Kiva nähdä taas, vai onko sittenkään?

//Chaos med Anders :--D Stefanin vaatetus. Älkää välittäkö tuosta pidemmästä hepusta, vaikka se onkin tollanen <3//

Stefan Gustavsson istui olohuoneen sohvalla ja katsoi televisiota. Sieltä tuli joku turhanpäiväinen komedia, jota jopa isä oli jäänyt katsomaan. Äiti hääräili keittiössä, keitti ilmeisesti kahvia. Vaikutti ihan siltä, että heille olisi ollut tulossa vieraita, mutta ei kukaan ollut Stefanille kertonut mistään sellaisesta. No, kukaan ei ollut tietenkään tulossa, olisihan Ulrike ilman muuta kertonut. Ainahan äiti sanoi jos odotti jotakin kylään.
Vaalea poika vaihtoi asentoa mukavammaksi. Kieltämättä ohjelma oli ihan katsomiskelpoinen, mutta ei sitä aiottu ruveta joka viikko katsomaan.
"Äiti" Stefan huudahti ruotsiksi. "Saadaanko me kohta syödä sitä kakkua?"
Ulrike oli innostunut leipomaan aamupäivällä kakun, jonka maistamista Stefan olikin odottanut koko päivän. Hän olisi ihan hyvin voinut käydä leikkaamassa itse itselleen palan, mutta kun kakku oli vielä täysin koskematon, hän ei halunnut niin tehdä. Äiti ei olisi siitä kuitenkaan pitänyt.
"Ihan kohta," äidin ääni kantautui keittiöstä. Tuo kuului kolistelevan astiakaapilla, kaiketi kattoi pöytää.

Stefan huokaisi. Piti siis vielä odottaa. Jos hän olisi tiennyt, että joutuisi odottamaan herkuttelua näin kauan, hän olisi varmasti lähtenyt kameransa kanssa pihalle. Äidin leipomukset olivat kuitenkin niin taivaallisen makuisia, että poika istui kotona vain ja ainoastaan sen takia. Se oli monen mielestä typerää, mutta sinä iltana hänellä ei edes ollut parempaa tekemistä. Paitsi valkokuvaaminen, mutta sitä hän teki joka päivä. Äidin leipomaa kakkua taas ei saanut syödä joka päivä.
Mainoskatko. Stefan ei jaksanut mainoksia tuijotella, vaan nousi ylös sohvalta ja lähti marssimaan kohti omaa huonettaan. Hän aikoi käydä hakemassa puhelimensa, vaikka tuskin häntä kukaan oli kaivannut.
Poika ei ehtinyt kävellä kovin pitkälle, ennen kuin ovikello soi.
"Mä avaan!" hän huikkasi, sillä olihan hän lähimpänä ovea. Poika marssi ovelle. Siellä tuskin olisi kukaan hänen tuttunsa, varmaan vaan joku naapuri tulossa lainaamaan sokeria. Päästyään ovelle, poika työnsi sen auki ja taikoi kasvoilleen ystävällisen hymyn. Olihan se nyt kohteliasta hymyillä, antoi paremman vaikutelman kuin joku irvistys.

Hermostutti aika vitusti liikaa. Pojan oli vaikea istua taksissa paikallaan. Se koko saatanan lento tänne Tukholmasta oli ollut hankala. Häntä hermostutti ja se sai olon heikoksi. Nyt ei auttanut edes kuulokkeissa pauhaava Slayer. Mikäkö vaivasi? Kummitukset menneisyydestä tietenkin! Pojan oli tehnyt mieli käydä kiinni isänsä kaulaan, kun hän kuuli missä asuisi vaihtarivuotensa. Voi jumala, tästä ei tasan tulisi mitään.
Taksi pysähtyi omakotitalon eteen, Anders Björkin oli hankala nousta auton kyydistä. Kuskikin oli noussut, asiallinen nainen, joka auttoi hänen tavaransa autosta. Hän maksoi ja taksitäti autoineen katosi matkoihinsa. Heikko olo, kasvoilla oli tympääntynyt ja jännittynyt ilme pojan haparoidessa tupakkia huulilleen ja siihen tulta. Kai sitä hermostukseen sai yhden polttaa?
Se paloi nopeasti loppuun, hetken hänen silmänsä etsivät tumppista sitä löytämättä, huolettomasti natsa nakattiin pihatielle. Ulrike tuskin pitäisi siitä, mutta tarvitsiko tuon muka tietää… Voi vittu kun hermostuttikin…

Poika useine maqtkatavaroineen raahautui hitaansi ovelle, sai jollain ilmeellä soitettua jopa ovikelloa. Helvetti… Hän oli jännittynyt, katkera ja jopa vihainen. Ovi aukesi, polvet olivat pettää. “IM NOT JOHNNY RAMONE” Niin, et vitussa olekaan. Stefan oli muuttunut tuskin yhtään.
“Hejj”, Anders tervehti toista tummuneella ja miehistyneellä äänellään, yrittäen pitä kasvonsa neutraaleina. Silti niiltä kuvastui järkytys, jännitys ja… kaikki. Voi helvetti. Stefan oli yhä hänen silmissään hyvännäköinen, joskin pikkupoikamainen.
Anders itse tosin ei ollut enää se pieni brunette ja hymyileväinen poika liian isoissa, mutta muodikkaissa vaatteissa. Hän oli poika, jonka musta tukka sojotti ylöspäin. Poika, jonka yläkroppaa verhosi kookas Antraxin kiertuepaita ja niittikoristeinen nahkarotsi. Poika mustissa, polvista auenneissa pillifarkuissa ja vihreissä tennareissa. Musta meikki ´rajaamassa ruskeita silmiä.
Totaalisesti muuttunut, toisin kuin sievä Stefan.

Kun Stefan avasi oven ja näki kuka sen takana oli, hymy vaihtui ensin hämmennykseksi, sitten ihmetykseksi ja lopulta takaisin hymyksi, joka oli leveämpi kuin pitkään aikaan. Anders Björk seisoi heidän kotiovellaan, muuttuneena, mutta silti tuo poika oli Anders. Stefan ei ollut aikoihin kuullut pojasta mitään ja nyt tuo seisoi siinä.
Anders oli ihan eri näköinen kuin ennen. Ääni oli muuttunut, tyyli oli muuttunut. Mutta kyllä toisen vielä tunnisti. Ainakin Stefan tunnisti. Hän hymyili pojalle, olisi voinut vaikka halata tätä, mutta jokin toisen olemuksessa esti häntä syöksymästä suin päin toista.
"Anders!" Stefan hihkaisi innoissaan ja seisoi yhä samassa paikassa, eikä osannut edes tehdä toiselle tilaa mennä sisälle. Hän oli ihan liian innoissaan. Tämänkö takia äiti oli leiponut ja ollut koko illan keittiössä pöytää kattamassa? Miksi ihmeessä näin mukava vierailu oli pidetty häneltä salassa? Vai olivatko äiti ja isä sittenkään tienneet? Stefan ei ollut ihan varma, mutta ei jaksanut vaivata asialla nyt päätään.

