Aurinko imee itseensä pimeyden

Mitä ihmettä? Kuinka niinkin tunnollinen oppilas, kuin Jose, istui keskellä kirkasta päivää oppituntien aikana koulun aution urheilukentän laidalla? Yleensähän tummatukkainen nuorukainen kävi tunneillaan säännöllisesti, hoiti kotitehtävänsä huolellisesti eikä ikinä aukonut päätään opettajille tai yleensäkään yhtään kenellekään. Mutta nyt poika istuskeli urheilukentän laitamilla puuhun nojaten ja hakien varjoa kirkkaana paahtavalta auringolta. Sylissään tuo piteli pientä vihkoa, johon raapusteli erinäisiä mitään esittämättömiä kuvioita ja lyriikoita.
Tummatukka oli skipannut tuntinsa heti sen alettua - jokin tuon sisällä ei tahtonut pysyä rauhassa. Masensi, vaikka sille ei löytynytkään mitään selkeää syytä. Ei poika yksinkertaisesti jaksanut istua oppitunnilla kuuntelemassa opettajan nalkutusta ja muiden oppilaiden riehumista. Tuo tahtoi omaa rauhaa ja aikaa selvitellä ajatuksiaan ja hengähtää.
Yllään pojalla oli aivan tavallinen - ehkä tylsäkin - valkoinen t-paita ja tummanharmaat pillifarkut. Lämpimästä ilmasta huolimatta päähänsä tuo oli iskenyt pipon peittämään tottelemattomia hiuksia. Bad hair day - voisiko mitään asiaa vihata sitä enempää? Ahdisti näyttää tyhmältä, kun hiukset sojottivat joka suuntaan vielä monenkin yrityksen jälkeen.
Musiikki pauhasi kuulokkeista pojan syventyessä suttaamaan vihkon sivuja musteella. Ei tummatukkainen ollut tullut kertaakaan ajatelleeksi jäävänsä kiinni lintsaamisesta. Koko touhussa Jose oli ensikertalainen, siksi tuota hieman jännittikin. Mitä jos joku opettajista sattuisi näkemään pojan, tai mitä jos joku kantelisi hänestä? Moisten ajatusten saattelemana Jose yritti tehdä itseään mahdollisimman huomaamattomaksi. Eihän tuo vaikeaa ollut; poikaa ei yleensäkään huomattu, jos ympärillä oli kahtakaan enempää ihmisiä. Ei tuo sanonut sanaakaan lähes koskaan, piiloutui vain ja katseli muiden touhuja sivusta.

// tämä jää nyt näin lyhkäseksi niin pääset pujahtamaan mukaan :3 pahoittelen sönkköisyyttä //

"Kas, salamanterihan se siinä."
Kilian oli ilmestynyt toisen pojan taakse hiljaa, jättäen kaveriporukkansa katselemaan sivummaksi. Kun hänellä kerran oli tarve jotakuta kiusata, se tarve ei jäänyt käyttämättä. Vaikka Kilian olisi joutunut metsästämään kiusattuaan pitkin koulua, hän tiesi moisen löytävänsä ja nyt sellainen löytyi aivan liian nopeasti. Silti kaikki hauskuus oli vasta edessäpäin. Kilian kävi virnuillen istumaan toisen eteen ja otti muitta mutkitta vihkon tämän kädestä, ilmaisten sanallakaan minkäänlaista luvan pyytämistä.
"Rakkausrunojako sinä raapustat? Minulleko? Kovin suloista", Kilian hymähti ja ojensi vihkon sitten takaisin, tutkien toisen kasvoja virne yhä kasvoillaan. Okei, oli ehkä lapsellista kiusata muita mielivaltaisesti, mutta jostakinhan se hauskuus oli revittävä? Täysin hetken mielijohteesta Kilian ojensi sormensa ja tökkäsi sillä toista kylkeen, yhä virnuillen.

Muu kaveriporukka valui hiljaisen tasaisesti takaisin sisälle kouluun, mutta Kilian päätti jäädä. Ehei, hän ei ollut saanut vielä tarpeekseen salamanterin kiusaamisesta. Ja niin, nuorukainen todella piti lempinimien keksimisestä.
"Oikeasti, olen imarreltu niistä runoistasi. Todella romanttista."
Sanat suorastaan tihkuivat ilkeyttä, vaikka ilme kasvoilla oli vakuuttava. Vähänkin huonompi ihmistuntija olisi luullut hänen puhuvan totta. Kilianilla nyt vain sattui olemaan taipumusta tylsistymiseen ja mikäs paransi päivää sen paremmin, kuin muiden kiusaaminen? Ja jostain syystä hänellä oli sellainen tuntu, ettei tämä yksilö noin vain takaisin kiukuttelisi. Ja no jaa, jos kiukuttelisikin, eiköhän hän selviäisi siitä oikein hyvin. Kokemusta tältä saralta löytyi hävettävän paljon - ties kuinka moni piti Kiliania mielettömänä kiusaajana. Sitä nuorikko ei ehkä sisimmässään täysin ollut, mutta muiden silmissä varmasti.

Hyvä ettei Jose saanut sydänkohtausta, kun kuuli äänen jostakin takavasemmalta. Katse singottiin sekuntin sadasosassa tulokasta kohden samalla, kun kuulokkeet tiputettiin kaulalle. Salamanteriksi tuo poikaa kutsui, tiedä mistä moisen nimityksenkin oli keksinyt. Hieman kauempana norkoili jonkinsortin nuorisolauma, todennäköisesti suunsa avanneen pojan kavereita. Jose seurasi katseellaan, kun tulokas asettui istumaan eteensä ja nappasi vihkon itselleen. Ei tummatukkainen mitään sanonut, mulkoili vain tuimasti toista. Tarvitsiko sitä tuollalailla tulla toisten rauhaa rikkomaan, ja kaiken lisäksi koskemaan toisten omaisuuteen? Ja säikytellä hengiltä! Poikaa suututti ja hieman myös pelottikin - tiedä, mitä tuollaiset tuntemattomat hyypiöt saisivat päähänsä.
Tulokas puhui jotakin rakkausrunoista, hänelle osoitetuista ja hymähti, että se oli suloista. Vastaukseksi Jose vain näytti kieltä toiselle ja nappasi vihkonsa pikaisesti takaisin toisen sitä ojentaessa. Eikä tulokas tutkimuksensa jälkeenkään suostunut lähtemään, vaan Josen kauhuksi tökkäisi poikaa kylkeen sormellaan. Kosketus sai pojan äännähtämään säikähtäneenä ja painamaan katseensa maahan.
Hävetti. Miksi juuri hän oli aina se, kuka joutui muiden kiusanteon kohteeksi? Eihän hän koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään! Ja silti isommat öykkärit aina juoksivat pojan perässä huudellen kaikenlaista, joskus jopa tönien ja tavaroita varastellen.

