The summer in my smile

+ Eli tänne jatkuu Wraan ja Finin peli :> Oli vähän hankaluuksia otsikon kanssa… +

Lan silmäili harmaasävyiselle kaakelilattialle lysähtänyttä scenea ja siirsi katseensa tuon jalkoihin. Sugin olisi jo aikaa sitten pitänyt puhdistaa haavansa, koska ne olivat ilmeisesti aika isot; ainakin polvien punarusehtavista läskistä päätellen. Hyvä että tunnit olivat kesken, koska muuten suurehko wc ei olisi tyhjä, vaan kopeilla ravaisi ihminen toisensa perään. Kuvaamataidon opettaja oli ankara, mutta mukava siinä mielessä että antoi ihmisten poistui luokasta esimerkiksi juuri terveydenhuoltajalle tai vessaan. Lancett tiesi koulusta pari opettajaa, jotka eivät todellakaan päästäneet ketään tunnilta ennen sen päättymistä. Scenen pyynnön kuultuaan Lance nappasi käsienpesualtailta kasan paperia ja antoi ne sinihiuksiselle.

Sinihiuksinen näytti skeittarin katseessa aika epäilevältä ja hiuksiaan sipaisten Lan asteli ensiapukaapille ja nappasi kaapista puhdistusnestettä, pumpulia ja harsoja. Ystävällinen hymy huulillaan merensinisilmäinen kyykistyi Sugitan eteen.
”Tarvitsetko apua kun kiskot lahkeet ylös? Haavoihin voi tosiaan sattua ja älä ihmeessä pelkää että pilkkaisin tai jotain vastaavaa. En ole kuten epäammattimainen terveydenhuoltajamme”, Lan sanoi ja kallisti päätään.

Sugita hymyili hieman Lanille, kun toinen otti kaapista puhdistusainetta ja muita tarpeita.
"En tarvitse, kiitos." Scene sanoi sitten hiljaa ja veti ensin oikean jalkansa lahkeen yli polven. Siinä ei ollut hirveän pahaa haavaa. Lähinnä asfaltti-ihottumaa siinäkin. sugi nielaisi hieman ja veti sitten hitaasti myös vasemman jalan lahkeen ylös. Polvi näytti pahalta. Se oli kuorutettu komeasti verellä ja polvi oli auki. Jos hänellä olisi ollut polvessa luu, se olisi näkynyt. Siinä kohdassa nimittäin, missä pitäisi olla polvilumpio, näkyi kirkasta metallia ja halkeama. Sugita nielaisi hieman. Metallia näkyi jalasta noin mansikan leveyden verran. Paperilla pyyhittiin näkyvää metallia, mutta se kirveli. Olihan hänellä iho auennut kunnolla. Miltei repeytynyt.

Poika vilkaisi hieman Lancettia, muttei sanonut mitään. Häntä hävetti. häntä hävetti se tosi asia jo, että hänellä oli metallinen jalka, mutta vielä pahemmalta tuntui näyttää se miltei vieraalle pojalle. Vain muutama ihminen maailmassa tiesi siitä ja nyt hän oli paljastanut sen toiselle.
"Anteeksi..."

Oikea jalka ei onneksi näyttänyt pahalta ja Lan silmäili ruhjeita arvioivasti. Mutta kun vasemman jalan polvi vedettiin esiin, värähti skeittarin ilme hieman. Metallia ja sen ympärillä oli pahasti likaisen näköistä ihoa ja muutenkin koko haava oli syvä ja verellä. Miten ihmeessä Sugi oli voinut edes pysyä pystyssä? Haava ei inhottanut Lancettia mutta pisti toki miettimään sitä miten ihmeen pahasti poika oli onnistunut itsensä kaatamaan. Toiseksi mieleen juolahteli kysymyksiä rautajalasta. Miten hän oli saanut sen ja miten helvetissä Matti kehtasi irvailla näinkin vakavalla asialla? Pohtivana Lan tuijotti haavaa. Ensin se pitäisi puhdistaa ja sitoa. Lance olisi varmaan ohjastanut Sugitan lääkäriin, jos metallin tilalla olisi ollut luuta, mutta koska ei ollut, niin poika päätteli että vain ihonalainen ja päällinen kudos oli pahasti ruhjeilla ja murtumia ei tietenkään ollut.