"Mitä ihmettä sä täällä teet?" poika kysyi ja tuijotti toista. Hän ei oikein osannut uskoa, että Anders oli siinä, vaikka näkikin tuon aivan selvästi. "Mikset kertonut mulle että oot tulossa? Mutta kiva nähdä, mitä sulle kuuluu? Toivottavasti pelkkää hyvää!"
Stefan puhua pälpätti innoissaan ja tajusi nyt viimein väistyä oven suusta. Mahtavaa! Nyt kyllä tulisi aivan loistava ilta ja luultavasti pidempikin aika, sillä Andersilla oli matkatavaroita ties kuinka pitkäksi aikaa.
"Tuu vaan sisälle, mä voin kantaa noita sun tavaroita," poika sanoi ja hymyili. "Kuinka kauan sä aiot olla meillä? Tietääkö mun vanhemmat? Ne ei ainakaan sanonut mulle yhtään mitään. Ai niin, äiti leipoi tänään sitä yhtä kakkua mitä meillä aina oli kun asuttiin vielä Ruotsissa."

//Plöö. Tuli nyt vähän sekavaa tekstiä...//

Stefan näytti hämmentyneeltä. Miksi, sitä Anders saattoi vain arvailla. Toisen leveä hymy sai pojan nytkähtämään hivenen. Onni, ettei sen suloisuus saanut polvia pettämään. Miksi Stefan vaikutti häneen näin, vaikka hänen olisi pitänyt olla toiselle kiukkuinen ja syystä? No, olihan hän sitäkin. Hän vain tajusi kaiken niin paljon paremmin kuin koskaan. Hän oli tajunnut ihastuneensa Stefaniin vasta tuon lähdettyä. Nyt kun hän näki toisen kasvokkain, tajusi hän sen olleen enemmän kuin vain pientä ihastumista. Mitä väliä? Hän ei saisi tuntea mitään, hän olisi Amerikassa vain hetken aikaa, palaisi takaisin Tukholmaan, kotiin. Stefan se oli, joka oli lähtenyt, eikä häneen tarvitsisi sattua enää lisää tuon suloisen hymyn ja sen hymyn omistavan pojan tähden. Hän oli vahingoittunut jo tarpeeksi.
Anders ei saanut kasvoilleen hymyä, hän ei edes yrittänyt. Kaikki se ilmeettömyys oli nyt poissa. Ilme oli enemmän tyly kuin neutraali. Hän ei tuntenut Stefania, ei enää. Ja jos tunsikin, ei blondi tuntenut häntä. Kun ei tuntenut, kun ei tuntunut, niin ei voinut sattua. Stefaniin pitäisi sattua, ei häneen. Toinen ansaitsi sen satutettuaan häntä. Ja silti se kostonhimo sai hänet vain katumaan ajatuksiaan.

Tunnisti hänet, Anders katsoi pois toinen hihkaistessa hänen nimensä. Iloista solkotusta. Kysymyks miksi hän oli täällä, miksei hän ollut kertonut ja mitä kuului. Ei ollut kertonut? Hän?! Hänenkö hommansa se muka oli, jos tuon vanhemmat kerta tiesivät! Pakkohan niiden oli… Ei isä ollut voinut saattaa häntä niin noloon tilanteeseen, että hän olisi tunkeilija ilman, että kukaan tiesi hänen tulostaan… Ei ollut voinut! …Eihän?!
Anders ei tajunnut vastata kysymykseen kuulumisista. Tuskin edes halusi. Ja jos olisi vastannut, hän olisi varmasti saanut suustaan vain valheita.
Kutsu sisälle, Stefan tarjoutui kantamaan hänen tavaroitaan. Vahingossa huulilta karkasi viileä nauru.
“Sä oot niin heiveröinen, ettet saa niitä kyllä edes ylös maasta”, hän ilmoitti värittömällä äänellä. Saatanan syötävä Stefan… Suloinen, pieni ja niin viattomanoloinen. Tuntui suorastaan pahalta ajatella, että hänen olisi tehnyt mieli suudella poikaa, joka aikanaan oli ollut hänen paras ystävänsä. Aikanaan, ei enää aikoihin. Itse oli jättänyt hänet taakseen.
“Kauan, toivottavasti tietää, en tiedä miksei ole sanonut ja ok”, Anders puuskahti turhankin ärtyneenä. Häntä saatana vie stressasi, ei silloin saanut puhua noin paljon. Ulriken kakku oli erinomaista. Niin hyvää, että Anders oli vuosia sitten onnistunut tahattomasti loukkaamaan äitinsä kehumalla sitä niin paljon. Nykyään hän kykenisi sanomaan ihan kepeästi äidilleen, ettei tuo ollut likimainkaan niin hyvä kokki…

Anders osti laukkuja matkaansa niin monta, kuin kykeni, mutta silti ne pitäisi hakea kahdessa erässä… Perkele, ei hän kehtaisi pyytää apua, kun juuri oli tiuskinut Stefanille, ettei tuo saisi niitä nostetuksi. Eikä varmasti kyllä saisikaan! …ehkä.

Stefanin innostus putosi kyllä huomattavasti, kun hän tajusi, ettei Anders ollut jälleen näkemisestä läheskään yhtä iloinen kuin hän. Eikö toinen muka ollut ollenkaan kaivannut häntä, kun oli noin välinpitämätön? Hän ainakin oli ikävöinyt toista monesti, mutta sitä ei kukaan tiennyt. Milloin Andersista oli tullut tuollainen? Vai oliko tuo vain väsynyt pitkästä matkasta? Sitä Stefan ainakin toivoi. Hän ei halunnut, että Anders oli muuttunut erilaiseksi.
Jostain syystä Anders vaikutti hyvin töykeältä. Se sai Stefanin entistäkin hämmentyneemmäksi. Miksi ihmeessä toinen oli tuollainen? Ei ollenkaan sellainen kuin Stefan muisti. Sanoi häntä heiveröiseksi, eikä äänessä ollut lainkaan leikkimielisyyttä, eikä kyllä ystävällisyyttäkään. Missä oli se poika, johon hän oli ollut ihastunut aivan tosissaan?
"No, kieltämättä mulla on aika vähän lihaksia," Stefan yritti vitsailla, vaikka aavisti jo etukäteen, etteivät hänen iloiset sanansa saisi Andersia käyttäytymään ystävällisemmin.

Vaalea poika ei saanut kysymyksiinsä toivomiaan vastauksia. Tai no, se että Anders olisi heillä kauan, oli toivottu vastaus. Hän kuitenkin olisi halunnut kuulla toisen puhuvan niin kuin ennen, ei noin ärtyneen kuuloisesti. Stefanista alkoi tuntua, että hän oli tehnyt jotain väärin, kun toinen oli niin töykeä. Mutta eihän hän ollut mitään tehnyt? Ei hän ainakaan ollut tajunnut tekevänsä.
Huolimatta toisen sanoista, Stefan päätti auttaa tätä tavaroiden kanssa. Pakkohan hänen oli, sillä hän halusi. Andersin laukut olivat kuitenkin todella painavia, mutta onnistui hän sentään jotenkuten raahaamaan niistä muutaman ovesta sisään.
Sitten Stefan huomasi, että äiti ja isä olivat tulleet katsomaan. Näiden ilmeistä kyllä saattoi päätellä, että nuo olivat tahallaan jättäneet kertomatta Stefanille Andersin tulosta.
"Tervetuloa nyt sitten, Anders," Ulrike sanoi ja hymyili ystävällisesti. "Mukavaa nähdä pitkästä aikaa!"

