Everybody tells me that it's wrong what i'm feeling

// Lumene feat Nicholas :--) ♥ Otsikko Selenan tell me something i don't know biisistä.

Stephanie oli päättänyt tuhlata aamupäivän shoppailuun ostoskeskuksessa, rahaakin kun oli jäänyt hieman ylinmääräistä. Vaaleat hiukset oli kietaistu jonkunlaiselle nutturalle ylös ja päälle oli vedetty vaalea farkkutakki, jonka alta paistoi beessinvärinen v-kaula-aukkoinen t-paita. Housuiksi tällä kertaa saivat kelvata farkkushortsit vyöllä. Kenkä fetissinsä takia jalassa koreili uudet korkokengät, joiden korkojen kaiku kuului varsin selvästi, kun Stephanie käveli ostoskeskuksen ruokakaupasta ulos kantaen molemmissa käsissään muovikasseja. Toisesta muovikassista sen värin ja logojen perusteella löytyi tietenkin vaatteita ja siitä toisesta ruuat ainakin muutamaksi päiväksi.

Rauhallisin askelin, totutellen uusiin kenkiin, Stephanie käveli ostarin vielä tällä hetkellä melko rauhallista käytävää eteenpäin. Nekin ihmiset ketkä siellä olivat, näyttivät jotenkin ärtyneiltä. Ihan kuin heidät olisi pakotettu ostoksille perheen kesken tai jotain muuta. Mutta eikös shoppailemisen pitänyt olla hauskaa? Kyllä Stephanie piti siitä, ainakin silloin kun oli rahaa mitä tuhlata ja tällä hetkellä hän oli saanut normaalin palkan lisäksi bonuksen ylinmääräisistä työvuoroista, joita oli jokseenkin pakko tehdä.
Osakseen hän sai tuntea ärtymyksen selkärangassaan, sillä miesten happamilta katseilta ja pikkulasten kitinöiltä ei voinut välttyä kukaan. Se pakostikin veti mielen apeaksi.

Kaiken kukkuraksi skeittijengi oli eksynyt ramppien sijasta ostoskeskukseen ja arvata saattaa, että he vetivät enimmäkseen paheksuvia katseita vanhemmilta rouvilta ja herroilta. Kun taas ne enemmänkin Stephanien ikäiset toverit eivät jaksaneet välittää moisista tyypeistä. Ne skeittaripojat olivat ottaneet suunnakseen ostarin ulko-oven, minne Stephanie oli myös kulkemassa. Niiden skeittilautojen vauhti oli jo yltynyt niinkin kovaksi, että niiden ohittaessa tytön tuo horjahti.
Pieni pyörähdys, toinenkin. Stephanie haki tasapainoa, ainakaan hän itse ei kaatunut, mutta muovikasseista ei voisi sanoa samaa. Ne kun levähtivät lattialle, vaatteet tosin pysyivät enimmäkseen pussin sisällä, mutta ruokatavarat olivatkin sitten asia erikseen.

Stephanie nosti vaatepussin pystyyn ja kyykistyi laittamaan takaisin lattialle lennähtäneitä ruokatavaroita niille tarkoitettuun muovipussiin. Tietenkin niiden vihaisilta näyttävien miesten ja vanhempien naisten piti luoda kummaksuvia, kenties jopa oudoksuvia katseita kyykistyneeseen Stephanieen, joka keräili tavaroitaan lattialta. Siinä samalla Stephanie mutisi jotain huonosta onnesta, varomattomista skeittaajista, kun piti toisella kädellään muovikassin kahvasta kiinni ja sillä vapaalla kädellä heilautti ruuat takaisin. Kasvoille tipahtanut hiussortuva siirrettiin vakain liikkein korvan taakse ja huokaistiin pienesti.
Hän ei kylläkään siinä menossa ollut huomannut hieman kauemmaksi vierinyttä appelsiinia…

