Fantasy world & Disney girls

// Zellie & Marjorie : ))

Paul työnsi oven auki ja päästi Marjorien edellään sisään. Kun he olivat molemmat päässeet sisään, Paul kiiruhti tytön luo pöytään ja antoi toisen istahtaa ensin, ja istui vasta sitten ensin.
"Mukavaa, että täällä oli kerrankin tilaa", Paul kommentoi. Tosin, tähän aikaan kukaan ei ollut varmaan enää koulussa, joten Dustys-hengareita oli enää vähän.
"Olethan mukavasti? Nämä tuolit ovat mielestäni joskus vähän hassuja..." Paul lähti heti selittämään. Hän oli vaikka valmis vaihtamaan tuolia tytön kanssa, oli tärkeää, että toisella olisi nyt mukava olla.
Paul eksyi hetkeksi tuijottelemaan Marjorien silmiä. Oliko tuo tyttö varmasti tästä maailmasta? Ettei hän ollut vaikka fantasiamaailmasta, tai keksitty hahmo jostakin romanttisesta elokuvasta. Paulille tuli mieleen mitä naurettavimpia iskulauseita ("Oliks vanhempas simpukoita kun sä oot noin helmi?"), mutta hän vain tyytyi hymyilemään. Toinen voisi pitää nörttipoikaa säälittävänä, jos hän yhtäkkiä kliseitä alkaisi laukoa.

"Tuota niin, minä voin hakea juotavat, mitä sitten ikinä haluatkaan. Niin, mitä sinä haluaisit ottaa? Minä taidan ottaa ihan vain tavallisen kahvin mustana", Paul selitti ja katsoi sitten kysyvästi Marjorieen ja nousi jo valmiiksi seisomaan, tarkistaen että lompakko oli taskussa.

Marjorie katseli hymyillen seuralaistaan. Paul oli hänen mielestään uskomaton, ihana ja niin hellä häntä kohtaan. Kevyesti toinen sipaisi kasvojaan ja kuunteli samalla, mitä pojalla oli sanottavanaan. Asia koski selvästikin tuoleja. Tyttö ei ollut niinkään ehtinyt miettiä miltä tuoli hänestä tuntui, sillä niin onnellinen hän oli pojan tuomasta seurasta ettei hän moisiin pikkuasioihin ehtinyt kiinnittämäänkään huomiotaan. '' Tämä on oikein hyvä, kiitos vain kysymästä '', tyttö rohkeni sitten sanomaan pojalle, tämän viimein sulkiessa suunsa.

Noiden sanojen jälkeen Marjorie huomasi pojan silmien uppoutuvan katselemaan hänen omiaan. Pieni puna oli kohoavinaan hänen poskipäilleen, mutta toisaalta se saattoi vain tuntua siltä, polttelevan tunteen kiriessä hänen kasvoilleen. Jokainen sana, jokainen ele ja jokainen katse jonka poika hänen soi, olivat jotain suurenmoista. Ne olivat jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan uskaltanut edes unelmoida itselleen tapahtuvan.

Kun poika nousi istumaan, korjasi neitokainen hieman asentoaan ja nyökkäsi sitten. '' Kiitos. Voisin ottaa teen '', tyttö sanoi sitten pojalle ja näpersi hetkisen hameenhelmansa kanssa, kunnes irrotti sormensa siitä ja nosit katseensa hellästi poikaan.

Kuunneltuaan Marjorien toiveen Paul lähti tiskille tilaamaan.
"Yksi tee, ja yksi kahvi mustana, kiitos", Paul lausahti myyjälle ja kääntyi sitten katsomaan Marjorietä ja hymyili. Huomaamattaan tuo jopa haki tytön katsetta.
Pian Paul sai maksettua, ja palasi pöytään varovasti kuppeja kantaen. Nörttipoika työnsi teekupin varovasti Marjorielle, ja istahti sitten itse hörppimään kahviaan.

