Drama doesn't follow me, it rides on my back

[ Rige seuraksi kiitos! ]

"Mieti sen ilmettä, kun sinä kävelet ovesta sisään!"
"Sä nautit tästä ihan liikaa."
"Älä nyt, mitä se muka meille vois tehä?"

Declan ja Mariela istuivat punaisessa Priuksessa liikennevaloissa. Vaikka auto olikin Marielan, rokkareista mustaan pukeutunut ajoi - ja rummutti sormillaan rattia. Tunnelma autossa oli jännittynyt - syystäkin. Mariela oli soittanut aikaisemmin päivällä - kuulemma Setoguchit olivat saaneet illalliskutsun ystäväperheeltä, ja latino halusi Declanin seurakseen. Eivät ne tytön ystäviä olleet, mutta Daniele oli saanut taivuteltua tyttärensä mukaan. Mariela oli kuitenkin halunnut itselleenkin oikeaa seuraa (kyseisellä perheelle oli kyllä lapsia samasta ikäluokasta, mutta se seura saattaisi olla hieman kylmäkiskoista tätä kaksikkoa kohtaan) ja käynyt kerjäämässä Declanin mukaansa. Siksi kaksikko tuli eri autolla, kuin Mario ja Daniele - kuultuaan mistä perheestä oli kyse, Declan oli saman tien puhelimessa kieltäytynyt tulemasta ja lyönyt tytölle luurin korvaan, joten Mariela oli painanut pojan asunnolle. Mariela oli tosiaan ainut jolle Declan hävisi itsepäisyydessä, joten tyttö oli lopulta saanut taivuteltua mustatukan mukaansa. Koska Declanin laittautuminen oli kestänyt normaalia kauemmin vaatekriisin ja hajonneen vyön takia (Mariela oli joutunut ylipuhumaan rokkarin vielä uudestaan - tällä kertaa siitä syystä ettei pojalla kuulemma ollut vaatteita vaikka tämän vaatehuone oli massiivisen kokoinen) kaksikko oli lopulta joutunut ilmoittamaan tulevansa suoraan, vaikka nelikon olikin tarkoitus saapua yhdessä. Vakuutettuaan Danielen että kaksikko saapuisi kyllä paikalle, vaikka kumpikin olisi mieluummin jäänyt Declanin asunnolle, he olivat sopineet tulevansa sitten eri autoilla. Kun Declanille oli saatu vaatteet päälle ja edelleen protestoiva poika oli komennettu hiljaiseksi, kaksikko oli kiivennyt Marielan Priukseen.

"Ehkei se ole edes paikalla", itseään peilaava Mariela sanoi. Declan kohautti olkiaan valon lopulta vaihtuessa vihreäksi ja hybridi-Toyotan lähtiessä taas liikkeelle. Rummutus vain jatkui ja mitä lähemmäs määränpää tuli, sitä rauhattomammaksi se kävi. Mariela ymmärsi kyllä täysin Declanin hermostuneisuuden - määränpäässä vastaanotto saattaisi olla hyvin kielteinen mustatukkaa kohtaan. Ehkei se nainen kuitenkaan tekisi mitään, kun vanhemmat olivat paikalla, mutta tunnelma olisi jäätävä. Toivottavasti se ei ainakaan tekisi mitään. Declan ei ollut muutenkaan kovin innoissaan vierailusta - ihan kuin rokkari haluaisi vielä kuunnella solvaamista. Ei poika varsinaisesti sitä pelännyt, mutta varmasti sillä naisella ei olisi yhtään mitään hyvää sanottavaa rokkarista - vaikka ei ollut sitä koskaan edes tavannut - eikä Declan jaksaisi kuunnella sen kommentteja juuri nyt. Mutta ehkei se tosiaan olisi paikalla.

