I'm feeling restless, but I don't know why.

// Rige ja Pepe ;> //

Paul oli ajoissa, niin kuin aina. Hänestä oli vieläpä parempi juttu, että oli ajoissa, koska silloin hän ei itse joutuisi etsimään käsiinsä sitä cheerleader-tyttöä. Paul etsi vapaan pöydän jostain nurkasta, ja tilasi jo valmiiksi teen itselleen, ei kai se Penelopea haittaisi? Paul ei ollut oikein varma, miksi tyttö halusi tavata hänet täällä, sehän oli "vain" kello... Hän siis siemaili teetään ja katseli ympärilleen.

Mitähän jos joku Penelopen ystävä näkisi hänet täällä? Siis tietenkin sitten kun tyttö itsekin olisi paikalla. Jos paikalle sattuisi vaikka joku urheilijapoika, mitä jos hänet heitettäisiin ulos? Paul ei ollut oikein tutustunut urheilijapoikiin, he eivät olleet tarvinneet juuri hänen apuaan läksyissä.

Paul ei ollut mikään vakioasiakas Dusty'sissa, joten ei ollut varma, olisivatko nämä paikat kenties varatut. Jos olisivat, Penelope varmaan osaisi ohjata hänet paremmalle paikalle. Mutta silloin hänen pitäisi nousta, ja kävellä ihka oikean cheerleader-tytön perässä! Mitähän siitä kaikki sanoisivat? Eihän hän koskaan seurustellut tyttöjen kanssa, varsinkaan noin korkeassa arvossa olevien kanssa.

// Aaaw, ihanaa! Mun pitiki tänää sulta kysyy, että milloin pistät tän töpön pystyyn ! ;-D

Punaiset hiukset hulmuhtelivat tuulen mukana tytön kävellessä kevyin askelin kohti Dusty'sia. Cheerleader asu oli vaihdettu punaiseen ylävartaloa myötäilevään toppiin, joka saattoi olla aika avonainen jonkun mielestä (mutta ei Pepen). Tiukat tummansiniset farkut oli vaihdettu jalkaan ja tukka oli sidottu ylös nutturalle. Pepe tuoksui sillä hetkellä mansikalle, sillä harjoitustensa jälkeen oli laittanut itselleen mansikantuoksuista vartalosuihketta.

Tyttö avasi kahvilan oven ja vilkaisi siellä olevia ihmisiä. Yhdestä pöydästä kohosi käsi ja moikkasi Pepelle. Pepe tervehti hymyillen takaisin ja katse etsi yhä sitä poikaa, johon hän oli aikaisemmin tänään ensimmäisen kerran törmännyt.
Ja toinen löydettiin, istumasta nurkasta.
Pirteä hymy kohosi punapään huulille ja Pepe asteli pojan luokse.
"Hei taas", Pepe tervehti iloisesti ja katseli toisen juomaa.
"Käyn tilaamassa kaakaon", tyttö ilmoitti ja poistui hymyssä suin nuoremman luota. Pepe tunsi parin ihmisen katseet niskassaan 'miksi sinä tuolle puhuit' mutta Pepe ei jaksanut välittää.

Pian Pepe palasi toisen pöytään, kädessään lämmin kaakao.
"Noh, mites päivä on sujunut?" Pepe kyseli ja siemaisi lämmintä kaakaotaan istuutuessaan tuolille.
"Hei, minun piti maksaa sinun juomasi! Pitäähän minun jollakin tavalla hyvittää se kello.." tyttö mutisi ja katsahti Paulia silmiin.

Ja sieltä tyttö jo viilettikin. Paul kangistui heti kauhusta, eikä saanut edes vastatuksi tervehdykseen. Maksoiko kangas nykyään niinkin paljon, ettei vaatteisiin saanut kaikkia osia kasaan? Tytöllä oli hyyyvin avoinainen paita, eikä Paul edes voinut katsoa hänen ylävartaloaan. Housutkaan tosin eivät olleet sen parempi kohde, sillä housutkin olivat liian kireät, ja Paul punastui.

