There's something wrong with the world today

Annie oli juuri laskenut kahvinsa pöydälle ja ehtinyt istuutumaan, kun hänen puhelimensa soi. Yllätyksekseen hän huomasi, että soittaja oli Vanessa. Annie ei ollut kuullut siskostaan pariin viikkoon mitään ja olikin jo itse suunnitellut soittavansa tälle varmistaakseen että kaikki olisi ok.
Hetkeen hän ei ymmärtänyt mitään, kun sisar ulvoi puhelimeen täyttä kurkkua. Yritettyään hetken saada jotain selvää sisarensa puheesta, hän sulki puhelimen ja soitti tälle takaisin.
Viiden minuutin puhelinkeskustelun aikana Annielle selkisi, että isosisko odotti lasta, jo neljännellä kuulla. Vanessa oli aina ollut melkoisen lapsirakas, toisin kuin Annie. Annieta yleensä vain ärsytti lapset, eiväthän he osanneet tehdä mitään järkevää, saatika edes liiemmin olleet söpöjä.
Nuori nainen oli varma, että hänen äitinsä sekoaisi uutisesta, tämä ei vielä ollut viittäkymmentäkään, eikä varmasti kokenut olevansa tarpeeksi vanha mummoksi. Annieta huvitti, äiti järjestäisi jonkun suuren luokan kohtauksen ja isipappa ostaisi tälle taas jotain päätöntä, kuten kolmannen auton tai koiranpennun. Koira oikeastaan olisi aika kiva, iltalenkkeily eläimen kanssa olisi varmastikin hauskempaa kuin juosta yksin. Ehkä hänen pitäisi vihjaista isälle...
Puhelun päätyttyä Annie keskittyi juomaan sokerittoman maitokahvinsa, hänen pitäisi hakea pikkuveljensä Edwin harkoista vajaan tunnin kuluttua, matkaan urheilukeskukselle ei kuluisi kuin kymmenen minuuttia joten Annie oli päättänyt yrittää kuluttaa jäljelle jäävän ajan kahvilassa lehteä lueskellen.
Uusinta Vogueta selaillessaan hän alkoi haaveilla uusien vaatteiden ostamisesta. Lähiaikoina hänen isänsä ei ollut antanut rahaa tyttärensä käyttöön aivan niin paljon kuin ennen, mutta kyllä pankkitilillä olevalla rahasummalla muutama uusi kokonaisuus irtoaisi. Nyt Anniella oli päällään hyvin tavallinen asu, jonka lisäksi hänen käsipuolessaan roikkui yksi hänen lempilaukuistaan. Yleensä hän suosi mieluummin housuyhdistelmiä, mutta nyt hän oli sattunut olemaan hametuulella.
Ponnarilla olevat tummat hiukset pompahtelivat Annien siirtyessä lehden parista tutkailemaan kahvilassa olevia ihmisiä, muutamia tuttujakin näkyi, enimmäkseen kuitenkin sellaisia joiden seurassa hän ei oikeastaan voisi näyttäytyä.

/ kelvataanko seuraksi? ( : /

Vaikka Fabian suuren osan ajasta pärjäsi loistavasti ilman omaa autoa, ei hän voinut olla haaveilematta siitä tälläisinä hetkinä. Treenit olivat päättyneet puoli tuntia sitten, muut suunnistaneet kotiin omilla autoillaan, paenneet kylmää tihkusadetta ja hämärää, vaan ei Fabian. Ei, hän oli velvoitettu odottamaan bussia seuraavan tunnin, koska isä oli myöhään töissä ja äiti jossain naapurikaupungissa naistensalilla. Kuinka hienoa. Välillä poika toivoi, että olisi rikkaasta perheestä, aivan kuten niin moni muu hänen koulussaan, saisi oman auton heti kuusitoistavuotiaana, taskurahaa mielin määrin ja huoneen, jossa mahtuisi oikeasti kääntymään vielä senkin jälkeen, kun sinne oli raahattu parisänky. Blondi kuitenkin tiesi, ettei perheellä ollut varaa ostaa hänelle omaa autoa, joten hän ei asiasta turhaan valittanut. Vanhemmat kustansivat hänen peliharrastuksensa, ja se riitti. Sitä paitsi kävely oli parempi kunnolle kun ajaminen - eikö? Nyt poika ei tosin tiennyt, pitikö se paikkansa, hyvällä tuurilla hän onnistuisi saamaan sateesta keuhkokuumeen ja kuolisi viikon päästä. Kyllä äitiä sitten ärsyttäisi, kun sen oli ollut pakko lähteä salille juuri sateisena päivänä.

Urheilijanalku nosti tummanharmaan hupparin hupun peittämään päätään, potkaisi ärtyneenä eteen eksynyttä tölkkiä ja laahusti tennareillaan vesilammikon yli. Ärsytti sen verran, ettei kiertäminen käynyt mielessäkään. Vaaleiden farkkujen lahkeet kastuivat, samoin sukat ja kengät, mikä tekisi odotuksesta vielä mukavampaa. Poika suunnisti suoraan kohti tuttua kahvilaa, Dusty'sia, ja ajatteli itsekseen hymyillen lämmintä kahvia. Pelkkää lämmintä kahvia, lompakko oli jäänyt kotiin ja taskun pohjalla oli vain muutamia kolikoita.
Fabian nykäisi urheilukassin kantohihnaa paremmin olkapäälleen, työnsi oven kyljellään auki ja suunnisti kassalle. Kahvi tilattiin, huppu vedettiin päästä ja pöyhittiin lässähtäneitä hiuksia, löysiä farkkuja nostettiin ja pelattiin tiskille kasa pikkukolikoita. Poika ei suuremmin innostunut siitä ajatuksesta, että joutuisi viettämään odotusajan yksin. Kahvin juominen yksin oli säälittävyyden huippu, kyllä koululaisten suosimasta kahvilasta pitäisi löytää jotain seuraa. Tarpeen tullen blondi voisi istua samaan pöytään vaikka jonkun nörtin kanssa, ihan sama se oli. Hän ei vain halunnut istua yksin.