Vaikka mustatukan olikin koko matkan ajan tehnyt mieli kääntää Prius ympäri, kaksikko saapui määränpäähänsä - aivan kuten oli sovittu. Setoguchien Bentley oli jo parkissa talon edessä. Saatuaan Priuksen parkkiin Declan jäi tuijottamaan taloa vahvasti mustalla rajatuilla silmillään. Mariela kosketti kevyesti kaverinsa tatuoitua käsivartta.
"Vaan muista hengittää", latino sanoi, ennen kuin kaksikko kipusi ulos autosta. Marielan korot kopisivat äänekkäästi pihatien asvalttia vasten - tytön pitkävartisissa saappaissa oli lähes 15 sentin korko. Pituudessa tyttö hävisi edelleen reilusti Declanille - omissa kengissään poika kun ylitti 190-sentin rajan. Kaksikosta Declan oli vahvemmin meikattu ja kummankin pukeutuminen seurasi samaa kaavaa, Declan oli vain pukeutunut tyylilleen uskollisesti kokonaan mustaan ja Mariela taas siniseen sävyyn. Marielan pitkä tukka oli vedetty kiinni, Declanin taas oli jätetty auki kuten yleensä.

Tervehdittyään toisensa nelikko asteli rappusille soittamaan McAllistereiden ovikelloa. Kyllä, juuri niiden McAllistereiden. Declan veti syvään henkeä nelikon odottaessa jonkun avaavan oven - nyt rokkari toivoi oikeasti ettei perheen tytär olisi kotona.

"Mary-Ann, Nathan! Kullannuppuseni, tulkaahan alas!"

Ensimmäisenä alakertaan tömisteli vaaleahiuksinen nuorukainen, jolla oli pituutta 180 senttimetrin paremmalle puolelle. Pojan siniset silmät katselivat hivenen ihmeissään ympärille, sillä alakerta oli iskenyt hämmästyttävä muutos vain tunnin sisällä.
Pian, pari minuuttia jälkeenpäin, alakertaan sipsutti hiljaisin askelin toinen vaaleahiuksinen. Tosin hän oli naispuolinen ja alle 170 sentin pituinen kaunotar, jonka ulkonäkö oli hyvin pettävä. Myös hänen siniset silmänsä katselivat hämmästyneinä alakertaa, mutta pian katse muuttui ihailevaksi ja jännittyneeksi.

Helena McAllister oli odottanut lapsiaan portaiden alapäässä ja hymyili leveästi nähdessään omat kauniit lapsensa. Vaikka hänen lapsensa olivat vaaleahiuksisia, nainen itse oli värjännyt hiuksensa tummanruskeiksi, että joku olisi ehkä erehtynyt luulemaan häntä lastensa adoptioäidiksi. Tosin Helenallakin oli samanväriset siniset silmät kuin lapsillaan, ja se oli se heitä yhdistävä tekijä. Äiti oli kuvankaunis, olihan tämä toiminut huippumallina pari viimeistä vuosikymmentä. Varsinkin nyt, kun äidillä oli mitä kaunein meikki kasvoillaan, mutta hiukset olivat vasta tekijöissään.
"Äiti, näytät kauniilta", Mary-Ann henkäisi ja riensi äitinsä lähelle sivelemään tämän kaunista punaista mekkoaan. "Lähdettekö isin kanssa viettämään iltaa?"
"Oikeastaan illanvietto tulee meidän luoksemme", Helena paljasti ja sipaisi tytärtään nenänpäähän. Tässä vaiheessa Nathan murahti kyllästynesti, sillä nuori urheilijatapaus oli arvannut, mitä hänen äitinsä sanoisi seuraavaksi. "Olemme isänne kanssa kutsuneet illalliselle isän vanhan luokkatoverin ja tämän perheen. Haluamme näyttää heille, kuinka kaunis ja upea perhe meillä onkaan. He tulevat puolentoista tunnin kuluttua. Riittääkö se aika sinulle, kultaseni?" Tämän kysymyksen äiti oli esittänyt tyttärelleen, joka suorastaan säkenöi odotuksesta.
"Tiukille menee, mutta eiköhän se riitä", M.A totesi ja seuraavaksi hän olikin jo rientämässä yläkertaan huoneeseensa laittautumaan. Nathan jäi vielä tuijottelemaan kyllästyneenä lattiaa.
"Ootko aivan varma tästä?" Nathan epäröi kysyä, mutta oli kuitenkin saanut suunsa auki. "Heti, kun Mary-Ann tietää, kenet sä ja isä ootte mennyt kutsumaan, se kilahtaa totaalisesti."
Helena hymähti välinpitämättömästi ja loi sitten odottavan katseen poikaansa.
"Onneksi sinä olet pitämässä hänet aioissa", brunette totesi, hymyili kauniisti ja katosi takaisin kampaajansa luokse. Nathan nosti kätensä hiuksiinsa ja hänen teki mieli repiä hiukset irti päästään.

