Smile, you're on candid camera!

//Kuka tahansa tervetullut Stefanin kameran ulottuville xD//

Stefan Gustavssonia näki harvoin rannalla. Nyt hän siellä kuitenkin oli, loikoilemassa muka aivan muina miehinä kuten muutkin näyttivät tekevän. No, aivan kaikki rannalla olijat eivät tietenkään loikoilleet, jotkut kun pulikoivat iloisesti vedessä tai rakentelivat hiekkalinnoja.
Vaalea ruotsalaispoika kuitenkin makasi vatsallaan, kasvot kohti merta. Hän näytti hyvin ruipelolta ruudullisissa uimashortseissaan, mutta eipä hän sille mielestään mitään voinut. Oikeasti hän olisi voinut paljonkin, hän nimittäin olisi voinut käydä salilla treenaamassa itselleen upeat lihakset, mutta sellaisesta touhusta poika ei ollut koskaan ollut kiinnostunut. Mitä iloa hänelle edes olisi lihaksikkaasta vartalosta ollut, kun hän ei juurikaan harrastanut mitään liikuntaa. Hänhän vain valokuvasi ja joskus piirteli jotakin, lukikin aina silloin tällöin. Ei hän käynyt lenkkeilemässä, eikä pelannut mitään jalkapalloa. Sellainen vain ei sopinut hänelle sitten ollenkaan.

Mutta miksi poika, joka ei harrastanut liikuntaa, oli sitten uimarannalla? Stefan, joka paloi niin herkästi auringonpaisteessa! No, nyt hän oli varustautunut kunnon suojakertoimilla, sillä muuten hänen tekemisistään ei olisi tullut yhtään mitään.
Joku olisi voinut pitää hyvinkin friikkinä sitä, että nuori mies makoili rannalla kuvaamassa ihmisiä. Sehän oli suorastaan pöyristyttävää. Stefanin mielestä se oli kuitenkin ihan järkevää ajanvietettä, rannalla kun sai kuvata kauniita ja komeita ihmisiä niin paljon kuin halusi, jos vain onnistui tekemään sen jotenkin huomaamatta. Monet kun häiriintyivät siitä, että joutuivat kuvatuksi ilman lupaa.
Stefan oli ollut fiksu ja peittänyt kameransa vaatteillaan. Hän ei siis voinut aivan joka suunnasta ottaa kuvia, mutta hänpä olikin aivan toisella puolella rantaa, kauimmaisena merestä. Sieltä hän näki lähestulkoon jokaisen auringonpalvojan. Oli oikeastaan hyvin helppoa ottaa kuvia kenenkään huomaamatta, sillä ei kukaan nyt tuijotellut kenenkään vaatekasoja. Kamera oli siis suoraan sanottuna ovelassa piilossa, mutta silti sillä pystyi ottamaan hyvin kuvia. Ja se oli todella hauskaa.

//Voin änkeä Jimmyn mukaan (:!//

Hoikka rokkaripoika oli saapunut yksinään rannalle. Aurinko paistoi, mutta kuumaksi ilmaa ei voinut sanoa. Jossain hyvin kaukana näkyi muutama pilvikin, jotka luultavasti tullessaan peittäisivät polttavan auringon ja armahtaisivat herkkänahkaisia. Jimmy ei ollut mikään auringonpalvoja eikä hän ollut tullut rannalle uimaankaan, vaan pikemminkin etsimään huomaamatonta paikkaa kitaransa kanssa. Ihmisiä vilisevällä rannalla kun ei kukaan ehtinyt rokkaria huomioimaan.
Jimmy oli pukeutunut t-paitaan ja punaisiin pillifarkkuihin. Aamulla hän oli pukenut päälleen lähes pelkkää mustaa, mutta huomatessaan lämpötilan yhä vain nousevan, oli rokkari päättänyt vaihtaa vaaleampiin väreihin.
Sinisilmäinen nuorukainen asettui mielestään mukavalle paikalle hieman kauemmaksi muista ihmisistä, jotka eivät olleet edes tajunneet uuden naaman saapuneen hiekalle. Hän kantoi kitaraansa kitaralaukussaan ja laski sen nyt olaltaan maahan, avasi sen ja nosti esiin yhden akustisista kitaroistaan. Hän näppäili sitä hiljakseen vain nähdäkseen huomasiko kukaan häntä. Kun poika lopulta rohkaisi mielensä, alkoi hajamielinen näppäily muuttua selkeäksi soitoksi. Nuoriherra rakasti soittamista, mutta vain kun kukaan ei kuunnellut. Siksi hän hakeutui yleensä omaan rauhaan ja yksinäisyyteen. Tämä kerta poikkesi siinä muista, että nyt ympärillä oli melkein monia satoja ihmisiä viettämässä aurinkoista päivää kuumalla sannalla. Jimmy ymmärsi silti omaa lajiaan sen verran, että uskoi muiden mieluummin keskittyvän omiin juttuihinsa kuin muiden, joten hän saisi luultavasti nauttia mereltä puhaltavasta raikkaasta tuulesta ja kitarasta aivan rauhassa.
Hetken sulosointuja soiteltuaan ja pienen inspiraation vallatessa muusikon, Jimmy laski kitaran laukun päälle ja kaivoi esiin rutatun paperin ja lyhyeksi teroitetun lyijykynän. Pari riviä sanoja ilmestyi paperille, mutta sitten rokkari huokaisten menetti yhtäkkisen taiteellisuuden aallon ja palasi takaisin kitaransa pariin. Luonnossa Jimmy oli saanut aikaiseksi muutaman parhaan biisinsä, sillä ulkona oli rauhallista, kiireistä, hiljaista ja äänekästä yhtä aikaa. Mustahiuksinen poika lopetti hetkeksi musisoinnin ja keskittyi vain katselemaan rannalle kirkuvia lapsia ja väsyneen näköisiä vanhempia, sekä tietenkin muita nuoria, jotka olivat joko surffaamassa tai lyöttäytyneet tiiviiseen joukkoon juoruilemaan.