Tulokas oli kuulema imarreltu runoista, romanttistakin se oli. Sanat saivat Josen poskille kevyen punan tuon tapittaessa toista poikaa silmät viiruina. Ei Jose ollut niitä ihmisiä, ketkä alkaisivat aukomaan päätään takaisin tai yleensäkään tekemään minkäänlaista vastarintaa. Tuo vain tyytyi nököttämään paikoillaan ja tutkimaan kiusaajaansa silmillään. Katsekontaktia yritettiin välttää, sillä aina, kun poika tapasi toisen silmät, nousi se sama, kevyt puna tuon poskille. Ja taas se alkoi; Josen teki aivan mielettömästi mieli nykäistä tulokasta hihasta tai vaikkapa housunlahkeesta. Käsiä puristettiin nyrkkiin itsehillinnän toivossa. Tehtävä osoittautui kuitenkin aivan liian vaikeaksi, joten tuo antoikin sormiensa käväistä tulokkaan kengänkärjellä. Tajuttuaan mitä tuli tehtyä Jose pakeni säikähtäneenä puunrungon toiselle puolelle selkä tuota tuntematonta poikaa kohti. Olisi nyt edes huppari mukana, niin pääsisi piiloon hupun alle. Mutta kun ei, niin ei. Täytyi tyytyä muutenvain piilottelemaan ja toivomaan, ettei kiusankappale saisi päähänsä mitään ikävää.

Urheilukentällä ei ollut ketään. Lähettyvillä ei ollut ketään. Kilian ei olisi voinut olla tyytyväisempi tilanteeseen. Mitkä hienot mahdollisuudet se antoikaan.. Nuorukainen hätkähti toisen koskettaessa sormillaan hänen kenkäänsä. Virne oli poissa, mutta palasi melkein samaa matkaa. Ja siinä vaiheessa toinen oli jo paennut puun taakse, luuli kait, että tosiaan pystyisi pakenemaan. Muka surumielisesti huokaisten Kilian nousi jaloilleen ja seurasi, kiersi puun kiusaavan hitaasti.
"Voi, salamanteri, olisit sä voinut mulle kertoa", nuorukainen hymisi ja katsoi toista päästä varpaisiin, tarkoituksellisesti arvostellen. Sitten hän astahti lähemmäs ja ojensi virne kasvoillaan kätensä, pyyhkäisi toisen pipon alta valuneet hiukset sivuun kasvoilta. Pieniä eleitä, mutta ties miten merkityksellisiä. Kilian oli tehnyt näin monia kertoja, kiusannut aikansa ja lähtenyt sitten. Jättänyt toisen yksin.

Nyt hän hymyili taas, hymyn ulottuessa aina ruskeisiin, mustalla rajattuihin silmiin asti. Hän siveli sormillaan toisen poskea ja näytti kaikin puolin viattomalta.
"Kas noin. Olihan ne sun runot jotenkin palkittava", Kilian sanoi ilkikurinen pilke silmäkulmassaan, mutta pitäytyi yhä lähellä. Hän tiesi tekevänsä väärin ja ylittävänsä kohtuuden rajat, mutta ei suuremmin välittänyt. Tämä kuului nuorukaisen toimintatapoihin - olla toimissaan melkein julma. Vaikka Kilian oli itse kokenut ties minkälaista ahdistelua, hänestä pohjimmiltaan saattoi huomata, että kiusa oli lopultakin hyväntahtoista. Hän ei oikeastaan halunnut järkyttää toista sijoiltaan, vaan kaipasi tekemistä ja ehkä seuraakin. Lähestymistavat nyt vain olivat omituiset, mutta niin ne olivat ystävienkin keskuudessa.

Tulokkaalla ei ilmeisesti ollut aikomustakaan jättää Josea rauhaan. Tuo seurasi pojan pakomatkaa rungon toiselle puolelle, askelsi hitaasti, mutta varmasti lähemmäs. Josen teki mieli vain hypätä pystyyn ja pinkaista karkuun niin pikaisesti, kuin jaloista ikinä vain lähti. Jotain tuo puhui jälleen salamanterista ja kertomisesta. Vieraan pojan katse nauliintui Joseen, tutkien ja arvioiden jokaisen neliösenttimetrin aina päästä varpaisiin asti. Katse oli häiritsevä, sai olon todella kiusalliseksi. Oli vaikea vain istua siinä toisen tutkittavana, teki mieli vajota maan alle.
"Kertoa mitä?", poika mutisi lähes kuulumattomalla äänellä. Oli melko harvinaista, että tuo sai suunsa auki näinkin nopeasti uuden henkilön tavattuaan. Nyt vain teki mieli saada tietää, mitä tuo inhottava poika oikein ajoi takaa. Luuliko tuo jotakin tyhmää Josesta? Ilmeisesti..

Tuntematon tummatukkainen astui askeleen lähemmäs saaden pojan jokaisen lihaksen jännittymään. Tuo ojensi kätensä ja sipaisi kasvoille valuneet suortuvat takaisin muiden joukkoon. Kosketukselle annettiin jälleen se sama, jo tutuksi käynyt tuima ilme.
Seuraavaksi kiusankappaleen sormet asettuivat Josen poskelle sivellen tuota kevyesti. Kosketus sai pojan värähtämään, sydämen takomaan lujempaa kuin aikaisemmin. Kevyt puna ei enää ollutkaan niin kevyt, vaan poika alkoi hetki hetkeltä yhä vain enemmän muistuttamaan paloautoa. Poskia kuumotti ja kädet tärisivät, helvetti vie. Nyt ei saisi menettää itsehillintää ja alkaa pillittämään, sillä siinähän sitä olisi vielä enemmän kiusaamisen aihetta.
"Älä", pipopäinen vinkaisi kosketuksen käydessä kiusalliseksi ja tarttui pojan käteen, joka yhä siveli Josen poskea. Tummatukkainen siirsi käden pois poskeltaan, muttei irrottanut otettaan. Kyntensä tuo upotti kevyesti pojan ranteeseen, kuin viestiäkseen ärtymysensä.
Kyllä Jose siis osasi tehdä jonkinlaista vastarintaa, tosin, hyvin köyhää sellaista. Mutta tuo tuli esille vasta silloin, kun hyvä syy löytyi. Ei poika koskaan ollut ketään lyönyt tai oikeastaan millään muullakaan tavalla satuttanut. Tuo käytti pieniä eleitä näyttämään, jos joku yritti vitutuskynnyksen tai kävi liian ahdistavaksi. Huutaakin tuo osasi, mutta sellaiseen reaktioon tarvittiin paljon. Eikä raivari ollut mikään tulta syöksevän lohikäärmeen vertainen, ei sanoja tullut kerrallaan kuin ehkä kaksi tai kolme. Asiaa hävettiin aina jälkeenpäin, sillä poika tiesi itsekin, ettei osannut olla kovinkaan vakuuttava.

