysyi yhä Andrewissa.
"Mä tiedän, mulla on ittelläni kaksi veljeä. Tai no, Lucas on kolme joten se on vielä pieni ja suloinen, mutta kaksoisveljet vasta osaakin ärsyttää." Declanin mielestä oli vain väärin että joku tunsi hänet niin hyvin. Joskus se vain otti pahasti päähän, kun se tiesi kaiken. Vaikka Declanin pitäisi olla kiitollinen että koko perhe oli yhä tukemassa häntä - hän oli huumesekoilujensa takia pettänyt niiden luottamuksen niin monta kertaa, ettei hänellä ollut varaa tehdä sitä enää uudestaan. Hänen anteeksipyyntönsä alkoivat kuulostaa pelkiltä sanoilta, kun hän oli tehnyt niin jo liian monta kertaa. Siksi hän halusikin huumeista eroon - oli täysin sivuseikka että hän oli melkein tappanut itsensä kahdesti. Se ei ollut hän itse jota hän eniten siinä satutti.

Andrew hymyili jälleen ja sen sanat meinasivat mennä kokonaan ohi Declanin jäädessä jälleen tuijottamaan. Sytkäri päätyi takaisin pöydälle, tällä menolla mustatukka vielä polttaisi sormensa.
Tajuttuaan muutaman sekunnin viiveellä mitä toinen oli sanonut Declan jäi vain tuijottamaan sitä.
"Etkä ole. Ihan oikeasti, sä et ole tylsä", mustatukka sanoi saatuaan itsensä kasattua. Se ei voinut oikeasti ajatella olevansa tylsää seuraa. "Sä vaan olet niin erilainen ja mä säikäytin sut jo kerran, mistä mä edelleen olen todella pahoillani. Mä en osaa käyttäytyä... normaalisti sun seurassa kun mä en halua säikäyttää sua uudestaan." Sanottuaan sen ääneen Declan kuulosti omasta mielestään täysin neuroottiselta.

Silmät tarkkailivat tällä hetkellä kuinka Declan leikitteli avaimilla, jotka loppujen lopuksi aseteltiin pöydälle ja valittiin uudeksi leikkikaluksi musta sytkäri. Andrew oli hieman harmissaan, sillä vaikutti että hänen seuransa oli toiselle todella epämiellyttävää. Jos oli, niin miksi toinen edelleen istui hänen seurassaan? ahdistavaa, että toista ahdisti. Siitä huolimatta Andrew edelleen hymyili ja nostikin katseensa takaisin uuteen tuttavuuteen. Paikalla olisi muitakin, joille poika voisi mennä juttelemaan jos ei viihtynyt tässä. Mutta ehkä ruipelo keksisi jotain jossain vaihteessa, mikä saisi aikaan mielenkiintoisen keskustelun tai jotain. Olihan se mukava tutustua uusiin ja surullista, jos lyhyt keskustelu uuden tyypin kanssa päättyisi surkeasti. Eikä Andrew tahtonut antaa itsestään ihan urpoa kuvaa. Minkä sille mahtoi jos aina välillä jänskätti!

Declan naurahti, olkiaan kohauttaen ja Andrew tapitti toista suloisen hymyn kera uteliaana ja ehkä vähän innostuneempanakin.
”En mä sanoisi, että se olisi huono juttu”, todettiin vastaukseksi lauseeseen. Andrew siirsi katseensa pöydän pintaan ja hymyili hiukan leveämmin.

Tummatukka nostatti katseensa takaisin toiseen juuri parhaillaan kun Declan nyökkäsi ja alkoi puhumaan uudemman kerran. ”Onko sulla kaksoisveli? mullakin..”, pieni kertoi, olisipa vielä halunnut lisätä, ettei hänen veljensä ollut ärsyttävä, mutta jätti sen mainitsematta. Tuskinpa toista niinkään kiinnosti. Danny oli kuitenkin parasta mitä Andrewilla oli, siitä huolimatta että toinen oli ihan ylihuolehtivainen ja vähän rasittava välillään kaikkineen ehtoineen ja käskyineen. ”Lisäksi vielä kaks siskoa. Toinen on muuttanu jo omillee ja sillee, mutta mein pikkuneiti on vasta kolmen ikänen ja vallattoman suloinen tapaus”.