"Noniinh", Paul henkäisi nielaistuaan. "Marjorie..."
Paul ei oikein tiennyt, mitä sanoa, tai mitä oli aikonut sanoa. Hänestä vain tuntui hyvältä ajatukselta lausua tytön nimi ääneen.
"Tuota..." hän sitten mietti hetkisen. "Olenko jo muistanut sanoa, että sinun silmäsi... Sinun silmissäsi... Tuota... Ne ovat..." Paul nielaisi ja katsahti kahvikuppiaan. "Kauniit." Välitön puna nousi Paulin kasvoille.
"Onko sinulla aina noin nätit hiukset?" hän kysyi seuraavaksi. "Kun ne ovat noin kivan näköisest. Näyttävät niin pehmeiltä."
Paul yskäisi. Mitä hän oikein selitti? Ihan tottahan hän puhui kaiken aikaa, mutta miten hän uskalsi noin rennon oloisesti selitellä tuollaisia asioita? Paul päätti olla itsevarma, ja nosti katseensa suoraan Marjorien silmiin ja hymyili.

Paul palasi varsin nopeasti takaisin ja tyttö kiersi kätensä tämän ojentaman teekupin ympärille. Kuppi oli lämmin. Varoen tyttö kohotti sen reunan huultaan vasten ja hörppäsi hieman teetä suuhunsa. Amm.. Hyvää, hän ajatteli. Kun poika sitten tyhtyi selittelemään kummallisuuksia, ei Marjorie tiennyt miten päin hän olisi tuolissaan istunut. Kukaan, ei kukaan, ollut koskaan sanonut hänelle mitään noin kaunista ja suloista. Tai no. Vanhemmat tietenkin, mutta ei kukaan muu... ulkopuolinen, jos niin voi edes sanoa.

Tyttö havaitsi punan kohoavan pojan kasvoille. Samalla kevyt punoitus taisi ilmestyä myös hänen itsensä poskipäille, sillä erikoinen kuumottava tunne niillä ainakin vallitsi. Kevyesti neiti sipaisi hiuksiaan ja kallisti päätään. Oli hiljaista. Marjorie ei tiennyt mitä vastaisi pojalle, joten hän vain tyytyi miettimään. Vaikka se tuntuikin kovin julmalta. Hän ei kuitenkaan halunnut vastata mitään ylimielistä tai pahoittaa pojan mieltä. Ja kohosipa tytön mieleen ajatus siitä, että ehkä tunteet eivät olisikaan niin ristissä toisiinsa nähden, heidän välillään.

Hetken vielä poikaa katsellessaan, tyttö sulki silmänsä hetkeksi ja huokaisi. Hän näpräsi hetken hameensa helmaa ja raotti sitten pienesti huultaan. '' Kiitos, Paul. Tiedätkö... '' neiti Carter aloitti, '' kukaan ei ole koskaan sanonut minulle mitään noin kaunista. '' Tytön huulille kohosi suloinen hymy ja hän laski teekuppinsa takaisin pöydälle, työntäen toista kättään hellästi poikaa kohti, laskien sen sitten pojan kädelle, hellästi puristaen.

Paul jäi katselemaan Marjorieta, joka teki taas niitä pieniä, mutta jotenkin niin merkitykselliseltä tuntuvia liikkeitä ja hipaisuja. Tyttö ei sanonut mitään, mutta Paul ei ihmetellyt. Hän oli itsekin niin hämmentynyt omista sanoistaan, niin varmasti hän itsekin olisi mennyt hiljaiseksi, jos häntä olisi kehuttu.
Paul seurasi katseellaan Marjorien helmaa näpertävää kättä, ja juuri oikeaan aikaan hän siirsi katseensa tytön huuliin, ja näki, kuinka nuo suloisen sirot ja kauniit huulet raottuivat.

Paul kuunteli Marjorien suusta pääseviä sulosointuja. Hän punastui, mutta ei kääntänyt katsettaan tytön silmistä. Hän ei edes tajunnut, kun toisen käsi lähti työntymään pöydän yli. Paul tajusi sen vasta, kun hän tunsi toisen lämpimän ja pehmeän käden puristavan hellästi hänen kättään.
Paul nielaisi. Nyt piti vain olla rauhassa, ei panikoida, ei hikoilla, ei täristä - viimeisin tosin oli jo lähellä.
Paul katsoi rauhallisesti Marjorieta silmiin ja hymyili ujosti. Hän nosti toisen kätensä sylistään, asetti sen pöydälle, ja vei sitä lähemmäs Marjorien kättä, joka oli Paulin toisen käden päällä. Paul laski katseensa käsiin ja varovasti hän ojensi pari sormea, ja silitti hellästi tytön kämmenselkää.
Paul nielaisi taas ja aloitti: "No, niin, minä vain olen rehellinen oma itseni, ja..." Paul tiesi kyllä, mitä olisi halunnut sanoa, mutta ei tällä kertaa kehdannut sanoa lausettaan loppuun. Ei pitäisi hätiköidä liikaa, vaan olla välillä hiljaakin.
"Mitä mietit?" Paul lausahti yhtäkkiä.