Stefan huokaisi. Hänen alkoi tehdä mieli vain loikoilla auringossa ja nauttia sen lämmöstä. Niin kaikki muutkin rannalla olijat taisivat tehdä. Poika pyörähtikin hetkeksi selälleen, sulki silmänsä ja antoi itselleen luvan olla hetken aikaa etsimättä mahdollisia valokuvattavia.
Pojan ajatukset harhailivat kuvaamisessa. Hän mietti, millaista olisi kuvata jotakin piilokamera ohjelmaa. Kaiketi se olisi ihan hauskaa. Nyt hänellä ainakin oli hauskaa, kun hän itse kuvasi piilosta.

Kovin kauaa poika ei malttanut olla erossa kamerastaan. Hän kääntyi jälleen vatsalleen ja katsoi mitä rannalla näkyi. Oliko paikalle saapunut joku, jota hän ei ollut vielä ehtinyt huomata?
Oikeasti rannalla oli kyllä monta ihmistä, joita hän ei ollut huomannut, mutta kaikki eivät onnistuneet herättämään hänessä minkäänlaista kiinnostusta.
Joku kyllä onnistui siinä asiassa nyt. Poika, joka soitti kitaraa, eikä edes ollut niin kovin kaukana. Hetken Stefan vain katsoi poikaa, sitten hän kääntyi kameransa puoleen ja onnistui saamaan toisesta ihan kelvollisen kuvan. Hymy kohosi pojan kasvoille. Poika taisi olla heidän koulustaan. Stefan muisteli nähneensä tuon ennenkin, mutta ei hän muistanut nimeä, eikä luokkaa. Ei oikeastaan mitään. Jos hän olisi tuntenut mustahiuksisen pojan, hän olisi voinut mennä juttelemaan tälle. Mutta koska hän ei tuntenut ja koska hän oli Stefan Gustavsson, hän ei uskaltanut, vaan tyytyi vaan pysymään mukavasti omalla pyyhkeellään.

Jostain syystä Jimmyn katse ajautui läheisellä pyyhkeellä rentoutuvaan poikaan. Paitsi ettei vaaleahiuksinen nuorukainen näyttänyt kovin rennolta sörkkiessään vaatekasaa edessään. Poika oli ennemminkin melkoisen jännittynyt, ja loikkaisi varmaan puoli metriä ilmaan jos joku hänet nyt säikäyttäisi.
Mutta sen silmäyksen jälkeen tuo tuntematon laihuliini muuttui hyvin tyyneksi. Auringon säteiden tavoittaessa pojan vaatekasan, jostain mytyn keskeltä kiilsi jokin ikävästi Jimmyn silmiin. Mikä lie, ehkä aurinkolasit tai vaikka vesipullo.
Vaikka mustatukka ei toista tuntenutkaan edes näöltä, hän tiesi silti pojan olevan Astonissa. Blondi olisi ihan hyvin voinut olla nainenkin, ainakin jos hänen kasvojaan katsoi. Jimmy loi katseensa taivaaseen ja hymyili itsekseen ajatuksilleen. Kitaran hän nappasi taas syliinsä ja viritteli mielessään pientä luritusta.
Kun rokkari seuraavan kerran vilkaisi hintelään poikaan, hän oli taas vaatteidensa kimpussa. Joko pojalla oli pakkomielle kosketella vaatteitaan tai sitten hän säilytti niiden keskellä jotain tärkeää, Jimmy päätteli ja seurasi hieman tarkemmin pojan touhuja. Mikä hitto siellä oli?
Selvästi hänen suuntaansa tuo poikanen katsoi, eikä Jimmy voinut olla vilkaisematta olkansa taakse. Siellä ei näyttänyt olevan kuin vanha pariskunta haalistuneilla pyyhkeillä. Tuskin nuoripoika heitä katseli.
Samassa jokin välähti vaatteiden alla ja Jimmy tuli ajatelleeksi ensimmäisenä jotakin asetta. Kun missään ei mitään tuntunut, tajusi hyvin älykkyytensä piilottava herra esineen olevan jonkin sortin kamera.
Omia ajatuksiaan ei poika heti saanut järjestykseen. Oliko vaalea juuri ottanut valokuvan hänestä? Imartelevaa vai röyhkeää? Miten tähän nyt voisi suhtautua, pitäisikö mennä selvittämään asia vai vain antaa olla?
Rokkari veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa ja pakkasi kitaransa laukkuun, jotta se pysyisi siistinä ja ehjänä. Jos jotain täytyi pojan mielestä suojella niin musiikkia, joten kitaroiden oli syytä pysyä kunnossa. Muuten niin rempseä ja huoleton nuoriherra olisi vähät välittänyt vaikka mitä olisi hänelle itselleen sattunut. Sitten Jimmy nousi ylös ja päättäväisillä harppauksilla saapui blondin miehenalun luokse.
"Anteeksi, neiti, mutta satutko sä piilottelemaan kameraa tai jotain", poika tunki tennarinsa kärjen vaatteiden sekaan ja yritti siirtää ne sivuun, "tuolla?"
Hän katsoi toista tiukasti silmiin, mutta samalla hymyillen. Tai oikeastaan virnuillen, sillä Jimmystä oli pikemminkin imartelevaa jos joku häntä halusi kuvata, salaa tai ei.