//Here we come~ ♥ Herran asukokonaisuus~

Blondi miehenalku asteli ostoskeskuksen kävelykadulla pieniä, melkein huomaamattomia maalitahroja housuissaan ja musiikin pauhatessa korvissaan. Mutta mistä hän oli maalitahroja saanut housuihinsa? Yksinkertaisesti siitä, että hän oli tänään maalannut äitinsä kanssa isosiskon huonetta, sillä neiti oli ollut tyytymätön siihen, ja avuliaana ihmisenä Nicholas oli tarjonnut auttavaa kättä ja näin päätynyt mukaan maalaamisurakkaan. Kun he viimein olivat saaneet peitettyä valkoisen seinän kauniin beigellä maalilla oli äiti huomannut maalin loppuneen ja passittanut herran maalikauppaan ostamaan sitä lisää, sillä seinä oli maalattava vielä uudemman kerran, jottei valkoinen paistaisi siitä läpi.
Siniset silmät katselivat tarkkaavaisina ympärilleen bongatakseen maalikaupan, jota ei ollut koskaan aikaisemmin yrittänyt etsiä ostoskeskuksesta, joten sen löytäminen saattoi olla vaikeaa.

Pian hän kuitenkin löysi sen ja meni hoitamaan ostoksensa. Kassalla hän huomasi katsoa iPodinsa kelloa, joka näytti sen verran paljon, että hänen olisi mentävä suoraan kotiin pesemään koirat, jotta hänelle jäisi myös vapaa-aikaa, jonka voisi käyttää hip hop tanssinsa harjoitteluun. Kassatädille toivotettiin hyvää päivänjatkoa nostamalla lippistä, toiseen käteen otettiin pussi johon nainen oli maalit laittanut ja liikkeestä poistuttiin. IPod laitettiin takaisin korviin ja kotimatka saattoi alkaa.
Ostoskeskusken ulko-ovien lähelle päästyään jonkin sortin skeittarijengi pyyhälsi hänen ohitseen ja yllätti hieman kauempana kävelevän blondin tytön, joka pyörähti pari kertaa ympäri, kuin yrittäen tehdä huonoista huonompaa pyörähdystä baletissa, ja ruoat lentäen ostoskassista pitkin poikin ostarin lattiaa.
Aluksi Nicholas katsoi, jäisikö kukaan auttamaan neitoa, mutta kaikki vain kävelivät joko välinpitämättömästi ohitse tai loivat pieniä, hämmästyneitä katseita tyttöön jatkaen matkaansa.
"Minne maailma on oikein menossa, kun ei edes viitsitä naista auttaa?" mumisi pirteyden perikuva pettyneesti ja kävi noukkimassa appelsiinin lattialta, sillä tyttö ei näyttänyt huomanneen sen puuttumista.

"Tässä", herra ojensi appelsiinin neidolle päästyään tämän luokse, "Näytti aika hurjalta menolta toi sun pyörimises."
Jep, jos hänellä olisi ollut sydäntä toisten pilkkaamiseen, olisi hän sillä hetkellä nauranut itsensä kuoliaaksi, mutta koska häntä ei ollut opetettu nauramaan toisten ongelmille, se ei ollut hänen silmissään ollut lainkaan hauskaa. Koska tuskimpa se oli sen hauskempaa itse "urhista" ollut.
"Mä voin auttaa noiden kantamusten kanssa. Ne kun näyttää aika painavilta", ehdotettiin hurmaavasti hymyillen neidolle ja ojennettiin käsi tälle, jotta tämä voitaisiin auttaa ylös lattialta.

Tällä hetkellä Stephanien ajatuksissa ei liikkunut paljon muuta kuin, että hän olisi voinut kävellä sivummalla. Eihän nyt jälkikäteen murehtiminen mitään auttaisi sillä tehtyä ei saatu tekemättömäksi. Miksi hän edes murehti tälläistä asiaa? Sehän oli niiden poikien vika, kun tuhatta ja sataa vetivät lautoineen ostoskeskuksen sisällä. Stephaniehan tässä oli se viaton uhri. Niin juuri, viaton. Uhri. Kuulostaapa karmealta. Asiaa ei kuitenkaan auttanut yhtään sen enempää ihmisten välinpitämättömyys ja töykeys. Eräskin vanha nainen oli vain tiuskaissut Stephaniella, kun rouvan mielestä tytön kyykkiminen oli näyttänyt epäilyttävältä. Jessus sentään.
Sitten hetken aikaa kaikki tuntui niin turhalta. Hän ei todellakaan tiennyt, minne kaikki herrasmiehet olivat kadonneet.