Ovelta kuului askelia, jonkun astuessa ovesta kahvilaan. Ulkopuoliset äänet eivät kuitenkaan häirinneet tyttöä, vaan hiljaa tuo kuunteli Paulin muutamia sanoja, kätkien niistä jokaisen tarkasti mielensä sopukoihin. Tyttö huokaisi pienesti ja tunsi pojan sormien kosketukset kämmenselällään. Pieninä värähdyksinä ne kulkivat pitkin hänen käsivarsiaan ja saivat koko kehon nauttimaan. Ikinä ennen Marjorie ei ollut kokenut moista tunnetta.

Toisen kysymys tuli jotenkin yllättäen, mutta neitokainen ei antanut sen häiritä tunnelmaa millään tavalla. Pienesti hän kohautti harteitaan ja räpäytti nopeasti silmiään. '' En mitään ihmeellistä.. '' tyttö kuiskasi sitten pojalle, mutta ei vointu lopettaa hymyilemistä. Hänellä vain oli jotenkin niin uskomattoman vapautunut olo, ettei hän edes pelännyt olla pojan seurassa, vaikka sanat hieman harvassa vielä olivatkin. '' Sinua.. ja ... minua '', hän sitten kuiskasi niin, että viimeinen sana tuskin kuului. Jossian sisimmässään hän kuitenkin toivoi, että poika sen kuulisi.

Vapaall kädellään Marjorie sipaisi silmilleen tulevaa hiussuortuvaa, joka kuitenkin tipahti kohta uudelleen silmille. Minkäs noille itsepäisille ja mahdottomilel hiuksille mahtoi?

Paul ei lakannut katselemasta Marjorieta missään vaiheessa. Jotenkin tuntui siltä, että jos hän kääntäisi katseensa, Marjorie ei olisikaan enää siinä, ja kaikki olisikin ollut vain unta, kuvitelmaa. Paul halusi olla tässä ja nyt, mihinkään ei ollut kiire - vaikka melko vaudikkaasti tämä päivä olikin mennyt. Paul ei olisi ikinä kuvitellut aamulla, että iltapäivään mennessä tyttö pitäisi hänen kädestään kiinni.

Paul kuunteli Marjorien kuiskauksia. Poika nielaisi ja laski katseensa jälleen heidän käsiinsä. Punastuen hän mietti, että jo nyt heistä oli tullut 'sinä ja minä'.
"Niin..." Paul vain huokaisi hiljaisesti, hymy kuuluen hänen äänessään. Hitaasti Paul siirsi katseensa jälleen Marjorien kasvoihin. Miten ihmeessä noin kaunis tyttö saattoi huomioida Paulin kaltaisen pojan? Paul ajatteli, että eihän hän itse ollut edes mitenkään erikoisen näköinen. Aivan tavallinen. Millä tavalla tytön kiinnostus oli sitten herännyt? Paulista oli suloista, kuinka Marjorien hiussuortuvilla tuntui olevan oma elämä, kuinka tyttö oli niin mukavasti halunnut tehdä läksyjä hänen kanssaan, ja jotenkin tytöstä huokui sellainen... Lämpö.

Paul naurahti. "Tämä on jotenkin niin hassua..." hän sanoi ja räpytteli silmiään. "Sinä kun olet noin... Lämmin, hyvä ja... kaunis, ja minä vain... Minä olen vain minä. Miten tässä näin kävi?" Paul kysyi ja katseli jälleen käsiä pöydällä. Paul laski nyt toisen kätensä vielä Marjorien päälle lepäämään.

