I know that pain and I won't run away

Rasmus makasi silmät suljettuina olohuoneen matolla ja keskittyi hengittämään. Vieressä sitten olikin puolillaan oleva pullo jotain viinaa. Ei se kovinkaan paljoa täydempi ollutkaan ollut, kun RIP sen Aaronin kaapista käsiinsä nappasi. Sitä ei siis pahemmin ollut tullut maisteltua, maistui pahalle. Eipä poika ollut vaivautunut tarkemmin valikoimaan.
Hän oli yksin kotona, tai niin oli fiksuna poikana päätellyt. Isä oli töissä, kuten varmaan äitikin, Remuksesta taas ei voinut tietää. Eikä kiinnostanutkaan. Tai niin emopoju yritti itselleen ainakin uskotella.

Televisio oli auki, vaikkei Rasmus sitä katsonut. Solkotti jotain italiaa, ei poika sitä ymmärtänyt. Kuulosti epämääräiseltä, päässä pörräsi erinäisiä ajatuksia. Kaikki oli jotenkin sekavaa. Normaali päivä siis.
Mieli teki nousta lattialta ja hipsia keittiöön etsimään jostain sopivan terävä veitsi. Sillä saisi ainakin aikaan joitain tuntemuksia muuten turrassa ruumiissa. tai eihän se kovin turta ollut, Rasmus itse vain hieman sekaisin.

Tai sekaisin ainakin siitä päätellen, että tuolla oli yllään harmaan ja vaaleanpunaisen raidoittamat löysät pyjamahousut ja harmaa Tokio Hotel paita. Sekin oli ollut joku paska läppä joskus aikoja sitten, nyt jo loppuun kulunut.

- itsehillintäni on vajaata <'x jospa cafegame ja Remus? -

Avain työntyi lukkoon ja pienen vääntämisen jälkeen ovi avautui. Remus asteli kotiinsa ja sulki oven hiljaa perässään. Poika potki kengät jaloistaan ja asteli hiuksiaan pörröttäen kohti olohuonetta, mutta pysähtyi äkätessään pikkuveljensä. Tai no, ”veljensä”, kuten hänellä oli tapana toisesta ajatella. Mielessään tuo aina korosti, ettei ollut mitään oikeata sukua, no, veljelleen.
Silmät tutkailivat matolla makaavan hahmon ympäristöä. Viinapullo näkyi olevan Rasmuksen vieressä ja vieläpä puolillaan, olikohan nuorempi sen juonut vai oliko se Aaronilta varastettu? Ei hän itse ainakaan voinut tuomita, kun tapasi myös vanhempiensa viinakaapilla käydä aina silloin tällöin. Hiipien Remus liikkui lähemmäs ja kumartui sitten makaavan hahmon yli viinapulloon. Pullon kaula löysi tiensä isoveljen huulille ja muutama kulaus nielaistiin alas. Kyllähän tuota nyt helposti joi, poika kun oli tottunut vähän vahvempaan.

Remus jäi seisomaan makaavan veljensä viereen ja katseli tämän vaatetusta. Mistähän nuorempi oli keksinyt nuokin vaatteet yhdistää? Ei mitään järin kaunista katsottavaa. Silmät siirtyivät televisioon, josta näytti tulevan jotain italialaista draamaa. Mikähän idea tuollaisenkin katsomisessa oli? Tai eihän Rasmus näyttänyt sitä katsovan, kun silmiään piti kiinni. ”Emo”, Remus totesi ääneen ja tönäisi veljeään pienesti kylkeen varpaillaan. Viinapullo nousi jälleen huulille ja nestettä katosi enemmän, kuin edellisellä kerralla.

# Wihihiiii. :3

- Haa! <,x -

Rasmus tajusi tuskin mitään enne kuin jo tunsi tyrkkäyksen kyljessään. Se sai aikaan äänen, joka kuulosti sähähdyksen ja kiljahduksen risteymältä. Silmät rävähtivät säikkyinä tuijottamaan Remusta, jolla oli kourassaan hänen viinapullonsa. Tai ehkei se ollut hänen, mutta ei tasan myöskään Remuksen. RIPin katse oli kuin salamoja, uskottava tuo tosin ei ollut ollut koskaan.
Sanat sisäistyivät hieman myöhässä.
"Helvetti, paraskin puhumaan", Rasmus sihahti. Ei ollut mukava katsoa isoveljeä lattiatasosta. Tai eihään Remus biologisesti ollut hänelle mitään sukua...