Oli oikeastaan jopa ärsyttävää, kuinka toinen oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Oliko oikeastaan edes tapahtunut? No, ainakin hän oli pirstoutunut tuhansiin palasiin, koonnut ne palat teipillä, tehnyt heiveröisen rakennelman itsestään, jonka suojasi paksulla kerroksella metallia ja maalia.
Stefan vitsaili lihaksiensa vähyydestä, Anders vain hymähti vain hymähti ilottomasti. Häntä ei huvittanut. Stefan ei ollut muuttunut yhtään, tuo oli tuskin edes huomannut sitä, että lähti itse pois jättäen hänet yksin. Ja vaikka poika olikin ollut koulussa suosittu niihin aikoihin oli hän ollut yksin ilman Stefania. Hän oli oikeastaan yhä yksin, enää Stefanistakaan tuskin olisi täyttämään sitä tyhjää tilaa. Hänessä oli toista kohtaan liiaksi katkeruutta ja vihantunnettakin. Toinen kuitenkin auttoi häntä laukkujen kanssa, mikä oli ihan hyväkin. Ihme tosin, että jaksoi.

Vastaanotto oli lämmin, Andersia se tosin vain ahdisti. Tuli huono omatunto siitä, ettei hän ollut niin innostunut Amerikanvuodesta kuin Gustavsonit hänen ottamisestaan tänne. Epäonnistuneesti metallisti yritti saada jonkin sortin hymyä aikaan, se jäi puolitiehen ja katosikin pian neutraalin ilmeen tieltä. Hän ei osannut, se olisi ollut sama kuin laskea suojakilpensä. Eikä siihen pystytty.
“Kiitos, mukava että mä kelpaan tänne teidän sekaan asumaan”, poika lausui kohteliaasti. Jotain oli sentään jäljellä entisestäkin Andersista. Ja hän ei tahtonut aiheuttaa Ulrikelle mielipahaa. Olihan tuo aikoinaan ollut kuin toinen äiti. Anders kun oli viihtynyt reippaallakin kädellä Stefanin luona silloin…

"Mitä ihmettä sinä Anders höpötät?" Ulrike moitti hyväntuulisesti. "Tottakai sinä tänne kelpaat, meistähän on vain mukavaa saada sinut tänne meille!"
Ulrike oli yhtä hymyä, mutta Stefanin kasvoilta hymy oli jo hävinnyt. Poika katsoi Andersia uteliaana. Tuo ei ollut enää sama vanha Anders, mutta oli kuitenkin. Ainakin kasvonpiirteiltään. Tyyli ja käyttäytyminen olivat aivan jotain vierasta. Ei lainkaan sellaista, jota Stefan olisi toiselta odottanut. Vaikka Stefan halusi uskoa muuta, hänestä tuntui, ettei Anders ollut lainkaan tyytyväinen siitä, että oli päässyt heidän luokseen.
Stefanin päässä raksutti ainakin miljoona kysymystä. Miksei Anders ollut iloinen hänet nähtyään? Miksei toinen ollut vanha iloinen Anders, joka nauroi ja hymyili? Siitä Stefan oli iloinen, että äidille Anders ei ollut lainkaan töykeä.
"Stefan taisi yllättyä aikamoisesti," Ulrike selitti. Lars nyökkäsi ja vilkaisi Stefania, joka jatkoi edelleen Andersin katselua. "Emme kertoneet mitään, ajattelimme ettei tuo pystyisi keskittymään kouluun jos tietäisi että tulet."

Nyt Stefan kääntyi katsomaan äitiään. Tuo oli totisesti oikeassa! Jos hän olisi tiennyt Andersin tulosta, hän ei varmasti olisi osannut ajatella mitään muuta. Matematiikan koe olisi varmasti mennyt päin metsää, nytkin hän oli saanut kutosen.
"Mutta nyt Lars voi viedä nuo sinun tavarasi tuonne yläkertaan, me voidaan sitten mennä syömään kakkua. Juotko kahvia vai teetä? Vai haluatko mehua?" Ulrike jutteli samalla, kun asteli reippaasti kohti keittiötä valmiina tekemään Andersin olon mahdollisimman kodikkaaksi.
"Äiti taitaa hössöttää taas ihan liikaa," Stefan sanoi. Häntä hiukan hävetti se, että äiti oli koko ajan äänessä.
"Minusta on mukavaa, että te taas pääsette olemaan yhdessä," Ulriken ääni kuului keittiöstä. "Muistan että Stefanilla oli kauhea ikävä kun lähdettiin, mutta tottahan sitä parasta kaveriaan kaipaa kun lähtee toiselle puolelle maailmaa..."
Stefanin oli pakko tuijottaa varpaitaan. Kaikkiko äidin piti mennä sanomaan?

Ulriken hymy ja sanat saivat Andersin potemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei hän itse ollut lainkaan niin innostunut… No, ehkä Gustavsonit kykenisivät laittamaan sen matkarasituksen ja väsymyksen piikkiin… Ehkä.
Stefanin äiti puheli, kuten tuo aina. Poika oli kuulemma pidetty tietämättömyydessä, koulukeskittymisen suojelun tähden. Niin, poika olisi varmasti odottanut hänestä kaikkea muuta kuin tätä. Siinähän sitten olisi odottanut, itse oli Andersin muuttanut. Ja vaikka hän oli kaikesta hyvin katkera Stefanille, hän ei kokenut muutosta niin negatiiviseksi asiaksi. Ainakin hän osasi nyt suojella itseään tunteiltaan… Tai niin oli luullut, kunnes oli tullut tänne ja se kaikki toista kohtaan tunnettu viha ja katkeruus rakoilivat paljastaen säröistään sisään kätkettyä kiellettyä rakkautta. Parhaaseen kaveriinsa rakastuminen tuntui pahemmalle kuin pettäminen. Tai niin poika ainakin uskoi, hän koki sen pettämisenä, vaikkei koskaan ollut pettänyt ketään. Olihan hän seurustellut vain kahdesti. Toinen niistä suhteista oli itsensä pettämistä ja toinen laastarirakkautta.

Ulrike ehdotti, että he siirtyisivät nyt kahvittelemaan sillä aikaa kun Lars veisi hänen tavaransa ylös. Niitä oli paljon. Tasi jossei nyt niin paljon määrällisesti, niin kyllä ainakin painoa. Konelaukku, kitaralaukku, pieni vahvistin, vaatteita, kaikkea jokapäiväistä hammasharjasta stendareihin.
“Kahvia, mustana. Ja kyllä minä nyt ainakin osan näistä voin itsekin viedä. Ei teidän saa hyysätä mua, mä en todellakaan halua olla vaivaksi”, poika lausui kiireesti, ennenkö Lars tosiaan yrittäisi viedä kaikkia hänen kamojaan.
Stefan totesi äitinsä hössöttävän liikaa, pieni kiireellinen hymy käväisi tummanpuhuvan pojan huulilla kadoten hyvin nopeasti. Ulrike oli samanlainen kuin aina, mutta niin oli Stefankin… Ja se oli oikeastaan huono juttu. Jos toinen olisi muuttunut aivan erilaiseksi, hänen haudatut ajatuksensa tuskin nousisivat pintaan.
Ulriken mukaan Stefan oli ikävöinyt häntä lähdettäessä. Niinhän hänkin oli, enemmän kuin mitään koskaan. Hän oli näyttänyt toiselle vahvaa naamaa, jonka takana pirstoutunut pieniin paloihin. Ja heti selän käännettyään pistänyt oman elämänsä palamaan ilmiliekkeihin.

Andersin tummat silmät katselivat Stefania, kasvot olivat ilmeettömät. Hän katseli toisen varpaiden katselua. Mieli teki jälleen tupakille, jotta olisi jotain sijaistekemistä niin ei kokoajan tarvitsisi tuntea kamalaa halua vetää toista tiukkaan halaukseen ja sanoa kaiken olevan hyvin. Se olisi ollut valhe, mikään ei ollut hyvin. Hän oli katkeroitunut ja myrkyllinen.