Kilian katsoi parhaaksi ottaa askeleen taaksepäin ja kiskaisi kätensä toisen kädestä, ilme lievästi hämmentyneenä.
"Ei tarvitse kynsiä", nuorukainen suhahti terävästi ja vilkaisi rannettaan, jossa yhä näkyivät hennosti toisen kyynenjäljet. No, oikeastaan hänen olisi pitänyt olla se, jolle sähistiin, mutta tässä tilanteessa Kilian ei osannut edes hävetä. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa, ei oikeastaan mitään väärää. Eikä nuorikko myöskään ollut satuttanut toista mitenkään muuten kuin ehkä henkisesti. Sekin vain ehkä.

Hänellä oli itsellään hyvin kokemuksia henkisestä väkivallasta ja kenties tämä juonsi juurensa siihen - ehkä Kilian tahtoi osoittaa kykenevänsä siihen itsekin, vaikkei Josella ollut asiaan mitään osuutta. Se nyt vain kuului luonteeseen. Muiden kiusaamisella Kilian lujitti omaa itsetuntoaan ja tiesi sen olevan väärinkin, mutta ei muuttanut asiaa.
"Krhm, sinuna hillitsisin tuota punastumista pikkuisen", Kilian härnäsi, mutta hymyili yllätys yllätys jo ystävällisempään sävyyn. Hän ei ollut täällä saamassa ikuista vihollista, kunhan vain vähän kiusasi. Oli kait sekin eräänlainen tutustumiskeino - suurimpaan osaan ystävistään Kilian oli tutustunut jonkinlaisten tappeluiden tai väärinkäsitysten kautta. Sitten kun välit oli selvitetty, oli selvillä automaattisesti myös se kuka kuului mihinkin kastiin. Ei Kilian salamanterin kanssa tapella halunnut, sillä se olisi ollut varsin pitkästyttävää. Kunhan väitteli aikansa kuluksi. Sen joko ymmärsi jollakin tapaa leikkimieliseksi härnäämiseksi tai jätti ymmärtämättä, ei nuorukainen siitä suuremmin piitannut. Ajatelkoot mitä halusi. Näin hän itse ajatteli, ainakin jollain tasolla. Tietenkään kiusaaminen ei ollut hyväksyttävää, mutta uskokoot pois - jos Kilian olisi halunnut tosissaan kiusata salamanteria, se ei olisi jäänyt tähän. Eron saattoi nähdä selvästi, sillä nuorukainen osasi olla luonteeltaan tahtoessaan julmakin.

Kiusankappale suostui vihdoin ja viimein perääntymään edes yhden askeleen ja kiskoi sitten itsensä vapaaksi pipopäisen otteesta. Perään sähähdettiin, ettei tarvinnut kuulema kynsiä. Kommentiksi Jose tyytyi vain tuhahtamaan turhautuneesti; eihän toisella ollut mitään syytä suutahtaa, kun itse oli tilanteen aiheuttanutkin! Jos aikoo tuollatavalla vain pelmahtaa jonkun omaa rauhaa rikkomaan, niin kai sitä nyt pitäisi olla munaa kantaa seurauksetkin. Vaikkei kyseisessä tapauksessa seuraukset mitään kovin hurjia ollutkaan. Mutta saipas ainakin hailakat kynnenjäljet muistuttamaan pipopäästä.
Kätensä Jose laski syliinsä ja alkoi näprätä valkoisen paitansa helmalla. Ei tuo raukka hermostuksissaan tiennyt, miten päin tässä oikein pitäisi olla. Vähän väliä sormet nostettiin pyörittelemään huulea koristavaa lävistystä, jonka jälkeen kämmen laskettiin maahan tunnustelemaan nurmea ja leikittelemään ruohonkorsien kanssa. Joku voisi mieltää moiset liikkeet ja liikesarjat jopa hieman neuroottisiksi, ja sitä ne ehkä myös olivat. Ei Jose tai pojan lähiomaisetkaan tietäneet, mistä tuo tapa on saanut alkunsa. Kaikkea pitää aina hiplata ja kosketella, käsiä ei vain osata pitää paikoillaan. Esimerkiksi oppitunneista ei tule mitään, jos opettaja kieltää kynällä naputtelemisen tai piirtelemisen. Ei poika kestä olla viittäkään minuuttia tekemättä käsillään jotakin, vaan turhautuminen alkaa heijastua levottomuutena ja hermostuneisuutena. Useat tutut ja muut kanssaeläjät ovat useastikin ärähtäneet pojalle tuon touhuista; koettiin hieman kiusallisena, jos tuo esimerkiksi yhtäkkiä kosketti jotakuta tai esimerkiksi jonkun vaatekappaletta.

Seuraavaksi kiusankappale huomautti pipopään punastumisesta, kehotti hillitsemään. Äänensävy ei ollut enään pisteliäs, vaan jopa ystävällinen. Kommentti sai pojan nostamaan kädet kasvoilleen, tavallaan piiloutumaan. Sormiensa lomasta tuo loi ujon katseen toisen pojan silmiin ja hymyili itsekin jo hieman.
"Anteeksi", poika mutisi yhä kädet kasvoillaan ja virnisti pienesti.
Tuntemattoman pojan ystävällisempi olemus rauhoitti pipopäistä huomattavasti; tuo ei tuntenut oloaan enään niin kovin uhatuksi. Poika alkoi pikkuhiljaa rentoutumaan luoden yhä vain enemmän pikaisia vilkaisuja tulokkaan silmiin.
Nyt oltiin vaaravyöhykkeellä jo varmaan tuhannetta kertaa. Pipopää kun sattui olevaan vähän turhankin innokas ihastuja. Jos tilanne jatkuisi samankaltaisena vielä pitempää, se olisi menoa sitten.

"Säikäytinkö mä sut oikeasti noin pahasti, ethän sä nyt oksenna tai mitään? Rauhoitu", Kilian totesi kulmiaan kohottaen ja astahti hiukan lähemmäs, tarkastellakseen toisen vointia. Okei, hän saattoi olla kiusaaja ja ilkeä kusipää, mutta ei ollut koskaan vahingoittanut ketään sen pahemmin - ei ainakaan ilman todellista yllytystä tai sitä, että vastapuoli olisi ollut jutussa mukana. Kilian ei vain oikein nähnyt rajoja, vaan koetteli mielellään sitä miten pitkälle saattaisi mennä. Tokihan hänet sai lopettamaan, mutta silloin ne rajat oli osoitettava. Tällä kertaa Kilian koki tarpeelliseksi varmistaa, ettei ollut traumatisoinut toista tämän loppuelämän ajaksi.