"Päätit sitten juoda mun viinat?" Tai isän, mutta sitähän ei toiselle kyllä kerrottaisi. Oli hyvinkin omituista, että Rasmus puhui kokonaisia lauseita ilman voimasanoja, mutta kotona se tuli jotenkin luonnostaan. Vanhemmat kun eivät pitäneet lainkaan siitä, että RIP kiroili. Ja pohjimmiltaanhan tuo oli hyvinkin kiltti ja traumatisoitunut lapsi. Se oli puoli, jota Rasmus ei tahtonut ulkopuolisten huomaavan lainkaan. Perhe tiesi sen, vaikkeikaan poika halunnut saati osannut kertoa ihan kaikkea.

Jotenkin alkoi käydä sietämättömän ärsyttäväksi katsella toista ylöspäin, joten Rasmus kohottautui istumaan lattialle kiertäen kätensä polviensä ympärille ja tillitteli remuksen suuntaan.
Rasmus irvisti, Remus kiskoi ainetta kepeästi, hänelle itselleen se ei ollut mennyt alas. Ei se kovin hyvää ollut, mutta sitäkään pikkukovis tuskin helpolla myöntäisi kenellekkään.

Vanhempi pojista oli vain irvistänyt veljensä vastakommentille. No, olihan hän sitä osannut odottaakin. ”Sulla näytti olevan muuta puuhaa, mut kyl sulle vielä riittää”, Remus huikkasi ja oli kaatavinaan viinat veljensä päälle, mutta siirsi nopealla liikkeellä pullon omille huulilleen, ennen kuin pisaraakaan ehti valua ulos. Ei hän nyt viinaa menisi tuhlaamaan, vaikka se sitten olisikin hänen veljensä – tällä hetkellä Remus tosin epäili vahvasti, ettei pullo ollut alun perin edes kuulunut Rasmukselle.

Päällään olevan harmaan, hihattoman paidan asentoa parannettuaan, istuutui Remuskin lattialle. Poika laski viinapullon kummallisessa asennossa istuvan veljensä viereen ja katseli huvittuneena lyhyempää hahmoa. ”Mitä sä edes teet?” kuului miehenalun suusta, kun tuo vei katseensa veljestään televisioon ja siitä viinapulloon. Dokasi kuunnellessaan italiaa televisiosta, matolla maaten, Tokio Hotel-paidassa? Ei kuulostanut mitenkään järkevältä.

”Ja miks sulla on Tokio Hotellin paita?” Remus kuuli itsensä kysyvän. Hän ei ollut koskaan pitänyt kyseisestä bändistä, eikä olisi uskonut sitä Rasmuksestakaan. Poika tuhahti ja siirsi hiuksiaan sivummalle, jotteivät ne olisi päässeet valumaan hänen silmilleen. Tarkemmin ajateltuna se ei tosin kuulostanutkaan niin pahalta, eipähän tarvitsisi katsella veljen kummallista vaateyhdistelmää.

Rasmus älähti, luuli tosissaan Remuksen tuhlaavan viinaa hänen kasteluunsa. Mistä siitä nyt ikinä olisi voinut tietää? Ei kaatanut, sen RIP totesi raotettuaan säikähtyksestä tiukkaan kiinni puristettuja silmäluomiaan. Helvetin kusipää, Rasmus soi tuolle erittäin myrkyllisen katseen. "Idiootti", poika sähähti loukkaantuneena, vaikkakin helpottuneena siitä, ettei toinen ollutkaan tahtonut kaataa viinoja hänen niskaansa.

Rasmus murahti ja päästi asentonsa valahtamaan omaksi huonoryhtiseksi itsekseen, jalat suoristettiin ja kädet tippuivat syliin.
"Angstaan, mitä luulit", poika pyöräytti silmiään. Ei tosin olisi paljoa vaadittu, etteikö rasmus olisikin viillellyt itsesäälin partaalla. Remus oli tavallaan pelastanut hänet keittiöveitseltä. Jostain syystä Rasmus ei osannut olla kovinkaan iloinen siitä.

