Do you wanna scream?

/ Freya tyttönsä kanssa
Anteeks tökerö ; ss/

Musta Cadillac escalade kiisi tasaista asfalttia pitkin, luisui tiukoissa kurveissa käskyn käydessä, kiihtyi, kääntyi ja jarrutti lähes ajatuksen voimalla, reagoi ajajansa pienempiinkin liikkeisiin, ja mikä parasta, näytti hyvältä. Fabian olisi tappanut sellaisesta autosta, pelkääjän paikalla istuminen oli kuin hieroisi suolaa haavoihin. Kotona odotti autotallissa vain kermanvärinen mersu, isän työsuhdeauto, jota tuo suojeli viimeiseen asti pölyhiukkasiltakin, ja äidin vanha citroen, jolla ei kehtaisi ajaa lähelläkään San Diegon keskustaa, molemmat mitättömiä halpisautoja cadillacin rinnalla. Poika olisi miellään vaihtanut paikkaa ajajan kanssa, mutta tiesi, ettei kannattanut edes pyytää. Toinen oli autonsa suhteen vähintäänkin ylisuojeleva, eikä urheilijanalulla välttämättä ollut maailman rauhallisin ja vakain ajotyyli. Hän ei niinkään välittänyt liikennesäännöistä tai nopeusrajoituksista, kunhan paineli menemään talla pohjassa. Oikeastaan blondilla ei tällä hetkellä juuri tästä syystä ollut edes korttia, se ei kuitenkaan estänyt häntä ajamasta aivan kuten aiemminkin.

Suureen autoon oli pakkautunut viisi äänekästä urheilijaa, musiikki huusi ja jumputtava basso tavoitti varmasti niiden kaikkien korvat, jotka sattuivat asumaan muutaman kilometrin säteellä. Sääli niitä hienosrouvia, jotka olivat menneet nukkumaan jo keskiyöllä. Edessä oli rauhaton yö, nuoriso ei pysynyt perjantai-iltana neljän seinän sisällä, ei, kaikki suuntasivat juhlimaan, päästelemään höyryjä ja nollaamaan koulustressin - mikäli sellaista sattui olemaan. Fabianilla ei ollut, hän halusi vain juhlimaan. Kuten joka perjantai. Juhlimisen aihetta myös löytyi, koska joukkue oli voittanut tämäniltaisen pelin, mikä tarkoitti myös sitä, että kaikki olivat vielä tavallistakin riehakkaampia. Bilepaikalle asti ei oltu jaksettu odottaa, vaan takapenkillä oltiin jo aloiteltu usealla kaljalla, yksi löytyi edessä istuvan blondinkin kädestä. Alkoholi oli illan mittaan noussut jo hiukan päähän, ei kuitenkaan niin paljon, että vaikutuksia olisi vielä itse huomannut. Puheenaiheita vain oli tavallista enemmän ja nauratti.

"Se on toi iso tiilitalo", Fabian hihkaisi kuskille ja tökki ikkunaa tuon yli kumartuen. Siinä missä muut luottivat törmäävänsä kotibileissä tuttuihin, urheilijanalku oli päättänyt pelata varman päälle. Hän oli kesken matkaa keksinyt, että voisi käydä hakemassa mukaan sen nätin bruneten, johon oli törmännyt aiemmin - se vaikutti siltä, että vietti ihan liian vähän aikaa ulkona. Ei Fabian voinut väittää muistavansa sen nimeä, mutta asuinpaikan kyllä muisti.
Auton pysähtyessä poika hyppäsi ulos ja kiirehti etuovelle rämpyttämään ovikelloa. Mielessä ei käynytkään, että tavalliset ihmiset olivat nukkumassa tähän aikaan yöstä. Hyvän ensivaikutelman tehdäkseen Fabian pöyhi ennestäänkin sotkettuja hiuksiaan, suoristi vaaleansinisiä, roikkuvia farkkujaan, jolta oli kiritty lanteille mustalla kangasvyöllä ja tiukkaa valkoista t-paitaansa, jota kuvista kullan värinen logo. Ympärillä leijui vahva kaljan ja tupakansavun haju.

(taisin innostua vähän... :---D)

Annie istui huoneensa lattialla ja tutkaili ympäri lattiaa levittämiään vaatteita. Hän ei ollut käynyt ostoksilla hetkeen, mutta kyllä kaapista löytyi vielä muutama vaatekappale jota hän ei ollut käyttänyt kertaakaan, oikeastaan vain siksi ettei käyttötarkoitusta ollut tullut eteen. Tyttö nousi ylös ja nosti lattialta pari sievää cocktailmekkoa roikkumaan takaisin kaappiin. Ne eivät ainakaan saisi rypistyä sinä aikana kun odottivat ensimmäistä käyttökertaansa. Cheerleader suki hiuksiaan miettiessään pitäisikö hänen heittää vanha lempipaitansa roskiin, siinä oli saumassa kaksi pientä reikää, mutta hän rakasti paitaa yli kaiken. Äiti järkyttyisi jos näkisi paidan tytön yllä, mutta Annie ei aikonutkaan käyttää paitaa enää julkisesti, yöpaidaksi se kyllä vielä kelpaisi. Tyttö oli tunkemassa paitaa vaatekaappinsa perukoille talteen, kun ovikello soi. Hän oli kuulevinaan musiikinrytkettä pihalta, mutta aavisteli että paikalle oli tullut vain Edin meluisia kavereita hakemaan poikaa ulos. Siitä huolimatta Annie hipsi portaisiin ja kurkisti kaiteen yli nähdäkseen, kuka oli saapunut.

Mabelle Ashworth oli parhaillaan laittamassa itselleen kampausta illan grillijuhliin joihin hän olisi menossa miehensä kanssa. Juhlat olivat Richardin liikekumppanin vaimon järjestämät, eikä Mabelle pitänyt yhtään kyseisestä rouvasta. Mutta miesten ystävyyden (ja bisnesten...) vuoksi rouva Ashworth näki vaivan lähteä miehensä kanssa juhliin. Naisen korviin kantautui jostain kovaa musiikkia ja hän nousi närkästyneenä seisomaan katsoakseen ikkunasta keitä vandaaleja heidän kotinsa lähistöllä liikkui. Mabelle ei ehtinyt ottaa kuin askeleen kohti ikkunaa, kun joku pompotti ovikelloa. Nainen suki hopeaa mekkoaan hieman alemmas ja käveli korot kopisten ovelle. Tulivatkohan mökääjät hakemaan hänen poikaansa?
”Hei. Kukahan sinä mahdat olla?” Rouva Ashworth tiedusteli ovella seisovalta Fabianilta. Naisen nenä rypistyi hieman hänen haistaessaan pojan varmastikin jo juoneen ja polttaneen tänä iltana. Jos hänen poikansa hengaili tuollaisten kanssa, Ed tarvitsisi puhuttelun...
”Jos tulit hakemaan Ediä, hän ei ole kotona”, Mabelle sanoi halveksuvaan sävyyn ja oli jo sulkea oven, kun Annie syöksähti portaita alas.
”Fabian, moi! Äiti, ei hän tullut Edin vuoksi, hän on tuttaviani”, tyttö sanoi arasti hymyillen samalla kuin hänen äitinsä kulmakarvat nousivat hitusen. Oli ihme että ne ylipäätään liikkuivat mihinkään, sen verran rouva Ashworth oli testannut botox-ruiskeita ja ollut jopa lekurin veitsen allakin.
”Mmm, vai niin. Muistakin olla kotona ajoissa”, Mabelle tokaisi edelleen pieni piikki äänessään ja purjehti sitten takaisin viimeistelemään kampaustaan. Annie pyöräytti silmiään ja suuntasi katseensa takaisin ovella seisovaan poikaan.
”Sori, äiti on vähän... tollanen. Tulitsä hakemaan mua johonkin? Oota, mä tuun kohta! Istu vaikka sillä aikaa tohon”, Annie puhua pölpötti hieman turhankin innoissaan ja huiski viimeisen lauseensa kohdalla kohti pientä nojatuolia joka nökötti eteisen pöydän vieressä. Tytön innossa oli puolet riemastumista, puolet sitä että mitä nopeammin hän puhuisi, sitä nopeammin hän pääsisi piileksimään huoneeseensa ja valitsemaan uuden asun. Nuori nainen ei voinut uskoa että Fabian oli tullut hakemaan häntä ulos kavereidensa kanssa! Innostuksesta näkyi varmasti hyvinki se, ettei Annie kovin usein ollut lähdössä nuorukaisten kanssa ulos, silloin tällöin vain ystäviensä kanssa.
Tyttö rynnisti takaisin yläkertaan ja vetäisi kaapista toisen juuri sinne laittamansa cocktailmekon. Hetken mietittyään hän vetäisi kaapista myös asuun sopivat avokkaat ja sujahti nopeasti valitsemaansa asuun. Hiukset hän päätti jättää auki, ne olivat loivasti kiharoilla, kampaus sopi niin arkeen kuin juhlaankin. Meikki oli jo valmiiksi ihan kelvollinen, joten Annie päätti jättää ylimääräisen pakkeloinnin sikseen, ettei Fabianin tarvitsisi odottaa häntä kauaa. Tyttö nappasi vaatekaappinsa ovessa roikkuvan pienen laukun ja tunki sinne puhelimensa, hieman rahaa ja muutamat meikit hätävaraksi. Pieni suihkaus Chanelin hajuvettä viimeisteli Annien asun ja hän lipui alakertaan.
”Mennäänkö?”