Lähes kaikki ruokatavarat oli jo saatu muovikassiin, kun joku tuli ja ojensi appelsiinin. Ei Stephanie ollut edes muistanut koko appelsiinia, ellei tuo joku miespuolinen olisi sitä tullut tuomaan. Ehkä maa olisi vielä pelastettavissa, tai löytyi täältä nyt sieltä täältä aina muutama sellainen herrasmiehen alku.
"Kiitos", Stephanie sanoi ja otti appelsiinin miehenalun kädestä hymyillen vaivautuneesti. Samalla kun toinen muistutti äskeisen episodin näyttävän hurjalta, Stephanie laittoi appelsiinin muovipussiin ja naurahti jokseenkin edelleen vaivautuneesti. Hän kun oli toivonut, ettei kukaan olisi nähnyt sitä. Tuskin moniakaan sellainen kiinnosti, ehkä vain kohottivat aavistuksen verran kulmaansa ja jatkoivat matkaansa.
Toisen ehdotus pistettiin heti korvan taakse ja tartuttiin käteen, joka oli ystävällisesti ojennettu avuksi. Tai ainakin se oli ystävällinen ele.
"Jos viitsit", tyttö hyväksyi toisen tarjouksen, "Herrasmiehiä täällä kaivattiinkin, sellaiset ovat näköjään katoavaa luonnonvaraa", Steph sanoi viitaten juuri esimerkkinä noihin ostarin tylsääkin tylsempiin gorilloihin ja hapannaama kirahveihin.

Stephanie hymyili säteilevästi ja ojensi toiselle ruokakassin. Hän itse nosti toisen muovikassin käteensä ja osoitti suunnan:
"Tänne", lähtien itse kävelemään kyseiseen suuntaan.

Blondi tyttö kiitti saatuaan appelsiininsa takaisin, johon Nicholas vastasi hyväksyvällä hymähdyksellä ja auttoi tämän ylös lattialta.
Noin, jälleen kerran hän oli päässyt pelastaan jonkun päivän. Ehkä hän voisi alkaa supersankariksi ja- Joo, ehkei ihan. Olisihan se kivaa, mutta mahdotonta. Herra valmistautui jo laittamaan iPodin kuulokkeet korviinsa ja jatkamaan matkaansa, sillä ei olisi uskonut toisen suostuvan tarjoukseensa. Kun neito sitten ilmoitti hyväksyvänsä tämän avun, levisi leveä hymy blondin ilopillerin huulille ja musiikkisoittimen kuulokkeet ängettiin housujen taskuun.
"Noh, nykynuoret ajattelevat, että se on coolia olla auttamatta muita. Tai jotain siihen suuntaan", Nicholas naurahti ja vilkaisi ympärillä liikkuvia ihmisiä, jotka eivät näyttäneet välittävän heistä sen erikoisemmin kuin lattiastakaan, jonka päällä nämä juuri tepastelivat. Mummot kyllä loivat häneen hyväksyviä katseita ja pieniä hymyjä, joihin hän ei sen erikoisemmin noteerannut vaan otti tytön tarjoaman kauppakassin toiseen käteensä ja lähti seuraamaan tätä.