Siinä pojan käsistä hellästi pidellen oli niin mukava istua, ettei Marjoriellä todellakaan ollut kiire mihinkään. Silti mielessä käväisi välillä mielikuva siitä että kaikki päättyisi kurjasti, eikä niin kuin saduissa ja fantasia maailmassa. Voisiko tällaiselle todella tulla onnellinen loppu? Tyttö katseli lempein silmin poikaa, tutkaillen tuon jokaista piirrettä ja silmien jokaista pientä sävyä. Tytön suu oli yhä pienesti raollaan, valkoisten hampaiden näkyessä huulien välistä.

Tyttö jäi jälleen kuuntelemaan Paulin sanoja ja virnisti sitten ujosti. Niin, miten tässä tosiaan oli käynyt näin? Pojan kysymys ei olisi vointu olla osuvampi.
'' Mutta Paul.. '' tyttö mutristi pienesti huuliaan, muttei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä pojalle. Eihän poika mikään urheilijakundi ollut, mutta ei Marjorie sellaista halunnutkaan. Ne olivat sellaisia kermatyttöjen sätkynukkeja, jotka toimivat tyttöjen räpytellessä silmiään ja hiukan availlessa paidan nappejaan tai nostaessa hameenhelmaa, säärensä paljastaen. Ei, ei ja ei. Tämä tyttö halusi jonkun aidon ja luonnollisen ihmisen, johon saattoi todellakin luottaa. '' Et sinä ole vain sinä.. Sinä olet sinä ja juuri täydellinen sellaisenasi '', tyttö sanahti lempeästi, hymyillen yhä.

Tee oli jäänyt sivuosaan. Se jäähtyi ja jäi omaan arvoonsa.

Oli hunajaa korville, kun Marjorie lausui Paulin nimen. Hän ei ollut koskaan kuullut nimeään lausuttavan noin - hän kuuli nimeään yleensä vain opettajilta, tai isältään. Paul uskoi, ettei juuri kukaan tiennyt tai muistanut hänen nimeään yhden kerran jälkeen.
Paul hymyili nolona tytön sanoille. Täydellinen? Hänkö? Ihan itsenään vain? Paul oli hieman hämmentynyt, mutta ei pelännyt, koska palaute oli vain positiivista.
"Heh, kauniisti sanottu..." Paul kuiskasi. "Kukaan ei ole puhunut minulle noin, ikinä", hän sanoi. "Minusta on tuntunut, ettei minulla ole juuri arvoa, en ole saanut kiitosta tai minun perääni kyselty..."

Paul hymähti ja mietti kaikkia niitä tyttöjä, jotka olivat aina pyytäneet apua läksyissä - tai paremminkin, käskeneet häntä tekemään hänen läksynsä. Marjorie auttoi Paulia ymmärtämään, että tytötkin olivat erilaisia. Marjorie oli ystävällinen ja aito, kun taas ne muut... He olivat vain käyttäneet häntä hyväkseen. Eihän hän tosiaan koskaan ollut kuullut sellaisilta sanaa 'kiitos'.
"Kiitos", Paul sitten lausahti tytölle. "Kiitos, kun olet sinä, siinä, aito ja... ihana. En ole tavannut ketään kaltaistasi."
Paul silitteli Marjorien kättä. Hän katseli tytön kasvoja, ja huomasi taas yhden karanneen suortuvan. Paul ojensi kätensä, ja kahdella sormella hän siirsi suortuvan tytön korvan taakse. Vetäessään kätensä pois hän hipaisi hellästi Marjorien poskea.
Paul oli itsekin äimistynyt siitä, kuinka uskaliaasti hän osasi ollakaan.

Kevyt puna kohosi Marjorien poskipäille, mutta se ei saanut häiritä, sen oli tyttö sisimmässän päättänyt. Jos joku meni näin hyvin, ei sitä saisi pilata tyhmillä jutuilla.. Tyhmillä häiriötekijöillä ja tyhmillä piloilla. Pojan siirtäessä hiussuortuvan hänen korvansa taakse, oli neiti Carter niin onnellinen, ettei sellaista voi sanoin kuvata. Pojan sormien vielä sipaistessa ohimennen vasten hänen poskeaan, ei hymyä voinut enää pidätellä mikään. Kun sanat vielä lisäsi päälle, voi vain kuvitella miten monet perhoset alkoivat leijailla tytön vatsanpohjalla.