Stefan oli tyytyväinen. Ei tainnut olla ihan turhaa loikoilla rannalla, kun sai napsittua kuvia niin kätevästi. Nyt kun kitarapoika oli kuvattu, poika antoi katseensa vaeltaa taas uuteen suuntaan. Nyt ei kuitenkaan näkynyt mitään, mitä olisi viitsinyt kuvata. Mielenkiintoisia ihmisiä uimaranta oli kyllä täynnä, mutta ei kaikkia tarvinnut kuvata. Niin typerä Stefan ei ollut, että olisi ottanut kuvia ihan mistä tahansa. Hän kyllä oli ottanut pari kuvaa, jossa näkyi niin monta ihmistä kun hän siltä kohdalta sai kuvaan mahtumaan. Eikä ollut järkeä otaa montaa samanlaista kuvaa.
Poika haukotteli. Auringossa makoilu alkoi väsyttää, mutta ei hän aikonut vielä mihinkään lähteä. Kotiin ei ollut kiirettä, hän sai rauhassa olla ulkona niin kauan kuin halusi ja nyt hän kumma kyllä tahtoi olla auringossa. Piti vain muistaa jossain välissä lisätä aurinkovoidetta, muuten hän palaisi varmasti.

Ruotsalaispoika pysyi yhä vatsallaan, mutta nyt hän päätti hetken aikaa ihan vaan loikoilla. Hän siis painoi päänsä alas käsivarsien päälle ja sulki silmänsä. Kauaa hän ei ehtinyt siinä olla ennen kuin kuuli jonkun puhuttelevan itseään. Tai no, vaikka puhuja sanoikin neiti, oli tuon pakko tarkoittaa juuri häntä. Paikalla ei ollut muita.
Poika kohotti katseensa ylös juuri sopivasti nähdäkseen, kuinka kitarapojan kenkä lähestyi uhkaavasti hänen vaatekasan kätköissä olevaa kameraansa. Kiireesti poika veti mytyn lähemmäs itseään, turvaan toiselta. Kitarapoika ei kuitenkaan näyttänyt vihaiselta, vaikka olikin näköjään huomannut hänen kameransa.
"Ei kai se sulle kuulu," Stefan sanoi yrittäen kuulostaa rohkeammalta kuin olikaan. Kovin vakuuttava hän ei onnistunut olemaan, sillä äänestä kuului pienoinen säikähdys. Kaiken lisäksi hänen kasvoilleen oli kohonnut kevyt punastus. Aina hänelle kävi näin! Ei ollut reilua.

Jimmy oli arvannut pojan suojelevan vaatekasaansa, eikä yllättynyt toisen pelastaessa aarteensa suojaan. Rokkari naurahti melko kuivasti blondin yritykselle näyttää rohkealta ja kyykistyi pyyhkeen vierelle.
Aurinko kuumotti selkää, eikä pitkät housut olleet paras mahdollinen valinta rannalle, mutta Jimppa ei kovin hyvin viihtynyt shortseissa. Kauneuden tähden pitää kärsiä, vai miten se oli.
"Hei kuule", nuoriherra aloitti ja katsoi toista toverillisesti, "tiedäksä, ei kaikki pidä siitä jos niitä kuvataan salaa."
Vaikka poika vaikutti ärtyneeltä salakuvauksen takia, kasvoista huomasi ettei näin ollut.
"Ei mulla niin väliä, mutta muut. Jotkut voi ottaa pahastikin nokkiinsa", Jimmy lisäsi vielä ja nyökkäsi ihmisjoukkoon kauempana viihtymässä. Kuvaajapoika vaikutti niin viattomalta punastellessaan, ettei Jimmy voinut hänelle vihainenkaan olla. Mutta muut voisivat.
"Jimmy", rokkari esitteli itsensä ja ojensi jopa kätensä toista kohti kätelläkseen. Peni hymy vilahti pojan huulilla. Oli aina ilo tutustua uusiin ihmisiin, oli kyseessä sitten salakuvaaja tai joku kerman jäsenistä. Tosin he eivät Jimmyn kanssa paljoa kommunikoineet.
"Oletko sä kauankin kuvannut?" mustahiuksinen kysäisi ohimennen, ettei heidän lyhyt keskustelu jäätyisi kokonaan. Toinen ei vaikuttanut kauhean innostuneelta keskustelemaan tyypin kanssa, joka sai hänet kiinni puuhistaan. Mutta välittikö Jimmy siitä? Ei tietenkään, sillä häntä ei kiinnostanut halusiko toinen jutella vai ei. Jimmy juttelisi ja vaikka yksinään, jos blondi päättäisi siirtyä muualle.
Joku pikkupoika heitti rantapallon komeassa kaaressa siskolleen, joka ei saanut sitä kiinni. Juuri ennen värikkään pallon ja Jimmyn pään törmäämistä poika laski päänsä alas ja vältti osuman. Vahinko vain, että tämä blondi poika oli seuraavana tulilinjalla.
Tyttö juoksi käsi suullaan heitä kohti hakemaan palloa ja Jimmy katsoi ärtyneesti lapseen, joka melkein pysähtyi ja kääntyi takaisin, mutta sai kerättyä tarpeeksi rohkeutta hakeakseen pallon.
Hiljaa lettipäinen tyttö pahoitteli tapahtunutta, nosti maassa lepäävän pallon käsiensä väliin ja juoksi minkä lyhyistä jaloistaan pääsi takaisin veljensä luokse.