"Shoppailemassa vai?" päästi Nicholas ilmoille kysymyksen huomattuaan neidon toisen kauppakassin, joka oli ilmiselvästi vaatekaupasta peräisin. Hän nimittäin oli usein käynyt siskonsa kanssa kyseisessä kaupassa auttamassa valitsemaan tälle tyylikästä vaatetusta. Ja kyllä, hänellä oli tyylitajua, vaikkei sitä vapaa-ajallaan näyttänyt. Ei hän nyt miksikään vaatesuunnittelijaksi halunnut, sehän oli homojen hommaa, mutta kai sitä nyt sai vähän olla selvillä muodista?
Sitten herra huomasi vilkaista housujaan, ikään kuin toivoen, että maalitahrat olisivat kadonneet tämän reissun aikana, mutta harmikseen sai todeta, etteivät ne minnekään olleet kadonneet. Noh, nämä päällä hän oli lähtenyt ostoskeskukseen ja olettanut tämän reissun alkavan melkein yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, mutta oli ilmeisesti ollut väärässä.
Tässä hän nyt kantoi herrasmiehenä nuoren, hänen ikäluokkaansa olevan naisen ruokia tämän kotiin. Taitaa koirien pesukin jäädä huomiseen. Miksei hän ikinä ajatellut, ennen kuin tarjosi apuaan, sillä silloin hänen ei tarvitsisi muuttaa päivä ohjelmaansa niin radikaalisti? Mutta mielelläänhän hän oli avuksi muille ihmisille. Ikään kuin hän olisi syntynyt vain ja ainoastaan auttamaan muita.

"Harvinaisen totta", Stephanie hymähti toisen sanoille. Lähes kaikki ajattelivat tätä nykyä vain omaa napaansa ja toisten auttamisesta syntyisi sitten liian suuri vaiva. Toisaalta taas siihen oltiin jo totuttu, että ketään ei autettu ellei itse hyödytty siitä. Tälläiset herrasmiehet, keitä löytyi, olivat harvinaisuuksia ja niistä kannatti pitää kiinni.
Päästyään suorille jaloilleen, ja kun toinen oli saanut ruokakassista otteen, matka jatkuikin ulko-oville. Olihan hän periaatteessa onnekas, kun sattui löytämään tuollaisen herrasmiehen, sillä ruoka ostokset todellakin painoivat jonkun verran pussissa.
Miehenalku kysyi oliko Stephanie ollut shoppailemassa, jolloin Steph nyökkäsi. Toinen oli kai huomioinut vaatekassillisen tytön kädessä.
"Jep. Palkkapäivä katsos", hän sanoi. Tällä hetkellä Stephanie oli onneissaan siitä, että hänellä oli työpaikka mistä sai ihan kohtuullista palkkaa. Sillä pystyi maksamaankin vuokrat ajoissa, eikä tytön vuokraisännän tarvinnut tulla enää kuukauden välein muistuttamaan niistä maksuasioista.

Tyttö saattoi huomata sivusilmällä, kun toinen vilkaisi alaspäin, kai housujaan. Eikä Stephaniekaan voinut olla katsomatta paremmin, kenet oli saanut ns. orjakseen. Hän hymähti itsekseen, katsoi sitten vuoronperään eteenpäin ja miehenalkua.
"Entä itse? Harvoin miehet ovat kiinnostuneita shoppailusta", Stephanie kysyi sitten lähemmäs saman kysymyksen toiselta, hieman eri sanoin vain. Ainakaan ne hänen tuntemansa miespuoliset eivät liiaksikaan välittäneet kaupoissa pyörimisestä, ellei ostoslistalla ollut olutta. Enimmäkseen ne mies 'ystävät' olivat urheilijoita, pullistelijoita tai niin rikkaita, että lähettivät palvelijansa käymään ostoksilla, koska itsellään oli kiire mennä punttisalille. No mitä muuta voi huutosakkilaisen miespuolisilta kavereilta odottaa?
Ostoskeskuksen ulkopuolella näkyi jo kerrostalo, joka oli kaksikon määränpää. Eikä rakennukselle käveleminen vienyt kuin viisi, tai kymmenen minuuttia, sillä eihän matka ollut mitenkään pitkä. Oli kai jotenkin hyvä etu asua ostoskeskuksen lähellä.
Lähemmäs tullessa Stephanie kaivoi farkkujen taskusta kerrostalon ulko-oven avaimen. Sillä joku oli keksinyt laittaa ulko-oveen lukon, ettei ylinmääräisiä ja kutsumattomia vieraita pääse sotkemaan rappukäytävää.
Avain napsahti oven lukkoon.
"Hissillä vai portaita?", Stephanie kysyi, antaen toiselle mahdollisuuden päättää. Laiskotellen vai kuntoillen neljänteen kerrokseen? Siinäpä pulma.