Sytkäri aseteltiin myös pöydälle, toinen taisi kyllästyä jo siihenkin. Mitähän toinen seuraavaksi ottaisi sormiinsa.. Andrew yritti pitää hymyn huulillaan, mutta nyt se teki vaikeaa sillä toisen tuijottaminen tuntui omituiselta. Pieni vilkuili vähän ympärilleen, ihan kuin huoneessa olisi mahdollisesti jotain mielenkiintoista. Declanin avatessaan suunsa, naama käännettiin väkisin toista kohti. Hymyä saatiin suuremmaksi, eikä edes pakonomaisesti enää. Toinen väitti, ettei Andrew ollut tylsä, mutta mistä sitä tiesi oliko toinen oikeasti tosissaan.. kuhan yritti olla ystävällinen.
Nyt jo Andrew naurahti pienesti ja suorastaan loisti toista katsellessa. ”Ei sun tarvitse pelätä, että pelästytät mut. Eikä se sun vika edes ollut että niin säikähdin aikaisemmin! ite olin niin keskittynyt omiin juttuihin. Enkä mä nyt ihan niin heikko tapaus ole..”, hymyiltiin toiselle suloistakin suloisempana. ”Ihan totta. Eikö se oo kamalaa jos et pysty rentoutumaan ollenkaan mun seurassa?”, kyyttiin heti perään, vaikka se tuntuikin erittäin typerältä kysymykseltä lähes täytin tuntemattomalle tyypille.



/taas vähä lyhkäsempää... soriii

Declan tiesi tekevänsä tilanteesta vaikean heille molemmille. Rokkarin ahdistuneisuus täytyi olla Andrewille epämiellyttävää, aivan kuten se oli Declanillekin. Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä tässä ahdisti, se ei ollut hänen tapaistaan. Hän oli yleensä sosiaalisissa tilanteissa kuin kotonaan. Kaikki jotka olivat tavanneet hänet tiesivät sen - hänellä ei ollut ongelmia uusien ihmisten tapaamisessa. Enemmänkin päinvastoin, itseasiassa hän piti siitä. Hänen mielestään uusien ihmisten tapaaminen ei ollut koskaan huono asia. Tosin osa niistä osoittautui myöhemmin olevansa hyvin epämiellyttävää seuraa, mutta sekään ei ollut Declanille ongelma. Hän kehtasi kyllä lähteä kävelemään tilanteesta jos seura ei miellyttänyt. Hän ei edes nähnyt mitään järkeä siinä että kestäisi niiden seuraa vain kohteliaisuudesta. Kieltämättä rokkari voisi hieman työstää kohteliaisuuttaan, mutta ei noin paljon. Hän ei ollut herrasmies, eikä suorasanaisesta diivasta sellaista saisi. Hän panosti mieluummin herrasmiesten deittailuun.
Tässä ei nyt kuitenkaan ollut kyse siitä ettei hän olisi pitänyt Andrewista - hän oikeasti piti. Hän ei voinut sanoa nauttivansa tilanteesta, mutta se johtui Declanista itsestään. Andrew ei ollut yhtään epämiellyttävä, ajatus siitä että Andrew ajattelisi että syy olisi ollut sen ahdisti vain lisää. Declan itse tässä meni metsään ja pahasti. Hän oli säikäyttänyt Andrewin ja ahdistunut yrittäessään välttää saman. Siitä ei ollut edes mitään takeita että hänen olisi tarvinnut tehdä niin. Mistä sitä tiesi vaikka Andrew olisikin ihan okei sen kanssa että hän nyt oli suorapuheinen ja räiskyvä persoona? Eikö se olisikin parempi että Declan olisi oma itsensä, vaikka hän sitten olisikin hieman diiva. Rokkari olisi voinut hoitaa tilanteen paljon paremmin. Declan ei tykännyt yhtään siitä että Andrew saattoi ajatella olevansa itse syypää.
Declan oli hukassa mikä tässä veti niin epävarmaksi. Hän oli vahva ja itsevarma ja ego oli vähän turhankin iso - ei tällaista tapahtunut. Ei hänelle. Hän ei käyttäytynyt näin edes ihastuneena, vaikka ihastuksen kohde kuulemma ujostutti. Ei sillä että hän olisi ihastunut Andrewiin. Koska hän ei ollut. Oikeasti.