Stefania nolotti entistäkin enemmän, kun toinen oli hänelle niin mukava, vaikka oli varsin hyvin perillä hänen salakuvauksestaan. Onneksi toinen ei kuitenkaan ollut suuttunut hänelle, sillä silloin olisi pahassa tapauksessa saattanut hänen kameransa olla mennyttä. Ilmeisesti hänellä oli ollut varsin hyvä tuuri sillä kertaa.
"Öö... Siks mä kuvaankin salaa, ettei kukaan huomaa että kuvaan ilman lupaa," Stefan selitti. Ei häneltä onnistunut rohkean esittäminen, vaikka hän parhaansa yritti. Hän melkein änkytti, tai sitten se vain kuulosti hänen omissa korvissaan siltä. Poikaa hämmensi suuresti toisen ystävällisyys. Ei tuon pojan olisi tarvinnut ollenkaan hymyillä hänelle, sillä hän oli tehnyt ilkeästi kuvatessaan toista. Itse hän ei ainakaan olisi pitänyt siitä, että häntä kuvattaisiin salaa.

"Stefan," poika esitteli itsensä ja kätteli sitten toista. Olipa toinen kerta kaikkiaan kohtelias tapaus. Ruotsalaispoika huomasi jo olevansa aavistuksen verran enemmän rohkeampi. Hänkin uskalsi jopa hymyillä pienesti toiselle.
"En mä osaa sanoa kuinka kauan siitä on kun alotin kuvaamisen," Stefan sanoi. "Aika pienenä kuitenkin tästä innostuin."
Stefan ei huomannut ollenkaan lähestyvää rantapalloa. Hän kyllä tajusi Jimmyn äkisti väistävän jotakin, mutta itse hän ei mitenkään ehtinyt. Rantapallo osui häntä kasvoihin, ei kuitenkaan kipeästi. Poika ei osannut olla pienelle tytölle vihainen, hän vain yritti hymyillä rohkaisevasti ja sanoi, ettei häneen ollut sattunut.
"Toivottavasti en saa toista kertaa pallosta päähän," poika sanoi ja jäi hetkeksi katsomaan sisarusten pallottelua. Täytyi näköjään pitää silmät auki, sillä pallo saattaisi ihan hyvin lentää heidän suuntaansa toistamiseen.

Kamerapojan nimi oli Stefan. Jimmy tallensi kasvot ja nimi -yhdistelmän johonkin päänsä perukoille, missä se luultavasti vain pölyttyisi ja lopulta katoaisi kokonaan.
Kun Stefan kertoi valokuvausharrastuksestaan, Jimmy enemmän vain seurasi toisen kasvoja kuin kuunteli. Pieni epävarmuus kalvoi hänen sisintään ja yhä uudelleen rokkari vilkaisi olkansa taakse parin metrin päässä olevaa kitaralaukkuaan, jonka oli omalle paikalleen jättänyt.
Pallo viuhahti vauhdilla pojan pään ylitse, hipaisten muutamaa hiusta. Kohta se jo pongahti takaisin päin blondin kasvoista ja tyttö tarttui pienillä sormillaan siihen. Stefanille ei näyttänyt käyneen mitään, tosin yrittäessään vakuutella ettei käynyt kuinkaan, Jimmy ei voinut olla huomaamatta pientä järkytystä pojan äänessä. Mikä ei ollut ihme, sillä pallo oli hyökännyt aivan yhtäkkiä.
"Onneksi se oli vaan rantapallo", Jimmy totesi ja naurahti rennosti, "muuten olis käynyt pahemmin." Pallottelevat lapset näyttivät siirtyneen syrjempään leikkimään. Jimmy päätti tehdä lopun epämiellyttävästä tunteesta sisällään ja nousi ylös hakeakseen kitaransa luokseen. Hetken poika mietti, pitäisikö hänen kysyä lupaa jäädä siihen saman pyyhkeen ääreen, mutta totesi sen olevan turhaa. Ei Stefan varmastikaan pistäisi pahakseen, vaikka rokkari jäisi.
Kun kitara laukussaan oli turvassa Jimmyn vieressä, poika oli taas levollinen. Musiikki oli kaikki kaikessa: perhe, paras ystävä, kumppani. Ja jos kitara oli yksi perheenjäsenistä, ei sitä uskaltanut jättää vartioimatta. Aurinko oli mennyt pilvirykelmän taakse piiloon ja vapautti hiekalla istuvan pojan hetkeksi tukalasta kuumuudesta. Onneksi mereltä puhalsi viileä tuuli, muuten Jimmy olisi hikoillut kuin pieni porsas.
Koska poikien välinen hiljaisuus oli ehtinyt levätä heidän luonaan jo riittävän pitkän hetken, Jimmy rikkoi hiljaisuuden avaamalla kitaralaukkunsa ja sivelemällä sormenpäillään kitaran sileää pintaa.
"Oletko sä musiikkimiehiä?" Jimmy osoitti kysymyksen Stefanille, vaikka tuntui puhuvan kitaralleen, jota hän katsoi hellän huolehtivasti. Jimmy piti melkein itsestäänselvyytenä, että jokainen ihminen piti musiikista, mutta oliko joku musiikkimiehiä - se oli asia erikseen.
Ilman muuta Jimmy itse oli. Sataprosenttisesti. Kun musiikki on yhtä kuin elämä, ei ihminen voi olla olematta musiikki-ihmisiä. Hetken hyväiltyään soitinta, Jimmy tajusi vihdoin lopettaa ja nosti suuret silmänsä toiseen poikaan.