Pojan hyvän ensivaikutelman antaminen unohtui heti, kun oven avasikin vaaleatukkainen nainen kimaltelevassa mekossa. Fabianilla kesti hetki, ennen kun hän muisti sulkea suunsa, joka oli jäänyt hämmenyksestä hiukan auki ja puhuakin jotain. Olisi ollut parempi kaikille, jos blondi olisi vain pysynyt hiljaa - koska tytön nimi ei muistunut pieleen, puhui hän hiljaa mutisten hyvännäköisestä brunetesta, tuijotteli vuoroin kenkiään ja vilkuili naisen reaktiota. Poika oli typeränä kuvitellut Annien asuvan yksin, mutta näin jälkikäteen mietittynä.. Ei se tietenkään asunut. Ei isollakaan opiskelijabudjetilla maksettu tälläisiä puitteita, sitä paitsi pikkuvelikin asui samassa talossa. Blondi olisi voinut hakata päätään siihen tiiliseinään, jonka vieressä hän vaivaantuneena seisoi. Kuinka hidas ihminen saattoikaan olla?
Kimallemekkoisen naisen ikää oli vaikea päätellä, eikä urheilijanalku ollut oikein selvillä siitä, puhuiko äidille, isosiskolle vai kenties jollekulle muulle. Mekosta päätellen tuskin ainakaan palvelijalle. Nainen näytti vanhalta, mutta koska naamassa ei ollut ryppyjä tai roikkuvia silmäluomia, olisi tuo yhtä hyvin voinut olla vajaa kolmykymppinen. Ehkei ihan, mutta aika lähelle ainakin. Äidit ja iättömät ihmiset olivat karmivia.

Blondi seisoi hölmistyneenä paikallaan peläten joutuvansa jonkinlaiseen ristikuulusteluun. Pitäsikö hänen väittää, että oli viemässä brunettea katsomaan balettia tai musikaalia? Missä rikkaat ihmiset edes kävivät treffeillä? Sen Fabian ainakin tiesi, ettei vanhemmille tai isosisaruksille saanut puhua kotibileistä. Kimallemekkoinen ei kuitenkaan yllättäen kysynyt mitään vaan vetäytyi sivummalle, kun brunette kiirehti ovelle jostain talon siimeksistä. Poika huokaisi helpotuksesta, hän oli hetken jo pelännyt, että oli väärällä talolla ja saisi kuulla kunniansa tuolta hyökkäävän oloiselta naikkoselta. Tytöstä ei kuitenkaan paljon seuraa ollut, tuo papatti suu vaahdoten ja ryntäsi sitten paikalta osoitettuaan, mihin Fabianin piti istua. Urheilijanalku olisi mielummin odottanut pihalla kun eteisessä kimallemekkoisen silmien alla, mutta kuuliaisesti istuutui osoitetulle tuolille.
Blondi saattoi vain toivoa, ettei brunette käyttäisi ehostautumiseen niin paljon aikaa kuin tavallisesti. Fabian oli kerran jos parikin odottanut pari tuntia, kun joku tyttö kävi nopeasti puuteroimassa nenänsä ja vaihtamassa paidan. Pihalla olevat pojat eivät jaksaisi kovin kauaa odottaa - ne lähtisivät surutta ja dumppaisivat niin Fabianin kun tämän "deitinkin". Ainakin brunette tuntui kuvittelevan saaneensa deitin, vaikka urheilijanalun päätarkoitus oli vain saada toinen rentoutumaan, saada seuraa hetkeksi ja jättää se sitten keskenään tanssilattialle pullo kädessä.

Fabian harkitsi suunnitelmaansa toiseenkin kertaa kun brunette palasi. Hitto, kyllä hän tuon näköisen tytön voisi pitää kainalossaan vaikka koko illan!
"Mennään vaan", poika nousi ylös ja käveli edeltä pihalle, hänestä tuntui, että kimallemekkoinen tuijotti syyttävästi. Urheilijanalku johdatti tytön autolle ja tajusi siinä vaiheessa, että kaikki paikat olivat jo menneet.
"Tuuksä istumaan mun syliin vai ahtaudutko noiden kanssa taakse?"

Fabian näytti selvästi pitävän Annien asusta, tyttö pisti tämän merkille urheilijan tavasta katsoa häntä. Cheerleader tunsi olevansa jotakin astuessaan ulos ovesta pojan perässä. Ulkona odotti hieno auto, missä istui jo useampia nuoria miehiä. Annieta alkoi jännittää, ei hänestä tuntunut mukavalta istua tupakalta lemuavien nuorukaisten kanssa täyteen ahdetussa autossa. Eihän edes tuntenut kyseisiä miehiä, ainoastaan Fabianin joka parhaillaan tiedusteli halusiko Annie istua hänen sylissään vai takapenkillä. Tyttö pohti hetken, istuako takana tuntemattomien kanssa, vai istahtaa urheilijapojan syliin? Lopulta hän avasi takapenkin oven auki ja punkesi istumaan jonkun nuoren miehen viereen silläkin uhalla että hänen mekkonsa hieman rypistyisi. Ei hän vielä kehdannut Fabianin syliin mennä, eikö se olisi turhan innokasta? Annie ei tahtonut antaa nuorukaiselle vääriä signaaleja, hehän olivat vasta tavanneet toisensa.

Tyttö tervehti varovaisesti muita autossa olevia nuoria miehiä ja tyytyi sitten tuijottamaan edessä olevan penkin selkänojaa. Mitä hän oikein oli tekemässä? Eihän hän edes tiennyt minne miehet olivat menossa. Tunsiko hän edes Fabiania tarpeeksi hyvin luottaakseen tähän? Mitä jos jotain ikävää sattuisi?
"Mihin me ollaan menossa?" brunetti uskalsi avata suunsa varovaiseen kysymykseen, jota hän ei oikeastaan edes suunnannut kenellekään. Toivottavasti miehet eivät veisi häntä johonkin räkälään, missä vain juotaisiin ja riehuttaisiin. Ei Annie sellaisesta pitäisi, ei hän ollut tottunut kovinkaan rajuihin juhliin. Toisaalta, ehkä olisi aika tottua, hänen tulisi kuitenkin näyttää naamaansa useammin juhlissa, ettei häntä alettaisi pitäämään nössönä. Ehkä hän voisi juoda vähän ja livistää sitten sopivan hetken tullen pois, ei kukaan enää humalassa huomaisi yhden ihmisen puuttumista.

/ lyhyt : <

Fabian ei olisi pannut laisinkaan pahakseen, vaikka olisikin saanut vähäpukeisen bruneten syliinsä matkan ajaksi. Ei hän erikseen kehdannut pyytää eikä edes painostaa, hymyili vaan ja nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka tuo päätti sujahtaa mielummin muiden joukkoon takapenkille. Selvästi siveellinen ja ujo edelleen. Oikeastaan se oli ihan hyvä, ainakaan tyttö ei ollut viimeksi ylläpitänyt mitään roolia tai koittanut esittää vaikeasti tavoiteltavaa, tai jos olikin, niin ainakin oli osassaan hyvin vakuuttava ja valmis tekemään töitä pidemmänkin aikaa saadakseen pojan huomion.
Blondi istui etupenkillä lähes sivuttain niin, että pystyi vaivatta seuraamaan takapenkin menoa ja osallistumaan keskusteluun, joka koostui suureksi osin nauramisesta, kiroilusta ja humalansekaisesta insideläpästä.

Urheilijanalulle tuotti vaikeuksia edes kuvitella tyttöä kotibileissä tai reiveissä, tuo näytti enemmän sellaiselta tyypiltä, joka seisoi shampanjalasin kanssa jossain nurkassa tylsistymässä ja keksimättä mitään tekemistä olivat juhlat kuinka hyvät tahansa. Fabian piti tanssimisesta parin kaljan jälkeen, joskus ihan vesiselvänäkin ja hauskanpidosta milloin tahansa. Hän löysi bileissä aina jotain tekemistä, ei tyytynyt vain jököttämään paikallaan ja odottamaan, että tunnelma lähtisi nousuun ihan itsestään. Reiveissä tunnelma oli yleensä loistava ilman, että itse piti tehdä mitään - ihmiset olivat fiiliksissä heti, kun pääsivät hyppimään viinan ja essojen vaikutuksen alaisena bassomusiikin tahdissa. Kotibileet sen sijaan kuolivat joskus pystyyn, ihmiset vain seisoivat hiljaisuuden vallitessa pullot kädessä ja odottivat, että jotain tapahtuisi.
"Joku pentu juhlii synttäreitään", poika vastasi brunetelle tehden aika selväksi, ettei tuntenut tai edes tiennyt bileiden pitäjää. Tuskin tiesi kukaan muukaan, joka paikalla oli.. Tieto bileistä oli vain vahingossa levinnyt, ja kiltteinä ihmisinä kermalaiset olivat tietysti päättäneet mennä pelastamaan tunnelman. Väliäkö sillä, jos joku ekaluokkalainen oli halunnut viettää rauhallisia syntymäpäiväjuhlia pelaten twisteriä kavereidensa kanssa, sillä oli hieno talo ja se oli erehtynyt kertomaan väärällä ihmiselle aikeistaan, enempää ei tarvittu.