"Sinusta ei ole ollenkaan vaivaa, vai mitä Lars?" Ulrike sanoi hymyssä suin, kun Anders ilmoitti ettei halunnut olla vaivaksi. Ulrike olisi varmasti kantanut pojan tavarat tämän huoneeseen vaikka itse, niin iloinen hän oli siitä, että näki tuon taas. Oli niin mukavaa nähdä pojat jälleen yhdessä. Anders vain oli erilainen kuin ennen, mutta eiköhän tuo siitä pian tokenisi, niin hän ainakin uskoi.
"Niin, kyllä minä näitä voin kantaa," Lars sanoi ja ottikin jo painavimman näköisen laukun kantaakseen. "Menkää te vaan pojat kahville."

Stefan lopetti varpaidensa tuijottelun ja vilkaisi Andersia. Olikohan tällä ollut ikävä häntä? Toisen ilmeestä hän ei osannut päätellä mitään. Hän kuitenkin toivoi, että Anders oli ikävöinyt häntä, edes hieman. Hän olisi kovasti halunnut tietää oliko niin käynyt, mutta eihän sellaista voinut kysyä. Eikä toinen sitä varmasti kertoisi.
"No, mennäänkö sitten?" hän kysyi. "Vai haluatko sä kantaa noita tavaroita itse? Kyllä isä ne saa vietyä, niin sun ei tarvitse. Ne kun on niin painaviakin. Miten sä selvisit niiden kanssa yksin?"
Milloin viimeksi hän oli ollut niin puhelias? Siis jonkun muun, kuin perheenjäsenten seurassa? Varmaan viimeksi seurustellessaan ja siitä oli jo aikaa. Koulussakin hän sai aina olla kaikessa rauhassa, mikä toisaalta oli kyllä hyvin tylsää.
"Meidän Tomas ja Matilda ei oo nyt kotona," Stefan tajusi sitten kertoa. "Tomas on muuttanut omaan kämppään ja Matilda on kaverinsa luona."
Stefan ei ollut ihan varma kiinnostiko Andersia kuulla missä hänen siskonsa ja veljensä olivat, mutta hän tahtoi kertoa tälle sen kuitenkin. Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli puhunut Andersille ja kuullut tämän äänen. Nyt piti sitten päästä sitäkin suuremmalla syyllä juttelemaan toisen kanssa.

Anders ei oikein tiennyt uskoako vai eikö. Kai hänestä nyt sentään hieman vaivaa oli, turha kiistää… Mutta toisaalta Ulrike oli niin hyväsydäminen, että saattoi oikeasti olla sitä mieltä että oli todella mukava ottaa poika tänne kokonaiseksi vaihto-oppilasvuodeksi… No, Andersilla oli kai sitten ainoana näistä ihmisistä ongelma sen kanssa. Lars lupautui kantamaan ne ja suorastaan patisti poikia kahville. No, kai tässä nyt oli sitten luovutettava sen suhteen. Vaikka no… niin.
Stefan alkoi taas pulputtaa. Jos Anders ei olisi ollut kiukkuinen, hän olisi hymyillyt. Niin, hän olisi tehnyt niin jos olisi se vanha Anders. Sitä nyt vain ei enää ollut. Ei poika silti kehdannut tiuskia Stefanille tuon vanhempien läsnä ollessa. Hän voisi tehdä vielä ilkeämmin ja olla kuten aina, mutta silti kohdella toista kahden kuten oikeasti tunsi. Tai ei ihan, vaan pikemmin niin kuin halusi toista kohtaan tuntea.
Lars näytti selviävän tavaroiden kanssa häntä helpommin, mikä ei oikeastaan edes ollut ihme. Hieman tuntui kuitenkin pahalle jättää ne kokonaan muiden huolehdittaviksi.
“En mä niiden kanssa yksin selvinnytkään”, Anders yritti sanoa neutraalisti, mutta ääni oli kireä, samoin ilme. Niin, Kasper oli saattanut hänet lentokentälle ja olihan häntä tavaroiden kanssa autettu. Taksikuskikin oli ollut avulias, mikä oli harvinaista ja mukavaa.

Toinen selitti sisaruksistaan, Anders kuunteli puolella korvaa, muttei liioin keskittyneesti. Stefan varmasti yritti saada hänetkin puhumaan, mutta ei tainnut tajuta, että se oli nykyään paljon harvinaisempaa kuin ennen.
Anders vilkaisi Stefanin kasvoja ja siirtyi itsekseen keittiön puolelle. Hänellä oli oikeasti paha mieli kuin hän oli näin tökerö Ulrikea kohtaan. Tai ainakin kovasti luuli olevansa.
“Mä olen pahoillani, jos mä sanon töykeästi tai jotain. Mä oon vain väsynyt ja mun pitkäaikainen parisuhde ajautui just karille.” Miksi hän mainitsi sen viimeisen? Ei kenenkään tarvinnut tietää, sitä paitsi ei Kasper ollut hänelle juuri mitään koskaan merkinnyt. Vain seksiä ja hauskanpitoa, hukuttautumista ja unohtamista. Korvike, kun hän ei voinut saada Stefania.

"Ai," Stefan tokaisi. Muuta hän ei osannut sanoa, sillä Andersin ilme oli niin omituinen. Mikä ihme toista oikein vaivasi? Ei kai tuollainen käytös ihan pelkästä matkarasituksesta voinut johtua? Ei häntä ainakaan matkojen jälkeen väsyttänyt niin paljon, että olisi pitänyt tiuskia. Silloin, kun he olivat muuttaneet Amerikkaan, hän oli kyllä äkäillyt ja ollut vihainen, mutta aivan toisesta syystä. Ja syy seisoi siinä hänen lähellään. Ei kai Anders vaan ollut rakastunut keneenkään Ruotsiin jääneeseen tyttöön? Se olisi voinut olla syynä.
Sellaisia asioita ei kuitenkaan voinut kysyä, ettei toinen olisi siitä suuttunut. Niinpä vaalea poika piti suunsa kiinni ja päätti, ettei puhuisi asiasta mitään, ellei toinen siihen jollain tapaa viittaisi. Äiti kyllä saattaisi pian kysyä suoraan oliko toisella joku rakas Ruotsissa, mutta ainahan sitä saattoi toivoa, ettei niin kävisi. Olisi kamalaa, jos äiti alkaisi taas puhella liikaa. Varsinkin jos tuo kertoisi hänen asioistaan ja siitä, että hän oli ollut rakastunut erääseen tyttöön. Sitä ei ainakaan tarvinnut kaikille kuuluttaa.

"Voi, se on ikävä kuulla," Ulrike sanoi kuullessaan Andersin parisuhteen päättymisestä. "Tuollaiset asiat ovat aina hyvin ikäviä. Meidän Stefankin on saanut sen kokea."
"Äiti hei... Andersia ei välttämättä kiinnosta...," Stefan sanoi kiireesti, ennen kuin äiti jatkaisi pitemmälle. Tätä hän juuri oli pelännyt, että äiti alkaisi selittää hänen rakkauselämästään, vaikkei siitä mitään edes tiennyt.
Stefan vilkaisi Andersia. Tuntui jotenkin kamalalta kuulla, että toinen oli ollut pitkässä suhteessa. Ei tuo siis ainakaan ollut häntä ehtinyt ikävöidä. Hän kyllä oli ikävöinyt ja oli jopa kuvitellut olevansa rakastunut. Mutta ei se ollut kuitenkaan mitään kovin vakavaa, vaikka hän oli niin itselleen uskotellut. Ei häntä ollut aikoihin harmittanut se, että tyttö oli jättänyt hänet.