Kun salamanteri sitten pyysi anteeksi, hämmennys varmasti loisti nuorukaisen kasvoilta kauaksi.
"Miksi pyydät?" nuorukainen kysyi edelleen hämillään, yhä toista tarkastellen, kuin peläten, että tämä pyörtyisi tai oksentaisi. Olisiko tuo ihmekään, Kilianhan tuota oli kiusannut kohtuuttomankin ilkeästi. Nyt nuorukainen ojensa kätensä, katsoen vielä nyökäten alta kulmien, ja laski sen salamanterin olkapäälle, ehkä ystävällisyyden osoituksena. Hänen mielialansa kyllä heittivät sellaista vuoristorataa, että mieli voisi pian taas muuttua, mutta nyt Kilianilla oli tehtävä. Olihan hänen varmistettava, ettei toinen pyörtyisi siihen ja jäisi muiden tallottavaksi.

"Säikäytinkö mä sut oikeasti noin pahasti, ethän sä nyt oksenna tai mitään? Rauhoitu", Kilian totesi kulmiaan kohottaen ja astahti hiukan lähemmäs, tarkastellakseen toisen vointia. Okei, hän saattoi olla kiusaaja ja ilkeä kusipää, mutta ei ollut koskaan vahingoittanut ketään sen pahemmin - ei ainakaan ilman todellista yllytystä tai sitä, että vastapuoli olisi ollut jutussa mukana. Kilian ei vain oikein nähnyt rajoja, vaan koetteli mielellään sitä miten pitkälle saattaisi mennä. Tokihan hänet sai lopettamaan, mutta silloin ne rajat oli osoitettava. Tällä kertaa Kilian koki tarpeelliseksi varmistaa, ettei ollut traumatisoinut toista tämän loppuelämän ajaksi.

Kun salamanteri sitten pyysi anteeksi, hämmennys varmasti loisti nuorukaisen kasvoilta kauaksi.
"Miksi pyydät?" nuorukainen kysyi edelleen hämillään, yhä toista tarkastellen, kuin peläten, että tämä pyörtyisi tai oksentaisi. Olisiko tuo ihmekään, Kilianhan tuota oli kiusannut kohtuuttomankin ilkeästi. Nyt nuorukainen ojensa kätensä, katsoen vielä nyökäten alta kulmien, ja laski sen salamanterin olkapäälle, ehkä ystävällisyyden osoituksena. Hänen mielialansa kyllä heittivät sellaista vuoristorataa, että mieli voisi pian taas muuttua, mutta nyt Kilianilla oli tehtävä. Olihan hänen varmistettava, ettei toinen pyörtyisi siihen ja jäisi muiden tallottavaksi. Tai kävisi raivokkaasti kimppuun, huutaen syytöksiä ja keksien kenties perättömiäkin sellaisia. Totuus kun oli, ettei Kilian mitään kovin kauheaa ollut tekemässä. Kunhan härnäsi, viattomalla tasolla, toistaan koska tiesi pystyvänsä siihen. Kilianilla rajoja ei ollut koskaan ollut nimeksikään, joten hän ei arvostanut muiden sellaisia. Ainakaan kovin paljon, ei ennen kuin ne asetettiin näytille ja esitettiin hyvin selkeästi.

# Argh, lyhyttä .__. #

// No problem! :3 lyhyttähän multakin tulee (: //

"Mm.. Et ja en ja okei", kuului Josen vastaus pojan kysymyksiin. Tuo astui jälleen hieman lähemmäs pipopäätä mittaillen tuota katseellaan. Pää kallellaan, kysyvänä, Jose tapitti tuota takaisin.
"Mä olen ihan ok", poika virnisti toiselle kuin lukien tuon ajatukset. Ujo poika alkoi pikkuhiljaa rohkaistumaan ja saamaan enemmän sanoja suustaan kerrallaan. Tulokas laskettiin jo melko vaarattomaksi, sillä olihan tuo kysellyt Josen vointia ehkä hieman huolestuneenakin.
Pipopäällä oli kova työ keskittyessään pysymään mahdollisimman neutraalina. Ei tuo tahtonut vaikuttaa aivan friikilta heiluessaan joka suuntaan ja näprätessään kaikkea käden ulottuvilla olevaa. Tuo yritti keskittyä vain ja ainoastaan siihen paitansa helmaan.
Ajatuksistaan ja kovista keskittymisistään Jose havahtui tulokkaan avatessa suunsa jälleen. Tällä kertaa udeltiin, miksi pipopää oli anteeksi pyytänyt. Vastaukseksi poika saikin aluksi vain huulien mutristuksen ja hartioiden kohautuksen.
"Koskaaa.. Tuntui siltä", kuului sanallinen vastaus hetken miettimisoperaation jälkeen. Ja kyllä - poika oli käyttänyt paljonkin vaivaa miettiessään vastausta. Tuolla oli tapana pyydellä anteeksi kanssaihmisiltä vähän aina minkäkin asian takia, vaikkei syytä pakolla ollutkaan. Poika teki sitä jopa silloin, kun normaalisti häneltä olisi kuulunut pyytää anteeksi.

Tulokas laski kätensä pipopään olkapäälle saaden tuon hymyilemään ujosti ja tutkiskelemaan toisen silmiä omilla ruskeilla sielunpeileillään. Kosketus sai perhoset lentelemään pipopään vatsassa; toinen oli niin kovin lähellä, vaikkei ihan iholla ollutkaan. Oman kätensä poika nosti myös olkapäälleen, toisen pojan käden päälle. Kosketus tuntui turvalliselta ja tuttavalliselta, sellaiselta, mistä ei ihan heti tahtonutkaan luopua. Alkuvaikeuksista huolimatta tuo tuntematon tummatukkainen nuorukainen alkoi hetki hetkeltä vaikuttaa yhä vain mielenkiintoisemmalta, pipopää ei tahtonut, että tuo vielä lähtisi pois.
Vapaalla kädellään Jose taputti maata vierellään, pyytäen toista istumaan viereensä. Moinen käytös oli hirman harvinaista tuolta, mutta minkäs sille mahtoi, kun mielenkiinto heräsi.

Noniin. Tuntuihan se jälkikäteen aika typerältäkin. Toinen oli ikään kuin sivuttanut Kilianin tekemän kiusan ja käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tässä vaiheessa hän yleensä perääntyi, tai perääntyi silloin jos tilanne olisi ollut toisin päin. Vaan itseasiassa se oli ollut Kilian itse, joka oli kiusannut toista täysin ilman syytä - käyttänyt säälimättä hyväkseen sitä, että salamanteri oli vetäytynyt omiin oloihinsa. Tuntiessaan toisen käden olkapäällään nuorukainen silmin nähden hätkähti, mutta ei perääntynyt, vaan koetti pitää hymynsä tyynenä, neutraalina. Se johtui siitä, ettei Kilian ollut tottunut. Eikä nyt juuri ehtinyt sopeutua tilanteeseen, joka tuntui muuttuvan jatkuvasti.