Matka ei kestänyt kauaa vaan pian auto kaarsi suuren talon pihaan. Idioottikin olisi nähnyt ja kuullut, että bileet olivat käynnissä - suuri etupiha oli täynnä autoja, ihmisiä tulvi sisällä ja ulkona ja bassojen jyskytys kaikui kaiken yli. Kaikki se kaaos soti selvästi talon siistiä ulkoasua vastaan, Fabian saattoi vain kuvitella, kuinka kauhealta sisätilat näyttäisivät huomenna.

Annie litistyi lähimpänä istuvan nuorukaisen ja auton oven väliin kuljettajan kiitäessä pitkin katuja. Tyttö oli hieman hermostunut, hän ei oikein tuntenut oloaan mukavaksi näin räikeässä porukassa, pojat heittivät kaikenlaista juttua ajattelematta ollenkaan että paikalla oli myös nainen. Ei kai yleensä tytöt sitten olleet niin varovaisia ja ronskille läpälle arkoja kuin hän, mutta pian hän jo toivoi ettei olisi istunut alunperinkään auton kyytiin.

Helpotus oli kuitenkin mittava, kun he saapuivat erään asunnon pihalle, autoja oli sikin sokin pihamaalla ja tienvarressa, musiikki raikasi ja muutama nuori oli ulkonakin hengailemassa kaljojensa kanssa. Annie nielaisi syvään ja käveli asunnon ovelle. Jos hän näkisi cheerleadertuttujaan bileissä, he saattaisivat olla yllättyneitä nähdessään Annien paikalla, hän kun ei ollut kemujen vakikasvo.
Joku poika tuli hänen luokseen ja lykkäsi oluen tytölle sanoamatta mitään. Brunetti ihmetteli hetken, mutta avasi sitten tölkin josta purskahti heti hieman vaahtoa ulos. Tyttö otti kulauksen ja tähyili ympärilleen nähdäkseen oliko Fabian livistänyt heti kauas hänestä kun he olivat tulleet ihmisten ilmoille.
Bruneten silmät osuivat erääseen toiseen tyttöön, jolla oli ilmeisesti aiemmin illalla ollut vaatteet päällä, mutta nyt tämä juoksi aulan lävitse rintaliiveissä ja alushousuissa, ei tietoakaan mekosta tai kengistä. Annien kulmakarvat kohosivat melkein hiusrajaan asti, olivatko bileet olleet jo niin kauan käynnissä että joku oli ehtinyt hukata vaatteensa?

Onnekseen hän huomasi Fabianin vähän matkan päässä itsestään ja kipitti heti tämän luokse, hieman kuin hakien turvaa nuorukaisesta.
”Mulle tuli semmonen fiilis ettet sä tuntenut näiden bileiden pitäjää... Miks me sitte tultiin just tänne?” Annie kyseli Fabianilta korottaen hieman ääntään että hänen puheensa kuuluisi kovasta musiikista huolimatta. Tytöllä oli edelleen hieman levoton olo, hän ei ollut tähän mennessä nähnyt kuin muutaman jonka oli tunnistanut kasvoista saman vuosikurssin opiskelijaksi, mutta joiden nimiä hän ei edes sattunut tietämään. Eli ei yhtään varsinaista tuttua, paitsi tietysti Fabian, mutta Annie pelkäsi ettei poika viihtyisi koko iltaa hänen seurassaan.

Fabian saattoi lähes satavarmasti väittää, että Annie oli kauhusta jäykkänä, tai vähintäänkin jännittynyt, hermostunut ja ahdistunut.. Pojan käsityksen mukaan siis juuri oikealla tuulelle irrottelelulle, mutta surkeaa seuraa siihen asti, että olisi kitannut muutaman juoman alas kurkustaan, ainakin kun blondi oli itse aikeissa juoda koko yön. Humalainen ei viihtynyt selvän kanssa, mutta ei myöskään selvä humalaisen kanssa. Olisi parempi heille molemmille, jos he olisivat yhdessä onnellisesti ulapalla.
Urheilijanalku tunsi melkein huonoa omaatuntoa kun suuntasi tiensä sisään taloon ja lyöttäytyi kaljan saatuaan muutaman tutun joukkoon. Tuntui melkein siltä, kun olisi ollut urheilijanalun tehtävä huolehtia tytöstä; pitää tuota kainalossa mukana, suojella niin pahoilta katseilta kun liian rajulta puheeltakin, vahtia tekemisiä ja varjella parhaansa mukaan. Vähän kun olisi ollut lapsenvahtina. Fabian onnistui kuitenkin vakuuttamaan itsensä siitä, että brunette osaisi huolehtia itsestäänkin - se osaisi lähteä, jos kyllästyisi, juoda jos haluaisi, mennä vessaan oksentamaan jos siltä tuntuisi.. Paitsi että blondi ei aikonut kysellä, halusiko se juoda. Hän oli tuonut tytön seuralaisenaan, joten se ainakin oli hänen vastuullaan, että tyttö nauttisi, ja siihen vaadittaisiin paljon juotavaa, jos ei muutakin.

Poika ei ehtinyt edes rekisteröidä bruneten katoamista ennen kun tuo jo päätti palata takaisin ihmettelemään kovaan ääneen paikanvalintaa.
"Täällä on kaikki muutkin", Fabian vastasi ja vilkaisi tyttöä kysyvästi. Mihin heidän muka olisi pitänyt mennä? Oliko tyttö tosissaan odottanut hienoja viininmaistiaisia, shampanjaa ja iltapukuja? Ei toivoakaan. Paikka oli täynnä tanssivia, vähäpukeisia humalaisia, ilmaista viinaa ja halpaa seuraa, hyvää musiikkia ja kalliita viihdykkeitä, jotka tablettimuodossa vaihtoivat omistajaa aivan silmien edessä. Idioottikin olisi nähnyt sen, kukaan ei edes koittanut peitellä omistajaa vaihtavaa rahaa. Urheilijanalku esitteli tytön niille muutamille, joiden kanssa oli seisonut ja veti tuon sitten omistavasti sivummalle.

"Sun pitää rentoutua vähän", blondi naurahti ja sipaisi hiukset pois tuon kasvoilta, katsoi hymyillen silmiin, "ota juotavaa, pidä hauskaa. Okei? Sun pitää irrotella."
Asiaa helpottaakseen Fabian anasti boolilasin joltain ohikulkijalta ja antoi sen Annielle, etsi pian toisen itselleenkin. Juoma oli äklömakeaa, maistui vahvasti mansikalta ja kirveli kurkussa. Se, kuka sen oli sekoittanut ei ollut säästellyt kirkkaan kaatamisessa.

Annielle tuli hieman sellainen olo, että Fabian piti häntä tyhmänä. Mutta ei Annie siitä kauheasti välittänyt, jos hän ei ollut bilehirmu niin sitten hän ei ollut. Ei häntä hirveästi kiinnostanut olla jonkun randomin juhlissa koska ”täällä on kaikki muutkin”. Ei tyttö ollut juuri muuta odottanutkaan mitä näkikään, ei hän halunnut myöskään jäykistellä missään liian muodollisissa juhlissa, mutta tämä oli kyllä aika... roisia menoa.
Urheilijapoika kehotti Annieta rentoutumaan ja pyydysti tytölle lasillisen jotain epämääräistä litkua. Brunetti vilkaisi ensin toisessa kädessään olevaan kaljatölkkiin ja sitten nuorukaisen hänelle ojentamaan lasiin. Hetken mietittyään hän kulautti lasissa olevan juoman ensin ja irvistellen hörppäsi päälle kaljaa. Ei kalja ollut hänen lempijuomiaan, mutta kyllä se maistui ihan hyvältä verrattuna tuohon toiseen juomaan, mitä se sitten ikinä olikaan.