Fabian otti kahvinsa, lämmitteli hetken sormiaan sen ympärillä ja mittaili huonetta katseellaan. Muutamia tuttuja, muttei ketään jonka kanssa hän välttämättä haluaisi istua tappamassa aikaa. Yksi kaunis brunette löytyi, ja se istui yksin. Kuinka hienoa. Poika suunnisti empimättä tuon bruneten pöytään, tervehti hymyillen ja istui tuota vastapäätä. Tuskin se pistäisi pahakseen.

/ toki kelpaa ^^

Annien silmät osuivat tuttuun urheilijanuorukaiseen heti, kun tämä oli astunut sisään ovesta. Nuoren naisen kasvoille nousi pieni hymy, hän piti pojan ulkonäöstä aika paljonkin, vaaleat miehet vetosivat häneen yleensä paremmin kuin tummat. Poikkeuksiakin löytyi, kuten hänen lempinäyttelijänsä, mutta harvoin hän kuitenkaan oli ihastunut tummahiuksisiin nuorukaisiin.
Tyttö ei kuitenkaan kiinnittänyt sen enempää urheilijaan huomiota, vaan palasi takaisin lehtensä pariin, hän oli juuri löytänyt ihanan kenkäparin ja mietti miten saisi kengät itselleen, mokomat eivät tulleet kauppoihin myyntiin vielä kahteen kuukauteen.

Yllätys oli suuri, kun Annie huomasi pojan lähestyvän hänen pöytäänsä. Mokoma aikoi istua hänen seurakseen!
Nuorukainen tervehti häntä ja asettui vastapäätä olevaan tuoliin, Annie jähmettyi ja mietti hetken mitä hän tekisi. Hän ei ollut kovinkaan hyvä keskustelemaan miesten kanssa, saatika jos toinen oli komea, kuten vastapäätä istuva nuorukainen sattui olemaan.
"Mmm, moi", Annie vastasi tervehdykseen hämillään, hän yritti pinnistellä ja muistaa nuorukaisen nimeä, mutta etunimi ei muistunut mieleen. Pelinumero kylläkin, Annie oli tietysti ollut kannustamassa joukkuetta useasti ja muisti minkä numeron alla tämä nuorukainen pelasi.
Tyttö silmäili vaivihkaa poikaa ja totesi että tämä oli hieman kastunut. Samantien hän vilkasi ikkunaan ja huomasi yllätyksekseen sateen alkaneen sen jälkeen, kun hän oli saapunut kahvilaan. Hetken Annie oli kauhun vallassa, hänen avoautonsa katto ei ollut ylhäällä, eihän se koskaan ollut! Parissa sekunnissa kauhu kuitenkin hälveni, hän muisti että olikin tullut kahvilaan äitinsä autolla, hän oli saanut katumaasturin käyttöönsä koska joutui kuskaamaan veljeään.
Perhanan Edwin. Hänen pitäisi pian lähteä kahvilasta hakemaan veljeään, mutta onneksi hän tiesi, ettei pikkuveli koskaan ollut ajoissa, eli kiirettä ei ollut. Ainakin hän saisi syyn livistää komean urheilijan seurasta, jos hän onnistuisi mokaamaan jotain.
"Siellä vähän sataa, sulla ei tainnut olla sateenvarjoa", Annie yritti avata keskustelua nuorukaisen kanssa, jokseenkin hieman tökkivästi. Tyttö tunsi punastuvansa ja toivoi hartaasti, että meikkiä olisi riittävästi, niin ettei punastuminen näkyisi.

"Yllätys", urheilijanalku naurahti tytön sanoille ehkä aavistuksen ivalliseen sävyyn. Ihme kumma kun hän oli kastunut, ulkonahan satoi. Toisin kun jotkut, hänellä ei ollut autoa jota parkkeerata oven eteen invapaikalle, eikä limusiinikuskia, joka olisi saattanut hänet autolta sisälle sateenvarjon kanssa. Pojalla ei myöskään ollut sateenvarjoa, mistään sadevaatteista nyt puhumattakaan, hän ei omistanut sellaista, vaikka joka kerta sateessa odottaessaan vannoi hankkivansa. Ei vaadittu einsteinia kertomaan, että sade kasteli, jos siinä käveli ilman mitään suojaa. Hiukset olivat sentään säilyneet lähes kuivana, huppari sen sijaan tiputteli vettä ja farkut olivat takertuneet inhottavasti ihoon, tennarit imeneet sisäänsä varmasti koko lätäköllisen vettä. Olo ei kuitenkaan ollut laisinkaan niin surkea kuin minuutti sitten - sormet olivat lämmenneet, vastapäätä kaunis tyttö ja edessä kuuma kahvi. Hyvällä tuurilla hän ehtisi kuivua juuri sopivasti, että ehtisi kastua uudelleen juostessaan bussiin.

Fabian pari merkille kuinka jännittyneeksi tyttö muuttui hänen saavuttuaan. Hän olisi voinut vannoa toisen punastuneen meikkikerroksen alla.
"Ei ollu, en mä muuten olis märkä", poika huomautti ja kallisti virnistäen päätään, hörppäsi kahviaan ja mittaili tyttöä häpeilemättömän intensiivisesti katseellaan. Ei rintavakoa, kuten moni muu olisi tehnyt, enemmän urheilijanalku kiinnitti huomiota siihen, kuinka tuon katse harhaili ulos, selkä suoristui jännityksestä, huulilla kävi kireä hymy ja sanoissa oli tietty kaiku. Olihan se hyvä, että edes toinen oli varautunut. Fabian tiesi, etteivät kaikki ihmiset pitäneet siitä, että saivat tuntemattomia seurakseen kahville, hän kuitenkin piti, joten väliäkö muilla. Kyllä brunette varmasti olisi kertonut, jos blondin saapuminen olisi jotenkin tavattoman paljon häirinnyt.
"Ootaksä jotakuta?", urheilijanalku kysyi, "vai miks sä tähyilet ulos? Kiire lähteä?". Fabian nojasi toisella kyynerpäällä pöytään, naputti pöytää huomaamatta sormillaan päässä soivan biisin tahdissa. Ei tietoakaan samanlaisesta jännityksestä kun tytöllä vastapäätä. Blondi ei tiennyt tuon nimeä eikä mitään muutakaan, mutta saattoi ulkonäön perusteella väittää tuota hyvin mielin joko cheerleaderiksi tai rikkaaksi pennuksi.