"Sitähän minäkin", olisi Nicholaksen tehnyt mieli sanoa, mutta tyytyi vain nyökkäämään toiselle. Yksi yhdistävä tekijä tuntui olevan kaikkien naisten välillä; aina, kun se kauan odotettu palkkapäivä vihdoin ja viimein koitti, lähtivät nämä vinguttamaan korttejaan vaate- ja kenkäkauppoihin. Samoin kävi hänen äidillään, yli nelikymppisellä jooga-ohjaajalla, joka oli vielä mieleltään alle kolmikymppinen, nuorekkuutta hehkuva hihhulinainen. Ja samoin teki totta kai hänen vanhempi siskonsa.
Jos blondi olisi töissä, hän todennäköisesti lähtisi tuhlailemaan naisten tavoin vaatekauppoihin rahojaan. Krhm.. Josta ei sitten sen enempää..

Kun tuntematon tyttö esitti sitten vastakysymyksen, nosti herra taas katseensa tähän ja hymyili huolettomasti.
"Maalailen äidin kanssa siskon huonetta ja huomattiin, että maali loppui, joten mut passitettiin kauppaan ostamaan sitä lisää", hän vastasi neidolle, ja jatkoi, "Ja musta shoppailu on ihan ookoo puuhaa."
Niinhän se oli. Hän ei ymmärtänyt, miksi kaikki miehet olivat niin nyrpeän näköisiä kun naiset raahasivat heitä mukanaan lempikauppoihinsa toimimaan makutuomareina. Sehän olisi pitänyt ottaa imartelevana asiana vastaan, sillä se jos mikä kertoi, että naisella oli kova tarve miellyttää toista jopa vaatetuksen avulla. Eikös sitä jo voisi sanoa rakkaudeksi?
Nicholas seurasi blondia neitokaista kuin hai laivaa katsellen samalla maisemia, jotka olivat vielä onneksi tuttuja, sillä hänenhän pitäisi päästä takaisin kotiinsa maalipurkkiensa kanssa. Ostoskeskus oli vielä näkösällä ja tyttö näytti suunnistavan läheisen kerrostalon pihaan, joten ei hätää, hän ei voisi eksyä tällä reissulla.
"Hmmm", mietti herrasmies hetken, "Portaita. Ei ainakaan kunto pääse rappeutumaan."
Oli siinä taas hänellä syy. Mutta minkäs hän sille mahtaa, että inhosi yli kaiken hissejä, joihin oli liiankin monta kertaa jäänyt jumiin siskojensa kanssa? Turhia vekottimia ainakin hänelle.

Toinen kertoi olleensa maalaamassa huonetta, Stephanie pakostikin ajatteli vähän mitä oli juuri tehnyt. Pyytänyt toisen, tai lähemmäs hyväksynyt avuntarjouksen, vaikka toisella olisi varmasti kiire takaisin maalaushommiin.
"Aijaa! Mä pyydän anteeksi, että 'varastin' sut tällä tavalla", Stephanie sanoi ja naurahti sievästi perään. Vai oli shoppailu toisen mielestä ihan okei, Steph hymähti ajatuksilleen.
Herrasmies, eikä inhonnut shoppailua, vou. Missä ihmeen maailmassa Stephanie oli oikein elänyt, kun ei ennen toiseen ollut sattumalta törmännyt.

Kerrostalon ovi aukesi suurinpiirtein samoilla sekunneilla, kun miehenalku päätyi liikunnallisempaan vaihtoehtoon. Stephanie olisi varmaan itse valinnut hissin, mutta nytpä hänellä olikin henkilökohtainen apu raskaiden kantamusten kantamisessa.
"Hyvä valinta", Stephanie heitti virnistäen ja lähti sitten kävelemään portaita ylöspäin. Ne olivat jännät kierreportaat, jotka alkoivat ensimmäisestä kerroksesta, kiersivät hissin taakse ja sitten takaisin toiseen kerrokseen.
Kolmansien rappusten puolivälissä Stephanie kallisti hieman päätään takana tulevaan miehenalkuun päin.
"Mä toivon ettet sä ole sitten mikään murtovaras, joka on valepukeutunut herrasmieheksi. Mulla on pippurisuihketta mukana", Stephanie virnisti kiusoittelevasti.