Stefan rupesi hiljenemään, mutta sekään ei tuntunut olevan riittävää Andersille. Hän tuskin tiesi edes itse, mitä oikein tahtoi. Ruskeat silmät katselivat pitkin seiniä, välillä pysähtyen hetkeksi Stefaniin tai Ulrikeen. Pääasiassa ensin mainittuun, seikkaillen jälleen seinille.
Ulrike pahoitteli Andersin päättynyttä suhdetta ja poika vain hieman puisti päätään kuin merkkinä, ettei se ollut niin vakavaa. Eihän se ollutkaan, mutta toinen voisi ihan hyvin uskoa niin. Ainakin se olisi hyvä peitetarina hänen kiukuttelulleen. Stefanin äiti alkoi selittää jotakin Stefanin särkyneestä sydämestä, vaaleapoika kuitenkin keskeytti sen hätäisellä äänellä ilmoittaen ettei se kuitenkaan Andersia kiinnostaisi. Kiinnostihan, hän oli mustasukkainen. Vieläkin, vaikka luulisi pojan päässeen jo yli.
“Se tyttöhän on typerä, kun päästi irti mistään Stefanin kaltaisesta”, Anders livautti suustaan katse Ulriken kasvoissa. Hänen silmistään kyllä näki, kuinka hän tarkoitti mitä sanoi. Kun vain hänkin olisi voinut saada tuon vaaleanpojan. Hän ei olisi päästänyt irti, mutta vika olikin siinä, että Stefan päästi hänestä, jätti hänet yksin.

Anders tajusi kyllä mokansa ja yritti jättää aiheen sikseen ottamalla kahvia ja hörppimällä sitä sanomatta vähään aikaan mitään. Mitä hänen edes olisi kuulunut sanoa? Hän oli alkujaan kuvitellut tulevansa vieraalta tuntuvaan paikkaan vieraiden ihmisten keskelle, mutta sai tässä nyt tajuta, ettei mikään ollut muuttunut. Ei mikään muu kuin hän, ainakin näennäisesti Gustavssonit olivat aivan entisellään.

"No niin minustakin," Ulrike sanoi hymyillen. "Mutta Stefan kyllä selvisi siitä jutusta nopeasti, vai mitä Stefan?"
Stefan oli jäänyt tuijottamaan Andersia. Hän oli kuullut aivan selvästi mitä tämä sanoi, eikä hän voinut kuin hymyillä, niin hyvältä tuntui kuulla sanat nimenomaan Andersin suusta.
"Joo, mutta ei oikeasti puhuta siitä nyt, äiti."
Stefan ei halunnut ajatella kyseistä tyttöä enää. Oli parempi, että niin oli käynyt, sillä oli ollut väärin tyttöä kohtaan seurustella tämän kanssa, vaikka samaan aikaan rakasti jotakin ihan toista. Ja tuo joku oli nyt samassa huoneessa, mutta ei koskaan saisi tietää asiasta mitään.

Stefan ei tiennyt miten päin olisi istunut. Hänen teki koko ajan mieli tuijotella Andersia, mutta eihän hän voinut. Toinen olisi voinut pian nähdä, mitä hän oikeasti tunsi, eikä niin saanut antaa tapahtua.
Samassa puhelin soi. Äidin puhelin. Stefan olisi voinut heittää kapineen päin seinää, sillä hän ei halunnut jäädä kahden kesken Andersin kanssa. Hän pelkäsi sanovansa tai tekevänsä jotain typerää, kuten sen, kuinka paljon oli toista ikävöinyt. Ei kai hän sellaista voinut sanoa?
"Voi hyvä tavaton, tämähän on töistä," Ulrike sanoi otettuaan puhelimensa esiin. "Tähän minun on ihan pakko vastata."
Pian Stefan ja Anders olivat jääneet kahdestaan keittiöön. Vaalea poika tunsi olonsa tukalaksi, mutta jotain kai oli pakko sanoa, etteivät he joutuisi istumaan kiusallisen hiljaisuuden ympäröimänä. Isäkin oli vielä kantamassa Andersin tavaroita.
"Jos sä haluat puhua siitä erosta, niin mä kyllä kuuntelen," Stefan sanoi viimein. Sen hän oli halunnutkin sanoa, halusihan hän ihan tosissaan auttaa Andersia viihtymään heidän luonaan niin hyvin kuin mahdollista.

Anders katseli jälleen Stefanista tuon äitiin ja takaisin. Ulrike oli samaa mieltä ja Stefan oli kuulemma selvinnyt yllättävän nopeasti siitäkin erosta. Varmasti oli päässyt hänestäkin yli nopeasti… Kyllä, se ajatus oli täynnä katkeruutta. Blondi ei tahtonut edes puhua siitä suhteesta, mikä oli hyvä. Anders ei todellakaan halunnut kuulla.
PianUlriken kännykkä soi ja tuon oli kuulemma pakko ottaa puhelu, kun kerran tuli töistä. Anders nyökäytti naiselle päätään ymmärtäväisenä, vaikkei edes tiennyt näkikö tuo. Häntä ahdisti jäädä kaksin Stefanin kanssa, eikä poika edes aavistanut toisen ajattelevan samoin.
Rouva Gustavsson katosi puhumaan puhelimeensa ja automaattisesti Andersin katse eksyi tuijottamaan Stefaniin. Hän oli jälleen tyystin vailla ilmettä. Tai oli siihen asti, kun hänen entinen paras ystävänsä ilmoitti kyllä kuuntelevansa, jos Anders tahtoisi avautua perseelleen menneestä suhteestaan. Voi helvetti…

“Paskan vitut mä mistään Kasperista haluan puh -”, Anders rupesi murisemaan mulkoillen toista silmät palaen, kunnes puri huultaan. Mieli teki purra samalla kertaa koko kieli poikki, niin ei tulisi enää lipsauteltua mitään. Pitikö hänen nyt sitten heti kättelyssä mainita toiselle, ettei kyseessä ollut ollut muija? Näemmä piti. Mielellään Anders olisi pitänyt sen omana tietonaan, vaikka olikin sujut homoutensa kanssa. Ei toisen sitä tarvinnut tietää! Arvasi vielä, että hän oli kiinnostunut Stefanistakin…
Tummat silmät tuijottivat Stefanin ohi, kahvikuppi nostettiin huulille. Poika oli aivan jäässä, hän oli sulkenut sen kuoren, jota oli jo hieman ehtinyt raottaa Ulriken tähden. Hän vihasi itseään ja suutaan, joka ei tuntunut pysyvän kiinni sitten lainkaan.