Andrewin sanat siitä oliko puheliaisuus hyvä vai huono asia menivät täysin ohi Declanin jäädessä tuijottamaan sen hymyä. Se näytti erittäin hyvältä - hieman tahdittomana Declan olisi voinut sanoakin sen ääneen jos olisi saanut suunsa auki. Katse saatiin lopulta kiskottua toisen silmiin, mutta mitään sanottavaa mustatukalla ei ollut. Lähinnä koska hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta mitä Andrew oli sanonut. Declania harvoin sai täysin sanattomaksi - mutta puolustuksekseen hänen oli pakko myöntää että Andrew oli hemmetin hyvännäköinen. Ei sillä että hän olisi tarkoittanut sillä mitään erityistä. Oikeasti, se oli vain tosiasia.

Seuraava lause ei kyllä mennyt ohi, mutta sanattomaksi veti jälleen. Hetken Declan ei osannut muuta kuin tuijottaa. Rokkaria alkoi naurattaa.
"Oikeesti? Mullakin on kaksi siskoa. Ja ne veljet, tietenkin", rokkari sanoi, tummista silmistä näki että ajatus oli jotenkin huvittava. Se oli aika helvetin hyvä sattuma. Molemmilla oli kaksi siskoa ja kaksoisveli ja perheessä oli suloinen 3-vuotias. Se oli melkein karmivaa. Perhettä oli kyllä muutenkin paljon - Declanin suku oli iso. Se selitti miksi hän oli yksi etninen sekasotku (sukujuuria olisi varmaan löytynyt Aasiastakin jos asiaa olisi alettu tutkia) ja miten hän oli niin kielitaitoinen. Sukulaisten perässä ravatessa ympäri Eurooppaa oppi ja nyt hän puhui sujuvasti kuutta kieltä.
"Tietenkään mä en nää niitä niin usein kuin haluaisin mikä on valitettavaa, mutta mulla nyt on vielä vähän ongelmia huumeiden kanssa, joten sille ei varsinaisesti voi mitään", rokkari sanoi ja kohautti olkiaan. Hän tiesi paljastaneensa jotain hyvin henkilökohtaista ja se saattaisi muuttua vaikeaksi, jos Andrew takertuisi asiaan kovin hanakasti. Ne asiat olivat vaikeita, eikä Declan varsinaisesti halunnut avautua niistä täydessä kahvilassa. Ja ihmisten mielipide hänestä yleensä muuttui kun ne kuulivat hänen olevan narkkari. Riippumatta siitä oliko hän kuivilla - siinä ei ollut mitään kunnioitettavaa, kaunista tai koskettavaa. Se vain sattui.
Declanille oli opetettu pienestä asti että perhe oli tärkein, mutta mustatukka oli oikeasti sisäistänyt asian vasta yliannostuksensa jälkeen. Hänen tekonsa olivat anteeksiantamattomia ja hän ei ansainnut niiden tukea, mutta silti ne olivat yhä siinä. Ne olivat korvaamattomia - Declan ei ikinä pääsis itselleen kaivamasta haudastaan ylös yksin. Hän ei koskaan pystyisi kiittämään niitä tarpeeksi. Suurin opetus oli opittu kantapään kautta - mitään perhettä tärkeämpää ei ole. Hän oli käynyt erittäin lähellä sitä menetystä. Ne osasivat ärsyttää ja välillä niitä ei sietänyt ollenkaan, mutta Declan ei pärjäisi ilmankaan - hän rakasti perhettään

Andrew vaikutti itse niin rennolta hymyillessään, että se tarttui - Declan rentoutui. Mitä hän edes stressasi? Tuskin hän säikäyttäisi toista enää uudestaan. Andrewin vakuuttaessa ettei pelästyisi uudestaan ja että mustaukka voisi olla oma itsensä Declan rentoutui selvästi. Ahdistus helpotti.
"Sä olet täysin oikeassa. Mutta mä olin silti pahoillani, tää ei yleensä ole mulle näin vaikeeta", mustatukka sanoi, tummat slmät loistivat rokkarin hymyillessä. Tästä voisi tullakin jotain. Declan ei kyllä tiennyt mitä se oli, mutta hän halusi ainakin ensin tutustua toiseen. Tulisiko siitä mitään - no, sen näkisi sitten.