Kun Jimmy hetken kuluttua nousi ja lähti takaisin sinne mistä oli tullut, Stefan tunsi olonsa helpottuneeksi. Nyt hän saisi taas jatkaa kuvaamista kaikessa rauhassa. Toisaalta oli ollut ihan mukavaa, kun oli joku seurana, mutta silloin hän ei voinut kunnolla keskittyä kuvaamiseen. Eikä hän voinut olla ujostelematta, mikä oli vielä kamalampaa.
Stefan ei ehtinyt ottaa ainuttakaan kuvaa, ennen kuin Jimmy tuli takaisin. Nyt tuolla oli kitarakin mukana. Ilmeisesti poika ei aikonutkaan jättää häntä rauhaan, vaan päätti tuppautua noin vain seuraksi. No, se oli kaiketi vain kestettävä, sillä hän oli liian ujo kieltääkseen toista tulemasta siihen.
Ruotsalaispoika ei keksinyt mitään sanottavaa. Hänelle tuli sellaisia tilanteita valitettavan usein ja se ärsytti. Toisinaan hän toivoi olevansa yhtä puhelias ja rohkea kuin vaikkapa jotkut koulunsa pahamaineisimmat rääväsuut. Usein hän yritti puhua paljon, mutta nyt se ei vain luonnistunut. Typerää.

Stefanin suureksi helpotukseksi ikävä hiljaisuus katkesi Jimmyn ansiosta.
"En mä oikeastaan ole ollenkaan," Stefan sanoi. "Tai no kyllä musta on ihan mukavaa kuunnella musiikkia, mutta kyllä voin olla päivänkin ilman että kuuntelen mitään."
Jimmyn osalta asiaa ei tarvinnut edes kysyä. Johan sen nyt tiesi, että tuo oli musikaalinen, kun kerran soitti kitaraa. Hän itse ei osannut soittaa mitään, eikä edes halunnut. Hän oli kiinnostuneempi ihan muista asioista kuin soittamisesta. Piirtäminen ja lukeminen sopivat paremmin hänelle.
"Ootko sä soittanut kauankin kitaraa?" Stefan viimein kysyi, ihan vain estääkseen hiljaisuutta laskeutumasta heidän välilleen uudelleen.

Oli mukavan lämpöinen päivä ja aurinko kuumotti mustia hiuksia, mutta keskustelu oli enemmänkin jäätävä. Kumpikaan ei oikein osannut pitää keskustelua yllä, mikä oli yleensä helppoa rokkaripojalle. Hän puhui mielellään, mutta nyt kyseessä oli Stefan, joka juuri sanoi pystyvänsä olemaan ilman musiikkia päivän. Toinen ei siis ollut musiikkimies, mutta sen ei pitäisi Jimmyä haitata. Silti hänen mielestään oli helpompi puhua samankaltaisille kuin rokkari itse.
Stefanin kysymys pakotti nuoren miehen miettimään ankarasti. Milloin hän tosiaan oli kitaran löytänyt? Jo ala-asteen kitarakoulussa poika oli opetellut säestämään lastenlauluja, mutta kolmen-neljäntoista vuoden iässä hän kai oli todella innostunut soittamisesta. Jimmy katsoi kitaraansa, yrittäen saada siitä jotain vinkkiä.
"En mä tiedä, itse asiassa. Monta vuotta kuitenkin", rokkari vastasi kohauttaen olkiaan. Hän suoristi jalkansa ja venytteli niskaansa, kun ei keksinyt mitään sanottavaa. Kaksi mukavannäköistä tyttöä juoksi heidän ohitseen lentopallon kanssa. Jimmy seurasi heidän menoaan katseellaan, kunnes tytöt katosivat näkyvistä. Pieni hymynpoikanen kiri pojan suulle, kun hän taas kääntyi katsomaan seuraansa.
"Minkälaista musiikkia sä sitten kuuntelet kun kuuntelet?" Jimmy kysäisi, pysyen yhä itselleen tutussa ja turvallisessa puheenaiheessa. Ehkä Stefanista ja hänestä kuitenkin löytyisi jotain samaa josta he voisivat keskustella! Jos blondi sattuisi pitämään jostain mikä Jimmynkin mielestä olisi musiikkia, keskustelu varmasti muuttuisi rokkarin mielestä parempaan suuntaan. Vaikka eihän tässäkään mitään vikaa ollut.
Stefan ei vaikuttanut kauhean puheliaalta tyypiltä, ja vaikka Jimmy olikin melkoinen huutelija, tällaiset keskustelut eivät olleet hänen alaansa. Siispä poika kaivoi taskustaan tupakan ja toisesta sytkärin.
"Palaako?" hän kysyi kohottaen kulmaansa ja suojasi kämmenellään liekkiä sytyttäessään tupakan. Sen verran kohtelias nuoriherra oli, että puhaltaessaan savua ulos, hän kääntyi poispäin Stefanista.