Annie hymyili hieman hermostuneesti huomattuaan pienen ivanpilkahduksen pojan äänessä. Tietysti tämä oli huomannut miten jännittynyt tyttö oli, yleensä cheerleaderit suhtautuivat urheilijapoikiin innostuneen flirttailevasti, mutta Annien suhtautuminen oli pikemminkin nörttitasoa. Hänen mieskontaktinsa rajoittuivat lapsuudenystävä Frediin, ensimmäiseen (lyhytaikaiseen) poikaystävään Timothyyn ja pikkuveli Edwiniin. Koulussa hän ei juuri ollut poikien kanssa tekemisissä, paitsi jos hänen piti tehdä joku kouluprojekti ja sattumoisin opettaja oli määrännyt hänet jonkun pojan pariksi. Annie ei voinut muuta kuin hävetä itseään.

"Jätitkö sä autos kotiin kun jouduin käveleen sateessa?" tyttö yritti parhaansa mukaan jatkaa keskustelua hermostuneisuudestaan huolimatta, hän halusi ettei tämä nuorukainen pitäisi häntä ihan luuserina.
Nuori nainen pisti merkille urheilijan katseen tutkivan häntä, puolet tytöstä oli hämmentynyt, puolet tunsi pientä pistelevää tunnetta. Komea mies tarkkaili häntä, eikä hän ilmeensä perusteella ainakaan nähnyt mitään vastenmielistä.
"En mä oota ketään, mun vaan pitää tästä vähän ajan päästä lähteä hakemaan mun pikkuveljeä", tyttö hymyili jo hitusen rennompana, urheilijanuorukainenkin puhui hänelle omasta aloitteestaan, joten Annie uskalsi hieman rentoutua pojan seurassa.
"Mm, oon muuten Annie. Annie Ashworth", tyttö esitteli itsensä toivoen että vaalea nuorukainenkin kertoisi nimensä.
Samalla Annien kännykkä piippasi, hän oli saanut tekstiviestin. Tyttö lukaisi sen nopeasti, Edwin ilmoitti harkkojen loppuneen jo nyt, hän kävisi vielä suihkussa ja sitten Annien pitäisi olla paikalla. Paljon aikaa kahvilassa lorvimiseen ei enää jäisi, mutta nyt kun hän oli onnistunut saamaan jonkinlaisen sävelen keskusteluun omalta puoleltaankin, hän ei ihan vielä halunnut lähteä. Kai pikkuveli odottaisi.

"Mä olen ikiliikkujasielu, mä juoksen" Fabian vakuutti, mutta idioottikin olisi tajunnut hänen vitsailevan. Ei poika vapaaehtoisesti olisi juossut sateessa edes bussipysäkille, mutta koska muita vaihtoehtoja ei ollut.. Parempi vain juosta bussipysäkille kun koko matka kotiin. Hän oli jopa harkinnut äidille soittamista ja kyydin mankumista, mutta tiesi sen johtavan siihen, että auto olisi ihan kettuilun vuoksi käytössä vielä vähän useammin. Vanhemmat olivat vakuuttuneita siitä, että pojan olisi hyvä aina välillä kävelläkin ettei vain kusi nousisi päähän. Harmi vain, ettei blondia ihan niin helposti pudotettu pilvilinnoista. Hän oli niin tottunut siihen asemaan, jossa oli koulussa, että piti sitä jo itsestäänselvytenä. Ihan normaaliahan se oli, että hyvännäköiset cheerleaderit flirttailivat avoimesti, nörtit oikein tarjoutuivat tekemään tehtävät puolesta ja opettajat eivät hylänneet, vaikka puolet vuoden tehtävistä olisi tekemättä. Jalkapallohan vei luonnollisesti niin paljon aikaa, ettei opiskeluun vain voinut suhtautua samanlaisella intohimolla. Väliäkö sillä, että Fabian osasi hädintuskin lukea ja laski edelleen helpot yhteenlaskut sormin, hänhän osasi juosta pelikentällä, ja se kompensoi kaikkia muita heikkouksia.
"Oikeesti oon kyllä bussilla liikenteessä, avartaa kummasti maailmankuvaa kun istuu puoli tuntia sammuneen juopon vieressä", poika avautui vakavalla naamalla.

Brunette alkoi pikkuhiljaan saada suustaan puhetta ja rentoutuakin. Fabian oli tyytyväinen, tytöstä ei olisi paljon seuraa, jos tuo jököttäisi kauhuissaan paikallaan ja änkyttäisi typeryyksiä joka väliin. Brunette oli selvästi epäsosiaalisempi kun ulkonäkö antoi ymmärtää. Tyttö oli onnekas, kun näytti niin hyvältä, koska ujot ja.. Eivät niin kovin hyvännäköiset harvoin saivat kovin paljon ystäviä. Hyvännäköiset saivat olla luonteeltaan ihan mitä halusivat ja pysyivät silti kermassa. Näkihän sen koulussa heti kun kermaa katsoi, puolet oli omahyväisiä kusipäitä, jotka vain sattuivat näyttämään keskimääräistä paremmalta.
Pikkuveljistä ei ollut mitään muuta kun harmia. Nyt kun pojan ei vaihteeksi tarvinnut huolehtia omastaan, tytön puuttui tilanteeseen ja pakotti urheilijanalun sittenkin odottamaan yksinään. Toisaalta Fabian huomasi bruneten puheissa valoisankin puolen - tuolla oli auto. Ehkä Fabian saisi pummattua kyydin? Ja ei, hän ei tuntenut laisinkaan huonoa omaatuntoa siitä, että oli valmis käyttämään tyttöä hyväkseen.