Lan havahtui tarkkaavaiselta tuijotukseltaan kuultuaan sinihiuksisen hiljaisen, milteipä sydäntäisärkevän anteeksipyynnön.
”Älä turhaan pyytele anteeksi. Olen tässä ihan omasta tahdostani sinua auttamassa”, Lan sanoi ja hymyili rohkaisevasti. Pian pojan kirkkaat silmät kääntyivät takaisin polveen.
”Ainakin se pitää puhdistaa. Sattuu varmasti, sinuna purisin kättäni ja yrittäisin kanavoida ajatukseni siihen”, Lancett sanoi näin hyvin selvästi vihjaisten että tällä haavalla puhdistaminen sattuisi aivan helvetisti.

Sugita katsoi toiseen ja oli kyllä huomannut toisen värähtävän haavan ja jalan nähdessään. Hän oli kyllä tottunut siihen jo. Sitten Lan huomautti, että haavat pitäisi puhdistaa, scene nyökkäsi.
"Minä en oikein välitä kivusta." Hän huomautti ja puhui totta. Nuorena koettu auto-onnettomuus oli kyllä opettanut kestämään kipua liiankin hyvin. Sugita katsoi haavaansa. Metalliin ei saisi päästä nestettä. Se tuskin tekisi hyvää. Pojalle ei oltu opetettu miten toimia jos näin kävisi. Olihan häntä kehotettu olemaan varovainen, koska nahkaa ja muita ylimääräisiä juttuja ei ollut hänellä niin paljoa kuin toisessa jalassa, mutta ei hän ollut uskonut saavansa jalkansa rikki.
"Tahdotko...Tahdotko kuulla miksi minulla on tämä? Et ehkä pitäisi minua niin omituisena?" Sugita ehdotti sitten ja katsoi poikaa. Hän ei tahtonut että toinen alkaisi tämän jälkeen vältellä häntä.

Poika katsoi vessakoppien ovia. Yhdessäkään ei näkynyt olevan punaista, joten ketään ei selvästi ollut kopeissakaan. Sugita luotti Lancettiin, mikä oli toisaaltaan hyvin omituista. Miksi hän luotti niin kovasti miltei vieraaseen poikaan.

Kun Sugita mainitsi, ettei välittäisi kivusta, kohotti Lan kulmiaan kysyvästi. Kaipa poika tiesi mitä puhui, vaikka pidempää poikaa hieman epäilytti. Noh… paremminhan Sugi oman kehonsa tunsi, joten Lance ei sanonut mitään vaan nyökähti vain lyhyesti. Kun Lan seurasi pojan katsetta metallijalkaan, olisi Lancett jopa itse voinut kuvitella lyhyemmän pojan pelkäävän omaa jalkaansa. Ehkäpä poikaa oli kiusattu paljonkin jalan vuoksi ja siksi hän oli hieman arkana. Lan puhalsi hiuksia kasvoiltaan sivuun. Kiusaaminen oli yksi niistä asioista, joista Lan ei todellakaan pitänyt. Oli häntäkin peruskoulussa kiusattu, mutta lukiossa häntä ei ollut kiusattu missään mielessä ja kaikki tuntuivat mukavilta. ”Kaikki” oli kyllä sulaa liioittelua. Mielessään poika muisti pari kovista ja itsekeskeistä rikkaanperheen pentua. Ja olihan sitten tietenkin Matt, josta hän oli kuullut vaikka minkälaisia tarinoita. Kuullessaan Sugitan äänen, kääntyivät kirkkaat silmät toisen pojan omiin.

”Vain jos tahdot kertoa”, Lan sanoi ja hymähti itsekseen hymyillen. Pian pojan hymy kuitenkin katosi ja muuttui lähes vaativaksi.
”Ja en minä sinua ole outona missään vaiheessa pitänyt. Ja tuskin tulen pitämäänkään, en ainakaan pelkän metallijalan perusteella”, Lancett jatkoi ja hymähti lempeään tapaan.