Tyttö kävi ensin hakemassa itselleen juotavaa, ja Paul sai aikaa ajatella ja rauhoittua. Hän hieraisi silmiään ja hengitti syvään. Mihin hän sitten katsoisi? Silmiin? Ei, eihän siihenkään pystyisi. Otsa? Ehkä se olisi tarpeeksi neutraali paikka.

Penelope tuli takaisin ja Paul tuijotteli juomaansa.
"Öh... ei mitään ihmeellistä, koulua vain", poika vastasi vaatimattomasti. Juoman maksua koskevaan asiaan Paul reagoi kylläkin, katsoi silmät pyöreinä Penelopea.
"M-mitä, miksi? Sinähän olet tyttö! Ei tytöt osta ööhh.... tällaisille pojille juomia", Paul sai kuin ihmeen kaupalla sanottua.

Paul oli saavutuksestaan niin ylpeä, että hermostuksissaan hörppäsi teetä liikaa ja poltti kielensä, ja huudahti. Miten hänelle kävikään aina näin tyttöjen seurassa?

Pepe hymyili Paulille iloisesti, kun poika alkoi puhua. Mutta pojan seuraavat sanat saivat tytön kulmat hivenen kurtistumaan. Ja sittenkös poika jo huudahtikin, josta tytön silmät revähtivät auki. Toinen oli mitä ilmeisemmin polttanut kielensä.
"Oletko kunnossa?" Pepe kysyi hitusen huolissaan ja nousi pöydästä.
"Haen sinulle kylmää vettä", tyttö ilmoitti ja katosi pöydän luota tiskille. Pian tyttö palasi vesilasin kanssa Paulin luo ja ojensi sen toiselle istuutuessaan tuolilleen.
"Jospa tämä helpottaa" neiti sanoi ja hymyili hitusen säälivästi.

"Niin, mutta kun se sinun kellosi... Haluan hyvittää sen", Pepe vastasi siihen, kun Paul sanonut, että tytöt eivät ostele pojille juomia. Olihan Pepe hieman närkästynyt siitä, kun tytöt eivät saisi muka ostella pojille mitään, mutta ei kuitenkaan antanut närkästyksensä näkyä, vaan hymyili iloisesti.

Tyttö toi Paulille pian vesilasin, ja poika nappasikin sen äkkiä ja hörppäsi ja irvisti. Ei, se ei auttanut, mitä hän nyt tekisi? Tunkea koko kieli lasiin? Ei kai hän tytön edessä niin voinut tehdä? Mutta polttava tunne kielessä jatkui, joten hän peitti suunsa toisella kädellään ja upotti kielensä veteen. Ah. Vihdoin se helpotti edes vähän.

Paul nosti päänsä, pyyhkäisi leukaansa ja nielaisi. "Ei kai se nyt... Kello se vain oli", hän sanoi ja liikutteli kieltään suussaan. Jes, se oli yhä elossa. Paul kurtisti kulmiaan ja katseli ulos. Kukaan ei ollut vielä tullut sanomaan, ihme juttu. Vaikka oli heidän pöytäänsä muutama oudoksuva katse luotu. Mutta silti, vaikka tämän koko jutun oli keksinyt Penelope, hän se joutuisi vaikeuksiin jos joku. Vaikka Paulhan tahtoi vain hyvää. Jos joku tulisi uhkailemaan, ehkä hänen pitäisi tarjoutua vaikka tekemään läksyt. Vaikka sitähän hän oli tehnyt jo koko vuoden, vaikka ei ollut mihinkään tällaisiin tempauksiin joutunut.

Paul mietti itseään, hänhän oli vain pieni nörttipoika. Ja tässä hän istui cheerleaderin kanssa, samassa pöydässä. Mitä tässä pitäisi tehdä? Jutella? Mutta mistä? Jospa hän vain olisi hiljaa ja antaisi tytön puhua.