Kun tummatukka sitten kehotti häntä selkeästi istumaan, Kilian teki työtä käskettyä, mutta vetäytyi hiukan kauemmas, kädet jotakin epämääräisiä kasveja maasta nykkien.
"Se on vain tapa. Siis härnääminen. Jos ymmärrät."
Argh, hän ei todellakaan ollut hyvä tässä. Anteeksipyyntöä nuo aikaisemmat sanat varmaan yrittivät esittää, mutta epäonnistuivat roolissaan varsin surkeasti. Kilian ei vain osannut. Hän ei ollut tottunut pyytämään anteeksi tai ylipäätään tuntemaan syyllisyyttä mistään - oikeasti, nuori melkein alkoi kiusata toista uudestaan todistaakseen, ettei lopettanut syyllisyydentunnosta. Silti Kilian pitäytyi siinä melkein paikallaan, katse miltei maata viistäen. Ei hyvänen aika sentään, eihän hän koskaan käyttäytynyt näin. Tämän täytyi merkitä ainoastaan sitä, että Kilian todella halusi tulla toimeen toisen kanssa. Kiusaamisensakin jälkeen.Olla edes jonkinlaisia hyvänpäivän, tai huononkin, tuttuja. Kilian ei yleensäkään tutustunut muihin ihmisiin kovin normaalisti, vaan lähestyi näitä omalla tavallaan. Huomaamattaankin.
"Vähän niin kuin tapa tutustua, tai jotenkin niin. Sori siitä", Kilian vihdoin töksäytti ja väläytti siihen päälle vielä hymyntapaisenkin. Kait se oli edistysaskel, se hymy.

// Anteeksi anteeksi on hieman kestänyt :3 En oo päässy käymään koneella! //

Pipopää loi toiselle pienen hymyn tuon istahtaessa alas. Kiusanteon syyksi seliteltiin sen olevan tapa. Kyllähän Jose ymmärsi. Joillakin vain oli omituisia tapoja. Jotkut saattoivat satuttaa tai loukata toisia, vaikka pohjimmiltaan tarkoittaisivatkin hyvää. Jotkut taas eivät osanneet lähestyä vieraita ihmisiä muuta, kun pienen kiusanteon kautta. Sellainen varmasti sai aikaan itsevarmemman olon ja aseman. Vaikka mikäpä Jose oli tuollaisia pohtimaan, sillä itsehän hänellä ei ollut minkäänmoista kokemusta toisten kiusaamisesta. Ainakaan tietoisesti. Saattoihan joku loukkaantua siitä, ettei poika puhunut, eikä pakolla aina edes vastannut kysymyksiin. Toinen taas saattoi loukkaantua siitä, ettei tuo tahtonut solmia ystävyyssuhteita niin nopeasti, kun muut toivoivat.

Toisen käsi nyhti maasta epämääräisiä ruohonkorsia ja kasveja, joita Jose seurasi katseellaan. Omat, näppärät sormet napsivat satunnaisia ruohonkorsia tuntemattoman pojan käsistä. Tuo pyöritteli niitä, katkoi niitä ja lopulta viskasi menemään. Tulipahan ainakin keksittyä tekemistä, ei tarvitsisi turhautua.
"Ei sun tarvitse soritella", pipopää tuhahti hymyillen, kun ex-kiusankappale jatkoi käytöksensä puolustelua.
Ei Jose kantanut kaunaa, ei siihen ollut syytä. Vaikka poikaa olikin oikeasti pelottanut, ja tuo oli ollut jo lähes valmis pillahtamaan itkuun, silti välikohtaus oli jo lähes unohdettu. Tulokas taisi olla pohjimmiltaan ihan mukava poika, sellainen, joka sai hymyn pipopään huulille.

"Miksi sä sanoit että mä raapustan rakkausrunoja?", Jose kysäisi yllättävän normaalilla ja ymmärrettävällä äänensävyllä. Tuo tapitti vierasta poikaa ujosti silmiin, hymyilikin. Teki mieli tietää, mistä tuo oli saanut moisen asian päähänsä. Vaikka eihän sillä väliä sinänsä ollut, sillä leikkiähän toinen oli vain laskenut. Kysymys vain sattui olemaan ainut, mikä pojan mieleen tuli hiljaisuuden rikkomiseksi.

// Lyhyttt >__> //

Missä oli se Kilian, joka ei pelännyt nöyryyttää muita tai kiusata heikompiaan? Hetken ajan nuorukainen haparoi oman heikkoutensa, tai siksi hän sitä kutsui, kanssa, eikä osannut pysytellä aloillaan. Tilanne oli hyvin pitkältä erilainen kuin alun perin - Kilian oli lopettanut toisen kiusaamisen kuin seinään, vahingossa tai tarkoituksellisesti. Vaikka tiesi, että seuraavana päivänä hän etsisi itselleen uuden uhrin. Salamanterilla ei siis ollut lopullista vaikutusta hänen elämäänsä, mikä sinänsä oli surullista. Ainakin Kilian oli rehellinen myöntäessään, ettei pystyisi luopumaan pinttyneestä tavastaan. Hän ei ollut koskaan ollut niitä, jotka tulivat riippuvaisiksi asioista tai esineistä, mutta jotkin tavat pysyivät, eivätkä lähteneet kulumallakaan.

Toisen kommentti rakkausrunoista sai virneentapaisen nostamaan Kilianin suupieltä. Hänellä ei ollut aavistustakaan miksi, kenties siksi, että juttu oli typerä. Kiusan vuoksi keksitty, hieno letkautus, tapa loukata.
"En mä tiedä, se oli läppä. Mitä sä luulet?" Kilian tuhahti ja puisti päätään. Jo oli kummallisia keskusteluja. Ei hän tällaista ollut odottanut, ei aamulla herätessään, saatika silloinkaan, kun oli alkanut toista kiusaamaan.

Silti elämä toi vieläkin yllätyksiä, kuten senkin, ettei salamanteri näyttänyt kantavan kaunaa. Jos Kilian olisi ollut toisen asemassa, hän olisi tehnyt selväksi, ettei häntä kiusattu. Niin Kilian teki aina, vaikka vain harvat tosissaan kykenivät hänen kiusaamiseensa. Nuorukainen ei ehkä ollut ruumiiltaan se vahvin, mutta henkisesti hyvinkin. Sen hän oli kuullut usein muidenkin suusta, milloin kiusattujensa tai milloin tappelupukareiden. Kilian oli niitä poikia, joiden ärsyttäminen ei ollut helppoa, tai jos olikin, hän antanut sen näkyä päällepäin. Jos se olisi näkynyt, Kilian olisi ollut aivan niin kuin kaikki muutkin - heikko. nhimillisyydeksikin sitä kutsuttiin, mutta moista sanaa nuorikko ei tuntenut, eikä halunnutkaan. Hän oli juuri sitä mitä oli, oli mielellään, eikä katunut tai hävennyt. Moisilla tunteilla oli tapana luisua käsistä.
"Jos mä olisin sä, olisin helvetin vihainen."