“Mä menen nyt tupakille. Saanko mä tuhkakupin jostain?”, poika kysyi sävyttömästi katsomatta Stefaniin päinkään, kun ei olisi tuolle edes puhunut. Kahvi kumottiin alas kurkusta ja poika nousi penkistä. “Saat tulla mukaan, jos haluat.”
Hän ei edes tiennyt, miksi lisäsi sen jälkimmäisen. Hän ei oikeastaan edes halunnut toista mukaan, mutta eikö olisi toisen vanhempien kannalta luontevamman oloista, että Stefan olisi hänen kanssaan? Andersia ahdisti todella kovasti, ja nyt oli vasta ensimmäinen ilta San Diegossa…

Stefan katui sanojaan heti nähdessään Andersin ilmeen. Hänen oli pakko laskea katseensa kahvikuppiin, sillä hän ei kestänyt katsoa toista sillä hetkellä. Hän oli aivan selvästi loukannut toista, aivan tahtomattaan. Hän vain oli yrittänyt auttaa, mutta ilmeisesti sitä ei kaivattu, ei ainakaan sillä hetkellä. Ehkä ero oli ollut Andersille niin raskas, ettei sitä haluttu miettiä. Ja vieläpä ero jostain Kasperista. Se oli miehen nimi, ei naisen. Siis hetkinen...
Vaaleahiuksinen alkoi vasta nyt miettiä kuulemiaan sanoja. Anders oli seurustellut Kasperin kanssa. Jonkun miespuolisen. Se tietenkin tarkoitti sitä, ettei toinen ollut seurustellut tytön kanssa, niin kuin joskus yläasteella. Oliko Anders ihan oikeasti kiinnostunut miehistä? Se oli jotain, mitä Stefan ei ollut osannut odottaa, eikä ollut uskonut että niin voisi ikinä olla. Hän oli kyllä toivonut sitä, mutta oli luullut toivovansa kuuta taivaalta. Ja nyt hän kuuli Andersin itsensä sanovan noin.
Hetkeksi syttynyt toivo sammui. Anders ei halunnut puhua asiasta, sen oli pakko tarkoittaa sitä, että poika oli ollut rakastunut Kasperiin, eikä varmasti ollut päässyt vielä tunteistaan eroon. Hänellä ei ainakaan ollut mitään mahdollisuuksia, kun Anders kerran välitti vielä jostain toisesta.

Stefan oli niin hämmentynyt, että hänellä kesti hetken tajuta, mitä Anders oli sanonut tupakalle menemisestä.
"Joo," Stefan sanoi ja nousi ylös penkiltä. Hänen kuppinsa ei ollut vielä tyhjä, mutta se sai nyt jäädä. Tai ei sittenkään. Nopeasti poika joi kupin tyhjäksi, toivoen turhaan sen rauhoittavan levotonta mieltään.
"Siellä kuistilla on kyllä purkki," Stefan tokaisi konemaisesti. "Tomas polttaa."
Sen enempää poika ei osannut sanoa. Hän ei tiennyt mitä sellaisessa tilanteessa piti tehdä, mutta ainakin hän aikoi lähteä pojan mukaan. Äiti olisi varmasti moittinut häntä, jos hän olisi antanut Andersin mennä yksin.
Niinpä Stefan lähti astelemaan kohti eteistä, laittoi kengät jalkaan ja astui ovesta ulos.

Stefan ei virkkonut enää mitään Andersin edelliseen suhteeseen viittaavaa, mikä oli ainoastaan hyvä asia. Mustatukka tahtoi unohtaa sen Tukholman-lentokentälle hylätyn punapään, jolle hän oli sanonut aika rumasti, että se siitä. Sitä Anders ei sentään ollut maininnut, että koko pitkä suhde oli ollut hänelle vain pelkkä laastari. Se vähän jäi… No, eiköhän poika senkin osaisi aika rumasti sanoa, jos punatukkainen mies hänen peräänsä soittelisi tai ottaisi muuten yhteyttä.
Ruskeat silmät luotiin taas Stefaniin, joka tuntui menneen sekaisin päästään. Anders tiesi, ettei olisi pitänyt möläyttää mitään… Niin, mutat hänen piti näyttää toiselle, että tuo oli särkenyt hänet. Tai ei ehkä sitä, mutta ainakin se, ettei hän ihan helposti antaisi anteeksi… Eikun hän ei antaisi anteeksi, toinen oli hylännyt hänet anteeksiantamattomasti ja se oli… anteeksiantamatonta.

Poika nyökäytti päätään toisen mainitessa, että kuistilta löytyisi kyllä tuhkakuppi, koska Tomas poltti. Sopi hänelle, ei ainakaan siitä tarvinnut aiheuttaa kenellekään päänvaivaa.
Anders seurasi laahaavin askelin pienempäänsä eteiseen ja lainasi lupaa kysymättä helposti jalkoihin meneviä kenkiä tupakkikengikseen. Eiväthän ne moisesta kuluneet. Kai…
Mustatukkainen metallipoika ei vilkaissutkaan toiseen ulos astuessaan ja nojautuessaan kaidetta vasten kaivellen sätkää huultensa väliin. Poika pisti palamaan ja veteli nopeita ja syviä sauhuja katsellen maisemaa. Teki mieli sanoa jotain, mutta hän ei oikeastaan halunnut. Mitä sanottavaa hänellä muka olisi ollut? Hän oli yhä loukkaantunut, eikä hän ainakaan käyttäytymistään rupeaisi millekään Stefanille pahoittelemaan!
“Millanen koulu Aston on?” Niin, puhupa nyt sitten kuitenkin. Anders läimi itseään sisäisesti. Hänenhän piti olla hiljaa…

Mistä lähtien Anders oli polttanut tupakkaa? Stefan ei ainakaan muistanut toisen polttaneen silloin, kun hän oli vielä asunut Ruotsissa. SItäkään hän ei voinut ymmärtää, miksi Anders oli muutenkin ihan erilainen kuin ennen. Oliko toiselle kenties tapahtunut jotakin, mistä hän ei ollut kuullut? Vai oliko Anders vain päättänyt kokeilla toisenlaista elämää?
Stefan oli aivan ymmällä. Hän olisi halunnut tietää tarkalleen, mitä toisen mielessä liikkui silläkin hetkellä. Hän olisi halunnut kysyä niin montaa asiaa, mutta ei voinut. Ei hän uskaltanut, ette vain suututtaisi toista. Hän ei halunnut Andersin olevan vihainen, ei ainakaan hänelle. Nyt Andersilla ei ainakaan ollut mitään syytä olla hänelle vihainen, ehkä vain vähän ärsyyntynyt hänen lausumistaan sanoista.

Stefan nojasi kaiteeseen, Andersia vastapäätä. Samalla hän katseli toista, miettien samalla saisiko koskaan tietää, miksi Anders oli tuollainen. Hän ei vieläkään osannut sanoa mitään, mutta onneksi Anders alkoi puhua. Kyseli koulusta.
"Se on ihan kiva paikka, ainakin kun on tottunut siihen," hän vastasi. Hän oli paljon vaitonaisempi kuin aiemmin, eikä se voinut jäädä Andersiltakaan huomaamatta. Hän oli aivan liian ajatuksissaan. Hän mietti Andersin käyttäytymistä ja myöskin Kasperia, jonka nimen tuo oli maininnut. Johtuiko kaikki kenties Kasperista? Oliko poika ollut huonoa seuraa ja johdattanut hänen Andersinsa pahoille teille?
"Se on kyllä aika klikittäytynyt paikka. Vähän liiankin," Stefan totesi. "Mutta etköhän sä sinne sopeudu. Siellä on aika monenlaista porukkaa."

Tilanne terassilla oli ahdistava. Ulkoilmasta huolimatta tuntui tunkkaiselle. Ilma oli koskettavissa, kuin olisi ollut kiinteäksi muuttunutta massaa. Tai ehkä Andersista vai tuntui sille. Hän ei osannut olla normaalisti Stefanin kanssa. Ei enää.
Vastaus kysymykseen tuli melko pian ja oli hyvin Stefanmainen. Ajatellaan kaikki positiivisesti ja vähät välitetään negatiivisista asioista. Anders olisi halunnut edes halata toista. Hän ei pystynyt, hän ei vain pystynyt siihen. Tupakkia karistettiin kaiteen yli pihamaalle.
Stefan jatkoi, selvitti. Puhui klikeistä ja monenlaisesta porukasta. Uskoi hänen sopeutuvan. Anders hymähti itsekseen. Tuskinpa vain sopeutuisi, kun ei edes halunnut sitä. Hän ei halunnut sopia kuvioon, joka oli Stefanin kuvio. Hän vain satuttaisi itseään. Ja hän ei halunnut sitä.
“Mitä klikit meinaa?”, poika kysyi äänellä, josta ei ottanut selkoa. Se ei ollut negatiivinen, mutta ei se positiivinenkaan ollut. Se oli ehkä hivenen viileä, mutta melkoisen neutraali. Se oli vain ontto ääni ontosta kuoresta, joka uskotteli olevansa Anders.