Annien silmät alkoivat taas vaeltaa muissa juhlijoissa, eikä kauaakaan kun hän bongasi pari nuorukaista joilla oli joitakin tabletteja. Tyttö jähmettyi hetkeksi paikalleen ja kääntyi toivuttuaan takaisin Fabianin puoleen.
”Onko täällä... huumeitakin?” Brunetti sanoi pojalle niin hiljaa että tämä tuskin kuuli häntä. Annie ei hyväksynyt huumeita missään muotoa joten hän ahdistui entisestään. Hän otti pitkän kulauksen kaljatölkistään ja tähyili olisiko jossain uusia, hänen omansa alkoi uhkaavasti huveta. Sitä outoa boolilitkua hän tuskin enää joisi, mutta ehkä kaljaa voisi pari tölkillistä, mikäettei siideriäkin jos sitä vain löytyisi. Ehkä poika oli oikeassa kehottaessaan Annieta rentoutumaan, ei hän sentään ikuisuuksia nuori ollut ja jos halusi bilettää, oli se tehtävä nyt.
"Näetkö sä jossain lisää kaljaa?"

Fabian ei pitänyt tyttöä tyhmänä, päin vastoin, hän piti tuota liian fiksuna. Liian fiksuna juhlimaan, pitämään hauskaa ja irrottelemaan - liian fiksuna laittamaan kaikkea saavuttamaansa vaakalaudalle vain yhden viinanhuuruisen illan vuoksi, heittäytymään alkoholin vietäväksi pää pilvissä edes ohikiitäväksi hetkeksi. Se oli joko hyvin fiksua tai hyvin typerää. Joskus oli aikoja, jolloin täytyi olla viisas, miettiä ja harkita, mutta yhtä lailla oli myös aikoja, jolloin oli hyvä osata laittaa aivot narikkaan ja heittäytyä hetken vietäväksi, luopua kontrollista ja antautua hetkeksi muiden armoille. Edes pienenpieneksi hetkeksi. Ihmiselle teki hyvää heittäytyä aina välillä unohdukseen, nollata mielestä kaikki turha ahdistus ja stressi. Jos niitä piilotteli ja pidätteli sisällä liian pitkään, jossain vaiheessa tulisi seurauksia, patoumia ja murtumia pienen mielen täydeltä.
Poika oli vakuuttunut siitä, että ihmisillä, jotka eivät koskaan juhlineet, oli keskimääräistä enemmän masennusta ja loppuunpalamisia juuri sen takia, että ne eivät koskaan saaneet tilaisuutta vain haistattaa kaikille vittuja ja unohtaa. Kuinka ihanalta tuntuikaan rankan kisakauden ja koeviikkojen jälkeen vain jättää se kaikki taakse, haistatella ärsyttäville ihmisille keskisormet pystyssä ja lakata hetkeksi välittämästä yhtään mistään. se oli köyhän miehen terapiaa. Luonnollisesti ei ollut tervettä juosta juomassa jatkuvasti, mutta täysi kieltäytyminen ei ollut yhtään sen parempi vaihtoehto.

"Joo, miten niin? Haluuksä?", blondi katsahti toiseen ihmeissään ja kulmiaan hiukan kurtistaen. Pian sanojensa jälkeen poika tajusi, että tyttö tuskin oli tarkoittanut kommenttiaan ihan niin, se oli varmaan vain pelästynyt nähdessään kiertävät tabletit, ei suinkaan kuolannut niiden perään. Eihän sitä tosin koskaan tiennyt kuka käytti ja mitä, kai kaikilla kilteillä naapurintytöilläkin oli synkkiä salaisuuksia.
Fabian ei varinaisesti ollut huumeita vastaan. Ne olivat ok niin kauan, kun hänen ei tarvinnut koskea niihin tai ihmisiin, jotka niitä olivat käyttäneet. Urheilijanalku oli saanut tarpeekseen aineista jo nähdessään, kuinka ne vaikuttivat ihmisiin. Hitto, hän oli raahannut oksentavan ja yliannostuksen ottaneen pikkuveljensä kotiin kadulta, nukkunut sen lattialla koko yön varmana siitä, että heräisi aamulla ja nuorempi olisi kuollut, pelännyt ja kironnut koko hiton yön. Ei koskaan enää uudelleen. Alkoholi jätti käyttäjälleen jonkun verran tervettä järkeä, huumeet veivät sen vähänkin mitä muuten olisi ollut jäljellä. Ei Fabian halunnut olla täysin muiden armoilla, maata mistään mitään tajuamatta ja odottaa, että joku nostaisi hänet sänkyyn, juottaisi vettä tai pitelisi pystyssä kun hän oksentaisi sisäelimiään ulos. Ei kiitos. Ikävä kyllä blondi ei voinut väittää, että olisi koko ikänsä ollut täysin päihteetön, kyllä hänkin oli kokeillut, liikaakin, ja katui ja häpesi niitä kertoja. Yhdet överit olivat riittäneet, poika ei koskenut enää mihinkään muuhun kun alkoholiin, joskus harvoissa tapauksissa pillereihinkin, jotka luokitteli täysin vaarattomiksi, ainakin jos tarpeeksi painostettiin. Jos blondia ei painostettaisi laisinkaan, hän tuskin ottaisi edes särkylääkettä jos ei olisi kipukuoleman partaalla.
Muut saivat olla ihan niin ulapalla kun ikinä haluaisivat, kunhan pojan ei tarvitsisi asiasta välittää, läheiset ja ystävät sen sijaan olisivat hänen puolestaan saaneet pysyä visusti selvinä. Oikeastaan urheilijanalku olisi mielellään kieltänyt kaikilta tärkeiltä tutuiltaan kaiken alkoholistakin alkaen ihan vain siksi, ettei halunnut huolehtia niistä lainkaan.

Fabian otti tyttöä kädestä ja veti tuon perässään sivummalle, missä oli ämpärillinen huoneenlämpöisiä juomia. Hän otti yhden itselleen ja ojensi toisen Annielle.

Annie tunsi hermostuneisuutensa kasvavan, vaikka hän yritti parhaansa mukaan olla rentoutunut ja niin kuin muutkin juhlijat. Mutta ei se oikein tuntunut onnistuvan häneltä, vaikka hän kuinka yritti onnistua.
Fabian vastasi Annien huumeista kyselemiseen tiedustelemalla haluaisiko tyttökin muutaman napin. Annie järkyttyi.
"En!" hän huudahti ja tajusi samalla että ehkä hänen reaktionsa oli turhan jyrkkä. Poika voisi ajatella että hän on suvaitsematon tiukkapipo joka ei edes kestä nähdä huumeiden liikkuvan juhlissa. Annie yskäisi muutaman kerran vaivautuneena ja päätti yrittää korjata mokailunsa.
"Ööh siis... mä oikeastaan ajattelen että niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä... ei mua haittaa jos muut ottaa, mutta... en mä ite halua", cheerleader yritti selvittää ja hymyili sitten nuorukaiselle yrittäen kitkeä kasvoiltaan hermostuneisuuden merkkejä.
Annien kieltäytyminen huumeista ja ylipäätäänkin hermostuneisuus kaikenlaisissa kemuissa ei toki ollut huonojen kokemusten summa, täysin kokemattomuutta vain. Olihan hän sentään 17 -vuotias ja oli säälittävää ettei hänellä ollut sen enempää kokemusta juhlista, alkoholista tai miehistäkään. Brunetti ärsyyntyi nynnyilyynsä ja päätti ottaa härkää sarvista.

Urheilijapojan johdattaessa häntä sivummalle muista, tyttö päätti yrittää kaikkensa että hän kelpaisi Fabianille. Hän ihaili tuota nuorukaista aika paljonkin, vaikka tiesi että osa hänen ihailustaan oli puhtaasti sitä, että poika tuntui niin erilaiselta ja jopa vaaralliseltakin.
Annie tarttui Fabianin ojentamaan juomaan ja nyrpisti hieman nenäänsä tajutessaan ettei juotava ollut kylmää. Huoneenlämpöinen alkoholi menisi kyllä alas jos se oli juotava, mutta kylmä maistui luonnollisesti paremmalta.
Annie hörppi juomaa nopeasti, hän halusi tehdä siitä selvää ennen kuin ehdottaisi jotain muuta Fabianille. Hän oli aulassa ollessaan nähnyt tanssivia ihmisiä viereisessä huoneessa ja halusi nyt mukaan. Ehkä hän ei osannut kunnolla juhlia, mutta tanssiliikkeet hän kyllä osasi ja hyvin.
"Haluutsä tanssimaan?" tyttö virnisti ja nyökkäsi kohti muita tanssijoita. Eivät he oikeastaan tanssineet vaan hutkuivat kuka mihinkin suuntaan, mutta samapa tuo, kyllä he mukaan sopisivat.