"Voin mä sen poiskin ottaa, jos sä sitä meinaat", Rasmus ärähti loukkaantuneena. Nytkö se jo arvosteli hänen vaatteitaan? Poika oli juuri nyt hyvin ärhäkällä päällä eikä mikään mitä sanottiin voinut olla muuta kuin pilkkaamista tai ivaa.
Tosin sanat kaduttivat jo hetkeä myöhemmin, Rasmus puri huultaan. Ei hän voisi ottaa paitaansa pois, tuoreimmat arvet olivat vasta muutamien päivien takaa eivätkö todellakaan parantuneet millään tapaa.

Angstasi, niinpä tietenkin. Eikö tuolla nyt muka parempaakaan tekemistä ollut? No, ilmeisestikään ei. Remus ei edes viitsinyt kommentoida mitään pikkuveljelleen, vaikka hänen mielensä huusi ”emo emo emo emo!”. Mitähän Rasmus teki, kun ei angstannut, jos angstatessan teki tätä? Varmaan jotain yhtä hohdokasta joka tapauksessa.

"Voin mä sen poiskin ottaa, jos sä sitä meinaat.”
Remus katsoi veljeään. Mistähän tuokin heitto nyt oli tullut? Oliko se loukkaantunut jostain, vai muuten vain tavallistakin kärttyisämmällä tuulella? ”Ota”, Remus hämmästyi äänensä käskevyyttä vastatessaan nuoremmalle pojalle. Mielessään kaksikon pidempi osapuoli vakuutteli itselleen, että ainoa syy, miksi hän halusi paidan lentävän pois veljensä päältä oli se, että siinä oli edelleenkin se karmiva Tokio Hotellin kuva. Poika oli lisäksi huomannut Rasmuksen purevan huultaan ja mielenkiinto oli syttynyt sillä hetkellä. Huvikseenko se itseään puri, vai piilotteliko se jotain?

”Joo, ota se pois”, Remus toisti ja liikahti jotenkin levottoman oloisesti. No mitä helvettiä, mikä häntä nyt yhtäkkiä alkoi jännittää? Poika kirosi jotain mielessään, mutta koetti pitää kasvonsa neutraaleina – se tosin osoittautui harvinaisen vaikeaksi, kun kiinnostus tuntui vain kasvavan jossain hänen sisällään. Nyt se paita pois, yritettiin käskeä vielä telepatiankin voimin.

Säikähtänyt katse karkasi Remuksen suuntaan. Ei se tosissaan voinut olla.. Eihän? Rasmus oli kuullut sen sävyn, käskevä. Pelottavan varma ja käskevä. Rasmus ei tahtonut ottaa sitä pois, ei tahtonut. Hän ei tahtonut, eieieieiei. Poika laski katseensa lattiaan. Miksei hän voinut vain olla sanomatta mitään... Poika puri huuleensa yhä kovemmin, vaikka hän tiesi, että kohta se vuotaisi verta.

Remus toisti käskyn, RIP katsahti veljeensä. Ei varmasti ottaisi pois, ei hän halunnut. Ei halua, eikä varmasti ota, komensi Rasmus itseään mielessään. Ja kuitenkaan käsky tuntui välittyvän aivoihin vastakkaisena, kapinoivana. Kädet sylistä siirtyivät hitaasti paidan helmoille. Rasmus ei enää purrut huultaan vaan tuijotti Remukseen hetken haastavasti, myrkyllisesti. Ja silti jotenkin nöyränä ja alentuvana. Poika veti hitaasti harmaan Tokio Hotel paidan päältään ja paljasti ruhjotun ylävartalon. Monia haalistuneita arpia, niin pienempiä kuin isompiakin. Muutama tuoreempi arpi näkyi huomattavasti selvemmin, vaikkeivat muutkaan huomaamattomia olleet.