Puolitoista tuntia myöhemmin.

"He saapuivat", Ralph totesi katsoessaan ulos suuresta ikkunasta, jota koristi sisäpuolelta valtavat ja kauniit verhot. Helena oli yhä ruokasalissa varmistelemassa, että kaikki olisi niin kuin pitää. Mary-Ann ja Nathan istuivat kiltisti valkoisella nahkasohvalla, ja varsinkin M.A oli todella innoissaan. Nathan taas nojasi kyynärpäällään sohvan käsinojaan ja teki hiljaista kuolemaa. Häntä ei niinkään illalliskutsut kiinnostaneet, saatika siskon vahtiminen siitä, mitä toinen päästäisi suustaan seuraavien tuntien ajan.
Mary-Ann oli pukeutunut kauniiseen valkoiseen mekkoon, jonka hän oli juuri eilen hätätapauksia varten ostanut. Tämä olikin ollut hätätapaus ja onneksi tytöllä oli ollut kaapissaan uunituore mekko! Nathan oli pukeutunut valkoiseen kauluspaitaan ja mustiin suoriin housuihin. Siihen hänen pukeutumisensa oli saanut riittää.

Lapset nousivat ylös sohvalta, kun heidän hovimestarinsa oli avaamassa ovea. Ralph ja Helena kävelivät käsikynkässä etuoven luokse ja heidän kasvoillaan oli iloiset hymyt.
"Mario Setoguchi! Et ole vanhentunut päivääkään, veikkoseni!" Ralph tervehti hyvin tuttavalliseen sävyyn ja ojensi kättään saapuneen pariskunnan suuntaan. "Ja vaimosi on tietenkin moninverroin kauniimpi kuin sinä. Tervetuloa, tervetuloa. Ruokakin on melkein valmis!"
"Setoguchi..." Mary-Ann jäi maistelemaan nimeä suussaan. Miksi nimi kuulosti tutulta? "Aivan kuin olisin kuullut tuon nimen joskus.."
"Saat vielä nähdä.." Nathan murahti epäselvästi ja M.A kääntyi katsomaan veljeään epäluuloisesti. Miehenalku kuitenkin pudisteli vain päätään ja he menivät yhdessä tervehtimään saapunutta pariskuntaa. Nathan oli jo ehtinyt riemuita, että pariskunta oli jättänyt lapsensa kotiin. Ehkä M.A ei tulisi sekoamaan tämän illan aikana.
Se oli tosin harhaluulo.

Pian ovikello soi uudemman kerran, juuri kun saapuneet vieraat olivat asettuneet aloilleen. Hovimestari meni jälleen avaamaan oven ja Mary-Ann vilkuili oven suuntaan uteliaana. Kuka sieltä enää tulisi, eivätkö vieraat muka olleet jo tässä?
Nathanin teki mieli lyödä päätään seinään, kun kaksi uutta vierasta astuivat sisään. M.A:n iho meni totaalisesti kananlihalle ja hänen kasvoilleen kohosi mitä järkyttynein ilme.
"Mitä helv-" blondi ehti kuitenkin vain tokaista, kun Nathan oli jo asettanut kätensä siskonsa suun eteen.
"Ah, tyttärenne ilmeisesti saapui... Eh, ystävänsä kanssa? Käykää toki peremmälle, hyvät nuoret!" Ralph pyysi kohteliaasti ja M.A meni entistä enemmän shokkiin. Daniela Setoguchi. Siitä se nimi oli tuttu. Ja Declan Lea. ROKKAREITA MCALLISTERIEN TALOSSA!
Nathan tunsi, kuinka sisko tärisi hänen otteessaan. Poika ei vielä uskaltanut ottaa kättään pois siskonsa suunsa edestä, sillä sieltä saattaisi tulla aikamoisia sammakoita ulos.