"Fabian", urheilijanalku esittäytyi ja hymyillen kätteli tyttöä muodollisesti pöydän yli. Annie.. Nimi ei varsinaisesti kalskahtanut tutulta, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteivätkö he olisi ennen nähneet. Blondilla oli varsin huono nimimuisti.
"Miks sun pitää hakea se?"

Poika selitti jotain ikiliikkumisesta, ulkonäön puolesta se saattoikin olla totta, mutta pojan äänensävy kertoi, että hän vain vitsaili. Hetken päästä hän jo jatkoikin kulkevansa bussilla. Brunetin kulmakarvat kohosivat vähän tämän uutisen kuullessaan, eikö urheilijapojalla ollut varaa autoon? Annie oli hämmästynyt, ei hän äkkiseltään keksinyt yhtään paremman porukan ihmistä jolla ei olisi omaa kulkuvälinettä, tai ainakin sisaruksen kanssa jaettua autoa. Anniella itsellään oli oma avoauto, mutta hän ajoi vanhempiensa autoillakin aika paljon, varsinkin äitinsä maasturilla. Isällä kun oli autoliike, autot kulkivat helposti myös perheen omaan käyttöön.
"Aijaa, no hö. Asutko sä kaukanakin?" Annie tiedusteli, bussissa kulkeminen oli varmasti melko epämiellyttävää, puhumattakaan sitten jos juoppoja punkesi viereen. Nuori nainen ei ollut juuri koskaan kulkenut bussilla, vain pari kertaa elämässään, nekin lyhyitä matkoja.

Annie mietti hetken pitäisikö hänen jo lähteä, mutta torjui ajatuksen lähes samantien. Autolla pääsi lujaa, jos sattui liikaa myöhästymään. Tai no, jos ruuhka sattui päälle niin ei aivan niin lujaa. Ehkä hänen pitäisi tekstata Edille, että myöhästyisi.
Urheilijanuorukainen esittäytyi Fabianiksi, Annie nyökkäsi nimen kuultuaan ja tarttui ojennettuun käteen. Ei hän tunnistanut nimeä, vaikka yleensä nimet jäivät helposti hänen päähänsä. Ei kai sitten kukaan vain ollut sattunut mainitsemaan nuorukaista hänelle.
"Sillä ei oo vielä omaa autoa, tai no, se täyttää kohta vasta 15, joten joudutaan kyytimään sitä. Äiti on jossain kauneushoitolassa ja isällä kai vaan jotain työkiireitä, niin mä olen sitten se joka joutuu hakemaan Edin", Annie selitti Fabianille tämän udeltua miksi tytön piti hakea pikkuveljensä.
"Ed pelaa myös jalkapalloa... Todennäköisesti hänkin tulee Astoniin ja liittyy joukkueeseen, mutta epäilempä että sä olet jo lähtenyt koulusta silloin", Annie virnisti Fabianille, tyttö tiesi että tämän täytyi olla kolmasluokkalainen, sillä kakkosella hän ei ainakaan ollut, eikä ulkonäkö antanut mitään syytä olettaa että urheilija olisi nuorempi.

Bruneten reaktio paljasti, ettei tuo koskaan ollut edes ajatellut, ettei jollain ehkä olisikaan varaa johonkin niin pieneen investointiin kuin autoon. Tytön järkyttynyt ilme sai pisteet putoamaan urheilijanalun silmissä heti. Pojan teki mieli järkyttää tyttöä lisää kertomalla, ettei hän myöskään asunut kartanossa, heillä ei ollut uima-allasta, ei isoa televisiota eikä edes omaa baaria, että hän oli säästänyt ikuisuuden saadakseen ostettua ne muutamat merkkivaatteet, jotka omisti ja laittoi rahaa sivuun autoa varten aina kun pystyi. Fabian oli ihan tavallinen ihminen tavallisesta perheestä, hän asui tavallisessa naapurustossa, keskellä tavallisia ihmisiä, omasi tylsän, tavallisen elämän ja tavallisia tavaroita. Kuinka tylsää. Poika oli elämäänsä oikeastaan melko tyytyväinen - mitä hän olisikaan tehnyt kaapillisella merkkivaatteita, hienolla urheiluauautolla tai kartanolla? Myönnettäköön, että hän olisi halunnut ne kaikki, mutta ei kokenut niitä tarpeelliseksi. Hän pärjäsi hyvin ilmankin.
"Kaikki meistä ei oo syntyny kultalusikka suussa", Fabian tokaisi. Tekikö se hänestä huonomman ihmisen, että hänellä ei ollut hienoa autoa? Ei. Muuttiko se ihmisten käsitystä hänestä? Kyllä. Tosiasiassa puolet hänet tuntevista ihmisistä eivät edes tienneet, ettei hän ollut rikkaasta perheestä, vaikkei blondi häpeillyt asiaa laisinkaan. Ei hän levitellyt asiaa, mutta toisaalta hän ei leveillyt perheellään erityisesti muutenkaan, ei olisi leveillyt, vaikka olisikin asunut merenrantahuvilassa.

Poika pudisteli päätään vastaukseksi. "En oikeestaan, vartti autolla." Seuraavaan kysymykseen vuorostaan mumistiin myöntävästi ja vähän nyökyteltiin. Karkeaa elekieltä, toimi kun ei keksinyt mitään muuta sanottavaa.
Fabian ei koskaan näkisi bruneten pikkuveljeä, eikä hän voinut sanoa, että asia häntä erityisesti häiritsisi. Pääasia olisi, että hän pääsisi ulos Aston Highsta heti, kun olisi saanut todistuksen kauraansa - tervemenoa vaan kaikki tutut ja tuntemattomat. Ei tulisi ikävä. Blondilla oli edessään loistava tulevaisuus; lisää jalkapalloa ja lisää opintojen skippaamista. Ehkä hän joku päivä vielä katuisi sitä, että oli liian saamaton opiskellakseen tosissaan yhtään mitään, nyt se ei häirinnyt laisinkaan.
"Ed..", urheilijanalku maiseteli nimeä suussaan, "mitä paikkaa se pelaa?""