Tyttö mumahti vaimeasti ja hymyili yhä. '' Kiitos itsellesi '', tyttö sanoi lempeästi ja kumartui hieman lähemmäs poikaa. Tuntui kuin joku erilainen ihminen Marjoriessä olisi vienyt voiton, sillä ikinä ennen hän ei olisi uskaltanut lähestyä poikaa tai pidellä kiinni pojan kädestä. Tuntui kuin hän jo rikkoisi kaikkia maailman lakeja, vaikka kaikki olikin aivan luonnollista.

Paul hymyili itsekin leveästi, kun huomasi Marjorien kasvojen punoittavan ja kauniin hymyn leviävän tytön kasvoille.
"Olet vielä söpömpi, kun hymyilet noin", Paul sanoi hiljaisesti ja raapi hieman niskaansa. Koskahan viimeksi hän oli suoltanut suustaan näin paljon kehuja? Ei hän sille tosin mitään voinut, hän vain sanoi asiat aina niin kuin ne ovat.

Paul tajusi yhtäkkiä, ettei hän tiennyt paljoakaan Marjorien muusta elämästä, ja sekin vähä mitä he olivat aiemmin jutelleet, oli jo melkein unohduksissa.
"Tuota... Millainen perhe sinulla on? Missä sinä asut?" poika tahtoi tietää ja silitti sitten Marjorien kämmenselkää ja rannetta varovasti. Pitihän toisen saada vetää kätensä pois, jos tahtoi, mutta sitä Paul ei missään nimessä toivonut nyt. Tässä oli hyvä, Marjorien kosketus toi hänelle jollakin tavalla rohkeutta, ehkä sen ansiosta hän uskalsikin puhua melkein kaiken, mitä halusikin?

Marjoriella ei ollut mikään kiire vetää kättään pois, sillä pojan kosketus toi hänelle jonkinlaista turvaa ja suojaa. Jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Toisen kehut saivat hänen kasvonsa entistä punaisemmiksi, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Pojan lähellä hän oli huomannut ettei punastumista enää tarvnnut hävetä.. Sehän oli täysin normaalia.

Poika kysyi sitten hänen perheestään, jolloin tyttö vastasi: '' Olen vanhempieni ainut lapsi ja saanut paljon huomiota niin heiltä kuin palvelijoiltammekin... perheeni kun on melko rikas. Isäni on biologian professori ja äitini on aina toteuttanut itseään luovemmalla tavalla.. kirjoitellen ja maalaten. '' Kevyesti toinen hymyili yhä pojalle ja kallisti pienesti päätään. '' Asun tässä aika lähellä yhdessä vanhempieni kanssa... Olen huono selittämään '', tyttö kertoi sitten.

Hetken aikaa oli hiljaista, mutta se ei tyttöä haitannut ollenkaan. Lopulta hän kuitenkin päätti kysyä myös pojasta jotain. '' Entä millainen perhe sinulla sitten on? ''

Marjorien sana 'palvelijat' sai Paulin kulmat hieman kohoamaan. Tytön perheen rikkaus oli hieman yllätys, sillä useimmiten rikkaat oppilaat olivat niinsanotusti 'pentuja'. Marjorie ei ollut sellainen lainkaan. Hän oli aivan toista maata! Paul oli yhä yllättyneempi Marjorien seurasta. Kauneus, rikkaus ja tuollainen mukavuus harvoin kulkivat kaikki samassa paketissa. Jo se kertoi paljon, ettei tyttö ollut millään tavalla näyttänyt sitä, että hänen perheensä oli varakas.

"Oi..." Paul tokaisi. "Oletko sinäkin sitten taiteellinen?" hän vielä kysäisi.
"Katsos kun minä ainakin olen perinyt jotakin vanhemmiltani. Isä ja äiti ovat molemmat olleet lahjakkaita matemaatikkoja", Paul kertoi ja nielaisi, kun ajatteli äitiään. "Ja minäkin olen aina ollut hyvä matematiikassa."
"...minäkin olen ainut lapsi", hän lisäsi vielä nopeasti. "Asun isän ja kissamme kanssa tuolla muutaman kilometrin päässä. Äiti... äiti kuoli kolme vuotta sitten. Mutta olemme jo oppineet elämään sen kanssa."