Pepe katseli toisen taistelua kielensä kanssa ja yritti näyttää vakavalta. Olisihan se ollut äärimmäisen epäkohteliasta, jos Pepe olisi purskahtanut nauruun nähdessään toisen ilmeen.
"No höh... Jos kerran olet tuota mieltä, että se oli 'vain kello', niin..." tyttö sanoi hitusen pettyneellä äänellä. Hän olisi halunnut jotenkin korvata sen kellon pojalle, mutta miksi pojat olivat aina tuollaisia nuijapäitä eivätkä antaneet tytön maksaa?
Tyttö pudisteli hivenen päätään ja hörppäsi lämpöisestä kaakaostaan, siirtäen katseensa takaisin Pauliin.
"Onko sinulla paljoa ystäviä?" Pepe kysyi yhtäkkiä. Nyt kun tyttö alkoi muistella, kyllä hän oli tuota poikaa joskus aikaisemmin nähnyt. Mutta silloin poika oli yksin.

"Öh. Ystäviä?" Paul mietti. Olihan hän monienkin oppilaiden kanssa jutellut. Mutta... Monenko nimen hän edes tiesi oikein?
"Mmm... Eipä juuri, viihdyn kyllä yksikseni. Vaikka kyllä vietän välitunneilla aikaani silloin tällöin muidenkin kanssa." Niin, toisten läksyjen parissa.

Vai että näin tapahtui, kun antoi toisen puhua. Mutta miksi tyttö halusi tietää Paulista jotain tuollaista? Ei kai se nyt ollut tärkeää. Paul hörppäsi tällä kertaa hyvin varovaisesti teetään, mutta irvisti. Kieli oli yhä hellänä. Jospa se siitä paranisi vielä.

Paul rohkaistui ja kysyi jotakin.
"S-suuttuuko... poikaystäväsi jos näkee minut... täällä?"

//sry lyhyt x) //

Pepe tunsi rinnassaan kasvavan säälintunteen yhä voimakkaampana, kun Paul ol kertonut hänelle viihtyvänsä yksin. Ei siis siinä yksin viihtymisessä ollut mitään pahaa, mutta täytyihän jollekin joskus avautua? Kertoa tunteistaan, kertoa päivästään ja muuta vastaavaa. Jos Pepe joutuisi viettämään aikaansa liian kauan yksin, hän ei varmasti kestäisi.
Tai no, kaikkeenhan sitä tottui, mutta se vain ei kuulostanut Pepen korviin miellyttävältä.

Paul keskeytti tytön ajatukset kysymällä jotain... Poikaystävästä? Pepen kasvot muuttuivat hyvin kummastuneiksi ja huulille kohosi epäuskoinen virne.
"Mistä sinä olet moista kuul-" Pepe lopetti, mutta muistikin sillä hetkellä, että kaikkihan tiesivät 'kerman' asiat koulussa. Tyttö huokaisi hivenen ja sipaisi etuhiuksensa korvan taakse.
"Ei hän suutu", tyttö vastasi. Hän ei jaksanut lähteä kertomaan, että hän ja Chad eivät virallisesti olleet yhdessä ja näin. Tuo vastaus riittäisi mainiosti tuolle pojalle.
"Eli turha pelätä sitä", Pepe lisäsi nopeasti ja hymyili toiselle pirteästi.

"Oletko sinä hyvä koulussa?" tyttö kysäisi ennen kuin hörppäsi juomastaan.

Ahaa, sillä siis tosiaan oli poikaystävä. Mutta mistä hän sen tietäisi, ainahan pojat pimahtavat mustasukkaisuudesta kun näkevät tyttönsä jonkun muun kanssa. Vai miten...? Eipä Paulilla kokemusta tuosta ollut, mutta luulisi että tämä poikaystävä, kuka se nyt olikaan, saattaisi hyvinkin pimahtaa.