Fabian ilmoitti etteivät kaikki olleet syntyneet kultalusikka suussaan, minkä Annie kyllä ymmärsi, mutta ei hänellä ollut omakohtaista kokemusta siitä, miltä tuntuisi säästää jokaisesta saamastaan rahasummasta vähän ja yrittää kerätä tarpeeksi rahaa johonkin mitä kovasti halusi.
"No joo... Mä vaan kai jostain syystä oon ajatellut että ne, jotka eivät ole suosittuja koulussa ovat köyhiä ja suositut taas rikkaita...", Annie naurahti omalle tyhmyydelleen ja yritti hymyillä vastapäätä istuvalle nuorukaiselle toivoen, ettei tämä ajatellut hänen vain olevan typerä rikas tyttö, joka ei ymmärtänyt muuta kuin rahan päälle. Eihän Annie itseään huonommista oloista tulevia halveksinut, eikä nähnyt itseään paljoakaan parempana, mutta kyllä hän tiesi että hänen oma maineensa kärsisi, jos hän hengailisi julkisesti resupekkojen kanssa. Onneksi Fabian oli kuitenkin urheilija ja hyvässä maineessa koulussa, eikä tästä olisi arvannut ettei hänen perheellään ollut rahaa.

Poika kertoi kuinka pitkä matka hänellä olisi kotiinsa, Annie tyytyi vain nyökkäämään, ei hänellä ollut oikein sanottavaa. Ei hän kyytiäkään kehdannut tarjota.
"Sentteri", cheerleader hymyili kertoessaan veljensä pelipaikasta, he olivat aika hyvissä väleissä keskenään ja Annie jo odotti, että veli tulisi samaan kouluun.
"Nyt mun on varmaan oikeasti jo mentävä, tai Ed saa kohtauksen", hän jatkoi ja nousi pöydästä nostaen laukkunsa käsivarrelleen.
"Tuutko sä samaa matkaa ulos?" tyttö tiedusteli vielä pöydässä istuvalta urheilijalta.

// lyhyt ja töksy, sori : D

/ hyvä toi oli! ( : /

"Ei me missään ladossa kuitenkaan asuta", poika naurahti. Annie tuntui kuvittelevan, että ihminen asui joko pari miljoonaa maksaneessa kartanossa tai pahvilaatikossa, oli joko suosittu tai kiusattu, komea tai järkyttävän ruma.. Ehkä tuo ei oikeasti nähnyt maailmaan niin mustavalkoisena kun antoi olettaa. Toivottavasti.
Brunette ei antanut epäilyksen sijaakaan, etteikö itse olisi sieltä rikkaalta puolelta. Koko olemus oli huoliteltu, vaatteet hienoja ja näyttivät uusilta, ja kallilta. Kyllä urheilijanalkukin tiesi, milloin näki rikkaan ihmisen, vaikkei sellainen itse ollutkaan. Hän oli kuitenkin lähes kolme vuotta roikkunut koulun kermassa - ei hänen ympärillään muita ollutkaan kun ökyrikkaita ja niitä, jotka yrittivät esittää ökyrikkaita. Fabianin onni, että hän sattui pelaamaan jalkapalloa, muuten hän olisi vain tyhmä tavis. Hyvännäköinen ehkä, mutta tavis kuitenkin.

"Eikse oo hei ysiviis syntyny?", blondi varmisti tytöltä ja kaiveli muistikuviaan. Hän oli muutaman muun joukkuelaisen kanssa ollut pitämässä paikalliselle -95 junnujoukkueelle harjoituksia kuukausi pari sitten. Heidät oltiin haluttu paikalle esimerkeiksi siitä, mitä kaikkea saattoi saavuttaa vain pelaamalla jalkapalloa. Heidän tapauksessaan se luonnollisesti tarkoitti ylimääräistä hikitreeniä, hyvää opiskelupaikkaa ja mainetta koulussa, mutta he olivat kertoilleet valmentajan käskystä umpia ja lampia siitä, kuinka pelaaminen vaikutti kaikkeen mielenrauhasta rahatilanteeseen. Sen jälkeen he olivat laittaneet junnut treenaamaan, kuten itse treenasivat, ja saaneet ne kaikki varmasti harkitsemaan koko harrastuksen lopettamista.
"Mä oon aika varma, että pidin sen joukkueelle harjotukset", Fabian katsahti Annieen vähän kysyvästi, "haittaako suo, jos tuun mukaan moikkaamaan?" Kuinka loistava tekosyy pummia kyyti.

"Ette tietenkään", Annie naurahti pojan mukana, mutta alkoi samalla setviä ajatuksiaan, hän oli todella ajatellut että klikki määräsi sen kuinka rikas kukin oli. Tämähän tarkoitti että vaikka joku nörteistä saattoi olla hyvinkin rikas... Hmm.
Eivät Ashworthit kuitenkaan olleet asuinalueensa rikkaimpia perheitä, heidän talonsa oli kaukana alueen upeimmasta kartanosta, vaikka olikin ihan vaikuttava. Tyttö muisti parin viikon takaisen riidan, hänen vanhempansa olivat tapelleet siitä, että äiti käytti liikaa rahaa ulkonäköönsä, hän oli äskettäin käynyt kauneusleikkauksessakin, vaikkei naisen ulkonäössä ollutkaan mitään pielessä, ikääntymisen merkkejä vain hieman.

