Don't turn your back on me, I won't be ignored !

// Kakaran vaatetus klik, klik, klik. Teretulemast. //

Oliko se enään mikään ihmekään, että juuri Miles oli jälleen kerran eksynyt naapurustossa järjestettyihin ryyppykekkereihin? Tämä tapahtuma kun oli viime aikoina ollut enemmänkin sääntö kuin tapa; lähes joka ilta löydettiin itsensä jostakin bilemestasta etsimästä kadonnutta elämää. Poika tosiaankin oli hukannut itsensä viimisen muutaman viikon aikana täysin, ja mitä tästä sai jälleen kerran kiittää? Fabiania. Sitä pirun perimää blondia futaria, joka oli onnistunut ihan hetkessä kaatamaan kaikki maailman suojamuurit ja tunkeutumaan pojan elämään kuin mikäkin torakka. Ihan kuin tuo olisi kloonannut itsensä miljoonaan osaan, tunkeutunut Milesin lyhykäisen elämän jok'ikiseen osaan. Ihan kuin tuo olisi ottanut valtaan pojan ajatuset ja tunteet, tai vaikkapa hypnotisoinut hänet menemään sekaisin päästään. Oliko se sitten mukaman reilu hinta yhdestä vaivaisesta tupakasta, joka ei edes ollut Fabianin askista!
Okei, hetken aikaa kaikki olu ollut hyvin. Ei, paremmin kuin hyvin. Asiat olivat edes jollain tavalla mallillaan sen koulun vessassa käydyn paniikinomaisen välikohtauksen jälkeen. Kaksikon välillä vallitsi rauha, kumpikaan ei syyttänyt toista mistään, vaatinut mitään tai muutakaan. Kaikki oli hyvin, neutraalisti. Molemmat saivat elää elämäänsä. Mutta tottakai Milesin tuurilla kaikella oli tapana vain levitä käsiin. Miksi kohtalon piti puuttua peliin, ja rikkoa se saatanan lasi tiskialtaaseen juuri silloin, kun Fabian onnistui rikkomaan jalkansa? Vai oliko sillä sitten syvempikin merkitys? Jonkinlainen yhteys, telepatia tai jotain.. Mutta ei tummatukka sellaiseen uskonut. Kaikki oli vain älytöntä sattumaa, kaikella oli hintansa.
Ja nyt, kaikki tuntui romahtaneen. Sen sairaalaepisodin jälkeen ei enää ollut mitään. Vaikka itse sairaalassa ollessa, tilanteesta huolimatta, poika oli ollut taivaassa. Tuo oli saanut koskettaa blondia, tuntea se turvallinen läheisyys. Tuntea itsensä tärkeäksi nähdessään Fabianin pelonsekaiset silmät. Miles oli ollut varma, että nyt kaikki todellakin järjestyy. Kun Fabian pääsisi ulos sairaalasta, kaikki olisi hyvin. Blondi voisi keskittyä jalkansa parantamiseen ja kuntouttamiseen, ja tummatukka auttaisi sen, minkä pystyisi. Pitäisi seuraa, jaksaisi aina antaa uskoa tulevaan. Mutta se tuleva.. Ei sitä koskaan tullutkaan. Sairaalareissun jälkeen puhelin pysyi mykkänä. Ja kun tummatukka itse yritti soittaa, linja vain tuuttasi tuuttaamistaan, mutta kukaan ei koskaan vastannut. Koulun käytävillä saattoi nähdä vilauksen vaaleaa pehkoa, joka ihan selvästi pakeni. Pakeni Milesia. Kyllä sen huomasi. Vihreissä silmissä erilainen katse kuin ennen. Vähäisissä sanoissa sävy, joka satutti.
Aivan niinkuin poika olisi ollut päästään vialla, kuvitellut kaiken. Ihan niinkuin joku epätoivoinen teinityttö, joka rakentaa sairaalloisen kauniin, kuvitteellisen elämän. Elämän, johon kuuluu paljon rakkautta. Mutta ei Miles kuvitellut. Kyllä se kaikki oli ollut totta. Eihän unissa koskaan sattunut? Ja nyt sattui. Sen oli pakko olla totta. Mutta blondi käyttäytyi täysin vastakohtaisesti. Se kielsi kaiken, mitä tummatukka suustaan päästi. Voi, kuinka tekikään mieli iskeä nyrkillä päin sitä murskaantunutta jalkaa, pudottaa Fabian takaisin maan pinnalle, herättää toinen kohtaamaan todellisuuden. Vitun kusipää!
Lopulta tummatukka vain luovutti. Viikon yrittämisen jälkeen mikään ei tuntunut miltään. Paitsi viina. Se poltti kurkussa. Ainut tunne, ainut asia, mikä oli ja pysyi. Sen kahden viikon aikana uni oli ollut vähäistä, painokin oli päässyt putoamaan huomattavasti. Ruoka ei vain mennyt alas. Kaikki maistui suussa tuhkalta, nieleminen oli vaikeaa ja aiheutti välittömästi pahan olon ja kakomisreaktion. Tupakka toisensa jälkeen vietiin huulille tärisevin käsin, darraltakin vältyttiin vain ja ainoastaan kaatamalla lisää paskaa kurkusta alas. Sitä elettiin rappiolla ja vähät välitettiin enää mistään.

Tälläkin hetkellä poika istui jonkun puolitutun tyypin omakotitalon etupihalla yksin. Vain satunnaist ohikulkijat ja ohi ajavat autot pitivät pojalle seuraa. Muu bileväki oli linnottautunut sisälle tai takapihalle. Itseasiassa, bileet olivat jo ohi, suurin osa porukasta veteli sikeitä. Vain sitkeimmät sissit vielä valvoivat. Paikka tuntui kuolleen käsiin; oli hiljaista ja pimeää. Vain katulamput ja satunnaiset autot loivat valoa siihen harvinaisen lohduttomaan yöhön. Yöhön, jossa Miles vapisten kylmyydestä istui aivan liian vähissä vaatteissa ja imiessään savuja sisäänsä askinsa viimeisestä tupakasta. Humalatilakaan ei ollut kova, itseasiassa lähes säälittävä, sillä joku vitun kusipää oli pitänyt huolen siitä, ettei poika saanut käsiinsä mitään olutta vahvempaa. Jotenkin tuo puolituttu, vai pitäisikö sanoa puolituntematon poika oli pistänyt merkille Milesin surkean olemuksen ja tehnyt kaikkensa huolehtiakseen tummatukasta, ehkä vähän liiankin tuttavallisesti. Alkoholin sijaan se oli tyrkyttänyt itseään, mutta tummatukka vähät välitti. Miksi olisi välittänyt? Hänhän sai tehdä mitä ikinä tahtoi, vitut Fabianista. Niinpä pojan kaulaa koristivatkin selkeästi erottuvat mustelmat, joiden haalistumisessa kyllä menisi aikaa. Mutta ei sitäkään läheisyyttä ollut kauaa kestänyt, sillä heti Milesin vähänkään vastustellessa tai epäröidessä tuo hyypiö oli vain taputtanut poikaa olalle ja toivottanut hyvää loppuelämää.
Miksi kaikkien piti olla niin idiootteja?