Ja kysymykset jatkuivat.
"Kyllä ihan hyvä... Jotkut pyytävätkin minulta apua läksyissä. Mutta voisin minä pystyä parempaankin, siitähän sitä arvostusta täällä koulussa saa, vai kuinka?" Näin Paul ainakin uskoi, mutta tuo uskomus piti kai paikkansa lähinnä opettajien puolella. Paul luulikin, että häntä pyydettiin apuun, koska häntä pidettiin paitsi hyvänä koulussa, niin myös hyvänä tyyppinä, mutta Paul olikin erehtynyt pahemman kerran.

Hmm... Pitäisikö hänenkin kysyä jotain? Voittaa pelkonsa, ja...
"Ömhh... Olet siis, cheerleader?"

Pepe nyökkäili, kun Paul puhui. Toinen taisi kuulua nörtteihin. Tai siis niihin oppilaisiin, jotka olivat tunnollisia ja opiskelivat ahkerasti koulua varten. Tyttö ajatteli olevansa jotain hyvän ja huonon väliltä. Hän ei ollut koskaan saanut hylättyjä, mutta ei niitä kymppejäkään ollut tullut kuin liikunnasta.

Poika esitti tytölle kysymyksen, johon tyttö naurahti kevyesti.
"Näithän sinä minun asuni. Kyllä, olen cheerleader", neiti vastasi kepeästi ja hörppäsi juomastaan, joka alkoi hiljalleen loppua suuresta mukista.
"10-vuotiaasta lähtien olen aina haaveillut paikasta cheerleaderjoukosta. Ja tässäpä minä nyt olen", Pepe sanoi iloisesti ja virnisti leikkisästi.
"Onko sinulla sitten joitain harrastuksia koulunkäynnin lisäksi?" tyttö kyseli ja katseli poikaa uteliaana.

Paul nyökkäili ja sai aikaan jopa hymyn, kun Pepe kertoi haaveilleensa pitkäänkin cheerleaderiksi pääsemisestä.
Harrastuksista kysyttäessä hän jäi hetkeksi miettimään. No, jaa.

"Tietokoneen parissa menee kotona aikaa... Teen kotisivuja ja kirjoitan blogia", Paul vastasi.
"Ja on minulla kissa."

Kissa, niinpä niin. Mutta laiska kuin mikä. Kyllähän se Paulin huonetta piti valtakuntanaan, vaikka ei siitä tavallaan seuraa ollut. Röhnötti sylissä tai sängyllä, mutta ei koskaan juuri reagoinut mihinkään. Söi ja nukkui, sitähän ne aina tekevät. Silti kissan omistaminen oli Paulin mielestä mukava juttu, oli sentään joku jolle kotona puhua, vaikka vastausta ei kuulunutkaan. Isä kun puuhaili aina omien juttujensa parissa.

"En minä oikein muista eläimistä... Mutta kissat on jees", Paul kertoi vielä. Johan tämä alkoi sujua. Ehkä palaneesta kielestä olikin jotain hyötyä, vaikka ei Paul itsekään ajatellut, millä tavalla.

Pepe iloitsi mielessään, että oli toinen hymyili tytön lapsuuden haaveelle. Jes, nyt tunnelma ei enää olisi kovin kiusallinen.

Tyttö naurahti kevyesti, kun toinen mainitsi viettävänsä aikaa tietokoneen parissa.
"Eli ymmärrät jotain tietokoneiden suhteen?" Pepe kysäisi ja virnisti.
"Itse en tajua mitään niistä. Osaan juuri ja juuri käyttää meseä ja jotain yksinkertaisia ohjelmia. Eli sinulle voi siis soittaa, jos ilmenee jotain ongelmia koneen kanssa", tyttö puheli ja nauroi sanojensa jälkeen heleästi.

"Kissa, aaw", Pepe totesi ja hänen huulilleen oli kohonnut ihastunut hymy.
"Kissat ovat suloisia. Harmi, että äitini on allerginen suurimmalle osalle eläimille. Muuten minä olisin halunnut kissan tai koiran", tyttö puhui hivenen pettyneenä, mutta kohautti sitten kevyesti olkiaan.
"Mutta aion kyllä hankkia jonkin eläimen, kun pääsen asumaan yksin", Pepe lisäsi vielä ja hymyili pirteästi.
"Mikä on kissasi nimi?" tyttö kysyi kiinnostuneena.