Poika veti pitkät savut, päästi ne ulos nenänsä kautta ja pöyhi hiuksiaan. Hän oli selkä toiseen päin, tahtomatta katsoa sitä maailman suloisinta pientä otusta. Häntä olisi vain ahdistanut katsella. Olisi joutunut riitelemään itsensä kanssa ja ollut vaikeassa tilanteessa. Kaikki oli yhtäkkisesti niin kovin vaikeaa. Jos hän antaisi helpommin periksi edes itselleen, hän olisi saattanut säikäyttää toisen karkuun. Vähintäänkin suudellut tuota heti, kun mieli vaan teki. Eli… Heti, kun tuo oli avannut hänelle oven. Voi vittu, kun saattoikin olla vaikeaa…

Stefania häiritsi suunnattomasti se, etteivät hänen ja Andersin välit olleet niin lämpimät kuin mitä ennen. Olivatko vuodet ja pitkä välimatka voineet saada aikaan lopun koko heidän ystävyydelleen? Hän ei halunnut sellaista, eikä suostunut edes uskomaan omia ajatuksiaan, vaan yritti epätoivoisesti vaimentaa ne. Se kuitenkin oli äärettömän vaikeaa. Jokin oli pielessä, eikä hän pitänyt siitä.
Vaalean pojan teki yhtäkkiä mieli ravistella toista lujaa ja vaatia tuota kertomaan mikä oikein oli ongelman nimi. Hän kuitenkin hillitsi itsensä, kuten hän niin usein teki. Anders voisi suuttua ja lähteä, mennä takaisin Ruotsiin ennen kuin mikään asia kirkastuisi Stefanille. Sitä Stefan ei missään nimessä halunnut, ei vaikka toinen olikin niin paljon erilaisempi kuin ennen.

"En mä tiedä osaanko oikein selittää," Stefan vastasi. "Vähän niin kuin sellasia porukoita. Sitten siellä osa oppilaista pitää itseään jotenkin muita parempina ja syrjii vaikka joitakin nörttejä. Mutta sittenhän sen näät kun mennään kouluun."
Stefan ei halunnut puhua enempää. Ahdisti, kun joutui puhumaan vain toisen selälle. Hänen teki mieli paeta sisälle ja mennä omaan huoneeseensa, mutta samalla hän halusi olla Andersin lähellä, vaikka toinen olikin melkein yhtä pelottavan oloinen kuin jotkut Astonin oppilaista. Ehkä Anders klikitettäisiin ihan eri porukkaan kuin hänet? Johonkin missä hänen kaltaisiaan tavallisia poikia kiusattiin?
"Haluatko sä tietää jotain muuta?" Stefan kysyi. Hän ei halunnut antaa hiljaisuuden laskeutua heidän välilleen, se olisi saanut hänet entistäkin ahdistuneemmaksi.

Stefan ei kuulemma osannut selittää ja selitti sitten kuitenkin. Porukoita… Jes, kiva. Samahan se oli jokaisessa oppilaitoksessa? Jokaisella oli omat porukkansa joissa pyöriä ja kaikki katsoivat toisiaan nenänvarttaan pitkin… Niin, ei Anders voinut tietää, kuinka selkeää moinen järjestely tässä maanosassa oikeastaan oli.
Toisen selitys jäi siihen, eikä tummakutrinenkaan mitään sanonut. Hiljaisuus painui ja painoi. Se painoi niin paljon, että oli liiskata. Ja silti Anders jätti sen omaan arvoonsa. Jokainen hiljaisuuskin menee joskus rikki, Stefan uteli nyt halusiko poika tietää vielä jotakin. Anders vilkaisi toiseen, tai no oikeastaan hän kääntyi tuohon päin nojaillen nyt selkäänsä kaiteeseen. Halusi hän. Hän halusi tietää kaiken. Ihan kaiken. Mitä tuolle kuului, miten tuolla meni, miksi tuolla oli mennyt poikki sen tytön kanssa ja… aivan kaiken. Eniten hän halusi tietää miksi toinen oli jättänyt hänet yksin kylmään pohjolaan. Ja silti hän ei kysynyt yhtään mitään.

Poika veti viimeiset savut tupakista, ennenkö nakkasi sen tuhkakuppiin. Katse viivähti jälleen ylimääräisen hetken enkelipojan kasvoissa. Hänen teki samanaikaisesti mieli olla toiselle helvetin tympeä ja ilkeä ja silti ihan mukava. Oma itsensä, joka kuoren alta löytyi. Jotenkin Anders oli päätynyt siihen välille, kohteli toista kuin tuntematonta ihmistä. Oli välin ihan mukava, välin taas tyly.
“Enpä kai… Mennäänkö sisälle?”, poika kysyi huokaisten. Sanoja seurasi haukottelu, jota hän ei itsekään ollut ennakoinut. Kai se nyt kuitenkin väsyttämään pisti, kun oli reissanut ihan vitusti liikaa yhdelle päivälle. Hän taisi haluta nukkumaan.

Vaalea poika odotti vastausta. Hän oli jo melkein varma, että toinen kysyisi jotain muuta kouluun liittyen, kun tuo kääntyi ympäri. Stefan halusi, että Anders olisi kysynyt jotain, hän tahtoi saada hyvän syyn puhua toiselle. Hän halusi nimittäin puhua Andersille, mutta tuo ei vaikuttanut lainkaan innokkaalta viettämään mitään juttutuokiota. Eikä tuo halunnut tietää mitään enempää. Halusi vain mennä sisälle
Stefan onnistui salaamaan pettymyksensä. Nytkö hänen pitäisi mennä äidin ja isän silmien eteen istuskelemaan tuppisuuna? Vai osaisivatko hänen vanhempansa saada Andersin puhumaan enemmän? Ennen oli ollut aivan toisenlaista. He olivat pystyneet puhumaan mistä vain. Tai no, melkein mistä vain. Ei Stefan ollut pystynyt kertomaan Andersille että piti tästä enemmänkin kuin tavallisesti kavereista pidettiin.

"Mennään vaan," Stefan sanoi. Hän avasi oven ja väisti kohteliaasti, jotta Anders voisi mennä ensin. Päästyään itse sisälle, hän otti kengät jalastaan ja astui peremmälle taloon. Hän vilkaisi pikaisesti itseään peilistä. Hän näytti aivan tavalliselta, vaikka ajatukset olivat sekaisin.
"Haluutko sä kattoa telkkaria tai jotain?" Stefan kysyi ja vilkaisi Andersia. Hän itse ei ollut lainkaan varma siitä mitä halusi tehdä. Toisaalta hänen teki mieli yrittää saada Anders puhumaan, mutta toisaalta hän halusi mennä omiin oloihinsa ja kirjoittaa päiväkirjaansa päivän tapahtumista.