"Ahaa," Stefan tokaisi. Sitten hän ei taaskaan keksinyt mitään sanottavaa. Hän tunsi olonsa melkein tukalaksi, kun puhuminen oli niin hankalaa. Tämä oli taas yksi niistä hetkistä, jolloin ujous pääsi yltymään liian kovaksi, eikä hän osannut tehdä sille mitään. Tai no, jos hän tarpeeksi yritti, hän yleensä sai itsensä puhumaan jostakin, vaikka säästä jos ei muuta keksinyt. Nyt hän siis alkoi kuumeisesti miettiä, mistä alkaisi höpöttää. Hän ei pitänyt kiusallisen hiljaisista hetkistä, varsinkaan kenenkään vieraan seurassa. Se oli jotenkin ahdistavaa.
Kaikeksi onneksi Jimmy jatkoi puhumista. Stefan tunsi olonsa heti paljon paremmaksi, kun hän ei joutunutkaan keksimään uutta puheenaihetta. Hän olisi kaiketi alkanut oikeasti puhua rannalla olevista ihmisistä, mutta sitten puheet olisivat pian ajautuneet hänen omiin rantapuuhiinsa, kuvaamiseen ja ihmisten tarkkailuun. Ruotsalaispoika ei tosiaankaan halunnut vahingossa paljastaa sitä, että muiden kuvaaminen salaa oli hänen mielipuuhaansa. Se olisi ollut noloa ja Jimmy olisi pitänyt häntä todella outona poikana, mitä hän ei oikeasti ollut.

"Mä kuuntelen vähän mitä sattuu," hän vastasi. "Ei mulla oikein ole mitään suosikkia. Kaikki menee jos on sopivalla tuulella."
Niinhän se oli. Jos hän oli vihainen, hän kuunteli hiukan raskaampaa musiikkia ja jos hän taas oli hyvällä tuulella, hän saattoi kuunnella ties mitä purkkapoppia.
"Millaista musiikkia sä itse sitten kuuntelet?" Stefan kysyi. Musiikki oli oikeastaan melko helppo puheenaihe. Onneksi Jimmy oli jatkanut keskustelua juuri siitä asiasta. Vaikka tavispoika ei niin musiikista välittänyt, tulihan sitä aina joskus kuunneltua, ihan tahtomattaankin. Stefan vaan ei yleensä kiinnittänyt siihen paljon huomiota, hänen ajatuksensa kun suuntautuivat yleensä ihmisiin.
"Ei pala," Stefan vastasi Jimmyn esittämään kysymykseen. "Mutta en kuole siihen jos siinä vieressä poltat."

Rokkarista oli ihan mukavaa istua siinä, vaikka toinen poika vaikuttikin aika vaivaantuneelta. Mustahiuksisen huulilla käväisi pieni virnistys, mutta hän pyyhki sen nopeasti pois.
"Mä kuuntelen vähän mitä sattuu. Ei mulla oikein ole mitään suosikkia. Kaikki menee jos on sopivalla tuulella", Stefan sanoi ja Jimmy nyökytteli päätään. Vähän samalla tavalla asiat oli hänelläkin. Siis ettei ollut suosikkia. Eihän hän mitään poppia kuuntelisi edes pakosta, mutta mitään suosikkibändiä rokkarilla ei ollut. Stefan kysyi samaa vastavuoroisesti ja Jimmy kohautti olkiaan.
"Lähes kaikenlainen rock menee", hän vastasi vielä toisen olankohautuksen kanssa. Jimmy puhalsi savua ulos ja kääntyi katsomaan Stefaniin. Häntä olisi kiinnostanut tietää enemmän Stefanin kuvausharrastuksesta. Miksi hän kuvasi täällä ja vielä salaa? Jimmy puri hammasta ettei olisi nauranut ajatuksilleen. Stefan olisi varmasti saanut muutaman tyhmän kermalaisen kuvattavakseen, hehän vinkuivat pääsyä kameran eteen!

Hän ei sanonut mitään Stefanille, jota ei haitannut rokkarin polttaminen. Jimmy venytti käsivarsiaan taaksepäin, tupakka sormiensa välissä. Nyt hän ei keksinyt mitään sanottavaa, mikä oli outoa. Rokkari huokaisi kevyesti ja tumppasi tupakkansa hiekkaan. Hän nojasi taaksepäin käsiensä varaan ja taivutti päätään taakse. Aurinko kuumotti nuoren miehen kasvoja ja Jimmy sulki silmänsä.
Pitkään rokkari ei pystynyt olemaan hiljaa. Hän avasi suuret, siniset silmänsä ja loi arvioivan katseen Stefaniin.
"Minkä ikäinen sä olet? Näytät tosi nuorelta", Jimmy kysyi, suunnaten katseensa takaisin taivaalle. Kasvoista blondi näytti niin paljon nuoremmalta kuin muu ruumis antoi ymmärtää. Jimmy mietti itseään, näyttikö hän nuoremmalta kuin oli, vai kenties vanhemmalta? Elämäntavoistaan johtuen hän luultavasti näytti vanhemmalta. Juomalla ja polttamalla ei ainakaan nuorenisi, mutta rokkarin silmät antoivat lapsekkaamman ilmeen. Hän hymyili auringolle, silmät suljettuina.