"Ovatko kaikki perheenjäseniäsi samanlaisia kuin sinä?" Pepe kysyi uuden kysymyksen.
"Tai siis... Tuletko toimeen perheesi kanssa?" tyttö muotoili kysymyksensa hivenen paremmin.

Paul naurahti ja jäi katsomaan teekuppinsa pohjaa, kun Pepe mainitsi jotain hänelle soittamisesta. Heh. Kun niin olisikin, hän vain menisi lukkoon puhelimessa puhumisestakin. Itse asiassa, puhui hän puhelimessa sitten kelle tahansa, hän takelteli eikä oikein saanut sanottua asiaansa nopeasti.

"Kissani nimi on Stewie. Kaksoisveellä. Mutta juu, se on ihan kiva, mutta vanha. Ei meillä ole ollut muita kissoja."

Perhekysymyksestä Paul jäi mietteliääksi. No, eipä hänellä sisaruksia ollut, mutta, olisiko hyvä kertoa hänen äidistään? Menisikö tyttö samanlaiseksi kuin aina tytöt näissä asioissa?
"Isän kanssa tulen kyllä ihan hyvin toimeen, auttelen häntä tosiaan hänen töissään ja kirjaan hänen juttujaan tietokoneelle. Mutta ei minulla sisaruksia ole. Äitini..." Paul rykäisi ja räpytteli silmiään. "Äitini kuoli muutama vuosi sitten."

"Stewie kuulostaa söpöltä nimeltä!" Pepe hihkaisi ja naurahti heleästi. Nyt tyttö joi loputkin lämpimästä kaakaostaan ja henkäisi rentoutuneena. Kuuma kaakao osasi aina tuoda hyvän olon.

Kuullessaan Paulin kertomusta vanhemmistaan ja siitä, että pojan äiti kuoli pari vuotta sitten, tytön kasvot vääntäytyivät hivenen murheellisiksi.
"Olen pahoillani...", tyttö mutisi pahoittelevasti.
"Jokainen joutuu joskus menettämään läheisensä ennemmin tai myöhemmin.." Pepe jatkoi vaimeasti ja nosti katseensa tyhjästä mukistaan Pauliin.
"On mukava kuulla, että autat isääsi. Hän varmasti arvostaa apuasi. Itse en ole nähnyt omaa isääni enää moneen vuoteen. Mutta hänellä on nyt toinen perhe hoidettavanaan", tyttö puhui ja hymähti hiljaa. Niinpä, isä vain maksoi viikkorahaa Pepelle ja Peterille. Muuten isä ei ollut enää mitekään kontaktissa lapsiin.

"Kun minä joskus hankin kissan tai koiran, olen miettinyt nimeksi Pepper. Se kuulostaisi kivalta nimeltä, ainakin koiralle", tyttö vaihtoi sitten nopeasti aihetta hieman pirteämpään ja hymyili valloittavasti.
"Mitä sinä aiot tehdä, kun lukio loppuu?" tyttö kysäisi kiinnostuneena.

Pepe kertoi isästään. Hmm, ikävää tuollainen. Paulin isä ei olisi ikinä jättänyt perhettään, ei hän vain ollut sellainen. Sitä paitsi, ei hänellä ollut enää muita kuin Paul, joten ei hän olisi edes voinut jättää alaikäistä poikaansa yksin. Ei Paulia olisi uusi nainen haitannut, mutta ei hän vain uskonut sellaista tulevan. Ainakaan moneen vuoteen. Äidin kuolemasta oli niin vähän aikaa.