”Ihan tosi?”, Andrew naurahti huvittuneena kun toinen puhui sisaruksistaan. Aikamoinen sattuma tosiaan. ”Tää on nyt selvästi jotain kohtaloa tai jotain”, lisättiin perään hymysuin, mutta eihän pieni nyt tosissaan ollut. Kuhan heitti kun ei muutakaan osannut sanoa. Aika jännä, ihan tosi.
Tummatukka tuijotti pöydän pintaa hymyillen. Declan oli kova tuijottamaan, joka oli toisaalta hyvin häiritsevää, mutta ei se sitten kuitenkaan häirinnyt. Yllättävää, sillä pieni meni usein nopeasti hämilleen toisten tuijotuksesta tai muuten vain rupesi vainoharhailemaan tai muuta yhtä typerää. Ei kai sillä nyt niin väliä ollut, Declan vaikutti ihan mukavalta tyypiltä vaikka ehkä hieman erikoinen.

Ongelmia huumeiden kanssa? poika oli sanonut useammankin asian lauseessaan, mutta tuo nyt tuntui olevan ainut joka oli pienemmän muistiin jäänyt. Andrew katseli toista, ei tuomitsevasti tai ilkeästi, enemmänkin hämmästyneenä. Vaikka eihän se vissiin ihmeellinen asia ollut, tosi monella tuntui olevan ongelmaa jos jonkinlaista ja huumeet tuntuivat olevan aika yleinen asia nykyään.
”Vaikuttaako se asiaan? ettet näe niitä”, Andrew kysäisi ja mietti oliko esittänyt kysymyksensä tarpeeksi järkevästi, saiko siitä mukaa mitään selvää. ”Huumeet. Onko sun perheenjäsenet siitä tietoisia ja kenties vihaisia? vai onko niillä mitään yhteistä edes keskenään?”.

Andrew oli tyytyväinen, sillä Declan vaikutti paljon rennommalta. Se jopa hymyili ja hymy näytti nyt paljon luonteisemmalta. Ja tietenkin pikkuhymy skeittarin huulilla syventyi entisestään. Hyvä ettei silmät tuikkineet innosta.
”Älä ole pahoillasi. Musta oli oikein mukava tavata ja jutella. Enkä mä saanut edes mitään traumoja siitä että onnistuin pelästymään sua”, pieni naurahti rennosti, leikkisästi omalla normaalilla tavallaan. Katse siirtyi seinällä olevaan kelloon. Aika oli kulkenut yllättävän nopeasti ja ehkä kohta olisi hyvä palata kotosalle. Ei pienellä kiirettä ollut, ei kukaan edes kotona ollut odottamassa, mutta kuitenkin.

”Musta kyllä tuntuu että taidan kohta lähteä kotiin päin.. muuten mä jumitun tähän iltaan asti ja sitten mä en enää uskalla mennä bussilla yksin”, naurettiin ikkunaan katsellen. Ha, tai no miksei uskaltaisi muka? useinhan hän matkusti iltaisin kotiin ja ihan ilman kuljettajaa. Mutta se kotisohva nyt houkutteli kuitenkin aikalailla.
Olisi kyllä todella inhottavaa jättää tämä keskustelu vain tähän. Declan vaikutti tutustumisen arvoiselta tyypiltä, tai niinhän ne kaikki Andrewin mielestä, mutta joka tapauksessa. Pieni tapitti uutta tuttavuuttaan, viitsisikö tummatukka poistua paikalta ja jättää toisen yksin pöytään? kai toinen sentään toisen juttuseuran löytäisi, mutta se ei tuntunut oikealta. Entä jos he eivät koskaa enää tapaisi? sitten tämä olisi vain hetkellinen outo keskustelu tuntemattoman kanssa.