//Anteeksi tekstin laatu ja sillee : )

[ hyvä se oli! ]

"Etkä sitten ärsytä sitä tahallasi", Mariela sanoi ja katsoi vieressä seisovaa ystäväänsä. Katse oli vakava, tyttö oli nyt aivan tosissaan. Ja oikeassa, Declankin tiesi sen. Kumpikaan ei ollut tavannut McAllisterin tyttöä - omaksi onnekseen, varmaankin - mutta kyllä siitä oli kuultu ihan tarpeeksi. Se puhuisi kyllä suunsa puhtaaksi jos mikään ei estelisi ja kukaan ei oikeasti halunnut olla vastaanottavassa roolissa siinä tilanteessa. Se tyttö tuskin säästeli sanoissa. Se tuskin tiesi rokkarista mitään oikeasti loukkaavaa ja henkilökohtaista, mutta sillä ei ollut oikeastaan mitään väliä mitä se sanoisi - Declan ei sitä arvostelemista kuuntelisi. Kyllä poika muuten osaisi käyttäytyä, mutta jos McAllister hyökkäisi, ei Declan hiljaiseksi jäisi. Mustatukka puolustautuisi kyllä, eikä se hävinnyt suorasanaisuudessa kenellekään - McAllistereille meneminen oli tulella leikkimistä, kumpikin tiesi sen. Tämä illallinen voisi olla täysi katastrofi - ja silti kumpikin oli siellä. Kumpikaan ei ollut kovin luottavainen siihen kuinka vieraskorea McAllister olisi - ehkä se oli sitten masokistisuutta.
"Mä luulen ettei mun tarvitse edes yrittää", Declan vastasi, katse pysyi Marielan silmissä, kielikorun hopeinen pallo pyöri pojan huulten välissä. Sitä se oli tehnyt koko ajan kun kaksikko oli odottanut ovien avautumista. Se oli niitä pieniä eleitä, joista huomasi Declanin olevan hermostunut kun sitä ei näytetty tummista silmistä. Poika koski hiuksiinsa tai leikki kielikorullaan. Mariela oli oppinut tunnistamaan eleen jo vain seuraamalla pojan leukaa. Liike oli aina sama pojan pyörittäessä lävistystä suussaan.
Mariela tarttui jälleen tatuoituun käsivarteen, katsekontakti säilyi. Tyttö tiesi rauhallisuutensa auttavan - mutta kuinka kauan? Declanin tulisessa luonteessa oli pitelemistä, ei se tarvinnut kuin yhden syyn räjähtääkseen. Kumpikin tiesi ettei McAllister ottaisi heidän vierailuaan hyvin - kysymys olikin siinä miten näkyvästi se sen osoittaisi.

Vastaanotto ainakin alkoi hyvin - McAllisterin vanhempien osalta ainakin, mutta niiden reaktio ei ollut se mikä hermostutti. Kyllä se oli käynyt mielessä että mitä jos McAllister olikin saanut hurmaavan luonteensa vanhemmiltaan, mutta ilmeisesti sitä ei ainakaan näytetty. Kumpikin mustatukka oli äärettömän kohtelias, vaikka Mariela olikin huomattavasti enemmän äänessä. McAllistereita tervehdittiin asiallisesti, kiitettiin kutsusta ja kehuttiin taloa, kattausta, jopa rouva McAllisterin mekkoa. McAllistereista sen huolestuttavimman reaktio oli kyllä huomattu, mutta siihen ei reagoitu. Taisi olla rokkareiden onni, että tytön veli oli välissä. Ainakin se selvästi tunnisti, vaikka eikö heidän kaltaisensa roskasakin pitäisi olla pelkkää ilmaa McAllisterille? Ehkä se kiinnittikin alempaan kastiin enemmän huomiota kuin antoi olettaa. Vaikka itseasiassahan Setoguchit ja Leat olivat ihan yhtä rikkaita kuin McAllisterit, mutta se ei tainnut riittää. Se ei korjannut sitä asiaa ettei Declan tykännyt tytöistä ja oli itse hieman naisellinen meikin, hiusten, kynsien ja vaatteiden takia. Marielan ne varmaan huolisivat joukkoonsa, mutta kun tytön kaveriporukka oli mitä oli - sehän häpäisisi koko kerman pyörimällä niiden kanssa. Sehän ei mitenkään käynyt päinsä, että paras kaveri oli homo.