Paul hymyili teekupilleen. "Pepe ja Pepper... Sehän, öh, mukavaa."
Tämähän sujui jo ihan mukavasti. Pepe oli oikein mukava tyttö eikä liian, miten sen nyt sanoisi. Ei liian äänekäs? Tai niin kuin monet muut tytöt. Tässä seurassa Paul oli jo rauhoittunut, eikä ollut enää niin hermostunut kuin alussa. Vaikka erikoista tämä olikin.

"Lukion jälkeen...?" Tyttö oli tosiaan kiinnostunut hänen elämästään. Hänen äänessään ei kuulunut sitä sävyä, että olisi vain pilkannut häntä. Paul oli oppinut sen sävyn joiltain oppilailta, vaikka halusikin uskoa vain hyvää heistäkin. Mutta eivät hekään koskaan tulleet hänen seuraksi välitunneilla.
"En ole varma. Ehkä lähden yliopistoon johonkin. Ei meillä ole suvussa ketään, joka olisi tuputtanut minulle jo kauan esimerkiksi Harvardia tai jotain. Mutta sellaiseen isoon paikkaan olisi kyllä hienoa päästä."

"Entä... Entä sinä?"

Pepe naurahti huvittuneena.
"Jep! Olisimme lemmikkini kanssa hyvä tiimi", tyttö naureskeli. Pepe ja Pepper, kyllä punapää oli hyvin loistava keksimään nimiä tuleville lemmikeilleen.

Tyttö kuunteli taas, kun poika vastasi hänen lukion jälkeen kysymykseen. Paulin lopettaessa tyttö nyökkäsi ja siirsi katseensa kahvilan ikkunaan, katsellen ohikäveleviä ihmisiä miettiessään.
"En ole itse vielä pahemmin miettinyt asiaa... Jokin urheiluala tai jotain... En taida oikein olla hyvä muussa kuin urheilussa", Pepe vastasi ja katsahti Pauliin huvittuneena.
"Äiti toki haluaisi, että minusta tulisi yhtä kuuluisa kun hän oli 70-80-luvulla. Se on niin turhauttavaa, kun hän saarnaa minulle kuuluisuuden tärkeydestä ja sen saavuttamisesta", neiti puheli ja huomasi taputtavansa sormillaan pöytään. Että hänen äitinsä osasi välillä olla niin ärsyttävä, kun ei osannut nähdä muuta kuin kuuluisuutta ympärillään.
"Jos jommankumman pitäisi oppia toiselta, äidin pitäisi oppia minulta", Penelope lisäsi sitten ja naurahti hivenen. Niinpä, äidin pitäisi oppia tyttäreltään elämän asioita.

"Harvard, Yale, Princeton... Niitä suuria paikkoja on paljon. Olen varma, että sinä pääset jonnekin sellaiseen sisään", tyttö totesi sitten ja hymyili ystävällisesti Paulille.

"Kuuluisuus? Ömh, minkä takia kuuluisuus on tärkeää?" Paul ihmetteli. Olihan hänen vanhempansa saavuttaneet tutkimuksillaan jonkinasteista kuuluisuutta, mutta kukaan ei ainakaan tässä koulussa tuntenut heitä. Mutta tuskin ketään kiinnostikaan sellaiset asiat, mistäpä sitä koskaan tiesi.
"En minä ainakaan haluaisi olla kuuluisa."

Pepe povasi Paulille pääsyä johonkin suurista yliopistoista, ja Paul punastui.
"Ehkäpä, toivottavasti... Mutta jotkuthan pääsevät sinne kun maksavat paljon. Ei niinkään sen perusteella, että olisivat taitavia koulussa", Paul hymähti ja mietti kaikkia Astoninkin rikkaita oppilaita. Kuka heistä oikeasti halusi niihin? Isi maksaa, vai miten se meni.

Paul huomasi teekuppinsa olevan lähes tyhjä, ja hörppäsi loput kerralla, se kun oli jo lähes jäähtynyt.
"Se loppui", Paul sanoi itsekseen ja pyyhki suunsa servettiin.
Vieläkö tässä istuttaisiin kauan, vai oliko tämä tytönkin mielestä riittävää? Ei Paulilla ollut kokemusta tällaisesta, ehkäpä hän antaisi Pepen viedä tämän tanssin ajan.