Paul hiljeni sitten, ja sekoitteli toisella kädellään kahviaan lusikalla kuppia tuijotellen. Kahvi oli ilmiselvästi jo melko viileää, joten hän työnsi sen sivuun, jotta sai kädet vapaammin pöydälle. Hän laski toisen kätensä Marjorien ojennetun käsivarren viereen niin, että ne koskettivat.

Tyttö kuunteli tarkoin pojan jokaisen sanan ja huokaisi. '' Olen minä kai jonkin verran taiteellinen. Ainakin taiteet ovat lähellä sydäntäni ja tahtoisin kehittää taitojani '', tyttö vastasi pojan kysymykseen hänen itsensä taiteellisuudesta. Sitten hän hiljentyi jälleen kuulemaan pojan sanoja.

'' Oi, onko sinulla kissa? '' tyttö kysyi haltioituneena ja hymyili hieman. Kun poika sitten kertoi äidistään, tyttö olisi halunnut syöksyä pojan kaulaan ja antaa tälle kaikki lohduttavat sanansa. Mutta eihän hän voisi niin tehdä, eihän? Sen siaan hän nyökkäsi, puristi pojan kättä ja nousi ylös. Yhä pojan kädestä kiinni pidellen hän kiersi pöydän ympäri ja istui pojan viereiselle tuolille nojaten kevyesti poikaan. '' Olen.. pahoillani '', hän sitten kuiskasi tuskin kuuluvasti ja loi säihkyvät, välittävät silmänsä toiseen. M uuta hän ei osannut tehdä.

Paul katseli, kun Marjorie nousi ylös. Pienen hetken ajan hän jo säikähti, että tyttö lähtisi, mutta pelko oli täysin aiheeton. Sen sijaan Paul katsoi, kun tytön sirot jalat astelivat hänen luokseen, ja tyttö istui hänen viereensä. Hän tunsi Marjorien kehon painautuvan hellästi häntä vasten - Paul yllättyi tytön rohkeudesta tulla nojaamaan häneen.
"Mm..." Paul hymisi hiljaa. "No, isälle se oli kovempi paikka. Minä olen aina ollut isänpoika, mutta tietenkin äitiä on ikävä."
Paul kääntyi katsomaan Marjorieta, joka myöskin tapitti häntä silmiin. Paul ei ollut nähnyt kenenkään tytön silmiä näin läheltä. Marjorien silmiin saattoi unohtua pitkäksikin ajaksi - itse asiassa Paul ei ollut lainkaan varma, kauanko hän tyttöä katseli.

"Bob - kissani siis - on 5-vuotias, eikä se ole oikein mitään rotua. Ihan hauska kaveri se on. Onko teillä kissoja?", Paul muisti sitten sanoa. Hyvä jos toinen tykkäisi kissoista.
Paul uppoutui jälleen katselemaan Marjorien silmiä. Hän tunsi vastustamatonta kiusausta painautua lähemmäs tyttöä, mutta hillitsi itsensä. Hän pelkäsi, ettei osaisi, tekisi jotakin väärin, pelottaisi tytön pois. Sitä paitsi, eihän tässä ollut mikään kiire. Siispä hän tyytyi vain hengittämään rauhassa ja katselemaan Marjorien kauniita kasvoja. Onnentunne valtasi hänet, hän hymyili ujosti, ja sulki hetkeksi silmänsä ja kuvitteli.

Tyttö nyökkäsi pojan sanoille ja huokaisi pienesti. Silmiään välillä räpäyttäen tyttö yhä katseli pojan kasvoja, painaen yhä mieleensä jokaisen mahdollisen uurteen ja jäljen tuon kasvoilla, kuin pelkäisi unohtavansa ne tai ei voisi olla varma, näkeekö enää koskaan noita kasvoja. Pienesti hän nyt hymyili ja pian keskustelu siirtyikin kissoihin.