"Ai jaa," Stefan tokaisi. Häntä harmitti suunnattomasti oma ujoutensa. Jos hän olisi ollut rohkeampi, hän olisi varmasti onnellisempi. Hänellä olisi ehkä enemmän kavereita, eikä hänen tarvitsisi aina yrittää tosissaan keksiä mitä puhuisi. Miksi sellainen ei voinut olla hänelle yhtä luonnollista, kuin vaikka hänen pikkusiskolleen? He olivat tosiaan aivan eri maata. Matilda oli reipas, ehkä jopa liiankin. Tytöltä olisi kyllä liiennyt hänellekin ripaus suorapuheisuutta ja rohkeutta.
Varsinkin sellaisina hetkinä, kun hän yritti tutustua uusiin ihmisiin, hän toivoi olevansa enemmän siskonsa kaltainen. Nyt oli sellainen hetki, eikä hän vain osannut teeskennellä reipasta. Ehkä aurinko oli saanut hänet liian väsyneeksi keksimään mitään fiksua?

Onneksi Jimmy ei ollut niin hiljainen kuin hän. Nyt tuo nimittäin jatkoi keskustelua. Siitä Stefan oli tietenkin enemmän kuin hyvillään, sillä hänen oli aina helpompi vastata kysymyksiin kuin höpöttää muuten vain.
"Oon kahdeksantoista," Stefan vastasi ja vilkaisi ujosti poikaa. Hän tiesi kyllä näyttävänsä ikäistään nuoremmalta, mikä yhdistettynä hänen ujouteensa, sai hänet vaikuttamaan joskus paljon nuoremmalta.
"Entä sä?" poika kysyi toivoen samalla, ettei toinen keskittyisi pohtimaan liikaa hänen ikänsä ja ulkonäkönsä yhteensopivuutta. Sitä nimittäin ei ollut nimeksikään.

Rokkari raotti silmiään. Hän tarkkaili rannalla edessään loikoilevia hahmoja ripsiensä suojista. Vaalea iho hohti miltei valkoisena auringon levittäessä valoaan pojan ylle, eikä Jimmy voinut olla harmittelematta, ettei ollut muistanut laittaa aurinkorasvaa.
"Oon kahdeksantoista", toinen vastasi. Jimmy kohotti toista kulmaan nyökäten hitaasti. Vai että kahdeksantoista, niin vanhaksi poika ei ollut Stefania kuvitellut. Ainakin kaksi vuotta nuoremmalta kamerapoika näytti, mutta nykyäänhän nuoruus oli tavoiteltavaa. Naiset varmaan kadehtisivat Stefania, kun he rupsahtaisivat ja hän näyttäisi yhä siltä, kuin tarvitsisi vaipat ja lastenhoitajan.
"Seitsemäntoista", Jimmy vastasi pojan kysymykseen. Hän olisi voinut olla se kahdeksantoistavuotias tyyppi, mutta tällä kertaa rokkari oli nuorempi. Ei kyllä uskoisi, jos ulkonäöltä arvelisi. Jimmyhän menisi helposti täysi-ikäisestä, kun taas Stefan... no, hän ei.

Jimmy mietti ikäasioita aika harvoin. Häntä ei kiinnostanut kuinka vanhan tai nuoren kanssa keskusteli tai teki jotain. Ikähän oli vain numeroita, ei siis olisi väliä olisiko kaverina kahdeksantoistavuotias vai kymmenen vuotta vanhempi. Sama ihminen se siellä silti oli.
"Aika hassua", Jimmy sanoi yhtäkkiä. 'Hassu' ei ollut sana joka sijaitsi rokkarin päivittäisessä sanavarastossa. Se oli ehkä liian pehmo hänelle. "Että sä olet niin helvetin nuoren näköinen, mutta silti mä olen se nuorempi." Hän naurahti karheasti. Olihan se aika hassu juttu, vaikka oli se myöskin aivan ymmärrettävää. Tuskin blondi edes joi mitään alkoholipitoista sen enempää kuin joskus viikonloppuisin ja juhlissa.

"No joo, onhan se aika hassua," Stefan totesi. "Arvaa vaan kuinka monesti olen saanut kuulla että näytän nuoremmalta kun mitä olen."
Ruotsalaispoika oli tosiaan saanut kuulla asiasta useinkin. Enää se ei edes jaksanut ärsyttää, kun oli ehtinyt tottua.
"Voisi kyllä hyvin luulla että sä olet mua vanhempi," Stefan sanoi ja virnisti toiselle. "Joskus mietin että miltähän mahdan näyttää joskus vanhempana. Tuskin kuitenkaan ihan loppuikääni miltään pikkupojalta näytän."
Niinhän se oli, ei hän viidenkymmenen vuoden kuluttua näyttäisi enää lainkaan samalta. Hänestäkin tulisi joskus ryppyinen vanhus. Onneksi ne ajat olivat kuitenkin vielä kaukana ja hän sai rauhassa nauttia nuoruudestaan niin kauan kuin sitä vain kesti.