Sugita henkäisi hieman ja katsoi sitten Lancettia yrittäen hymyillä.
"Minä jouduin muutamia vuosia sitten takaperin auto-onnettomuuteen. Jalkani meni käytännössä kokonaan palasiksi." Hän kertoi ja vilkaisi hieman jalkaansa ja sitten toisella olevia puhdistustarpeita.
"Se jäi kai jotenkin rutistuksiin meidän auton ja kylkeen tulleen auton kanssa ja mureni. En minä siitä muista kun kamalan kivun, koska ambulansseilla kesti yli tunti saapua paikalle. Ja tietenkin sen kamalan veren hajun ympäriinsä..." Poika selitti ja värähti hieman. Hän näki edelleen painajaisia siitä näystä. Se oli ollut kuin kamalasta elokuvasta.
"Lääkärit ajattelivat, että olin menettänyt kamalasti, joten he eivät tahtoneet, että menetän jalkanikin. Siispä he rakensivat sen uudelleen ja upottivat sen jotenkin luiden tilalle. En ole aivan varma miten se tehtiin, mutta en ole kysynytkään."

Poika kertoi Lanille tarinansa, jonka oli kertonut aiemmin vain muutamille ihmisille. Tarkalleen ottaen hänen kolmelle ystävälleen. Hän tiesi, että kertoisi sen varmasti vielä Ronnylle, mutta vasta sitten kun aika oli kypsä. Hän ei tiennyt miten emo reagoisi. Sugita katsoi metallia joka näkyi. Siinä oli todellakin jonkin sortin halkeama polvessa. Enemmänkin särö.

Lancett hymähti ja hiljeni sitten kuuntelemaan Sugitan tarinaa. Lan pystyi kuvittelemaan tapahtuneen päässään. Tuollaista luulisi tapahtuvan vain joissain sairaissa sairaala-sarjoissa. Lancett vihasi kaikkia lääkäri- ja sairaalasarjoja. Mahtoi olla kivuliasta, mutta onneksi lääkärit olivat toimineet nopeasti. Rautajalka oli varmasti parempi kuin ilman jalkaa, vaikka raskas taakka olikin. Käveleminen oli varmasti ollut alussa vaikeaa. Lanille heräsi pieni kunnioitus sinihiuksista kohtaan. Toinen oli kokenut kovia. Lanin huulille nousi pehmeä hymy ja poika kaatoi hiljaisuudessa puhdistusnestettä pumpulille.
”Kiitos kun kerroit. Arvostan sitä”, Lancett sanoi virnistäen ja tiputti katseensa Sugin silmistä takaisin jalkaan.

Lancett tosiaan toivoi että toinen kestäisi.
”Yritä kestää”, Lan murahti ja keskittyneen näköisenä painoi pumpulin vasten ikävän näköistä haavaa.

Sugita hymyili hieman ja käänsi katseensa sitten pois Lancettista.
"Minä en yleensä kerro siitä kenellekään. Ei siitä oikeastaan tiedä kuin pari henkilöä." Scene kertoi rehellisesti ja hieman nolona.
"Mutta... Jotenkin minä vain luotin sinuun ensi hetkestä. Vaikka eihän me olla kauaa edes tunnettu." Hän jatkoi ja katsoi sitten hetken poikaa ja sitten tuon kättä, kun se painoi puhdistusainetta sisältävän pullon haavaan. Sugitan ilme ei edes värähtänyt, vaikka se tekikin todella kipeää. Hän oli niin tottunut siihen nuorempana, ettei pieni puhdistusaine tuntunut enää missään. Eri asia sitten oliko se hyvä asia.

Poika huokaisi hieman ja katsoi varovasti toista poikaa. Hän ei kuitenkaan kehdannut sanoa mitään, sillä oli puhut äsken enemmän kuin normaalisti. Siihen hän ei ollut itsekään tottunut. Minkäköhänlainen kuva Lancella oli hänestä?

Lancett oli yllättynyt ja samalla kiitollinen, ettei Sugita tosiaan näyttänyt reagoivan kipuun räjähtävästi. Lance olisi varmaan itse samassa tilanteessa purrut huulensa verille, ettei olisi kitissyt. Sugi vaikutti monella tavoin mielenkiintoiselta. Mukavinta, mitä Lancett oli toisessa huomannut, oli kuitenkin suloisuus, rehtiys ja pojan kanssa oli muutenkin helppo jutella. Kun Sugita kertoi, ettei jakanut salaisuuttaan ihan kenen tahansa kanssa, valui Lancen vatsanpohjalle jotain lämmintä ja oli lähellä, ettei hän huokaissut aaaw-tapaan. Puhdistustuppo heitettiin jonnekin wc:n nurkkaan ja Lancett repi harsoa kätensä ympärille, ennen kuin kiepautti sitä Sugitan haavan päälle.
”Kestit hyvin”, Lancent sanoi lempeästi ja pehmensi katsettaan.
”Ja olen oikeasti iloinen, että halusit itse kertoa minulle asiasta”, Lance sanoi ja hymyili nousten seisomaan. Kättä tarjottiin lattialla istuvalle ja Lance oli valmis vetämään toisen pystyyn heti kun käteen tartuttaisiin. Tunti loppuisi pian, joten tunnille oli periaatteessa turha yrittää. Mitähän sinihiuksisella oli seuraavaksi? Lancett pääsi itse kotiin ja rehellisesti sanoen viettäisi mielellään aikaa sinihiuksisen kanssa, jos toisella mahdollisesti loppuisi tunnit.