"Kunhan kysyin", pipopää mutisi ja hymähti perään hassusti. Rakkausrunoja. Vaikka asia olikin vain arkipäiväinen läppä, joka todennäköisesti vain oli ensimmäinen asia, mikä tuon tuntemattoman pojan mieleen oli juolahtanut, niin silti asia vaivasi. Se sana rakkaus, ei ne runot niinkään. Se yksi ainoa sana sai niin monet ajatukset juoksemaan Josen mielessä. Niin monet, ettei tuo oikein pysynyt edes niiden kaikkien perässä. Kaikki lukuisat ihastuksen ja lukuisat kerran, kun tuo on joutunut särkemään sydämensä. Okei, ei se nyt niin vakavaa ollut, sillä niillä 'sydämen särkemisillä' tarkoitettiin lähinnä sellaisia yhden päivän ihastuksia, joille ei sitten uskallettukaan mennä juttelemaan. Tai niitä, ketkä ovat olleet ilkeitä huomatessaan pojan ujostelevan ja punastelevan ihastuksissaan.
Eniten mietitytti se, että vaikka Jose kuinka aina retkahti lähes kaikkiin, niin miksei kukaan koskaan tuntenut samoin? Se sai pojan itsetunnon romahtamaan aivan ruohonjuuritasolle. Totta tosiaan, ehkä pipopää vain oli yksinkertaisesti aivan liian herkkä ja tunteellinen, mietti liikaa asioita - mutta minkäs tuo itse sille voi. Poikahan vain tahtoi tietää, miltä tuntuu tulla halatuksi, ja miltä tuntuu kun joku painaa huulet omiaan vasten. Jo pelkkä ajatus sai kevyen punan nousemaan tuon kasvoille, jonka ansiosta tuo nostikin kädet kasvoilleen.

Pojan sanat saivat Josen kurtistamaan kulmiaan hieman kämmentyneenä. Helvetin vihainen? Miksi muka!
"Ei oo syytä olla", poika naurahti hieman väkinäisesti. Jo pelkän lyhykäisen naurahduksen kuuleminen tuon huulilta oli hyvin harvinaista, ex-kiusankappaleella olisi syytä olla ylpeä, kun sen kuuli!
Tuo poika oli vähän hassu. Mistähän se sen salamanterinkin oikein oli keksinyt? Josea hymyilytti, kun tuo tutkaili tummatukkaa katseellaan. Näin tarkemmin katsottuna pojassa oli jotakin tutunoloista, mutta ihmekös tuo oli, kun samaa koulua kävivät. Ei pipopää tietääkseen ollut ennen tuohon poikaan kiinnittänyt huomiota, vaikka kovin paljon ohikulkijoita tarkkailikin. Ja siinähän poika olikin mestari! Painamaan kivoja kasvoja mieleensä, ja seurailemaan niiden touhuja hyvän matkan päästä. Juuri sillä tavalla pipopää oli löytänyt koulustaan liian monia poikia, kenelle tahtoisi vaikkapa sanoa moi.
Aivan yhtäkkiä ja yllättäen Jose iski kätensä tuon tuntemattoman pojan reidelle ja ryhtyi tunnustelemaan housujen kangasta sormiensa alla. Ei tuo raukka yksinkertaisesti osannut hävetä puuhastelujaan; hyvä että edes tajusi toisen voivan jollaintapaa häiriintyä moisesta. Pienen, vinon hymyn saattelemana pipopää liikutteli sormiaan polvinivelen ja lonkan välillä aivan ajatuksiinsa uppoutuneena.

Selvä. Olihan hän itsekin tehnyt asioita, jotka häiritsivät muita luvattoman paljon. Ärsyttivätkin, kenties jopa suutittivat. Mutta tätä Kilian ei ollut osannut ennustaa ja se jos mikä sai hänet sekaisin - siis pahasti hämilleen. Katse viisti hetken aikaa ympäröivää maastoa etsien jotakin mihin tarttua, kunhan se ei vain olisi Jose. Kunhan hänen ei vain tarvitsisi katsoa toista. Vaan ei. Mitään kyllin järkevää ei löytynyt. Näni oli käynyt ennenkin, mutta että tyyppi, jota Kilian kiusasi? Oliko tämä jonkinlainen kosto, yritys pistää hänet ojennukseen ja taipumaan muiden vallan alle. Kilianin täytyi kovistella itseään pysyäkseen hiljaa, pysytelläkseen paikallaan ja ilme neutraalina.

No, eihän hänen itsekontrollinsa kovin kauaa kestänyt.
"Mitä sä teet?"
Kilian epäonnistui surkeasti yrityksessään kuulostaa edes jokseenkin rennolta. Ääni värähti hiukan säikähtäneeseen sävyyn ja tummien silmien vakava katse käväisi toisen kädessä. Joka oli hänen reidellään. Tilanne sai Kilianin hämmentymään pahemman kerran ja hänen katseensa seilasi omituista reittiä - salamanterin kasvoista tämän käteen ja takaisin. Silti nuorukainen koki tarvetta saada se jotenkin hallintaan, edes vähäsen, sen verran, ettei hän vaikuttanut typerältä. Niinpä Kilian hymähti, aika vakuuttavasti, ja päästi ilman keuhkoistaan. Sano jotain, sano jotain, sano jotain fiksua, nuorikko hoki itselleen mielessään ja koetti hymyillä.

"Teetkö sä tätä useinkin. Siis lämäytät kätes jonkun vieraan jätkän jalalle", Kilian kysyi ja katsoi toista alta kulmiensa, hiukan päätään kallistaen. Ei hän tiennyt oliko se oikea tapa kysyä asiaa, vain olisiko pitänyt yksinkertaisesti todeta 'oletko sä homo?' Vaan tuo toinen kuulosti paljon järkevämmältä ja jollakin tapaa myös aika neutraalilta. Ihan normaali asia kysyä kun toinen tuolla lailla hipelöi. Kilianin kädet turmelivat taas maata vikkelien sormien kiskoessa taas niitä kasveja.

# Ihanan spontaani Jose <3 #

Jose vain kallisteli päätään pojan kysymykselle. Mitäkö tuo teki? No, istusteki urheilukentän laidalla ja tunsi olonsa yllättävänkin rennoksi! Pipopää ei oikein ymmärtänyt, mitä poika haki kysymyksellään takaa, ei raukka tajunnut koko kosketusta.
"No kunhan istun", pipopää vastasi hieman huvittuneena. Ex-kiusankappaleen sormet nyhtivät viattomia ruohonkorsia irti maasta, jokin pojan olemuksessa oli muuttunut. Tuo vaikutti jotenkin hieman etääntyneeltä, hämmentyneeltä ja vaivaantuneeltakin. Sellaiselta, kuin jotakin omituista olisi tapahtunut. Omasta mielestään Jose ei ollut tehnyt mitään väärää, mitä nyt vähän tunnustellut hauskan tuntuista kangasta sormiensa alla, mutta luulisi sen nyt olevan ihan arkipäiväistä! Mutta ei, tuo hauska poika kyseenalaisti koko touhun. Tuo katseli pipopäätä kulmiensa alta pää kallellaan ja kysyi, tekikö poika tuota useinkin; läpsi vieraiden jätkien jalkoja.