/vähän tälläi taas:D

Jostain syystä Andrewin reaktion odottaminen hermostutti. Declan oli käyttänyt huumeita lähes 6 vuotta, siitä oli puhuttu kyllä ihan liikaa - ei se ongelma ollut. Declania ei hermostuttanut se että Andrew kysyisi jotain mihin hän ei halunnut vastata. Rokkari oli varmaan jo vastannut kaikkiin kysymyksiin joita asiasta saattoi kysyä jossain vaiheessa. Suurin osa niistä asioista oli yhä vaikeita ja Declan ei ollut yhtään varma halusiko keskustella asiasta täydessä kahvilassa, mutta se ei haitannut että Andrew kyseli. Kai se ymmärsi itsekin että Declan saattaisi olla haluton puhumaan asiasta ja jättäisi vastaamatta. Andrew ei tainnut tietää miten iso hänen ongelmansa oli, mutta kai sitä nyt pystyi hieman päättelemään - narkkarin leima ei ollut kovin haluttu eikä siitä pahemmin huvittanut puhua.
Declan oli puhunut huumeongelmastaan ennenkin muillekin kuin tukihenkilölleen ja perheelleen, hän tiesi kyllä miten ne voisivat reagoida. Ne olivat pahoillaan hänen puolestaan, pettyneitä, vihaisia, halveksivia. Mielikuva kaatui kokoon saman tien, ehkä hän ei ollutkaan niin vahva persoona kuin antoi olettaa. Declan ei silti ollut odottanut Andrewin hämmästyvän tuolla tavalla, eikä edes ymmärtänyt mikä reaktion aiheutti. Koska hän ei näyttänyt narkkarilta, hän ei ollut tärisevä ihmisraunio? Enää, sekin vaihe oltiin käyty läpi useamman kerran. Koska sitähän ihmiset olettivat narkkareiden olevan - ihmisraunioita, joilla ei ollut minkäänlaista hallintaa itsestään tai elämästään. He olivat pohjalla muun roskan joukossa. Declan oli vain onnistunut kiipeämään ylös sieltä.

Tuonkin asian Declan oli jo käsitellyt. Pakkohan hänen oli, sehän kuului koko prosessiin. Ne olivat olleet mukana koko ajan, ne olivat todistaneet ensimmäiset vieroitusoireet ja ensimmäisen yliannostuksen. Ne olivat nähneet hänet pahemmillaan. Ne olivat taluttaneet häntä ympäri taloa kun hän oli niin kipeä vieroitusoireidensa takia ettei pystynyt edes kävelemään. Ne olivat viettäneet aikansa sairaalassa kun hän oli maannut neljä päivää koomassa. Ne olivat saaneet tajuamaan mitä hän teki itselleen ja muille. Declan kävi läpi fyysiset tuskat, läheiset taas henkiset kun joutuivat seuraamaan kun hän kärsi. Silti ne eivät olleet jättäneet häntä.
"No tietenkin se vaikuttaa siten kun mä olen vieroituksessa täällä ja ne on Lontoossa. Mutta ne on kuitenkin ollu mun tukena koko ajan", mustatukka kohautti olkiaan. Hän voisi ongelmitta muuttaa takaisin vanhempiensa luokse Lontooseen. "Itse asiassa ne haluis että mä kävisin tätä läpi niiden luona enkä yksin täällä." Mutta Lontooseen palaaminen ei ollutkaan niin yksinkertaista. Hän tunsi sen kaupungin yhä, hän löytäisi ongelmitta samoihin piireihin. Muistot olivat vieläkin liian tuoreita, että niiden paikkojen näkeminen olisi ollut helppoa.