Poika nauroi avoimesti tytön huudahdukselle. Ihan kun Fabian olisi kysynyt jotain todella järkyttävää ja asiatonta, vaan ei. Hän oli vain viattomasti ihmetellyt tytön kiinnostusta pillereihin. Selvähti tyttö ihmetteli ja säikähti itsekin reaktiotaan, koska muuttui selvästi vaivaantuneeksi, selvitteli kurkkuaan pari kertaa yskähtäen ja koitti selitellä itseään kuiville vesille.
"En mäkään kauheesti välitä", blondi mukaili ja hymyili rohkaisevasti. Ei huumeista kieltäytyminen loppujen lopuksi ollut laisinkaan niin tavatonta kun ihmiset tuntuivat kuvittelevan. Vähän sama asia kun se, että monet tuntuivat kuvittelevan, että kaikki polttivat, vaikka tosiasiassa vain murto-osa sitä teki muulloin kun bileiltoina, tai että jotkut saivat otsaansa jakorasian leiman, ja puolet kaupungista kuvittelivat, että tuo oli maannut toisen puolikkaan kanssa. Sitä paitsi puheet eivät läheskään aina vastanneet totuutta. Urheilijanalku antoi mielellään sen kuvan ystävien keskuudessa, ettei polttanut tai käyttänyt mitään muuta kun alkoholia, ja sitäkin kohtuumäärin, kun taas moni hiljaisempi valehteli olevansa kovakin juomari ja pilleristi, jotta pääsisi muiden suosioon.
"Jotenkin menee kiinnostus kun kattoo muiden oksentavan sisäelimiään pihalle ja sekoilevan", blondi irvisti pienesti. Se ei tosiaankaan ollut viehättävää, kun nätti teinityttö makasi täysin sekaisin keskellä katua, oksensi ja houraili. Nytkin poika näki ympärilleen katsellessaan sivummalla ikäisensä tytön, jota kaksi muuta pitelivät pystyssä ja koittivat johdattaa pihalle.

Fabian katsoi toista kun friikkiä ja kohotti kulmaansa kysyvästi. Oliko tyttö tosissaan? Urheilijanalku ei olisi uskonut, että Annie olisi tanssilattialla viihtyvää tyyppiä.
"Jos juodaan parit, ja mennään sitten?", poika ehdotti sovittelevasti. Ihan vain siltä varalta, että molemmat pääsisivät eroon kaikista estoista, eihän tanssimisessa ollut mitään järkeä, jos ei saanut avoimesti koskea. Fabianilla ei oikeastaan ollut mitään tanssimista vastaan niin kauan, kun se ei ollut oikeasti tanssimista. Oli eri asia pitää sylissään persettään heiluttelevaa tyttöä tai suudella hitaiden tahdissa, kun oikeasti tanssia. Se onnistui vasta, kun alkoholi oli oikeasti noussut päähän.
Poika joi boolilasinsa tyhjäksi ja hörppäsi sitten huoneenlämpöistä kaljaa etsien samalla katseellaan lisää boolia. Oikeastaan hän inhosi olutta, liköörit maistuivat paremmin. Fabian sai usein kuulla, kuinka tyttömäistä oli kitata kermalikööriä tai äklömakeita mansikkajuomia, se ei kuitenkaan tahtia haitannut. Ainakin hän olisi nopeammin humalassa kun muut. Booli löytyi ja siitä otettiin iso lasillinen itselle ja toinen Annielle.

Fabianin nauraessa hänelle, Annie taas tyypillisesti itselleen, punastui. Tyttö yritti kaikin keinoin pitää naamaansa peruslukemilla, mutta jostain syystä suu kuitenkin vääntäytyi vaivaantuneeseen hymyyn, aivan kuin hänen olisi pitänyt reagoida jollain tavalla toisen hohotukseen. Kyllähän Annie tiesi että hänen reaktionsa huumeisiin oli aika raju ja suora, mutta ei hän odottanut että poika purskahtaisi nauruun. Brunetti otti ison kulauksen juomastaan ja yritti olla kuin ei olisikaan, kun Fabian yhtäkkiä sanoikin ettei itsekään kauheasti välittänyt huumeista. Annien kulmakarvat kohosivat vähän, hän oli jo oikeastaan uskonut että urheilijakin nappaili jotain. Pojan jatkaessa puhumista kertomalla ettei ollut kiva katsella muiden sekoilua, tyttö nyökytteli pontevasti.
"Ihan totta, kerran jouduin auttamaan yhden kamun kotiin kun se oli ilmeisesti ottanut jotain ylimääräistä. Selitti ihan sekavia eikä pysynyt pystyssä. Kyllä se siitä tokeni, mutta väitti ettei muistanut ottaneensa yhtään mitään", Annie sanoi muistellen parin vuoden takaista juttua, jolloin hän ei ollut edes käynyt yksissäkään bileissä, mutta oli menossa kurkkaamaan kaverinsa isoveljen bileisiin. Trish oli niihin aikoihin hänen paras kaverinsa, vaikkakin hieman villimpi tapaus. Tämä oli mennyt veljensä osakuntataloon edeltä ja Annie meni perässä, aikomuksenaan vain vilkaista. Kuitenkin heti kun hän oli päässyt sisään, Trish oli kontannut vastaan. Tyttö värähti ajatuksestakin ja siirsi ajatuksensa takaisin lähellä seisovaan nuorukaiseen.

Fabian katsoi häntä kuin olisi nähnyt Annien muuttuvan norsuksi ja ehdotti sitten että he joisivat pari ennen tanssilattialle siirtymistä. Annie kohautti olkapäitään ja tarttui uuteen huoneenlämpöiseen oluttölkkiin. Eikö urheilijapoika pitänyt tanssimisesta? No, kai harva mies siitä erikoisemmin piti, ellei saanut hipelöidä tanssipariaan samalla.
"Mjoo, okeii..." Annie vastasi selvästi hieman pettyneenä pojan vastaukseen ja kulautti olutta. Kai hän voisi yrittää juoda itsensä hiprakkaan, sitten hän ainakin uskaltaisi tehdä enemmän.
Fabian ojensi hänelle uuden boolilasin ja tytöllä oli taas kummatkin kädet täynnä alkoholijuomaa. Hän hörppäsi pienen kulauksen boolista ja irvisti. Hän ei ollut erikoisen innokas juomaan mokomaa, mutta pojan mieliksi hän ainakin yrittäisi.
"Tykkäätkö sä oikeasti tästä? Turhan makeaa", tyttö nyrpisti nenäänsä, mutta joi vielä toisenkin kulauksen.

Fabian saattoi kuvitella tytön tuijottamassa kauhuissaan sekavaa ystäväänsä ja koittamassa keksiä, miten saisi tuon turvallisesti kotiin nukkumaan. Sävy antoi olettaa, että se oli ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Annie oli ollut huumepiireihin edes niin läheisissä yhteyksissä . Todennäköisesti tuo oli kokenut järkyttäväksi edes nähdä jonkun niin ulapalla, etenkin kun ei ollut tottunut toimimaan edes tavallisten humalaisten seurassa. Sitten kun humalaisten kavereiden kotiin saattaminen, rauhoittaminen ja valvominen kävi luonnostaan, ei tullut ihan niin isona järkytyksenä nähdä jotain piripäätä, mutta jos se oli ensimmäinen kosketus ei selvänä olevaan.. No, tyttöä ei voinut syyttää siitä, ettei tuo viihtynyt bileissä.
"Sä kuvittelit mut pilleristiks, etkö?", blondi hymähti ja hymyili toiselle hiukan. Ei se haitannut, moni luuli, vaikka poika muuta väittikin. Sen siitä sai, kun joku muu kaveripiirissä käytti, omaan leimaan iskettiin leima yhtä lailla.
"Mä oon yleensä se, joka jää huolehtimaan kaikki turvallisesti kotiin. Ikävä kyllä", Fabian myönsi, "mut nyt ku pidän taukoa pelaamisesta pari viikkoa, niin voin irrotella vähän enemmän." Vain yhdessä lyhyessä lauseessa urheilijanalku teki selväksi, että asetti jenkkifutiksen paljon korkeammalle arvojärjestykseen kun juhlimisen. Jos oli peli, hän ei juonut. Piste. Treenejä ei skipattu ilman hyvää syytä, eikä krapula riittänyt hyväksi syyksi. Hän oli kerran treenannut krapulassa ja jatkossa mielummin pidättyisi juomisesta kun kärsisi koko päivän. Ei ollut kivaa oksentaa sisuksiaan ulos pelikentällä nauravien joukkuekavereiden ja huutavien valmentajien keskellä. Ylimääräiset rangaistukseksi juostut kierrokset, vatsalihakset ja punnerrukset eivät ainakaan olleet auttaneet tilannetta yhtän.

Myönnettäköön kuitenkin, että poika oli lähdössä ensiviikoksi sveitsiin laskettelemaan ja juhlimaan, huolimatta siitä, että missasi monet treenit, yhden pelin ja koko kouluviikollisen aineita. Fabian oli ensin ollut ajatusta vastaan, mutta jotenkin oli antanut veljensä puhua itsensä ympäri. Blondi ei koskaan ollut osannut sanoa nuoremmalle ei.
"Ei se kauheen pahaakaan oo", poika kohautti harteitaan ja totesi sitten leikkisään sävyyn, "aiotko säkin dissata? Mä saan jatkuvasti kuulla, että vaan tytöt juo liköörejä ja booleja. Mut kalja on vaan ihan sairaan pahaa, nin minkäs teet."