"Oon kai perinyt mun ulkonäön äidin puolelta, se näyttää paljon nuoremmalta kuin mitä on. Muut meidän perheessä kyllä näyttää ihan oman ikäisiltään," Stefan innostui selittämään. Sitten hän lopetti puhumisensa siihen, sillä taas tuntui olevan vaikeaa keksiä fiksua sanottavaa. Äskeinenkin juttu oli varmasti kuulostanut typerältä toisen mielestä.
Miksi ihmeessä hänen piti olla aina niin ujo, vaikka kuinka yritti muuta esittää? Vieraiden ihmisten seurassa tuo piirre aina ärsytti. Kuitenkin oli ihmisiä, joiden seurassa hän osasi aina olla oma itsensä, eivätkä he kaikki olleet oman perheen jäseniä. Se vasta olisikin ollut kamalaa, jos olisi voinut olla täysin normaali vain kotona.
"Mä taidan olla aika surkea seuralainen kun oon tällanen ujostelija," Stefan päätti viimein sanoa, vaikka arveli senkin kuulostavan typerältä.

Jimmy kohautti harteitaan toiselle. Hänelle ei usein sanottu mitään ikään liittyvää, mutta se oli pojan mielestä täysin okei. Loppujen lopuksi ketään ei kiinnostanut, oliko Jimmy seitsemäntoista vai vaikka kaksikymmentä. Paitsi viranomaisia ja ehkä muutamaa muutakin.
"Ehkä sä pysyt yhtä nuorena koko loppuikäs", rokkari totesi vilkaisten Stefania. "Tai mistä sitä tietää jos sä vaikka nuorenet niin kuin Benjamin Button!"

Jimmy nyökkäili Stefanin puheen tahdissa ja hänen päänsä pysähtyi puoleen väliin toisen lopettaessa selittämisen. "Onko sulla sisaruksia?" rokkari kysyi ja katsoi taas poikaan. Mahtoikohan hän näyttää samanikäiseltä mahdollisten pikkusisarustensa kanssa? Jimmyä melkein hymyilytti ajatus nuoremmasta sisaruksesta, joka saattoi näyttää jopa vanhemmalta kuin isoveljensä.
"Mä taidan olla aika surkea seuralainen kun oon tällanen ujostelija", Stefan sanoi yhtäkkiä. Jimmy katsoi hetken hämmentyneenä toista poikaa, kunnes tokeni yhtäkkisestä tunnustuksesta ja hymyili leveästi blondille. Toinen näytti niin epävarmalta, että Jimmy melkein sääli Stefania. Ei kai poika todella luullut itseään niin surkeaksi?
"On niitä kuule pahempiakin nähty", rokkari nauroi ja taputti Stefania pari kertaa selkään. "Sua ei sentään tarvitse laittaa puhumaan, osaat sen itsekin." Jimmy nyökkäsi hyväksyvästi Stefanille ja käänsi taas siniset silmänsä rannalla makaaviin ihmisiin, antaen auringon lämmittää välillä kasvoja kokonaan.

"Se voisi olla aika pelottavaa," Stefan sanoi. Hänellä ei kyllä ollut aavistustakaan siitä, kuka oli Benjamin Button. Kai se oli ollut jokin elokuva, jota hän ei ollut innostunut katsomaan. Se kuitenkin olisi kamalaa, jos hän vain alkaisi nuorentua. Niin tuskin tulisi koskaan tapahtumaan, joten eipä kai hänen sellaista oikeasti tarvinnut edes pelätä? Hänellä oli jo valmiiksi jotain pelättävää, kuten esimerkiksi uusien ja omituisten ihmisten tapaaminen. Joskus koulussakin oli oikeasti tukalaa, kun jotkut oppilaista olivat niin hurjan näköisiä. Eräät friikit ja mitkä lienee pystytukat saivat hänen sydämensä läpättämään tavallista nopeammin, eikä todellakaan missään hyvässä mielessä. Stefan kyllä tiesi, että tuollaiset pelot olivat typeriä. Ei kai kukaan oikeasti hänelle mitään pahaa aikoisi?

"On mulla," poika vastasi. "Isoveli ja pikkusisko. Entä onko sulla itelläsi sisaruksia?"
Stefan vilkaisi jälleen Jimmyä miettien, olivatko tämän mahdolliset sisarukset kenties samassa koulussa. Tai ehkä jopa hänen omien sisarustensa tuttuja. Maailma oli pieni paikka, eikä se kai mikään ihme olisi, jos samassa kaupungissa asuvat ihmiset tunsivat toistensa sukulaisia tietämättä siitä mitään?
"No, en nyt tiedä oikein. En mä luonnostani kyllä ole ollenkaan puhelias tyyppi. Mutta kyllä sitä juttua tulee jos oikein kovasti yrittää," Stefan selitti ja tajusi, että niinhän asia oikeasti oli. Ei hän usein puhunut vieraille mitään, ellei ensin miettinyt mitä sanoisi. Jotain kuitenkin piti aina puhua, muuten hän tunsi olonsa liian vaivautuneeksi. Samoin hän kyllä tunsi joskus puhuessaankin, sillä hän saattoi puhua niin typeriä juttuja, ettei kukaan oikeasti jaksanut edes kuunnella.