Stefan oli hukassa hänen kanssaan. Anders oli siitä vahingoniloinen, mutta silti hieman pahoillaan. Hänellä oli omasta mielestään aivan todellinen oikeus olla yhtä kusipää kuin mitä oli. Oli hän itsekin ollut hukassa Stefanin takia, todella, todella hukassa.
Toinen myöntyi sisälle menemiseen, avasi oven ja piti sitä hänelle avoinna. Toinen kulma kohosi hiukan moisesta kohteliaisuudesta, joka oli hänen mielestään turhakin. Olisihan se toki pitänyt ennakoida, toinen oli yhä se tavattoman kiltti poika, joka oli ollut aina. Oli vaikea käyttäytyä kuin tuo olisi ollut tyystin tuntematon henkilö, kun tuo oli tutumpi kuin hänen omat taskunsa. Kyllä poika ovesta meni sisään ja potki kengät jaloistaan asettaen ne kuitenkin siististi telineeseen. Ei hän voisi olla kuin kotonaan, sillä hän ei ollut.
Toinen kysyi tahtoiko poika katsoa televisiota, mihin Anders pudisti päätään vain vilkaisten toista. Hän taisi tosiaan haluta nukkua…
“Musta tuntuu, että mä haluan nukkumaan”, Anders tokaisi. Hän nyt vaan ei tiennyt missä hän voisi sen toiveensa toteuttaa, sillä kaikki mitä hän tiesi oli se, että huone oli yläkerrassa. Siihen se sitten jäikin.

Hän nukkuisi kevyesti vaikka kellon ympäri, sillä sen verran hän oli väsynyt. Poika oikaisi paitansa helmaa ja pörrötti hiuksiaan luoden sitten ilmeettömän katseen Stefaniin.
“Tota… Missä mä nukun?”, hän kysyi, vaikkei oikeastaan tehnyt mieli kysyä. Välttämätöntä se kuitenkin oli.

"Ai," Stefan sanoi. Hän oli toivonut, että Anders haluaisi tehdä jotain hänen kanssaan. Toisaalta oli kuitenkin kai parempi, että toinen halusi nukkua. Ehkä tuo olisi seuraavana päivänä enemmän entisen Andersin kaltainen? Sitä Stefan todella toivoi. Jos toinen nukkuisi matkaväsymyksensä pois, niin kai tämä sitten olisi normaalimpi?
"Mä voin tulla näyttämään," Stefan vastasi toisen kysyessä missä nukkuisi. "Seuraa vain perässä."
Stefan lähti astelemaan rappusia yläkertaan. Seinillä oli muutamia isän ottamia valokuvia, jotka oli kehystetty tauluiksi. Ne olivat meriaiheisia ja Stefan oli aina pitänyt niistä. Siitä hän ei kuitenkaan pitänyt, että yhdessä kuvassa hän oli pikkupoikana, pelkät rumat uimahousut jalassa juoksemassa laineiden seassa. Onneksi kuva oli mustavalkoinen, niin siitä ei erottanut uimahousujen räikeän vihreää väriä.

Päästyään yläkertaan Stefan käveli kauimmaisen oven luokse. Siellä oli Andersin huone ja hänen omansa oli sen vieressä. Oli aika hassua, että äiti oli päättänyt vaihtaa huoneen järjestystä ja nyt Andersin sänky oli saman seinän vieressä kuin hänen sänkynsä. No, äiti olikin päättänyt tehdä kaikkensa, jotta Anders viihtyisi. Huone näytti muka jotenkin viihtyisämmältä niin.
"Tässä on sun huone," Stefan sanoi ja avasi oven. Huone oli tosiaan viihtyisämmän näköinen kuin silloin kun isoveli oli vielä asunut kotona.
"Vessa on tossa toisella puolella käytävää, sen vieressä on sitten Matildan huone. Ja mun huone on tuossa vieressä. Äiti ja isä nukkuu alakerrassa."

Toinen vaikutti jollain tavalla hieman pettyneeltä vastaukseen, mikä saattoi olla ihan oman päänkin tuotosta, mutta… No, hän halusi nukkumaan, siihen ei pettynyt Stefan vaikuttanut mitään. Mitä toinen sitten oli odottanut? Ehkei poika oikeasti halunnut tietää.
Vaaleaverikkö lupautui näyttämään ja kehotti seuraamaan perässä, mikä nurisematta myös toteutettiin. Hieman hän katseli ympärilleen, vaikkei juuri huomiotaan kiinnittänyt mihinkään. Aivan liikaa kaikkea, jotta mikään yksityiskohta olisi saanut hänet jumittumaan. Anders nousi portaat toisen perässä ja käveli aivan kauimmaiselle ovelle, jonka osoitettiin olevan hänen. Mustatukkainen oli ihan hyvillään siitä, että tosiaan sai aivan oman huoneen.
Se näytti ihan viihtyisälle, mitä nyt hänen omat laukkunsa olivat vielä purkamattomina siinä lattialla. Saattaisivat olla sitä vielä parinkin viikon jälkeen… Ei voitu vannoa. Kitara kuitenkin varmasti poistuisi laukustaan.

Stefan selitti missä vessa oli, mikä oli tarpeellinen tieto. Siinä vieressä toisen siskon huone ja blondin oma taas hänen huoneensa vieressä. Anders nyökkäsi sanomatta mitään sopivaa tai sopimatonta. Hän käveli huoneeseen ja lysähti sängylle vetäen paidan yksinkertaisesti yltään ja nakaten lattialle. Hän oli kuin olisi muka jo unohtanut toisen olemassaolon. Vaikka mahdotontahan se oli, poika tuskin kykeni siihen koskaan.
Mustatukka avasi vyönsä, sen perään housun sepaluksen ja nousi taas ylös ruveten kiskomaan hyvin hankalasti jaloistaan pillejä.
Kyllä, hän ihan oikeasti ajatteli mennä nukkumaan, eikä esimerkiksi koneelle.

Stefan vilkaisi Andersia. Tuo ei puhunut mitään, nyökkäsi vain. Siitä blondi nuorimies päätteli, että toinen oli tosiaan väsynyt ja kaipasi unta. No, se nyt ei ollut mikään ihme, olihan Ruotsista pitkä matka tulla San Diegoon. Silti, olisi Anders nyt voinut jotain sanoa. Edes hyvää yötä tai jotain vastaavaa. Puhumisen sijaan tummatukka vain asteli sänkynsä luo ja alkoi riisuutua. Se sai Stefanin toivomaan, että hän olisi jo ehtinyt lähteä huoneesta pois. Hän häkeltyi hetkeksi ja vain tuijotti toista.
Kun hän tajusi sitten tuijottavansa, hän laski kiireesti katseensa omiin varpaisiinsa. Ei hän voinut niin vain katsoa kun Anders riisuutui. Se sai hänen päähänsä niin paljon sopimattomia ajatuksia, ettei sitä voinut kestää. Onneksi ajatukset pystyi pitämään omana tietonaan.

"Mä taidan tästä mennä," Stefan totesi viimein ja uskaltautui kohottamaan katseensa Andersiin. "Jos on jotain asiaa niin oon sit tossa mun huoneessa."
Blondi poika arveli olevansa ainakin hiukan punastunut ja hän toivoi koko sydämestään, ettei toinen huomannut sitä. Mitä tuo siitäkin olisi ajatellut?
"Hyvää yötä," poika tokaisi ja poistui sitten huoneesta. Hän marssi suoraan omaan huoneeseensa ja sulki oven perässään.
Hetken kuluttua hän istui sängyllä ja mietti, miten typerältä oli mahtanut vaikuttaa lähtiessään niin äkisti. Olisi vain pitänyt yrittää käyttäytyä niin normaalisti kuin mahdollista. Seuraavalla kerralla hän varmasti pystyisi siihen. Niin hän ainakin toivoi.

//Voisi varmaan kohta aloitella sitten uutta peliä :--D//