"Joo, pitäis sen olla", tyttö vastasi urheilijan kysymykseen Edin iästä ja sai pian kuulla, että Fabian oli todennäköisesti pitänyt harkat Edwinin joukkueelle. Annien aivot raksuttivat, hän mietti oliko pikkuveli maininnut jotain Astonilaisista harkkojen pitäjistä, mutta muisti vain Edin maininneen jotain "öykkärijätkistä", jotka olivat "tupsahtaneet häiritsemään". Siinä kyse saattoikin olla Fabianin porukasta, Ed oli kärkevä mielipiteissään ja kaikki häntä vanhemmat nuoret miehet jotka pelasivat jalkapalloa, olivat kuulemma öykkäreitä.
"Hmm, no... Mikäs siinä", tyttö hymyili pojalle joka halusi tulla tervehtimään hänen veljeään. Mahtoikohan tämä kuitenkaan olla motiivi tulla mukaan, mutta ei Annie halunnut estää nuorukaista tulemasta mukaan.

Tyttö purjehti ulos kahvilasta ja suuntasi tienvarteen parkkeeratun valkoisen katumaasturin luokse.
"Hyppää kyytiin vain, matka tosin saattaa kestää hetken, ruuhkaa saattaa olla jonkin verran", Annie huudahti urheilijalle, kaivoi avaimet laukustaan ja avasi auton ovet pienellä painalluksella. Laukku lennähti takapenkille ja Annie kipusi kuskin penkille varoen lyhyehkön hameensa helmaa, se ei saisi vilauttaa pojalle yhtään ylimääräistä. Hänellä oli korkokengät, joilla ajaminen ei ehkä ollut kaikkein helpointa puuhaa, mutta onneksi auto oli varustettu automaattivaihteilla.

Fabian saattoi vain kuvitella, millaisessa talossa Annie asuisi. Hän näki sielunsa silmin valkoisen kartanon, eläinhahmoiksi leikatut puskat ja kynsisaksilla tasoitetun pihanurmikon, valtavan kirjaston, ruokasalin ja ympäriinsä juoksevat palvelijat, peilikäytävän, sametilla sisustetut makuuhuoneet ja valtavat vaatehuoneet.. Poika oli kuitenkin melko varma siitä, että koska he eivät eläneet ranskalaisessa rakkauselokuvassa, todellisuus olisi jotain paljon tylsempää. Ja kuten kaikilla rikkailla, perheellä olisi jotain salattavaa, ruumiita haudattuna lattian alle ja luurankoja kaapissa. Ehkä bisnesmiesisä, joka petti alkoholisoitunutta vaimoaan? Huumekoukussa oleva lapsi, joka oltiin poistettu sukupuusta? Fabianin ei olisi kuulunut miettiä toisten perheasioita, mutta mitä hän muka olisi mahtanut. Kun ajatuksen lähtivät laukkaamaan, niin mikä hän oli niitä pysäyttämään. Urheilijanalku kuvitteli useinkin, että kaikki rikkaat elivät elämää, joka oli kuin suoraan jostain amerikkalaisesta draamasarjasta. Ehkä hän katsoi liikaa telkkaria.
¨
Tytön ulkonäössä oli jotain, mikä sai tuon näyttämään hiukan lukutoukalta. Ei siltä, että tuo lukisi yöt päivät koulukirjoja niska limassa, opiskelisi ja pänttäisi tauotta, vain hiukan keskimääräistä fiksummalta. Fabianilla ei varsinaisesti ollut hyviä kokemuksia kauniista ja fiksuista tytöistä; yleensä ne olivat kusipäitä, jotka vain hämmensivät häntä puheillaan. Urheilijanalku ei ymmärtänyt mitään poliitiikasta tai maailman tilasta yleensäkään, eikä hän myöskään halunnut vaivata päätään sellaisilla asioilla. Miksi hänen pitäisi kantaa huolta koko ihmiskunnan tulevaisuudesta, kun omassakin elämässä oli välillä liikaa käsitettäväksi? Jos koki vaikeaksi suunnitella päivän ruoat, ei ollut oikea ihminen miettimään ratkaisua nälänhätään. Jätettäköön mullistavat teoriat muille keksittäväksi.

Fabian ei epäillyt, etteikö Annie olisi tajunnut pikkuveljeään tekosyyksi. Poika kaipasi kyytiä ja seuraa, näin hän sai helposti molempia. Brunette ei myöskään näyttänyt siltä, että asia olisi häntä häirinnyt vaan kutsui blondin vain sinisilmäisesti mukaansa. Typerää sinänsä, eihän tuo olisi tiennyt, vaikka Fabian olisi sekopää raiskaaja. Urheilijanalku seurasi tyttöä autoon vakuutellen, ettei kesto haittaisi, heitti kassinsa takapenkille ja istui pelkääjän paikalle.
"Miten sä pystyt ajaan tollasilla kengillä?", poika ihmetteli ääneen ja katsoi hämmentyynenä Annien jaloissa olevia korkokenkiä. Ei hän vain saisi tuollaisilla koroilla ajettua metriäkään.

Urheilijapoika heitti kassinsa Annien kassin kaveriksi takapenkille ja kipusi pelkääjän paikalle istumaan. Samassa hän jo ihmettelikin miten tyttö pystyi ajamaan korkeiden korkojensa kanssa.
"Oon mä tätä harjotellut, sitäpaitsi tällä autolla ei ainakaan tarvitse kytkintä käyttää", Annie naurahti ja käynnisti auton. Hetken aikaa hän joutui odottamaan ennen kuin pääsi puikahtamaan liikenteen joukkoon ja juuttuikin sitten heti ensimmäisiin liikennevaloihin.
"Onko sulla sisaruksia?" brunetti uteli vieressään istuvalta pojalta. Annie itse oli kasvanut perheensä keskimmäisenä lapsena, ollen kuitenkin melkoisen läheinen kummankin sisaruksensa kanssa. Luonteeltaankin hän tunsi tipahtaneensa välikköön, Vanessan ollessa vakavamielinen ja kaavoihin kangistunut, Edwin oli innokas, temperamenttinen ja kärkevä nuorimies, Annie taas hieman varautunut ja herkkä, mutta vaihtelunhaluinen.