"Tämä on ystäväni Declan Lea, toivottavasti se ei haittaa että toin hänet mukanani", nätisti hymyilevä Mariela sanoi kohteliaasti, sanat oli suunnattu ainoastaan vanhemmille - McAllisterin nuorisoa ei huomioita vieläkään. Eikä Mariela itseasiassa edes tiennyt oliko McAllistereille ilmoitettu yhdestä ylimääräisestä - tyttö oli itse sopinut asian ainoastaan äitinsä kanssa. Ja Danielen mukaan yksi ylimääräinen ei haittaisi mitään. Declanin taivuttelussa oli ollut tarpeeksi työtä.
"Mä en millään haluaisi olla vaivaksi", äsken esitelty britti sanoi, Declan veti roolinsa täydellisesti - ei sitä kukaan muu tajuaisi, mutta Mariela tiesi kyllä että poika esitti. Ei se oikeasti ollut niin hemmetin kohtelias. Kun Declan itse käyttäytyi kuin mikäkin herrasmies, se asettaisi McAllisterin huonompaan valoon jos se alkaisi nyt räyhätä. Ehkä - ei sitä koskaan tiennyt, mutta kaikkea piti kokeilla.

"Te ilmeisesti tunnette kaikki toisenne koulusta?" Marion kysymys sai lopulta ruskeat silmät kohtaamaan siniset. Mariela vain nyökkäsi, Declan ei tehnyt elettäkään - mustatukka oli jäätynyt totaalisesti.

"Erittäin mukavaa saada lisää nuorisoa paikalle", Ralph totesi sydämellisesti, vaikka hänen katseensa kertoikin aluksi aivan muuta, kun hän silmäili kaksikon ulkonäköä. Ralph oli kuitenkin jo vuosien varrella tottunut näkemään kaikenlaista pukeutumismuotia, eikä hän enää omasta mielestään kyennyt pysymään siinä mukana. "Saavat Mary-Ann ja Nathankin vähän ikäistään juttuseuraa."
Ralph ja Helena pudistelivat molemmat samaan aikaan päätään, kun Declan Leaksi esitelty henkilö ei halunnut olla vaivaksi. Pian Ralph jo tapansa mukaan vitsaili jostain ja yritti saada ilmapiiria kevenemään.

Mary-Ann ei voinut uskoa tätä, sillä tämä kohtaus, minkä hän nyt edessään näki, oli kuin tytön yhdestä painajaisunesta. Rokkareita! Pohjasakkia McAllisterin kalliissa ja hienossa talossa! Mikseivät tytön vanhemmat sanoneet mitään noille kahdelle erittäin epämieluisalle tulokkaalle? Mikseivät hänen vanhempansa olleet jo pyytäneet noita kahta huonosti pukeutunutta nuorta poistumaan! Mitä osaa hänen vanhempansa eivät ymmärtäneet? Nuo kaksi eivät sopineet heidän perheensä kotiin!
"Jotain sinne päin", Nathan vastasi vastikään saapuneelle rouvalle ja pidätteli yhä raivosta kihisevää siskoaan takanaan. Enempää Nathan ei puhunut ja se näytti riittävän vanhemmalle väelle hyvin.
"Siirrytäänkö syömään?" Helena ehdotti ja pian hän olikin jo johdattamassa saapunutta väkeä ruokasaliin.