Kysymys sai käden liikeradan pysähtymään niille sijoilleen, katseen singahtamaan kysyjän silmiin. Katseessa oli häivähdys nolostusta, mutta vain se pieni häivähdys. Loput tunnetiloista kuvastivat hämmästystä ja huvittuneisuutta. Tuo hauska poika ei tainnut olla koskaan tavannut Josen kaltaisia ihmisiä!
"Aina joskus", poika tokaisi vakavan vastauksen ilmoille.
Tottahan se oli, olihan Jose tehnyt näin muutaman kerran aikaisemmin. Kerran, kun yksi poika nahkahousuissa oli istunut tuon viereen bussissa. Koko tilanne oli ollut aivan hirvittävä, koko matkan ajan pojan sormet kihelmöivät halusta hieman koskettaa tuota hauskalta näyttävää materiaalia. Pipopäällä oli ollut kova työ pidätellä itseään, kunnes lopulta itsehillintä petti aivan totaalisesti. Juuri ennen omaa päätepysäkkiään poika oli painanut kätensä tuon tuikituntemattoman pojan polvelle, virnistänyt pahoittelevasti ja kiirehtinyt ulos bussista. Oli siinäkin varmasti ihmettelemisen aihetta kerrakseen sille pojalle! Ei sitä ihan joka päivä joutunut vieraiden hipelöitäväksi. Muistoonsa uppoutuneena Jose naurahti yllättävän kuuluvalla äänellä; sellaisella, jota pojan huulilta ei varmaan viittä kertaa enempää oltu kuultu. Tajuttuaan äänen lähtevän hänestä itsestään, poika painoi käden suunsa eteen ja punastui.

// Aivan liian lyhyt hyh //

Tämä jos mikä oli kummallista. Mitä ilmeisimmin Josella ei ollut aavistustakaan siitä, että Kilian oli vähällä paeta paikalta sanaakaan sanomatta. Syynä olkoon se, että hän oli täysin hämillään, eikä tietoa toisen tekemisten motiiveista ollut. Arvailuja löytyi pilvin pimein, mutta niitähän nuorukainen ei olisi tahtonut tuoda ilmi. Jostakin mielenjohteesta Kilian oli alkanut vierastamaan muiden ihmisten kosketusta, aina kättelystä eteenpäin – ehkä se oli johdos siitä, ettei hän päästänyt ihmisiä lähelleen edes henkisellä tasolla. Ei ainakaan silloin, kun oli selvänä.

”Istut? Käsi mun jalalla?” Kilian totesi, ääni selvästi epäuskoisena ja viimeistä lausetta painottaen. Vain jotta salamanteri itsekin huomaisi. Kovin usein moista tilannetta ei hänen eteensä ollut sattunut, ei ainakaan näin päin. Ja monia asioita Kilian oli tehnyt, mutta ei joutunut tällaiseen tilanteeseen muussa tapauksessa kuin tarkoituksellisessa – Jose oli yllättänyt hänet täysin, riisunut aseista yhdellä yksinkertaisella eleellä. Tai tehnyt hänestä puolustuskyvyttömän. Eikä varsinaisesti voinut sanoa, että Kilian moisesta asetelmasta olisi pitänyt.

Olisihan hän halunnut kysyä muutakin, mutta joutui keräilemään jonkin aikaa sanoja. Löytääkseen ne oikeat. Nyt Kilian ainakin hetken aikaa tiesi miltä hänen kiusatustaan oli tuntunut. Sitten Jose naurahti ja näytti jokseenkin säikähtävän sitä.
”Okei, onko joku kieltänyt sua nauramasta vai mitä ihmettä? Ja aina joskus, ei tuon epämääräisempää vastausta ollutkaan.”
Kilian katseli toista hämmentyneen hymyn pyrkiessä huulille, vaikka oli yhä vain pyörällä päästään. Mitä Jose oikein halusi, vai oliko toisen tarkoitus vain kiusata? Näyttää Kilianille hänen paikkansa. Kostaa? Ennen kuin nuorukainen ehti turhautua yhtään sen enempää, hän ojensi kätensä ja laski sen toisen polvelle. Todellakin melko kevyesti, mutta vakaasti.
"Jos mä teen näin, etkö sä mieti miksi?" Kilian tuhahti lopulta, kulmiaan kohottaen. Hän halusi vastauksia. Aina vain vastauksia. Ja oli aina ollut kova kyselemään.

Toinen näytti vähän epäuskoiselta ja hämmentyneeltä tarkentaessa Josen vastausta. Painotti sitä käsi jalalla osiota, jolle pipopää vain virnisti.
"Juu-u, siltä näyttää", tuo hymyili toiselle hieman ujohkosti ja kuin sanojaan tehostaen naputteli sormillaan pojan jalkaa. Ei tuo raukka oikein ymmärtänyt toisen vaivaantumista, ajatteli vain, että kyllähän ihmiset halaileekin toisiaan, että eihän moisessa pienessä kosketuksessa voinut olla mitään pahaa. Ja sitäpaitsi, kyllähän ihmiset kättelivätkin; eikös sellainen levitä bakteerejakin paljon?
Pipopään naurahduksen jälkeen tuo tuntematon tummatukkainen poika kyseli pienen hymyn kera, että oliko joku kieltänyt nauramasta. Myös Josen vastaus, aina joskus, aiheutti ilmeisesti päänvaivaa tuolle, ei kuulema ollut epämääräisempää vastausta.
Pojan sanoille pipopää vain kohautti harteitaan mietteliäänä ja laski sitten kätensä suun päältä maahan, niiden vihreiden ruohonkorsien joukkoon.
"Mä en pidä mun naurusta. Ja hei, olisko mun pitänyt sulle kertoa kaikki päivämäärät ja sellaset?", poika selitti hieman epävarmana. Noinkin monta sanaa Josen suusta oli paljon, mutta asiasta ei juuri nyt piitattu. Eihän lähellä ollut ketään, kuka voisi ottaa pojan uhriskeen ja naureskella jotakin tuon sanomisista. Oli vain hän, ja tuo kiusankappale, joka paljastuikin hassuksi ja mukavaksi pojaksi kaiken sen nälvimisen jälkeen.

Pipopään yllätykseksi toinen asetti kätensä tuon polvelle, ei yhtä ronskisti kuin Jose itse, mutta siinä se silti lepäsi. Elettä seurasi kysymys ja kulmien kohotus. Koko tilanne tuntui pojasta nyt hieman hassulta, ei tuo ollut tottunut, että muutkin toimisivat sillä tavalla!
"En? ", poika vastasi kysymykseen myöskin kulmiaan kohottaen, hyvin kysyvällä äänensävyllä.
"Miksi miettisin?", pipopää vielä jatkoi ja loi toiselle pienen, hurmaavan hymynpoikasen.
Ajantaju oli kadonnut pojan mielestä aivan kokonaan toisen ilmaannuttua paikalle. Ihan väkisinkin tuon mieleen heräsi monenlaisia ajatuksia kellonajasta ja siitä, milloin pitäisi olla missäkin ja mitä seuraavaksi tapahtuisi.