Kännykkä piippasi kärttyisesti takapenkillä, Annie oli täysin varma että Ed pommitti häntä "TUU JO" -viesteillä, joten tyttö ei vaivautunut kuikeloimaan kännykkää takapenkiltä. Matka taittui nopeammin kuin hän oli ajatellutkaan, ja pian hän huomasikin tutun, kiukkuisen hahmon tienvarressa.
"Kuka toi on?" Ed tiedusteli Annielta pungetessaan takapenkille oman laukkunsa kanssa. Poika ei ollut tottunut näkemään miehiä sisarensa seurassa, joten odottelun aiheuttama kiukku hälveni yllätyksen tieltä.
"Fabian, samasta koulusta", tyttö kertoi nopeasti tajuten samalla, ettei tiennyt urheilijan sukunimeä, poika oli esitellyt itsensä vain etunimeltä.
"Aha, mikä pidätteli sua, olittekste kuhertelee jossai?" Ed kiusoitteli sisartaan auton huristessa edelleen paikoillaan.
"Ei oltu, kahvilla vain", Annie punastui rajusti, odotti hetken toivoen punan laskeutumista ja kääntyi sitten Fabianin puoleen.
"Voin sitten varmaan heittää sut samalla kotiin, joten neuvoppa minne ajetaan", tyttö tiedusteli tuntien itsensä taksikuskiksi, tässä hän ajelutti nuoria miehiä ympäri kaupunkia äitinsä kalliilla autolla. Ed varmasti juoruaisi kotona, että Annien kyydissä oli ollut joku nuori mies, varsinkin isä olisi kiinnostunut tietämään mistä oli kyse. Richard oli hyvinkin suojelevainen tytärtään kohtaan, hänen mielestään Annie oli aina ollut liiankin haavoittuvainen eikä kestänyt ulkomaailmaa niin hyvin kuin sisaruksensa.

/ Kiitos pelistä! ( : /

Poika nyökkäili vastaukseksi. Ilmeisesti koroilla ajaminen onnistui hyvin, ainakin he pääsivät sulautumaan ruuhkaan suuremmitta ongelmitta. Harjoitus oli selvästi tuottanut tulosta.
Oli Fabianilla sisaruksia, ikävä kyllä. Pikkuveli, joka oli samassa koulussa, klikitetty rokkareiden joukkoon ja tunnettu siitä, että sammuili minne sattui ja luoja ties kenen kanssa - aivan liian monta kertaa urheilijanalku oli joutunut korjaamaan nuoremman kotiin katuojasta tai pelastamaan turpakeikalta. Mitä sitä ei perheen vuoksi tekisikään.. Useimmat eivät osanneet yhdistää poikia toisiinsa, vaikka heillä luonnollisesti oli sama sukunimi ja hyvin samankaltaiset nimet muutenkin, he jopa puhuivat samanlaisella saksalaisella korostuksellakin. Ulkoisesti he olivat kuitenkin kuin toistensa vastakohdat, eivätkä henkiselläkään tasolla erityisemmin kohdanneet. Siinä missä Fabian nautti muutamasta kaljasta, hyvästä seurasta ja naisesta kainalossa, kelpasi pikkuveljelle pojan käsityksen mukaan viinan ja pillereiden jälkeen kuka tahansa ja läheinen puska. Urheilijanalku ei myöskään kiinnittänyt huomiota ulkonäöllään samalla tavalla, ei antanut ihmisille syytä osoitella ja nauraa peräänsä. Piirteiden samankaltaisuus jäi helposti huomaamatta tyylien erilaisuuden takia, eikä Fabian ainakaan laittanu sitä laisinkaan pahakseen. Ei hän pikkuveljeään häpeillyt, muttei myöskään halunnut välttämättä kuunnella muiden ivallisia haukkuja ja naureskelua. Hän ei voisi jättää sellaista kostamatta, eikä välttämättä halunnut hieroa riitaa muiden urheilijoiden kanssa.
"On mulla pikkuveli", poika myönsi harkinnan jälkeen, "Felicjan, tokalla luokalla. Värikäs keesi, rokkari.. " Blondi ei ihmettelisi, vaikka Annie olisi pikkuveljestä joskus kuullutkin. Vaikka Fabian vältteli nuorempaansa koulussa varsin taidokkaasti, ei se tarkoittanut, ettei Felicjan värikkäällä olemuksellaan kiinnittäisi muiden huomiota, etenkään, kun oli ilmeisesti vielä samaa ikäluokkaa bruneten kanssa.

Urheilijanalku oli jo pitkään sulkenut silmänsä koulun alemmilta klikeiltä. Hän tunsi kermalaiset, muita hän ei oikeastaan huomannutkaan. Oli niin helppo unohtaa nörttien ja tavisten surkea elämä, kun niihin törmäsi vain silloin, kun kaipasi palvelusta tai tekemistä. Mikä olisikaan ollut parempi tapa viettää aikaa kun heitellä nörttien laukkuja tai töniä niitä ympäriinsä?
Annie pysähtyi noukkimaan selvästi ärtyneen pikkuveljensä kyytiin ja punastui välittömästi tuon sanoista. Punastuminen olisi ollut hyvä veto, jos tyttö olisi halunnut veljensä uskovan, että oli juuri maannut tämän mukana olevan urheilijapojan kanssa, mutta koska tuo oli juuri vakuutellut päinvastaista se tuskin oli syy. Fabian ei punastunut, mutta virnisti kyllä. Kyllä hän mielellään olisi kuherrellutkin bruneten kanssa, toistaiseksi kyyti kuitenkin riitti. Ja ehkä puhelinnumero."Seuraavasta vasemmalle."