Booli juotiin loppuun ja käsi kiertyi tytön lantion ympärille, veti tuon jälleen vähän sivummalle, ohjasi kohti kauempana seisovaa kermalaisryhmää.
"Haluutko sä nyt tanssia, vai mennäänkö tonne?"

Fabianin todetessa, että Annie oli varmastikin kuvitellut urheilijan olevan pilleristi, tyttö nyökkäsi hieman nolona.
”Mjoo. Niin taisin”, hän sanoi pieni, hieman anteeksipyytävä hymy kasvoillaan. Annie vain oli olettanut että lähes kaikki urheilijat ja/tai rikkaat nuoret miehet käyttivät silloin tällöin jotain nappimuotoista piristettä. Kai tämäkin oli taas vain hänen kokemattomuuttaan, tyttö totesi itsekseen ärtyneenä.
”Se on tosi hienoa että sä haluut huolehtia muista”, Annie katsoi urheilijapoikaa silmiin ja hymyili, nuorukaisen pisteet kohosivat uudelleen tämän myötä, kun ne olivat laskeneet hieman suurelta vaikuttaneen biletyksen myötä. Ei sillä että cheerleader laskisi miehille pisteitä, yleensä hän luotti lähes kaikkiin miehiin aika sokeasti. Niin vain oli yleensä tapana sanoa, jos mielipide pääsi muuttumaan hieman. Urheilijoiden kohdalla ehkä pitäisi kuitenkin vähän olla varuillaan, nämä saattoivat luulla itsestään hieman liikoja ja sitten pääsisi tapahtumaan jotain ikävämpää... Mutta ei Annie nyt ikäviä miettisi, hänhän oli ihanalta vaikuttavan nuorukaisen seurassa, eihän nyt mitään sattuisi.

”Pidät taukoa pelaamisesta? Meetsä jonnekkin?” tyttö uteli Fabianin mainittua tauosta. Ei muut pelaajat tainneet pitää taukoa, eli poika oli todennäköisesti matkustamassa johonkin. Annie alkoi heti haaveilla omasta matkasta, hän haluaisi kiertää hieman maailmaa, eritoten hän haluaisi Australiaan. Tyttö ei ollut koskaan poistunut Yhdysvalloista, eikä edes käynyt kovinkaan monessa muussa osavaltiossa. Hänen isovanhempansa asuivat edelleen San Antoniossa, joten Texasissa hän kävi silloin tällöin, samoin Houstonissa tuli käytyä, Vanessaa katsomassa. Tosin sekin oli Texasissa, joten kovin kauas ei päästy.

”Mmm, no jaa, en mä kauheasti tykkää mistään äklömakeista juomista, vaikka tyttö oonkin. Kaljastakin tykkään enemmän, vaikkei sekään nyt ihan lempparia ole. Kuiva siideri on se mitä mä juon jos saan itse päättää”, tyttö virnisti urheilijalle, ei hän ollut hirveästi edes maistellut mitään, mutta kyllähän hän tiesi miltä liköörit maistuivat. Pahaa, muuta ei voinut sanoa.
Fabianin ohjatessa häntä kohti muita kermalaisia, tytölle tuli mieleen pistää jarrut pohjaan. Mitä hän sanoisi muille? Mitä jos muut utelisivat seurustelevatko he?
”Ääh, no jos käydään nopeasti näyttäytyy tuolla ja sit mennään tanssimaan?” Annie ehdotti toiveikkaasti, täten he voisivat kipaista nopeasti muiden luona jos Fabian halusi, mutta lähteä sitten tanssimisen varjolla nopeasti pois.

Fabian soi tytölle nopean hymyn. Ei häntä haitannut, että brunette oli heti kuvitellut olevansa tekemisissä pilleristin kanssa, olivathan he kuitenkin kotibileissä, jossa kaikki olivat enemmän tai vähemmän kuutamolla ja viina ja pillerit kiersivät. Sääli tuli sitä ekaluokkalaista, joka oli suunnitellut pieniä syntymäpäiväjuhlia parin ystävän kesken. Toisaalta, saattoihan se pitää tätä hyvänä lahjana - hyvällä tuurilla se tutustuisi kermalaisiin ja nousisi asteikolla kohinalla, äärimmäisen huonolla tuurilla se tosin päätyisi kiusatuksi, masentuisi ja tappaisi itsensä ennen kun pääsisi edes ulos koulusta. High school saattoi olla joko elämän parasta tai kurjinta aikaa, Fabianin kohdalla se oli ehdottomasti parasta. Mikäs siinä, kun sai paljon kavereita ja sai pelata jalkapalloa, pääsi kokemaan kaikki opiskeluelämän parhaat puolet. Ei käynyt valittaminen. Tuskin hän olisi viihtynyt niin hyvin, jos keskittyisi opintoihinsa samanlaisella innolla kun nörtit tai olisi syrjitty ja koulukiusattu. Jokaisen oma valinta se kuitenkin loppupeleissä oli, mihin porukkaan asettui. Ei blondi olisi ollut urheilija, jos olisi läski hikipinko.
Blondi ei nähnyt itseään minään empaattisena isähahmona, joka kiersi korjaamassa humalaisia kotiin ilman taka-ajatuksia hyvää hyvyyttään. Oli kuitenkin ihan kivaa, että Annie ajatteli niin.

"Meen lapsenvahdiks, pikkuveli haluu laskettelemaan sveitsiin", poika nyökkäsi virnistäen, "ja varmaan sen jälkeen oon pari kuukautta sairaslomalla. En oo tainnu kertaakaan selvitä ilman, että joku paikka hajoaa." Se oli ehdottomasti huonon polven kiro, vaikka se kestikin melko hyvin normaalia jalkapallon pelaamista, laskettelua se ei vain kestänyt, ainakaan satunnaiskertoja useammin. Etenkään, jos harrasti jatkuvasti kaatuilua ties missä metsäreiteillä ja hyppyreissä tai otti ilosylin vastaan kaikki syöksylaskevat aloittelijat, jotka eivät löytäneet jarrua. Ristisidettä ei oltu koskaan korjattu kunnolla, koska lääkäri oli ollut vakuuttunut, että se parantuisi itsestään. Kyllä se olikin osittain parantunut, mutta kipuili vieläkin, särki välillä sietämättömästi ja muljahteli kovassa rasituksessa ilkeästi altakin. Kunnon tukien ja särkylääkkeiden kanssa se kesti päivittäistäkin treenaamista, ainakin toistaiseksi. Viimekautena blondi oli vielä saanut pelätä joka ikinen kerta kun treenasi, että polvi hajoaisi lopullisesti eikä hän pystyisi enää pelaamaan laisinkaan. Running backille oli hyvin olennaista, että pystyi juoksemaan lujaa, kääntymään ja jarruttamaan nopeasti, hyppäämään ja spurttaamaan.. Huonon polven kanssa se ei onnistuisi, ainakaan niin hyvin kun ennen. Sekuntinkin hidastuminen olisi kohtalokasta ja tietäisi todennäköisesti stipendin menettämistä. Näin jälkikäteen mietittynä oli oikeastaan melkein typerän uhkarohkeaa edes lähteä rinteeseen.
"Ehkä mulla on vähän huono omatunto, kun me kuitenkin osittain mun takia muutettiin tänne. En vaan osaa sanoa sille ei. Kai sä tiiät, kun sullakin on pikkuveli, etkö?"

Fabian nyökkäsi hyvävästi ja esitteli tytön pian kermalaisryhmälle, käsi omistavasti tuon lantion ympärille kierrettynä. Vaikka esittely ja eleet olivat täysin viattomia, niistä saattoi selvästi aistia, että poika suojeli omaisuuttaan. Ihan kun Annien otsaan oltaisiin leimattu punaisella Fabianin.