"Tyytyväinen?", Rasmus murahti äkäisellä äänellä, joka kuitenkin oli juuri murtumaisillaan. Muuta hän ei varmasti voisi enää sanoa, hän ei tahtonut enää tämän nöyryytyksen jälkeen antaa äänensäkin murtua. Oli muutenkin vaikea kestää, kun ei tiennyt miten toinen asiaan reagoisi. Tai tietenkin Remus tiesi, kuinka pikkuveli oli säälittävä angstinen emo. Ei siis pitäisi olla mitään yllätyksellistä. Katse oli jälleen painettu lattiaan, yritti lukea kuvioita siitä.

”Joo, tyytyv-”, Remus oli aloittanut, mutta sanat takertuivat jonnekin kurkkuun. Pojan silmissä välähti jokin, kun nuoremman arpinen keho oli paljastunut paidan alta. Ilkikurinen virne oli valahtanut pois kasvoilta ja sen tilalle oli tullut jokin huolestuneempi, vaikka Rem koetti jotenkin sitä piilotella. Tuskin tuo nyt kovinkaan hyvin yrityksessään onnistui.
”Hei, Rasmus”, isoveli sai sanotuksi – tai pikemminkin kuistatuksi – muttei tiennyt, miten edes jatkaisi lausettaan. Kyllähän se nyt tiedossa oli, että Rasmus oli melkoinen emo, mutta… Ei hän olisi halunnut uskoa mitään tällaista, sen enempää kuin nähdäkään. Vatsanpohjassakin tuntui jokin muljahdus.

Remus liikahti lähemmäs veljeään ja kohotti kättään tämän paljasta ylävartaloa kohti. Sormet koskettivat varovaisesti ruhjottua ihoa ja liukuivat sitä pitkin. Ne varoivat tuoreimpia, yhä verestäviä arpia, mutta liikkuivat kokeilevasti muutaman haalistuneen yli. Rem tunsi kylmiä väreitä selässään, ihokin nousi kananlihalle.
Hämmennys sotki Remuksen ajatuksia ja pahasti. Kummallisten tunteiden kirjo velloi jossain kehon sisällä, eikä mitään järkevää sanottavaa tuntunut tulevan ulos. Siinä sitä sitten vain katsottiin, vuoroin arpia ja vuoroin kasvoja.

Rasmus puri huultaan kuullessaan, kuinka Remus ei saanut sanojaan sanotuksi. Hän kykeni kuvittelemaan ilmeen, muttei tahtonut kohottaa katsettaan siihen.
Aika mateli, tuntui kuin ikuisuus olisi kulunut hiljaisuudessa. Todellisuudessa se oli kestänyt vain muutamia sekunteja ja venyi yhä. Rasmuksen ei ollut hyvä, hänen teki mieli vain muuttua näkymättömäksi. Miksi helvetissä hän oli ottanut sen paidan pois? Koska Remus oli käskenyt. Ei, eihän se siitä voinut johtua?!
Kuiskaus, joka kutsui häntä nimeltä. Kokeileva, jollain tavalla ehkä katuvakin katse nousi lattiasta. Silmäillen hetken veljeään ja laskien katseen takaisin lattiaan. Hän tunsi itsensä häpäistyksi.

Rasmus sävähti tuntiessaan kuinka sormet hivelivät hänen arpista rintakehäänsä. Lievästi järkyttynyt katse kohosi Remukseen. Mitä helvettiä se teki? No, mitä tekikin joku sai Rasmuksen pysymään vain paikallaan. Hän olisi voinut tönäistä toista kauemmas ja hakkua. Niin, hän olisi voinut.
Vihreät silmät olivat nostaneet katseen isoveljeen. Tai eihän se oikeastaan veli ollut...
“Sä tiedät kyllä mitä se teki mulle, mä en unohda, vaikka mä olinkin pieni. Mä olen enemmän rikki sisältä”, Rasmus puhui hiljaa. Enää huulen pureminen ei auttanut mitenkään estämään silmiin kohoavia kyyneleitä.

“Mä olen vitun säälittävä paska”, poika inahti ja painoi päänsä alas antaen hiusten valua peittämään näkyvyys. Rasmus olisi voinut vetäytyä myttyyn johonkin nurkkaan. Hän vain särkyi tässä ja nyt, vaikka paikalla oli toinen elävä näkemässä.

//pelaaja hahmoineen poistui listoilta, pelin voi siis katsoa päättyneeksi jollet halua lopetusvuoroa tms. heittää.//