Minun päiviini paistaa aurinko

//Finial feat Remus//

Aurinko. Kaiden siristi silmiään vilkuillessaan siniselle taivaalle ja aurinkoa. Eihän aurinkoa saanut katsoa, mutta poikaa ei se kielto kiinnostanut. Hän oli niin hyvällä tuulella. San Diego ei ollut lainkaan niin outo kaupunki kuin hän kuvitteli. Aurinkoinen ja ihan mukava. Tänään Kaiden oli kiertänyt ympäriinsä katselemassa uutta kotikaupunkiaan. iPodissa soi The Click Fiven Happy Birthday, mukavan nopeatempoinen ja pirteä musiikki sopi pörröpään mielialaan täydellisesti.

Hän oli pukenut ylleen vakiovarustuksen; punainen t-paita jossa oleva suttuinen printti esitti jonkinlaista kasettia tai stereoita, mustat pillifarkut ja elämää nähneet converset jalassa. Kaulassaan pojalla oli hopeinen ristikoru. Uskonnollista merkitystä tällä ei ollut, Kaiden piti korua vain koska risteissä jokin oli aina viehättänyt häntä.

Yeah yeah I know
I know it's kinda late
But Happy Birthday

Laukusta kaivettiin esiin kynä ja paperia. Kaiden alkoi luonnostella paperille jotakin sangen sattumanvaraista. Tänään tyyli oli karikatyyristä ja yksinkertaista.

+ Täällä! +


Keväinen tuuli puski koulusta kotiin raahautuvan kirkassinisilmäisen kasvoja, eikä tämäkään- aina jäätävää ja välinpitämätöntä prinssi esittävä- nuorukainen voinut olla henkäisemättä. Remus, joka oli tavalliseen tapaansa kiskonut ylleen vain tavallisen, valkean hupparin ja mustat pillifarkut, tunsi heti koulusta päästyään suurta helpotusta, koska koulun ulkopuolella hänen ei tarvinnut esittää jääpuikkoa. Ellei nyt sattunut joku koulusta tuttu tulevan vastaan. Ennen kuin hän saattoi hymyillä edes hieman tyytyväisyyttään, oli pojan tarkastettava selustansa. Koulun vasta päätyttyä, kaikki paikat kuitenkin vaikuttivat olevan täynnä Astonilaisia. Jääprinssi joutui pettyneenä huokaisemaan ja asettamaan kasvonsa jälleen neutraaleiksi. Hän saisi nähtävästi olla oma energinen ja sosiaalinen itsensä vasta kotona. Kotona hän tosin tuskin ehtisi paljoa hymyilemään, kun jo tappelisi Rasmuksen kanssa.

Viileänä poika työnsi kätensä hupparinsa taskuihin ja kohotti leikansa, yrittäen unohtaa lyhyytensä. Jääprinssin matka poikkesi kuuluisan Balboa Parkin lävitse ja nuorukainen jätti täysin huomiotta niin ihailevat, kuin närkästyneetkin vilkaisut. Matt taisi jollain tasolla olla oikeassa, hänen viileä ulkokuorensa veti ihmisiä puoleensa ja samalla aiheutti joissakin ihmisissä inhoamisreaktion. Kuorensa kanssa hänestä siis joko pidettiin tai ei pidetty. Kevyesti Remus sipaisi ohuita, mustia hiuksiaan ja nuorukainen huokaisi, tuntiessaan liikuntatuntien lopuksi jääneen janon yltyvän. Lopulta mustahiuksinen istahti yksinäiselle valkoiselle penkille ja kaivoi laukustaan päärynätripin. ”Äiti” osasi olla huolehtivainen, mukavaa että joskus oli edes joku vähän paappomassa. Neutraalisti Remus pisti pillin purkin kalvosta läpi ja asetti sitten sen huuliensa väliin.

Kaiden nojautui taaksepäin katsoakseen kuvaa. Se ei miellyttänyt häntä joten hän tuhahti pienesti ja ryttäsi paperin väkivaltaisesti laukkuunsa. Hän risti jalkansa intiaaniasentoon. Kaiden kaiveli laukkuaan siinä toivossa, että löytäisi jotain suuhun pantavaa. Kyllähän poika loppujenlopuksi löysi täyden purkin kahvijuomaa. Siitä tämä kofeiiniriippuvainen rokkaripoika ilahtui kovastikin. Hän avasi purkin, siemaili siitä rauhallisesti.