Annie nyökytteli Fabianin kertoessa laskettelumatkastaan. Tyttö ei itse tiennyt laskettelusta hölkäsen pöläystäkään, hän oli tietysti kuullut lajista ja tunsi sen harrastajia, mutta ei ollut koskaan itse ollut rinteessä.
”Aijaa, mä en oo koskaan lasketellut”, tyttö vastasi hymyillen ja havaitsi, ettei hänellä ollut enää yhtään juotavaa jäljellä. Hän kurotti vielä yhden kaljan korista ja avasi tölkin sihauksen saattelemana. Tämä oli jo ties kuinka mones tölkillinen, hän alkoi olla hieman hiprakassa.
”Lasketteletko sä sitten niin rajusti että hajotat itsesi? Mitä sitte jos loukkaannut etkä voi pelata futista?” Annie ihmetteli Fabianin kerrottua olevansa loukkaantumisaltis. Annie itse oli jonkin verran kömpelö, vaikka hän olikin melko urheilullinen. Tyttö oli useinkin rähmällään jossain kynnyksellä tai matonkulmassa tai sitten hän onnistui kompastumaan koroillaan ihan muuten vain.
Fabian alkoi puhua pikkuveljestään, ja siitä, ettei osannut kieltäytyä tämän pyynnöistä. Annie nyökkäsi hymyillen, urheilijapojalla oli selvästi sydäntä.
”Joo, onhan se aika hankalaa kun mokoma kinuaa jotakin. Tosin nyt iän karttuessa kieltäytymisestä on tullut vähän helpompaa”, Annie virnisti hieman ilkikurisesti ja hänen ajatuksensa vaelsivat pikkuveli-Ediin. Ed täyttäisi kohta 15, hän oli jo kookkaampi kuin Annie ja pärjäsi vallan mainiosti itsekseen. Pojasta oli tullut yllättävän itsenäinen, huomioonottaen sen, että poika syntyi nuorimmaksi perheeseen missä oli jo kaksi tytärtä, joten Ediä tietysti paapottiin hieman liikaakiin.

Kun he lähtivät kävelemään kermalaisporukkaa kohti, Annie huomasi horjahtavansa vähän. Korot olivat tietysti suuret ja hän oli hieman juonut, joten ei se nyt niin kamalaa ollut. Tyttö toivoi ettei Fabian huomannut hänen horjahteluaan, vaikka poika pitikin hänestä kiinni ja varmasti oli tuntenut Annien sekoilevan jotakin.
”Moi”, cheerleader henkäisi kermalaisringille, hän tunnisti osan porukan kasvoista, osan hän osasi jopa nimetäkin.
Fabian piti hänestä lujasti kiinni ja tyttö tunsi lämmön aallon hehkuvan sisällään. Tässä hän seisoi, komean pojan kyljessä muiden kermalaisten seurassa. Hän ei muistanut milloin viimeksi olisi tuntenut niin paljon kuuluvansa johonkin.

/ tökkii.. : ____ : /

Harva San Diegolainen oli koskaan ollutkaan rinteessä, joten Annien sanat eivät tulleet isonakaan yllätyksenä. Oudompaa olisi ollut, jos tyttö olisi kertonut käyvänsä vanhempiensa kanssa vähintään kerran kuussa laskettelumatkalla.
"Oot missannu paljon" urheilijanalku vakuutti. Hän rakasti laskettelua. Ei ehkä niin paljon kun oli nuorempana rakastanut, mutta aika paljon kuitenkin. Muutama vuosi takaperin hän oli viihtynyt rinteessä valittamatta kaikki päivät läpeensä, kaveritkin olivat kaikki olleet samoista lautailupiireistä. Elämä oli oli oikeastaan rajattu vain rinteisiin, kotona vain syötiin ja nukuttiin, keskustassa roikkuminen tuntui typerältä. Pikkuhiljaa siitä kaikesta oli kuitenkin kasvanut yli, ihan niin kuin kaikista muistakin lapsuuden harrastuksista. Fabian oli periaatteessa jättänyt kaiken sen vain, koska oli tajunnut menestyvänsä paremmin, jos osaisi napata pallon ja juosta helvetin lujaa. Tottahan se olikin. Poika ei ollut koskaan edes haaveillut laskettelevansa ammatikseen, pallon kanssa juoksemisesta sen sijaan oli oikeasti tulossa vakavasti otettava ammatti. Laskettelu oli aina ollut vain hauskaa, jalkapallo oli enemmän.
"Ei ehkä pitäis, mut minkäs teet", blondi kohautti harteitaan ja antoi sanoillaan vaikutelman, ettei asia ollut hänen päätettävissään. Jos hän halusi olla uhkarohkea, asiaa oli turha puida sen enempää. Fabian kiroaisi tyhmyyttään sitten mielummin rankasti, kun palaisi lomamatkaltaan keppien kanssa ja jalka paketissa tai olkapää rikki kun märehtisi asiaa etukäteen. Olisihan mahdollista, että hän säilyisi ihan ehjänä ja viettäisi matkalla mukavan, rauhallisen viikon.

Urheilijanalulta ei jäänyt huomaamatta, kuinka tyttö hiukan horjui kävellesssään, nojasi vähän enemmän kun olisi selvin päin uskaltanut. Fabian soi tytölle aavistuksen huvittuneen hymyn ja esitteli tuon sitten kermalaisille vielä varmuuden vuoksi. Kyllä hän tiesi, että brunette oli cheerleader, mutta ei poika itsekään ollut muistanut tuon nimeä. Kun Annie katsoi pois huulilla muodostettiin selvästi "minun", ihan vain, että muut urheilijat varmasti pitäisivät näppinsä kaukana.

// tökkii myös mulla :'<

Annie katsoi kermalaisrinkiä hieman hajamielisesti ja suuntasi sitten katseensa takaisin Fabianiin. Tyttö olisi jo ehkä halunnut ringistä lähteä, mutta ei hän tiennyt olisiko niin sopivaa livahtaa heti muualle kun paikalle oli tultu.
Tyttö yritti viestiä Fabianille poislähdöstä nyökäyttämällä kevyesti päätään toiseen suuntaan, mutta urheilijapoika ei näyttänyt huomaavan. Annieta alkoi hieman ahdistaa, hän pelkäsi möläyttävänsä jotakin tyhmää nyt, kun ei ehkä ajatellut aivan täysillä.
Tyttö bongasi kuitenkin samassa erään jalkapalloilijan, jonka muisti tehneen touchdownin viime ottelussa. Cheerleaderin kasvoille nousi leveä hymy ja hän katsoi nuorukaista innoissaan.
"Sähän teit touchdownin viime ottelussa!" Annie hihkui, mutta kun kyseinen nuorukainen ei reagoinut muuten, kuin kevyesti hymähtämällä, Annie vaivautui uudestaan. Eikö se sitten muka ollut saavutus?

"Oli ihan kiva tavata", Annie yritti virnistii muille ja kiskaisi Fabiania käsivarresta hieman kauemmas.
"Ei musta ihan tunnu siltä, että tuolla olisi kovin kivaa, nyt ainakaan...", cheerleader sanoi ääntään madaltaen, asteen vaivaantuneena. Hän haluaisi kyllä tehdä lisätuttavuutta muiden kermalaisten kanssa, mutta nyt ei ehkä ollut se paras hetki.
Tyttö mietti kiivaasti ehdottaisiko kävelyä ulkona vai pitäytyisikö vanhassa ehdotuksessaan tanssimisesta, mutta päätyi sitten ensimmäiseen vaihtoehtoon.
"Ihan hetki vain otettaisiin happea ulkona", tyttö maanitteli luoden kasvoilleen iloisen hymyn. Hän voisi viihtyä nyt hetken aivan kahdestaan Fabianin kanssa. Ehkä he juttelisivat lisää, Annie oppisi tuntemaan urheilijapojan paremmin.
Brunetti kahmaisi vielä yhden kaljan mukaansa ja katsoi Fabiania kysyvästi, hän toivoi että poika todella lähtisi hänen kanssaan kävelylle ulos.

Fabianilla ei mennyt kauaa, ennen kun hän uppoutui toisen jenkkifutarin kanssa käsittelemään viimeistä peliä. Molemmat huusivat kiivaasti toistensa päälle, puhuivat alkoholin siivittämänä yhteen ääneen aivan eri asioista ja vahvistivat kantojaan vielä eleilemällä käsilläänkin niin, että lähelläolijoiden piti varoa saamasta osumaa. Puheenaihe vaihtui lennossa pelaamisesta juomiseen, juomisesta kouluun, lomailuun, pervoiluun, takaisin pelaamiseen ja jälleen takaisin juhlimiseen ja rivoihin kaksimielisyyksiin. Oli helppoa, kun koskaan ei tullut kiusallista hiljaista hetkeä, kuten sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa oli täysin eri aaltopituudella. Muiden pelaajien kanssa saattoi aina puhua jalkapallosta, naisista ja juhlimisesta, koska ne eivät olleet yhtään sen fiksumpia kun poika itsekään. Aiheet toimivat joka tilanteessa ja melkein kenen tahansa joukkuelaisen kanssa, kun taas jonkun oikeasti fiksun, merkkivaatteisiin pukeutuvan, snobimaisen rikkaan pennun kanssa samalla taktiikalla ei olisi menestynyt kovin hyvin. Hienostosnobi olisi varmaan tuijottanut hetken järkyttyneenä, keksinyt tekosyyn ja häipynyt paikalta, tai vaihtoehtoisesti koittanut myötäillä mukana ja nuoleskella.
Molemmat hiljenivät hetkeksi kun Annie hihkaisi touchdownista. Nopeasti toinen urheilija kuitenkin siirtyi lesoilemaan saavutuksellaan leveästi hymyillen, kun taas blondi hiljeni ja etsi tytön takaisin kainaloonsa.