Sugita hymyili hieman ja katseli miten toinen operoi hänen jalkansa. Lancent oli niin kiltti! Nyt tuo ojensi jo kättään ja siihen scene tarttui ja nousi ylös.
"Kiitos." Hän totesi sitten ja vilkaisi vessan seinällä olevaa kelloa. Tunti loppuisi parin minuutin päästä. Reppu nostettiin maasta ja laitettiin selkään.
"Tuota..." Sugita sanoi sitten hiljaa ja hieman ujona jälleen. Miten hän saisi muotoiltua sanat oikein? Hän ei koskaan ollut ollut hyvä tällaisissa asioissa!

"Tahtoisitko sinä lähteä kahville... Tai... Jotain?" Scene sai sitten sanotuksi ja katsoi ujona ja nolona Lancenttia edessään. Hän tahtoisi tutustua toiseen paremmin ja kun toinen oli mukava ja...Sugitan posket punehtuivat. Hänestä toinen oli todella söpökin.

Hymyillen kevyempi poika nostettiin pystyyn. Kiitokselle Lancett nyökähti tyytyväisenä. Hänestä oli mukavaa auttaa muita, varsinkin jos autettava osasi arvostaa sitä. Hiuksia harottiin ja askeleet kääntyivät ovea kohti. Ennen kuin vaaleat sormenpäät ehtivät hipaisemaankaan valkoista kahvaa, vastaanottivat pidemmän pojan korvat sinihiuksisen kuiskauksen. Kysyvänä katse käännettiin sceneen ja toisen ehdotuksen kuultuaan, hymy koristi jälleen sinisilmäisen kasvoja.
”Toki, joku kahvila käy hyvin”, Lancett naurahti ja asteli ovelle, työntäen sen auki. Samassa kellot pärähtivät soimaan ja Lan oli iloinen, että oli saanut hommat kuntoon Sugin kanssa, ennen välitunnin alkua. Käytävät eivät onneksi täyttyneet kovin nopeasti ja Lance piti sinihiuksiselle ovea auki.
”Onko sinulla jotain toivepaikkaa?” Lancett kysyi päätään veikeästi kallistaen. Tosiaan, olisi hän hieman pettynyt, jos joutuisi saman tien eroon uudesta tuttavuudestaan. Pakkohan hänen oli myöntää pitävänsä seurasta ja haluavansa tutustua toiseen paremmin.

Sugita huusi hallelujaa sisällään. Lancett suostui kahvi tarjoukseen! Kukaan ei ollut koskaan ennen niin tehnyt! (Tosin, eipä poika ennen ollut ketään kysynytkään.) Poika otti askeleen kohti toista, joka avasi ovensa. Samantien välitunti kellot alkoivat soimaan. Koulu päättyisi!Lähtisivätkö he nyt heti kahville? Ilmeisesit kyllä. Koska Lan kysyi toivepaikasta.
"Tuota... Joku muu kuin Dusty? Nyt siellä on kamalasti ihmisiä, kun useat pääsee koulusta." Sugita ehdotti ja asteli ovesta, kun toinen sitä hänelle piti auki. Scene linkutti edelleen, mutta se nyt johtui siitä, ettei polvi taittunut rikkonaisesta kohdasta kunnolla.