Declan naurahti. Tiesiköhän Andrew itse miten epätyypillisesti se sai rokkarin käyttäytymään? Diiva ei pyydellyt anteeksi.
Seuraavaksi Andrew ilmoitti lähtevänsä. Se tuli yllätyksenä, mutta ei rokkaria kyllä haitannut.
"Haluatsä kyydin? Mun auto on parkkipaikalla, mä voisin viedä sut." Declan ehti avata suunsa ennen kuin ajatteli asian loppuun asti. Hänellä ei ollut mitään käsitystä missä Andrew asui, ties vaikka hän saisi kiertää koko perhanan kaupungin. Vaikka mitä muutakaan hän yksin kotona tekisi? Ja diiva yritti olla kohtelias - toki hän voisi viedä Andrewin kun kuitenkin lähti itsekin.

Andrew vain nyökkäsi ytimekkäästi kun Declan kertoi miten hänen huumeiden käyttö vaikutti siihen, ettei perhettä voitu nähdä niin kuin piti. Eihän pieni ollut tajunnut, että toisen porukat asuivat jossain aivan muualla.. ehkä Declan oli maininnut asiasta, mutta skeittari oli luultavasti ohittanut sen tai muuten tajunnut jotakin väärin.
Ja mitä siihen enää vastaamaa. Olihan se varmaan surkeaa olla täällä ja perhe muualla. Ja vaikeaa olla käyttämättä huumeita.. Andrew ei osannut kuvitellakaan miltä se kaikki saattaisi tuntua.

Declan tarjosi kyytiä kun pienempi oli kertonut lähtevänsä. ”Ihan tosi? tai siis.. tosi kilttiä, mutta ei sun tarvitse jos et halua. Kävishän se niin melkein helpoiten.. mut en mä nyt tiedä kehtaanko ottaa sulta kyytiä.. ku vasta tutustuttii.. menee tossa kuitenki bensaa ja kaikkea..”, Andrew rupesi puhumaan ja mielessään kiukutteli itselleen, miksei hän osannut vain sanoa kiitti ja joo? mutta ei, aina piti ruveta miettimään asiaa kantapään kautta ja ruveta pohtimaan sellaisia asioita millä ei juurikaan ollut väliä.
Hö ihan typerää pelleilyä.. ”kyllä mulle kyyti kelpaa totta kai. mut ei sun tarvitse, ellet oo ihan varma että se on ihan ok..”

Andrew nousi ylös ja katsoi toista vähän innokkaasti, mutta ujona. Olisikohan se ihan järkevää lähteä lähes täysin tuntemattoman kyytiin..

Declan ei itseasiassa edes tiennyt miten odotti Andrewin reagoivan. Mitä sen tuohon edes pitäisi sanoa - tarvitsiko sen edes sanoa mitään? Declan ei edes odottanut sen sanovan mitään. Parempi että oli hiljaa, kun sanoisi jotain pakosta. Vaikka rokkari oli itse ottanut asian esiin, ei hän silti halunnut käydä sitä keskustelua täydessä kahvilassa. Jos nyt haluaisi käydä puolituntemattoman kanssa ollenkaan. Sitähän Andrew oli. Ei se lähellekään ollut niin tuttu, että sille kerrottaisiin niin henkilökohtaisia. Sitä se nimenomaan oli - ne asiat olivat äärettömän henkilökohtaisia. Jotkut kipeämpiä kuin toiset. Andrew ei edes ollut niin perillä niistä asioista - se ei edes tuntenut rokkaria niin hyvin - että siitä olisi voitu keskustella kunnolla. Sen pitäisi ymmärtää rokkaria ensin. Sitten se voisi ymmärtää miltä se kaikki tuntui ja miten se vaikutti. Hitostako sitä tiesi ymmärtäisikö se koskaan. Declanin huumeongelma kun ei ollut kovin yksinkertainen - ongelmia jotka olivat johtaneet käyttämiseen, addiktioon ja yliannostukseen oli miljoona ja ne olivat toinen toistaan traumaattisempia. Haavoja jotka eivät parantuneet, vaikka Declan olikin lopullisesti lopettanut kolme vuotta sitten. Siinä ongelmassa oli yhä käsittelemistä. Niiden traumojen takia Declania vahdittiin yhä sortumisen vaaran takia. Edelleen oli niitä pahoja päiviä, jolloin teki mieli vain vetää pää täyteen ja päässä hakkasi vaan yksi ajatus - miksei? Miksei hän vain voinut vetää päätä täyteen tiesmitä moskaa? Yliannostusta oli kokeiltu jo muutaman kerran. Mutta ei, Declan oli onnistunut pitäytymään pelkästään alkoholissa. Tosin tukihenkilön mielestä sekin pitäisi lopettaa.
Ja sitä keskustelua ei käytäisi täydessä kahvilassa. Jossain muualla ehkä - se ei ollut aivan ehdoton ei. Kyllä Declan vastaisi, jos Andrew kysyisi. Mutta kysyisikö se? Halusiko se edes puhua koko hiton huumeongelmasta. Declan oli narkkari ja se siitä - ei sen tarvinnut tietää yhtään enempää. Sen ei tarvinnut tietää edes sitä että Declan oli tullut San Diegoon vieroitukseen. Vaikka vahva brittiaksentti kertoi muuta ja juurihan rokkari oli myöntänyt perheensä asuvan Lontoossa - ei Andrewim tarvinnut tietää miksi Declan oli lähtenyt Lontoosta ja muuttanut Kaliforniaan asti. Olisi laitoksia ollut lähempänäkin.