Nyt kun toinen pelaaja oli päässyt leveilyn makuun Fabianiakaan ei enää kiinnostanut jäädä, vaan hän seurasi Annieta valittamatta sivummalle. Tyttö ehdotti kävelyä pihalla, mikä kävi pojalle paremmin kun hyvin. Sisäilma oli ummehtunut, haisi viinalta, hieltä ja tupakansavulta, lämpötila lähenteli varmasti hälyttäviä hellelukemia kaikkialla juhlivien ihmisten takia ja tunnelma ei muutenkaan ollut varsinaisesti katossa. Jotkut pelasivat pullonpyöritystä keskellä tanssilattiaa, nauroivat aivan liian kovaan ääneen, että olisivat voineet mennä selväpäisistä.
"Mennää vaa pihalle", blondi hymyili ja nyökkäsi. Mukaan napattiin jälleen uusi lasillinen boolia ja kaljatölkki ennen kun suunnistettiin pihalle.

Fabian suostui lähtemään ulos, mikä ilahdutti Annieta. Tyttö viiletti ulos ovesta iloisena, hän oli jo odottanut tätä, raikasta ilmaa tupakansavuisen bileilman sijasta.
”Alkaakohan kohta sataa?” Annie vilkuili taivaalle, joka selkeästi enteili sadetta. Hieman hiprakassa oleva tyttönen ei pahemmin välittänyt asiasta, olihan sade ainakin romanttista...
”Mua alko jo vähän kyllästyttään”, tyttö sanoi hiljaa ja hymyili Fabianille. Oikeastaan hän oli vain halunnut olla nuorukaisen kanssa kahdestaan, selvittää oliko tämä erilainen silloin kun ketään tuttua ei ollut edes lähellä.
Annie lähti kävelemään tietä pitkin kohti pientä, sievää puupenkkiä jonka oli huomannut lähestulkoon heti ovesta ulos astuttuaan. Tytön askeleet olivat melko huojuvia ja eteneminen oli jonkin verran koomisen näköistä.
”Huups, sori”, Annie pahoitteli kompastuttuaan ja horjahdettuaan hieman Fabiania päin. Tytön kasvoilla ollut virne ei kuitenkaan vaikuttanut kovinkaan pahoittelevalta.

Annie pääsi penkille asti, istuutui ja risti jalkansa. Toisessa kädessä oleva oluttölkki avattiin ja siitä otettiin pitkä, nautinnollinen kulaus.
”On tää ehkä vähän erilaista ku mitä luulin”, tyttö sanoi katsoen urheilijaan. Poika oli tuonut hänet bileisiin, mistä Annie oli melko kiitollinen. Ei hän yksinään olisi tullut, ja ajan myötä jos kukaan ei olisi innostanut häntä käymään bileissä, hän olisi jopa voinut tippua cheerleadereista liian laimean sosiaalisen elämän vuoksi.
Annie nojasi vieressään istuvaan poikaan hymy huulillaan. Hän oli jonkin verran hiprakassa ja toivoi, että poika ehkä tekisi jonkinlaisen aloitteen. Olisi niin upeaa kertoa ystäville että seurustelisi komean urheilijan kanssa.

Anniesta huomasi, että tuo oli oikein odottanut tilaisuutta päästä ulos. Ehkä sen takia, että tyttö vain halusi eroon tupakan ja viinan lemusta, ehkä siksi, että tuo halusi olla blondin kanssa hetken kaksistaan. Molemmat olivat tarpeeksi hyviä syitä pojalle, joka seurasi itsekseen naurahtaen ulos, luonnollisesti hän kuitenkin toivoi jälkimmäisen olevan totta.
Fabian ei tienyt kumpi oli huvittavampaa, tytön innostus vai tuon selvä hiprakka. Ehkä molemmat. Brunette oikein hyppelehti matkalla ulos, urheilijanalun piti oikeasti kiirehtiä askeleissaan pysyäkseen mukana. Poika pysytteli tarkoituksella lähellä, että saisi napattua tytön kiinni sitten, kun tuon jalat pettäisivät alta. Kauaa ei tarvinnut odottaa, kun brunette jo kapsahtikin syliin. Poika otti kevyesti kopin ja nauroi. Tytön ilme kanteli, että kaatuminen tuskin oli ollut täysin vahinko. Sekään ei ollut vahinko, että blondin kädet viipyivät toisen ympärillä kauemmin, kun pystyyn nostamiseen oltaisiin tarvittu.
"Sä et taida juoda kovin usein" poika totesi ääneen. Horjuvien askelten lisäksi vain muutamasta juomasta nousseen hiprakan saattoi huomata siitä, että tyttö hölötti. Fabian ignoorasi tuon puheet, nyökkäili vain hymyillen ja hymisi myöntävästi. Omakaan keskittymiskyky ei ollut enää huipussaan, joten oli helpompaa vain esittää ymmärtävänsä ja olla itse hiljaa. Silloin antoi itsestäänkin viisaamman kuvan.

Poika istuutui tytön viereen puiselle penkille ja antoi kätensä heti laskeutua tuon hartioiden ympäri.
"Mitä sä odotit?", Fabian kysyi hiljaa ja haki hetkeksi katsekontaktin tytön kanssa. Melkein herkkä hetki rikkoutui, kun urheilijanalku siemaisi sen, mitä boolilasin pohjalla enää oli jäljellä. Muovimuki hylättiin penkin viereen maahan ja käsi löysi uuden paikan bruneten kasvoilta. Sormet sivelivät kevyesti vaaleaa ihoa, sipaisivat hiussuortuvia pois silmien edestä, viipyivät hyväilemässä oikeaa poskea. Blondi ei pitänyt odottamisesta, muttei myöskään torjutuksi tulemisesta. Nyt hän oli kuitenkin melko varma siitä, ettei Annie hypähtäisi pakoon, iskisi litsaria poskeen ja lähtisi kiroten paikalta.
Annie oli se, joka tuli lähelle, mutta urheilijanalku oli se, joka rikkoi viimeiset erottavat sentit, kun kumartui hetken hiljaisen katsekontaktin jälkeen suutelemaan. Ei rajusti, muttei hellästikään, selvästi omistavasti. Poika pyrki pitämään tilanteen hallinnan, ja oli niin ollen myös se, joka rikkoi huulten kontaktin. Käsi jäi silti tytön poskelle ja kasvot lähelle.
"Parempi?", poika kysyi pehmeällä, hiljaiselle äänellä ja maalasi huulilleen pienen hymyn.

Annie katsoi hieman utuisesti vieressään istuvaa poikaa, joka kysyi mitä tyttö oli bileistä odottanut.
"En mä ees tiiä. Ehkä mulla oli vaan mun oma mielikuva jota nää ei sit vaan ihan vastannu... Aika roisia meininkiä kuitenki", Annie puhui selkeästi, mutta hänen silmistään oli havaittavissa humalatila.
Tyttö sävähti hieman Fabianin koskettaessa hänen poskeaan. Ei miehen kosketus ollut hänelle täysin vierasta, mutta sen verran erityistä, ettei tyttö osannut olla täysin rento, alkoholin avittavasta vaikutuksesta huolimatta. Mutta nyt, hän ei saisi tyriä tilannetta! Annien käsi laskeutui varovasti nuoren miehen toisen käden päälle, aivan kuin merkiksi, ettei Annieta haitannut toisen kosketus.
Ei aikaakaan, kun Fabianin huulet koskettivat cheerleaderin huulia. Tyttö oli jo hieman odottanutkin tätä, tai ainakin toivonut. Hän vastasi suudelmaan varovasti, hänen pitäisi vielä hieman rentoutua ennen kuin tunne voisi viedä mukanaan.
"Joo", kuului hento äännähdys tytön suusta, vastaukseksi pojan kysymykselle, vaikka Annie tiesi ettei nuorukainen edes välttämättä odottanut vastausta, hänestä tuntui, että jotain oli sanottava. Pieni hymynkare kiipesi tytön kasvoille, hän istui tässä, suutelemassa komeaa urheilijaa! Annie ei malttanut odottaa, että voisi kertoa ystävilleen tapahtuneesta.

Tyttö nojasi vuorostaan eteenpäin ja painoi huulensa vaalean nuorukaisen huulille uudestaan. Ajatukset laukkasivat tytön mielessä villisti, hän ei tiennyt mitä seuraavaksi. Menisivätkö he takaisin bileisiin, haluaisiko Fabian viedä hänet jonnekkin missä he voisivat olla kahdestaan? Haluaisikohan hän sittenkin viedä vain Annien takaisin kotiin?
Vetäydyttyään suudelmasta, tyttö veti syvään henkeä ja katsoi Fabiania silmiin.
"Mitä nyt?" tytön ääni kohosi normaalia astetta kimeämmäksi, mutta se kertoi vain innostuksesta. Annie ei ollut ollut pitkään aikaan näin innostunut jostain, vihdoinkin joku mies lähestyi häntä, vieläpä komea ja järkevä!