Poika heilautti hieman otsahiuksiaan sivuun silmien edestä. Hän oli lisäämässä että voisivathan he mennä Dustyyn, jos toinen haluaisi, mutta joku painoi takaa kädet hänen silmilleen. Scene oli hieman hämillään, mutta ihmetys muuttui hymyksi, kun Ronnyn nauru kuului takaa ja kädet siirtyivät pois. Heidän vierellään seisoi nyt lyhyt emopoika Tokio Hotel paita päällään.
"No? Mitäs kuuluu? Moi! Kukas sä oot?" Tuo uteli ja katsoi kysyvänä Lancettia. Sugita suoristi hieman paitaansa ja hymyili ystävälleen.
"Pääsin juuri koulusta ja tämä on Lancett." Hän esitteli pikaisesti ja Apinapoika nyökkäsi vieraammalle henkilölle.
"Mitäs te meinasitte?" Tuo uteli lisää ja vilkuili hieman huvittavasti Sugia ja Lania vuorotellen. Ronny oli jälleen hirveän iloisella päällä ja eipä taas jäänyt oikein epäselväksi miksi toisen lisänimi oli Monkey.
"Ajattelimme mennä kahville." Scene kertoi sitten rehellisesti ja sai ystävänsä suun aukeamaan ensin yllätyksestä ja sitten leveän ja hyvin kiusoittelevan virneen nousevan kasvoille.
"Uuuu! Treffeille siis!"

//Sorry. >< Toin Ronnyn käymää =P //

Mustahiuksinen hymyili tyytyväisenä. Ehdottomasti joku muu kuin Dusty, jossa oltiin ehditty elämän aikana käyty miljoonia kertoja. Lyhyemmän pojan nilkutusta katsottiin kulmat koholla ja mielessään Lan toivoi ettei toinen lysähtäisi polvilleen raudan pettäessä. Ehkä hän vain huolehti liikaa. Empatiakyky oli yliarvostettua, joskus siitä oli vain vaivaa, kun ei osannut muuta kuin huolehtia. Scene kääntyi takaisin Lancea kohti ja Lancettin silmät siirtyivät sinihiuksisesta tämän takana seisovaan poikaan. Kysyvänä, mutta ystävällinen hymy vaaleilla huulillaan Lan vilkaisi vuoroin uutta poikaa ja Sugitaa. Toinen poika vaikutti varsinaiselta ilopilleriltä ja vain pienessä hetkessä Lancett oli jo esitelty lyhyelle pojalle. Mielenkiinnolla Lan seurasi kaksikon keskustelua ja kohotti kulmiaan yhtä aikaa, kun virne kohosi uuden pojan kasvoille. Lancett naurahti ja haroi hiuksiaan, kun poika vihjaisi jotain treffeistä. Mistä sitä tietäisi mihin kahvireissu lopulta päättyisi? Näillä näkymin Sugita vaikutti sellaiselta ihmiseltä johon olisi hauska tutustua paremmin.
”Ja sinä olet?” Lancett kysyi kasvoillaan tuttu, oma lempeä hymynsä.

+ Nb. :''DD +

Sugitan kasvoilla komeili nyt syvä puna. Ronny epäili heidän olevan menossa treffeille. Miten se olisi edes mahdollista? Eihän hän ikinä kehtaisi pyytää ketään treffeille. Ja eihän noin söpö kuin Lancett ikinä hänen kanssaan lähtisi mihinkään.
"Oon Monkey. Sugitan bestis." Emo esitteli itsensä ja kättelikin vierasta poikaa. Sugitaa hävetti kamalasti. Ronny puhui usein ohi suunsakin. Nyt jos toinen alkaisi päästellä noloja totuuksia hänestä niin...
"Eivät ne ole treffit..." Scene mumisi hiljaa, mutta niin epäselvästi, että siitä tuskin sai yksikään ihminen mitään selvää. Ronny vain nauroi ja nappasi Sugin hoikasta kädestä kiinni
"Parempi olisikin. Sinähän olet minun oma. Et sinä saa toisia iskeä kun en ole näköpiirissä." Emo virnuili huvittuneena.

Scene irrotti kätensä ystävänsä kädestä ja hymyili hieman nolona Lancettille. Toivottavasti tuo ei nyt ottaisi tosissaan Ronnyn puheita!Eiväthän he seurustelleet.
"Meidän pitäisi ehkä mennä..." Hän vihjasi hieman, vaikka ei uskonutkaan Monkeyn tajuavan sitä. Hänen yllätyksekseen, tuo kuitenkin nauroi.
"OkeiOkei. Jätän teidät kyyhkyläiset rauhaan. Mut kai sä oot tulossa tänään illalla meille? Ne pyjamabileet, remember?" Emo hymyili ja osoitti sitten Lancea.
"Ota vaikka uus kihlattus mukaan, jos tahot."