Toiselle penkille tuli toinen poika. Kaiden vilkuili sille suunnalle hiukan arviovasti, etenkin tätä paikalle ilmestynyttä mustahiuksista poikaa. Pörröpää ei vielä kuitenkaan viitsinyt lähteä tekemään lähempää tuttavuutta, tyytyi metsästämään katsekontaktia ja hymyilemään.

Tuuli kutitteli nuorukaisen vaaleita kasvoja. Pikkuhiljaa juoma alkoi tripistä tyhjentyä ja Remuksen jano katoamaan sen mukana. Mustahiuksinen oli lähipäivinä huomannut, että jos hän jostain nautti, niin hyvästä säästä ja rauhallisuudesta. Raskaan koulupäivän päätteeksi oli mukava rentoutua rauhassa. Kotona se oli lähemmäs mahdotonta, kun joutui lähes aina tappelemaan ”pikkuveljen” kanssa. Joutui ja joutui, ei se mikään velvollisuus ollut. Tappeleminen oli aina ollut heille eräänlainen tapa, josta ei päässyt yli eikä ali. Ja se siitä.

Mustahiuksinen laski vihreän purkin viereensä penkille ja huokaisi raskaasti. Äkkiä Remus jännittyi. Mies tunsi katseen itsessään, eikä se todellakaan ollut niitä ihailevia tai ärsyyntyneitä, hetkessä ohi meneviä vilkaisuja. Jääprinssi käänsi hieman päätään ja havaitsi toisella penkillä ilmeisesti häntä PALJON pidemmän pojan. Ainakin niin hän päätteli vilkaistessaan pojan paaaaaljon pidempiä jalkoja. Mielessään Remus jo kuuli Rasmuksen huutavan ”Tatti!” ja nuorukainen laski kulmiaan kurttuun.

Lopulta jääprinssi neutralisoi ilmeensä ja käänsi katseensa kokonaan tuota hymyilevää poikaa kohti. Jääprinssi ei sanonut mitään, hänen jäätävä ja välinpitämätön kuorensa ei sallinut sitä. Jokseenkin vaivaantuneena, ulospäin tietenkin tyynenä Remus pörrötti ohuita hiuksiaan, eikä tiennyt miten istua tai vain olla. Pelkkä tuijottaminen sai pojan olon jotenkin varovaiseksi. Lopulta hän kuitenkin huokaisi ja jollain tapaa nyökähti pojalle tervehdykseksi.

Kaidenille nyökättiin ja tämän hän tulkitsi tervehdykseksi. Pörrötukka antoi päänsä valahtaa kallelleen ja kiskoi kuulokkeet korvistaan. Huolellisesti hän kääri ne soittimensa ympärille jonka tökkäsi laukkuunsa. Kahvipurkki osui hänen silmiinsä, hän oikaisi jalkansa lähteäkseen viemään sitä roskikseen. Kaiden etsi roskista katseellaan ja hänen suureksi ilahduksekseen se oli juuri tuon hänen äsken katselemansa pojan vieressä. Rokkari nousi ylös, poimi laukkunsa ja roskan käteensä. Ripein askelin hän käveli roskikselle ja purkin sinne laitettuaan jäi siihen seisoksimaan.

Hän tervehti toista poikaa tylsästi "moi", ja hymyili tälle hyvin ystävällisesti. Laski painon toiselle jalalleen sen tuntuessa kaikkein luontevimmalta asennolta.