'' Pidän minä kissoista... ja kaikista muistakin eläimistä '', tyttö sitten sanoi ja kallisteli aavistuksen päätään, nousten hieman pystympään asentoon, irtautuen hieman pojasta. Nyt hän oikeastaan oli vasta tajunnutkin mitä oli mennyt tekemään, jolloin kevyt puna häivähti taas poskilla, mutta katosi kuitenkin pian tiehensä. '' Minulla on aina ollut eläimiä.. Paitsi nyt. Haluaisin kyllä hankkia kissan tai koiran.. En vain tiedä kumman.. '' tyttö sanoi sitten hymyillen hieman rennommin. Ei sitä kannattaisi murehtia asioita enää.. Tai siis.. Kyllähän hän pojan murheen ja ikävän äitiään kohtaan ymmärsi, mutta ei hän toisaalta voinut toista auttaakaan.

Tyttö näpräsi toisella kädellään hameensa helmaa ja laski katseensa hetkeksi syliinsä, nostaen sen sitten jälleen poikaan.

Paul hymyili Marjorielle. "Meillä ei ole ollut muita kuin kissoja. Ennen Bobia oli yksi kissa, jonka vanhemmat olivat yhdessä hankkineet."
Paulia harmitti hieman, kun Marjorie irtautui hänestä. Pysyi hän sentään siinä vieressä, mutta toisen kehon lämpö ja tuntu oli jotakin niin uutta ja ihanaa hänelle, että se olisi voinut jatkua kauemminkin. Hän halusi koskettaa Marjorieta - siispä hän nosti vapaan kätensä ja kiersi sen Marjorien hartioille. Hän varoi koskettamasta mittenkään epäsopivasti, eikä painanut kättään liian kovasti. Hän käänsi katseensa taas Marjorien silmiin - ja tunsi jälleen hukkuvansa niihin.

Paulin käsi oli edelleen Marjorien käden alla. Hänen olisi tehnyt mieli silittää tytön poskea, mutta ei halunnut ottaa kättään pois. Toisen käsi tuntui hyvältä käden päällä, eikä Paul edes uskaltanut ajatella, missä muualla se voisikaan olla. Se oli hyvä näin.
Silti Paulia jännitti ajatus, jos he saisivatkin olla kahden jossakin.
"Sinä voisit tulla joskus katsomaan Bobia?" Paul ehdotti kysyvästi.

Marjorie mumahti pienesti ja nautti kun toinen kiersi käsivartensa hänen hartioidensa päälle. Kevyesti hän näpräsi vapaalla kädellään hameensa helmaa, mutta luopui lopulta touhusta ja katseli vain tyynesti pojan kasvoja, vaikka sisällä vallitseva olotila olikin kaikeka muuta kuin tyyni. Voisiko ujo nörttityttö muka olla tyyni jonkun pojan seurassa, jännittämättä lainkaan ja vain.. olla.. Tuskinpa, tai ainakaan neiti Carterin kohdalla moinen ei ollut mahdollista.

Tyttö kallisti hieman päätään ja nyökkäsi sitten pojan kysymykseen vastauksen. '' Totta kai. Ihan koska vain.. Tai siis tarkoitan.. Mielelläni '', tyttö hätiköi sanoissaan ja naurahti pienesti omalle toheloinnilleen. Hän oli vaan niin innoissaan. Kukaan Astonissa ei ollut vielä pyytänyt häntä luokseen kylään, eikä ainakaan poika. Jo ajatus siitä tuntui täysin yliluonnolliselta. Hänhän oli... nörtti.

Tyttö hymyili pienesti. Hänen teki jälleen mieli painautua poikaa vasten ja tehdä monta muutakin asiaa. Kaikki kehon sopukat vaativat lämpöä ja hellyyttä, mutta tyttö tuntui väkisin kieltäytyvän niiltä kaikilta.. Eihän hän voisi. Hän oli vasta tavannut pojan, vasta tutustunut tähän. Ei ei ja ei. Ei tällaista saanut tapahtua. Miten neitokainen halusikaan toista, mutta samalla omatuntoa painoi syyllisyys vanhempien käskyjen rikkomisesta ja ja... Hän oli niin sekaisin. Mutta jos hän olisi kahden Paulin kanssa, mitä kävisi? Pystyisikö hän yhä vastustamaan tunteidensa kiihkoa..