Neljäs kerros ja ovi näkyikin jo. Sukunimilaatassa koristi Stephanien sukunimi, Foster ja kotiavaimet kaivettiin esiin. Kun oven lukko napsahti auki paljastui sen takaa kotoisa yksiö.
"Mä olen muuten Stephanie," tyttö virnisti ja jatkoi sitten, "Ja ketä mä saan taas kiittää avusta?"
Blondi heilautti käsiään merkiksi siitä, että toinen osaisi tulla peremmälle. Pitihän hänen nyt tarjota jotakin kiitokseksi siitä, kun toinen tuli tänne asti vain hyvää hyvyyttään!
"Ole hyvä käy peremmälle", Stephanie sanoi säteilevästi. "Saanhan mä tarjota jotain kiitokseksi vaivannäöstäsi? Kahvia, teetä?" hän kysyi sitten jatkoksi, tai oikeastaan vaati. Minkäs hän miellyttämisen tunteelleen mahtoi...

Sitten blondi tyttö lähtikin jo kapuamaan portaita ylös, jota Nicholas seurasi kuin pieni ankanpoikanen ja antoi katseensa kiertää aina jokaisella porrastasanteella. Kerrostalon ulkonäöstä päätellen toinen ei ollut siitä rikkaimmasta päästä, sillä yleensä kaikki vähänkin rikkaat yrittivät saada talonsa näyttämään niin kalliilta kuin vain mahdollista.
Miehenalku naurahti neidon letkautukselle ja sanoi: "En usko. Mä luulen, ettei mulla tule olemaan intressiä ryöstää ketään, varsinkaan kun meidän perheessä sitä rahaa on enemmän kuin tarpeen ja tän talon ulkonäöstä päätellen sulla ei varmasti ole varaa tulla ryöstetyksi."
Auts. Mitä hän oli taas mennyt letkauttamaan? Hän oli turhankin selvästi antanut ilmi, että tyttö asui hänen makuunsa liian köyhän näköisessä talossa. Mutta eihän se ollut totta! Ei hänellä raha ollut päässyt nousemaan päähän, eiväthän ne olleet hänen, ja tuo nuorukaisen letkautus oli kuulostanut vain ja ainoastaan itsekeskeiseltä ja epäkohteliaalta.
"Tai siis!" herra ähkäisi nolona, "Ei sillä, että varakkuudella olis välitä tai mitään... Pääasia, että itse on tyytyväinen elämäänsä... Anteeksi. Ihan varmasti tän ei niin viehkeän näköisten ovien takana on upeita asuntoja."

Tällä hetkellä hänen olisi tehnyt mieli vetää lippistään enemmän silmilleen ja muuttua näkymättömäksi. Miten noloa tämä olikaan..
Nicholas sai sitten kavuta vielä neljänteen kerrokseen toisen perässä, kunnes he olivat perillä. Tai ainakin niin hän arveli, kun tyttö pysähtyi erään oven eteen, jonka nimikyltissä luki "Foster".
Hm. Se kuulosti jotenkin tutulta...
"Vau", sanoi herra, kun pääsi näkemään neidon yksiön. Kovin oli asunto kodikkaan näköinen, vaikka hän oli vasta ehtinyt katsoa sitä kokonaiset kymmenen sekuntia.
"Nicholas", vastattiin toisen kysymykseen ja astuttiin peremmälle asuntoon, jonka jälkeen vietiin tytön ruokaostokset tiskipöydälle. Sitten neito jo olikin tarjoamassa hänelle kahvia. Ei ei, ei hän voisi jäädä yhtään pidemmäksi aikaa. Varmasti äiti ihmettelisi, minne hän olisi ehtinyt eksyä.
"No jos ihan välttämättä haluat, niin tee käy hyvin", herra kuitenkin sanoi ja meinasi läimäyttää itseään. Miksei hän osaa koskaan sanoa ei?