Declan seurasi Andrewia katseellaan ja hymähti - oliko se nyt oikeasti noin hankala päätös? Ei sillä rokkarille itselleen ollut kovin suurta merkitystä - menköön sitten bussilla. Ihan sama se hänelle oli - Andrewin se pitäisi päättää. Mikä tässä muka huoletti? Toki Declan oli lähes tuntematon ja oli säikäyttänyt sen jo kerran, mutta ihan tosi. Hän vain veisi sen kotiinsa. Koska oli itsekin lähdössä ja halusi olla kohtelias. Siinä kaikki.
"Eikun ihan tosi. Mä lähen ite joka tapauksessa. Sä pääset siinä samalla", mustatukka sanoi. Hänellä ei tosin ollut vieläkään mitään tietoa missä Andrew asui, mutta se ei haitannut. Hän voisi kyllä viedä Andrewin kotiin asti. Hän häipyisi joka tapauksessa, ilman Andrewia tai sen kanssa.
Puhelin, sytkäri ja tupakka-aski siirrettiin pöydältä takaisin nahkatakin taskuun ennen kuin Declan nousi ylös tuolista. Audin avaimet olivat oikeassa kädessä. Pituusero iski tajuntaan heti ensimmäisenä, kun tummat silmät olivat taas Andrewissa. Rokkari tajusi nyt vasta että se oikeasti oli lyhyt. Ei niin lyhyt, että Declan olisi tuntenut olonsa luonnottaman pitkäksi, mutta se oli selvästi huomattavissa. Kyseessä taisi olla lähemmäs 20 senttiä. Declania ei kyllä oikeasti haitannut vaikka joutukin katsomaan skeittaria reilusti alaspäin.

"No, mun autoni on se musta Audi ihan tossa oven vieressä", Declan sanoi ja kohautti olkiaan. Äänensävy kertoi loput - senkun hyppäisi kyytiin. Mitä oikeasti muka voisi tapahtua?
Katse pysyi Andrewissa vielä muutaman sekunnin, ennen kuin Declan lähti ovesta ulos. Musta Audi - joka huusi omistajansa olevan rikas - tosiaan oli parkissa heti ovesta vasemmalla. Audin valot välähtivät keskuslukituksen auetessa. Nahkatakin taskut tyhjennettiin jälleen, tällä kertaa puhelin, sytkäri ja tupakka-aski päätyivät keskikonsolin lokeroon. Avain laitettiin paikoilleen, ennen kuin aurinkolasit etsittiin hansikaslokerosta. Lasit jäivät vasempaan käteen, kun oikeaan otettiin puhelin. Tekstiviestiä alettiin kirjoittaa espanjaksi. Virheettömällä sellaisella, Declan puhui espanjaa yhtä hyvin kuin englantia. Aksentti tosin kuulsi puheessa läpi, mutta ei sitä tekstistä huomaisi ettei mustatukka ollut espanjalainen.