// lähden varmaan luistelemaan, mutta koitan päästä takaisi puol kolmelta. : D

Paul oli entistä onnellisempi, kun Marjorie vastasi myöntävästi kutsuun hänen luokseen... siis, katsomaan Bobia. Paul miltei unohti, millä verukkeella hän tytön kotiinsa kutsui.
Paul huokaisi ja katsahti kelloaan. "Tuota... Haluatko tulla jo tänään, vai täytyykö sinun mennä kotiin, vai, tuota... Kun isäni ei ole tänään kotona, hän on reissussa. Että tuota..." Paul selitti. Hän toivoi, ettei Marjorie saanut hänestä mitenkään pahaa kuvaa, ettei hän ajattelisi Paulin olevan vain sen perässä. Sitä Paul ei missään nimessä ollut, vastahan he olivat tutustuneet. Mutta tietenkin se oli alitajuisesti mielessä, koska koulussa sellaisiin kertomuksiin törmäsi koko ajan. Välillä Paulista tuntui, että hän oli koulun ainut kokematon.

Kaikesta huolimatta Paul tahtoi Marjorien lähelleen. Halata oikein kunnolla, ei päästää irti, ehkä jopa... suudella. Ajatus jännitti ja värisytti nuorta nörttipoikaa. Ei hän tässä kaikkien silmien alla mitenkään pystyisi, vaikka tähän asti hän oli unohtanut ympäröivän maailman, keskittynyt vain Marjorieen. Eikä vielä välttämättä tarvitsisi olla sen aika. Nyt Paul kaipasi vain Marjoriea itseään hänen lähelleen. Hän silitti hellästi tytön olkapäätä ja tapitti toista taas silmiin.

Marjorie katsoi yhä poikaa hieman tutkivasti, kuunnellen jokaisen sanan tarkasti. Hymy koreili yhä hentona ja suloisena hänen punertavilla huulillaan, silmät säihkyivät suorasta onnesta. Kevyesti tyttö kallisti päätään toiseen suuntaan kuin aiemmin ja raotti hetkiseksi huuliaan, hymyillen entistä avoimemmin.

'' Kyllä minä voisin tänään tulla.. Ilmoitan vain vanhemmilleni ensin, he kun haluavat tietää kaikki menemiseni ja tulemiseni '', tyttö sanoi ja virnisti viimeisille sanoilleen pienesti, mutta ei kuitenkaan niin, että naama olisi vääntynyt rumaan ilmeeseen. Oikeastaan oli hyvä, ettei Paulin isä olisi paikalla kun hän menisi ensimmäistä kertaa pojan luokse. Tyttöä kun alkaisi varmasti hermostuttaa melkoisesti, hän kun tuppasi ujostelemaan vanhempien ihmisten edessä.. Ja tämä tilanne oli kuitenkin aika.. erikoinen.

Tyttö katseli säteillen toisen kasvoja. Ei Paul ollut komein hänen näkemänsä kaksilahkeinen, mutta suloinen ja aito sitäkin enemmän. '' Mennäänkö heti, vai miten? '' tyttö sitten kysyi ja suoristi päänsä.

Paulin hymy leveni levenemistään. Tyttö tulisi hänen luokseen jo tänään? Paulin ajatukset eksyivät taas aamuun, siihen, kuinka hän oli luullut heräävänsä täysin normaaliin päivään. Yllätysvisiitti ei onneksi tuottanut suurempia paineita esimerkiksi kodin siivouksesta, sillä Paul itse tykkäsi pitää huoneensa siistinä, niin myös isä oli yleensä siisti.
"Mahtavaa", hän tokaisi lyhyesti.

"Tuota... Et aio juoda teetäsi loppuun? Minun kahvini on ainakin jo kylmää, en taida juoda sitä", Paul lausahti. "Mutta toki, voisimme mennä vaikka heti. Tuosta läheltä menee bussi, jolla kuljen joskus kotiin. Yleensä isä hakee minut koulusta, mutta nyt kun hän ei ole kotona, olen tullut bussilla.
Paul alkoi jo nousta ylös. Hän hymyili ensin Marjorielle, siirsi sitten toisen käden hellästi kätensä päältä, ja veti takkinsa nopeasti päälleen. Sen jälkeen hän nosti Marjorien takin, ja auttoi sen tämän päälle. Valmiina lähtemään Paul vilkaisi kelloaan.
"Sieltä menee kohta seuraava bussi, mutta ei ole vielä kiire. Se pysäkki on tuossa melkein kulman takana."