Jääprinssi käänsi päänsä toisaalle, vaikka katseellaan seurasi pidemmän pojan askeleita itseään kohti. Remus kirosi pituuttaan. Hän ottaisi itselleen mieluusti päälle viisi senttimetriä lisää. Kun pidempi kaksikosta oli tarpeeksi lähellä, kohotti Remus leukansa ja siirsi viileän katseensa ja kirkkaansiniset silmänsä toiseen. Kun häntä tervehdittiin, oli Remus pitkään hiljaa. Lopulta hän vain äänettömästi tarttui penkille asettamaansa trippiin ja viskaisi sen roskiksen suuntaan. Koriin hän sen taitavasti saikin, mutta siihen hän ei kiinnittänyt huomiota.
”Hei”, jääprinssi lopulta sanoi välinpitämättömästi ja kallisti päätään. Remus heitti katseensa hetkeksi kohti sinistä taivaankantta, mutta pian katse laskeutui pojan syliin.

Rokkari ei ollut Remukselle tuttu, mutta hän osasi lähes vaistomasti nostaa jääprinssin pinnalle, jos oli pieninkin mahdollisuus sille, että poika oli Astonissa. Remus ei sanonut mitään, mikä oli hänelle aivan tavallista. Hän puhui vain jos sitä vaadittiin tai hänelle puhuttiin. Se oli ehdoton laki tätä kuorta kantaessa.

//uusista juorutaan//

Normaalisti puheliaan Kaidenin pää oli tyhjä. Hän potkaisi henkisesti itseään. Onneksi toinenkin harrasti pitkiä hiljaisuuksia. Mutta Kaidenin pitkä hiljaisuus oli kumminkin hieman eri luokkaa kuin tämän, jonka kanssa pörrötukka nyt yritti päästä puheisiin. Se oli näet paljon lyhyempi.
"Käytkö sä missä koulua?" hän kysyi hymyillen avoimesti ja silmät tuikkien aitoa kiinnostusta. Poika suoristi paitaansa melkeinpä vaistomaisesti. Hänestä tuntui, että toinen oli aika paljon lyhyempi, tai mitä hän nyt saattoi nähdä toisen istuessa. Kaiden ei huomauttanut.
"Mä alotan huomenna Aston High'ssa", hän vielä kertoi hymy edelleen värjyen kasvoillaan.

+ Argh. :--D Mulla meni kokonaan ohi se et se on uus. Hieman muoksin edellistä +

Remus laski ohi käveleviä ihmisiä laskemalla jalkapareja. Olihan se melko töykeää katsella muualle, kun toinen tuli varta vasten hänelle puhumaan. Mutta mitäpä hän sille voi: ei mitään. Hänen kuorensa piti, vaikka se joitakin ihmisiä ärsytti. Useimmat ihmiset pitivät poikaa töykeänä, mutta mitäpä Remus välittäisi siitä, mitä mieltä muut ihmiset olivat hänen esittämästään osasta. Se että he muodostivat mielipiteitä, vain kertoi siitä että Remus oli esittänyt osansa hyvin. Kukaan ei tuntenut Remuksesta mitään muuta kuin pinnan ja sen jään, mitä ei vain voinut sulattaa.
”Käyn Astonia”, jääprinssi tokaisi tasapaksulla äänensävyllä ja katseellaan osoitti tyhjää paikkaa vieressään. Vaikka hän välinpitämätöntä esitti, oli silti ahdistavaa pitää ihmistä seisoskelemassa edessään. Tai sivussaan, riippui mistä katsoi.

Kun rokkari mainitsi aloittavansa astonin, oli jääprinssi jo täysin roolissaan.
”Siellä sitten varmaan näemme”, poika sanoi viileästi ja sipaisi hiuksiaan, joita tuuli ärsyttävästi sekoitti. Jälleen Remus antoi hiljaisuudelle aikaa. Hän ei sanonut mitään tai luonut katsettaan erityisemmin yhtään mihinkään. Pojan katse seurasi hetken tiellä tepastelevaa kyyhkystä, kunnes hän huokaisi itsekseen.
”Mitä aineita opiskelet?” jääprinssi kysyi lopulta ja mielessään tukisti itseään. Hänen olisi pitänyt olla hiljaa, mutta jos tuo poika oli tulossa ensimmäistä kertaa kouluun, oli tylsä antaa mukavasta opinahjosta viileä ja ikävystyttävä kuva. Ei yksikään astonin oppilaista ollut samanlainen kuin poika itse. Periaatteessa oli rokkarin kannalta sääli, että hän sattui törmäämään astonin mukavista ja aurinkoisista ihmistä poiketen juuri tuohon nimekkääseen jääprinssiin.