Urheilija neuvoi Annieta kääntymään seuraavasta risteyksestä vasemmalle, samalla suunnalla sattumoisin sijaitsi myös Ashworthien koti.
Ed hakkasi uutta puhelintaan takapenkillä innokkaasti, varmaan jo tytöt tekstailivat hänelle, olihan pojalla jo sen verran ikää, että toinen sukupuoli innosti.
Muutamista liikennevaloista ajettuaan tyttö vilkaisi vierellään istuvaan vaaleaan nuorukaiseen, mutta tämä ei sanonut mitään, joten Annie päätti jatkaa kääntymättä. Autossa vallitsi hiljaisuus jota tyttö ei uskaltanut rikkoa, ei hänellä oikein ollut puhuttavaa, tai ehkä hän olisi halunnutkin udella jotain nuorukaiselta, muttei kehdannut, varsinkaan kun Ed istui takapenkillä korvat hörössä.
"Musta tuntuu että me ajetaan ensin meidän kodin ohi... Ed, haluutsä jäädä jo nyt pois kyydistä?" Annie kysäisi pikkuveljeltään, joka ei ollut huomannut että he olivat tulleet jo tutulle asuinalueelle.
"Jooo, mä jään pois. Teille jää enempi tilaa olla kahestaan..." poika naurahti luoden merkitsevän silmäyksen ensin sisareensa ja sitten pelkääjän paikalla istuvaan nuoreen mieheen.
Annie pysäytti auton harmaan, melko kookkaan tiilitalon eteen ja Ed pomppasi samantien ulos. Annie ja Fabian olivat taas kahden autossa.

"No, nyt sitten näit minkälaisessa talossa asun", Annie sanoi hymyillen varovasti urheilijalle, hän ei halunnut kehuskella, joten hän yritti parhaansa kuulostaakseen mahdollisimman normaalilta.
Auto lähti taas liikkeelle ja tyttö ajoi Fabianin ohjeiden mukaan tämän kotia kohti. Matkalla Annien päässä surisi, olisikohan hän jo voinut ihastua tuohon nuorukaiseen? Ei, ei varmaankaan, ei se näin nopeasti olisi mahdollista, varsinkaan hänelle. Annie ei ihastunut helposti, vaikka nostikin miehet yleensä jalustalle naisiin verrattuna, hän yksinkertaisesti vain yleensä arvosti miehiä enemmän.
Auto pysähtyi Fabianin kodin eteen ja Annie loi toiveikkaan katseen nuorukaiseen. Hän haluaisi tavata uudestaankin, ehkä poikakin halusi?
"Hmm, oli ihan kivaa. Kiitos seurasta", tyttö hymyili ja toivoi mielessään, että Fabian pyytäisi häneltä puhelinnumeroa tai mikä parasta, sopisi uuden tapaamisen jo nyt.

Annien mieliksi Fabian piti suunsa kiinni. Tyttö vaikutti siltä, että häpeilisi mukaan nappaamaansaa poikaa, ei halunnut pikkuveljensä kuvittelevan mitään. Kaikesta saattoi huomata, ettei brunette yleensä ajellut poikien kanssa ympäriinsä. Käytös kieli. Tyttö ujosteli, punastui ja oli jännittynyt heti kun blondi oli tupsahtanut paikalle ja lyöttäytynyt seuraan - olihan tuo hetken ollut vähän rennompikin, puhunut ja hymyillyt, pikkuveli oli kuitenkin tupsahtanut paikalle huonoon aikaan.
Urheilijanalun mielestä ujostelu oli oikeastaan melko suloista. Ketä tahansa nörttiä tai tavista hän olisi halveksinut mokoman käytöksen takia, mutta kun kyseessä oli kermalainen.. Silloin se oli ihan okei. Oikeastaan aika kivaa. Poika tykkäsi haasteista, ja epävarman ihminen saaminen rentoutumaan oli haaste. Jotkut ihmiset olivat niin ujoja, että se oli jo häiritsevää, Annie oli kuitenkin vain hiljainen ja sellaisella tapaa epävarma, että olisi vain tehnyt mieli taputtaa päälaelle ja nauraa, murtaa jää parilla (pervolla) vitsillä ja osoittaa, että kaikki oli ihan hyvin. Blondi piti hiljaisista ja kauniista tytöistä, ne viihtyivät kainalossa eivätkä aukoneet päätään, eivät nolanneet itseään julkisesti tai väsyttäneet kaikkia jaarittelemalla luoja ties mistä kaikesta.

"Se on hyvissä käsissä", urheililijanalku lupasi Edille tuon noustessa pois autosta. Ei Fabian ajatellut saavansa nyt edes suudelmaa, ei näin siveelliseltä tytöltä, kunhan vihjasi ja antoi brunetelle punastumisen aihetta.
"Se ei vastaa yhtään mun kuvitelmia", blondi totesi tekodramaattisen pettyneellä äänellä, "mä odotin vaaleenpunasella pilvellä leijuvaa valkosta linnaa. Mut ihan hienohan toi on." Pojan oman perheen talo oli kuin keskeneräinen jäljennös tytön talosta - pieni omakotitalo, kaksi kerrosta, muutama huone, pieni piha, sotkuinen nurmikko ja leikkaamattomia puskia.. Muuta yhteistä niissä ei tainnut ollakkaan kuin ulkosivun väri. Kun tietä jatkoi eteenpäin ja kääntyi muutaman kerran, saattoi huomata, kuinka talot muuttuivat pienemmiksi, puitteet vaatimattomammiksi ja kadut arkisemmiksi. Kaiken sen harmaan tavallisuuden keskellä oli myös Chalettien talo.

"Kuten myös, ja hyvää yötä", Fabian toivotti, hymyili, kaappasi laukkunsa takapenkiltä ja nousi ylös. Ei mitään ihmeellisempää. Ei jäähyväishalia, intohimoista suudelmaa tai itkunsekaisia hyvästejä.. Toisaalta, kuka niitä olisi odottanutkaan? He eivät eläneet draamakomediassa.