// Lyhyttäää //

Ei, tällaista hän ei ollut vielä koskaan kohdannut. Niissä piireissä joissa Kilian pyöri moinen ei ollut järinkään tavallista – siellä ei suhtauduttu järin kevyesti muiden ihmisten koskemiseen ja kait se sama oli tarttunut häneenkin. Itse asiassa nuorikko melkein ahdistui vieraiden kosketuksesta. suhtautui siihen hyvin epäilevästi ja reagoi vahvasti. Toisin sanoen yleensä Kilian älähti tai löi sitä, joka hänet onnistui yllättämään.
”Mutta mä en ymmärrä… Siis mikään siinä ei häiritse sua?” Kilian mumisi, hämmentyneenä ja tuntien olonsa lähinnä typeräksi. Kenties tämä johtui siitä, että hän oli ajatellut automaattisesti tuottavansa yhtä lailla hämmennystä. Ei, tällaista ei ollut tapahtunut aikaisemmin - että joku koski toiseen yhtäkkiä, kysymättä tältä tai ilmoittamatta asiasta. Kiliania häiritsi myös se, ettei hän tiennyt yhtään miksi Jose oli tehtynyt niin. Oikeasti puhtaasta mielenkiinnosta? No, olihan se ajatus toisaalta melko lohduttava. Itseasiassa Kilian oli huijannut sanoessaan, ettei tällaista ollut koskaan tapahtunut. Olihan sitä. Yhtäkkistä kosketusta. Mutta ei ikinä moisessa tilanteessa. Yleensä kyseessä oli joku tyyppi, joka hlusi Kilianista enemmän kuin hän itse oli valmis antamaan. Ja siinä tilanteessa hän teki joko oikean tai väärän päätöksen, riippuen aivan mielialasta – osasihan nuorikko tapella edukseen erittäin hyvinkin, eikä siinä alakynteen jäämisestä ollut kyse. Kyse taisi olla enimmäkseen siitä, että Kilian tarvitsi jotakin tunteakseen olevansa elossa. Ja kun hän ei varsinaisesti mitään parisuhdetyyppiä ollut, kiinnostuneet ihmiset kelpasivat hyvin.

”Jos totta puhutaan, mä en ikinä voisi tehdä mitään tuollaista. Viitsisi, pystyisi.”
Ei aivan totta taaskaan. Oli Kilian tehnyt niin, mutta useimmiten eri tilassa. Silloin kun tarvitsi jotakin – ei koulun pihalla, ei ainakaan kovin usein. Sanottakoon nyt kuitenkin, että omalle kohdalle osuessaan se tuntui mitä omituisimmalta. Kilian ei ollut tottunut siihen, että kuka tahansa sai tehdä mitä tahansa. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut lyödä salamanteria ja sekös tästä vielä puuttuisi.

# No mitä tämä minun sitte on... #

"Mikään?", poika vastasi toisen kysymykseen jälleen kysymyksellä, kun tuo ihmetteli, mikä siinä ei poikaa häirinnyt. Tavan voisi mieltää hyvinkin ärsyttäväksi ja raivostuttavaksi, mutta pipopää tunsi olonsa jotenkin itsevarmaksi, kun ei tarvinnut vastata täysin suoraan. Sen takia tuo useimmiten aina vastasi kysymyksiin vastakysymyksellä, tavallaan ohittaen oman vuoronsa. Ettei tarvinnut alkaa tarkentamaan, ja selventämään asioita. Ettei tarvinnut joutua naurunalaiseksi, jos sanoi jotakin väärin tai hassusti. Tai ettei tarvinnut kuulla jotakin ilkeitä sanoja siitä, kun ei saisikaan sanaa suustaan. Niin kävi valitettavan usein; poika yksinkertaisesti vain availi suutaan kuin kala kuivalla maalla eikä sanoja tullutkaan. Siitä seurasi usein pilkallinen naurahdus ja liuta pisteliäitä sanoja. Nuo ajatuksen saivat pojan painamaan katseensa ja huokaisemaan. Miksei hän voinut olla kuin muut? Kuten esimerkiksi tuo tuntematon poika; rohkea ja puhelias. Miksei hän voinut osata olla ihmisten kanssa normaalisti, miksi aina piti ujostella ja jännittää. Ihan niinkuin kaikki ihmiset olisivat jotenkin mätiä! Eihän tämäkään tyyppi tarkoittanut pahaa alkuvaikeuksista huolimatta. Se oli vain tapa lähestyä, niin tuo kertoi. Silti jännitti.
Tuo kertoi, ettei ikinä voisi, viitsisi tai pystyisi toimimaan niin kuin Jose toimi. Ne sanat aiheuttivat vähän kummastusta, ja maahan painettu katse nostettiin käväisemään tuon silmissä.
"Kyllähän ihmiset halaileekin toisiaan", pipopää tyytyi hymähtämään vastaukseksi, mikä oli sinänsä harvinaista, sillä eihän toinen ollut kysynyt mitään. Nyt vain teki mieli asettua jonkinlaiselle puolustuslinjalle ja todistaa, että se toiminta oli aivan normaalia.

Se taivaalla möllöttävä aurinko lämmitti kyllä aivan liikaa. Päätä vähän jomotti ja silmiä häikäisi, oli kuumakin. Teki mieli vain painua jonnekin sisätiloihin, ehkä juomaan vähän vettä tai vain istuskelemaan selkä vasten kylmää kiviseinää. Ja sitäpaitsi, pihamaalle oli alkanut valua muutamia oppilaita, mikä kieli, että oppitunnit loppuisivat kohta ja uudet alkaisivat sen jälkeen. Niinpä pipopää survoi vihkonsa laukkuunsa, nosti laukun olalleen ja loi toiselle pikaisen hymyn.
"Mun varmaan pitäis.. Mennä seuraavalle tunnille", poika mutisi nousten ylös ja pyyhkäisten housujensa takamusta, jos siihen vaikka olisi tarttunut multaa tai ruohonkorsia.
"Tää oli eka kerta kun mä lintsasin", pipopää vielä hymähti ja virnisti perään pienesti. Olihan sekin jo saavutus! Olla nyt sillätavalla luvatta poissa tunnilta, ilman mitään tähtitieteellistä syytä.
Hetkenaikaa poika vain näytti olevan todella hukassa; pyöri paikoillaan, vilkuili toista ja hymähteli. Olisi tehnyt mieli vielä sanoa jotain.
"Mun nimi on Jose. Jos sä joskus.. Teet sillä tiedolla jotain", poika hymisi, loi viimeisen katseen ja suuntasi askeleensa koulun ovia kohti. Olipas jännittävä kohtaaminen!

//Kiitos pelistä c: //