Astonia. Kaidenin vatsassa hypähti selittämättömästi. Tavallaan se oli helpotusta; ainakin oli joku, jonka edes tiesi koulusta. Vaikkei tämän kanssa edes olisi ystävä, niin tuttu naama käytävällä toisi edes jonkinlaisen hyvän tunteen. Pörrötukka hymyili puoliksi itsekseen. Ajatus uudesta koulusta tuntui Kaidenista hyvin kummalliselta, vaikka oli hän Floridassakin koulua vaihtanut. Tämä vain oli eri juttu. Siellä ystävät olivat kulkeneet mukana, nyt hän oli käytännöllisesti katsoen toisella puolella Yhdysvaltoja.

Toinen poika oli hyvinkin viileä. Kaiden kuitenkaan ei kokenut tämän melkeinpä luotaantyöntävää käytöstä minään pahana juttuna, yksi hänen kavereistaan oli oikeastaan käyttäytynyt monesti melko samalla tavalla. Ja hänkin oli ollut ihan hyvä tyyppi. Kysyttiin, mitä hän opiskeli.
"No, pakollisia... Ja mulla on valinnaisina italia ja kuvataide", vastasi Kaiden, "entä sä? Millasta siellä koulussa silleen on? Tai siis ilmapiiri", hän jatkoi pitääkseen keskustelua yllä.

Remus haroi ohuita hiuksiaan ja vilkaisi pidempää poikaa nopeasti, ennen kuin katse taas palasi jonnekin kauas asfaltinpintaan. Ainakin ensivaikutuksen perusteella tuo poika oli ihan mukavaa sorttia. Hyvä että sellaisiakin pääsi nykyään astoniin. Toinen ryhtyi jälleen puhumaan ja jääprinssin katse siirtyi tuohon. Kasvot kuitenkin pysyivät samassa asennossa.
”Sto studiando italiano troppo”, Remus sanoi olkapäitään välinpitämättömästi kohauttaen.
”Siis minäkin opiskelen italiaa”, jääprinssi vielä käänsi, koska olihan mahdollista että toinen aloitti italian vastaikää. Kun poika kyseli koulusta, laski Remus luomiaan ja huokaisi hiljaa.
Remus pohti mitä sanoisi. Olihan aston ihan mukava paikka, mutta koulussa esiintyi pojan silmin aika paljon kiusaamista ja selkään puukottamista siinä missä bileitä ja iloitsemista.
”Ihan mukavaa on, mutta koulussa ihmiset ovat selvästi jakautuneet erilaisiin klikkeihin”, Remus sanoi pohtivasti ja suoristi selkänsä.
”Mistä olet kotoisin?” poika kysyi ja ääni värähti aivan pienesti, kertoen pienestä uteliaisuuden pallerosta pojan vatsanpohjalla.

Kaiden päätti käydä istumaan, hän istui sinisilmäisen viereen penkille. Toinen kertoi opiskelevansa italiaa, vielä kyseisellä kielellä. Toki Kaiden ymmärsi, hän oli käynyt ensimmäisen italian kurssin jo Floridassa ja vielä pärjännytkin siinä.
"Joo, mä ymmärsin", sanoi Kaiden iloisesti, "mä kävin siellä vanhassa koulussa jo yhden vuoden sitä italian kurssia. Se on hieno kieli."

Pörröpää kuunteli kun toinen kertoi koulusta.
"Klikit? Niinku elokuvissa?" hän uteli eikä tiennyt oliko ihmettynyt, huvittunut vai mitä. Sille hän kuitenkin haistatti pitkät. Nyt kysyttiin hänen vanhasta kotipaikastaan.
"Floridasta, Boca Raton oli kaupunki. Se on etelässä, lähellä Key Westiä."