"No äitini sattui olemaan 70- ja 80-luvulla suuri nimi. Hän oli näyttelijätär, jota haviteltiin noina aikoina melkein jokaiseen elokuvaan! Äiti lopetti näyttelemisen 90-luvun alussa, kun sai minut, mutta tiedän, että hän janoaa yhä näyttelemistä. Hän ei kuitenkaan halua hakeutua sille alalle enää, koska muka näyttää niin ryppyiseltä", Pepe avautui ja huokaisi sanojensa jälkeen raskaasti.
"En minäkään kuuluisa haluaisi olla. Riittää, kun vain katson äidin touhuja hetken aikaa tiedän, että haluan pysytellä julkisuudesta pois.

Penelope hymyili suloisesti, kun huomasi pojan punastelevan. Toinen ei tainnut kauheasti kannustuksia kuulla saman ikäisiltä ihmisiltä. Tyttö tuhahti hiukan, kun Paul mainitsi ne rikkaat pennut, jotka maksoivat rahalla itsensä sisään.
"He menevät sinne vain vanhempien toiveiden takia ja sitten isi tai äiti ottaa heidät töihin firmaansa, jolloin he perivät firman vanhempien kuoltua. Ja he ovat ääliöitä ja firma menisi konkurssiin ilman neuvonantajaa. Mmm, niin se menee. Ja ne, ketkä opiskelee ahkerasti, kuitenkin raivaavat tiensä loppujen lopuksi huipulle ja voivat vain ihailla saavutuksiaan", Pepe kuitenkin lopussa kannusti ahkerasti opiskelevia ihmisiä ja väläytti kauniin hymyn lopuksi.

Tyttökin sai juomansa juotua ja vilkaisi kännykästä kelloaan. Hänen olisi nyt mentävä, sillä muuten äiti suuttuisi. Heille tulisi jotain äidin vanhoja näyttelijätuttuja kylään ja äiti oli käskenyt Pepeä olemaan kotona kello viiteen mennessä.
"Hei, minun on nyt ihan pakko lähteä. Äiti huutaa muuten", tyttö sanoi pahoittelevasti. Hän otti laukkunsa olalleen ja nousi ylös tuoliltaan. Iloinen hymy kareilin nyt punapään huulilla.
"Oli kiva tutustua paremmin. Nähdään taas!", cheerleader sanoi, heilautti hivenen kättään ja poistui kahvilasta iloisin mielin.

// se loppui? 8-)

Paul nyökkäili kun Pepe puhui ja puhui, mitäpä hän olisi voinut mihinkään lisätä. Olihan hän samaa mieltä, ja ymmärsikin tyttöä hyvin.

Pepe näytti tietävän enemmänkin näistä rikkaista pennuista yliopistoista. Ei Paul ihan noin paljoa heistä ollut ajatellut, mutta ehkäpä se onkin totta. Viimeisistä sanoista Paulkin hymyili, niin, ehkä Paul itsekin saavuttaisi elämässä.

Ja tyttö nousi. Taas puhetta äidistä, niin ehkä joillekin äiti oli se määräävä taho, itselle se luonnollisesti oli isä. Niin se oli aina ollutkin.
Paulista oli ihan mukavakin jutella Pepen kanssa, ja vaikka tämä oli tyttö, hän oli jopa onnistunut pysymään suhteellisen järkevänä. Ehkä sitä voisi myöhemminkin jutella, joskus, jotain.
Paul nousi myös. "Joo, oli mukava jutella." Niin, sitähän se oli, ja Paul sai jopa sanottua sen. "Nähdään", Paul huikkasi vielä, ja tunsi kuinka kahvilassa muiden katseet siirtyivät häneen, joten hän vain otti laukkunsa ja lähti myös

// Hihii, joo. Tänks. //