Stephanie kohotti kysyvästi toista kulmaansa, kun toinen alkoi selitellä vastausta hänen esittämään kysymykseen. Pian kun miehenalku rupesi sitten korjailemaan sanojaan, Stephanie naurahti huvittuneesti. Eihän toisen sanat olleet häntä mitenkään loukannut, oli hän itsekin sitä mieltä, että kerrostalon ulkoasu kaipasi remonttia.
“Hei, ei kaikilla ole rikkaita vanhempia jotka kustantaa kaikki. Jotkut joutuu tienaamaan elantonsa ihan omin päin”, Stephanie totesi huvittuneeseen äänensävyyn ja loi kasvoilleen virneen häivähdyksen. Hän itse muun muassa oli tottunut siihen, ettei mitään tuotu eteen hopeatarjottimella.

Stephanie hymähti toisen reaktiolle heidän saapuessaan somaan ja kodikkaaseen yksiöön. Olihan se ihan nätti joo, yksiöksi. Stephanien esiteltyä itsensä, sai miehenalkukin kertoa nimensä. Stephanie käveli keittiöön päin.
“Käy vain siihen sohvalle istumaan”, tyttö sanoi ja laittoi itse veden kiehumaan teetä varten. Siinä teetä odotellessa Stephanie asetteli kauppakasseista ruuat jääkaappiin. Vaatekassilliset sen sijaan heivattiin jonnekin nurkkaan. Niillä ei olisi niin kova kiire nyt.
Kun ruoka-ainekset oli saatu jääkaappiin, oli teekin jo aikalailla valmis. Ihanan nopeasti se valmistuikin. Stephanie otti kaapista kaksi mukia kaataen teen niihin ja käveli sitten itsekin sohvalle istumaan. Vielä ennen istuuduttuaan tuo ojensi Nicholasille toisen teemukin ja siirsi katseensa ikkunasta ulos. Pienet sadepisarat iskeytyivät ikkunaan.
“Ilma näyttää siltä, että kohta alkaa sataa...” Stephanie totesi ja istahti sitten sohvalle itsekin teemuki kädessään ja heilautti toisen jalkansa ristiin toisen päälle.

Nicholas nyökkäsi hyväksyvästi toisen kehotukselle istuutua sohvalle ja teki työtä käskettyä, tosin kaivoi ensin taskustaan puhelimensa, ja istahti vasta sitten alas. Hänen olisi parasta laittaa äidilleen viestiä, että maalien saapuminen viivästyy hieman, joten tämä voisi keksiä itselleen tekemistä joksikin aikaa.
Tosin hän voisi kyllä soittaa tälle. Ei, tekstiviestin lähettäminen olisi sittenkin parempi vaihtoehto. Hän oli nyt kylässä ja oli hyvin epäkohteliasta alkaa leikkiä puhelimella silloin kun olisi kanssaihminen siinä vieressä katsomassa. Tosin eihän Stephanie ollut siinä, vielä.
Nopeasti blondi herra naputteli viestin äidilleen ja painoi lähetä-nappia, jonka jälkeen sujautti kännykän takaisin taskuunsa. Hän katsoi vielä sohvan vieressä kököttävään pussiin tarkistaakseen, että oli varmasti ottanut kaikki maalipurkit mukaan. Ja onneksi hän olikin, aivan kuten oli muistanut.

"Kiitos", kiitti Nicholas ottaessaan blondin neidon ojentaman teekupin vastaan ja siirsi myös katseensa ikkunaan, "Niinpä näkyy.."
Voihan! Hän ei ollut ottanut sateenvarjoa mukaan. Olisi ehkä sittenkin kannattanut uskoa säätiedotusta ja ottaa kaiken varalta varjo mukaan, sillä vaikka hän olisikin mennyt suoraan kotiinsa, olisi hän silti kastunut läpimäräksi. No, vettä se vain on, eikä hän ole sokerista tehty.
"Sun nimes kuulostaa kauhean tutulta.. Mitä koulua käyt?" aloitti tanskalais-amerikkalainen puhumisen ja otti pienen kulauksen teestä, jota kehaisi sitten vielä kysymyksensä perään.