Remuksen silmissä toinen vaikutti aurinkoiselta ihmiseltä ulkokuoresta huolimatta. Jääprinssi olisi voinut olettaa jotain aivan muuta. Kun toinen kertoi jo opiskelleensa Italiaa, kirkkaansinisilmäinen nyökähti. Italia oli tosiaan kaunis kieli, yksi niistä harvoista kielistä joista Remus oikeasti piti. Joskus hän haluaisi oppia puhumaan myös hollantia ja suomea. Molemmat kielet kuulostivat mielenkiintoisilta, mutta jälkimmäinen olisi varmaan vaikeampi.
”Vähän niin kuin elokuvissa. Ehkä kuitenkin vielä tiukemmin; kerman jäsenet tuskin pystyvät olla katsomatta nörttejä kohden alentavasti tai nenäänsä nyrpistäen. Minä en moisesta välitä”, Remus hymähti ja ryhdisti selkäänsä. Kun toinen kertoi edellisen asuntonsa sijainnin, hahmotteli Porter hetkeksi päähänsä kuvan Amerikan suuresta kartasta.
”Ystäväni on asunut siellä lähellä, hänen mukaan kaupunki on kaunis, mutta landemainen. Tosin hänen mielestään kaikki paitsi LA ja New York ovat landeja”, Remus hymähti.

Pörröpää kuunteli pää kallellaan kun toinen kertoi koulun klikittäytyneisyydestä. Sen jälkeen hän vihelsi.
"Oho", oli kommentti. Kaidenista sellainen meininki kuulosti lähinnä oudolta tai hölmöltä. No, saisihan hän sen piakkoin nähdä, heti huomenissa.
"Ai jaa... No, eihän se mikään hirveän iso kaupunki ole, Boca, mutta en mä nyt landeksikaan sanoisi", naurahti Kaiden, etenkin kuullessaan tämän ihmisen pitävän kaikkia muita kaupunkeja, paitsi New Yorkia ja Losia landemaisina.

"Kauanko sä olet asunut täällä?" kysyi Kaiden toiselta pojalta, kääntäen kasvonsa tähän päin. Normaalissa tilanteessa hän varmaankin olisi kutsunut muruksi tai vastaavaa, mutta joku tämän pojan olemuksessa esti häntä tekemästä sitä. No, mikäpä tässä. Jutustelu oli Kaidenista mukavaa.

Remus kohautti olkapäitään ja silmäili ohi astelevia ihmisiä. Kyseinen kaupunki ei kyllä tosiaankaan ollut suurikokoinen, eikä jääprinssin mielestäkään landea. No hänen ystävä olikin LA:sta ja San Diegokin oli hänen mukaansa aika pienikokoinen. Remuksen mielestä landea oli juuri nämä kylät, joissa ihmiset asuivat kilometrien päässä toisistaan ja elääkseen viljelivät maissia ja ruokkivat lampaita. Roca ei tosiaankaan ollut moista metsälää. Jääprinssi haroi ohuita hiuksiaan ja käänsi sitten siniset silmänsä rokkariin.
”Kauan, siitä asti kun minut adoptoitiin”, Remus vastasi rehelliseesti ja nyökähti perään.
”Ehkä noin 15-vuotta, en ole laskenut”, mustahiuksinen jatkoi hymähtäen.

Tuuli kutitteli pojan kasvoja ja se tosiaan toi mukavaa helpotusta päivän kuumuuteen.
”Tunnetko sinä ketään astonista?” Remus kysyi ja kohotti kulmiaan.

Toinen poika kertoi olevansa adoptoitu, Kaiden nyökkäsi ja hymyili aurinkoisesti. Hän risti jalkansa päällekkäin istuessaan.
"Ei, en mä tunne ketään Astonista", hän sanoi ja myönsi, että senpä vuoksi häntä hieman jännittikin. No, Kaiden tutustui ja ystävystyi helposti ihmisiin, ja se oli oikein hyvä piirre. Rokkari katsoi toista poikaa silmiin.

"Kieltämättä se tuntuu tosi kummalliselta äkkiä vaan olla toisella puolen Yhdysvaltoja ja mennä ihan eri kouluun", hän sanoi huokaisten, "kun aina on asunut samassa paikassa ja käynyt koulua samojen ihmisten kanssa." Ei hän yrittänyt kerjätä mitään säälipisteitä, hän vain kertoi tuntemuksistaan. Avoimuus oli hyvä. Kaiden oli avoin.