Kun vanhempi väki oli poistunut kuuloetäisyydeltä, Mary-Ann suorastaan syöksyi Nathanin takaa ja loi erittäin hyökkäävän katseen kahteen saapuneeseen nuoreen.
"Te kaksi-" tyttö aloitti jotenkin hengästyneen kuuloisena ja hänen sieraimensakin suurenivat uhmakkaasti. "- ette kuulu tänne. Teettekuulutänne. Tajuutteko?"
"M.A, lopeta, vanhemmat voi kuul-" Nathan ei kuitenkaan saanut lopetettua puheenvuoroaan, sillä sisko oli nostanut etusormensa pystyyn ja vaati kylmällä katseellaan Nathania pysymään nyt aivan hiljaa. Katse siirtyi kuitenkin nopeasti takaisin rokkareihin, sillä cheerleader ei tahtonut päästää näitä kahta katseestaan - varsinkin kun he olivat nyt McAllistereiden kotona.
"Tää ei oo ok. Ei todellakaan. Te ette voi olettaa, että voisitte noin vain marssia mun kotiin häiritsemään mun perheen elämää. Tää ei oo ok!" blondi sihahti jälkimmäisen vaarallisen kuuluvasti ja vilkaisi nopeasti ruokasaliin päin varmistaen, ettei heitä (tai siis häntä) kuunneltu. "Heti, kun te ootte syöneet, te lähette. Onko selvä? Hyvä."
Mary-Ann heilautti sitten vain vaaleita hiuksiaan ja lähti ylväästi sipsuttamaan kohti ruokasalia yrittäen olla vain huomioimatta noita kahta rokkaria. Nathan jäi hetkeksi aikaa seisomaan paikoilleen, eikä oikein tiennyt, mitä hänen olisi kuulunut sanoa tai tehdä. Hän päätyi hieraisemaan kiusaantuneena päätään ja katsoi kahta nuorta pahoittelevasti.
"Tervetuloa helvettiin", Nathan supisi sitten ja lähti epämieluisin askelin kävelemään ruokasaliin.

//lalalalla...

Declan oli kieltämättä yllättynyt miten hyvin tämä alkoi. Kyseessä oli kuitenkin McAllisterit. Sitä voisi luulla, että he lentäisivät saman tien ulos talosta. Mutta ei. Ne eivät sanoneet yhtään mitään. Kyllä se oli huomattu, miten ne katsoivat heitä -- tai no lähinnä Declania. Marielassa tuskin oli mitään vikaa, brittipoika heistä oli se selvästi rock-henkisempi. Ja tälläkin hetkellä Declan taisi olla porukasta kaikkein vahvimmin meikattu, mustatukan silmämeikki oli pelkkää mustaa, niin kuin aina. Declan tiesi itsekin mikä lauseessa meni väärin, mutta häntä ei haitannut ollenkaan. Eikä sen enempää Marielaa - tytöstä oli lähinnä epäreilua että mies näytti meikattuna niin hyvältä. Ja että sillä oli sellaiset hiukset. Eikä Setoguchejakaan ollut koskaan tyttärensä parhaan ystävän ulkomuoto haitannut - Mario ei ollut sanonut aiheesta koskaan mitään, mutta Daniele oli jo myöntänyt olevansa kateellinen Declanille tämän kynsistä. Miehellä ei kuulemma saisi olla sellaiset kädet, se oli vain epäreilua että hänellä oli. Declan oli kuullut saman ennenkin eikä se koskaan lakannut olemasta outoa.
Eikä Declan olisi ollut siitä kovin moksiskaan, vaikka McAllisterit olisivatkin sanoneet asiasta jotain, oli se sitten positiivista tai negatiivista. Mustatukka ei varsinaisesti jaksanut uskoa että ne keksisivät jotain mitä hän ei ollut jo kuullut. Mutta Mariela saattaisikin olla asiasta hieman huolissaan. Tyttökun oli hieman liian ylisuojeleva parasta ystäväänsä kohtaan, eikä se sitä kiltisti katsoisi vierestä kun ne hyökkäisivät poikaa vastaan. Sitten he lentäisivät aiheesta pihalle illalliselta, kun latino ärähtäisi vähemmän kauniisti isäntäperheelle.

Taisi olla vain odotettua että blondi avaisi vielä suunsa ja ilmaisisi mielipiteensä heidän läsnäolostaan. Eipä se siis tullut kummallekaan rokkarille yllätyksenä nuorten jäätyä keskenään. Sekään ei ollut yllätys ettei sisko veljeään kuunnellut. Rokkarit olivat katsahtaneet toisiaan, Mariela odotti kuinka kauan poika osaisi olla kiltisti hiljaa ennen kuin vastaisi blondille jotain ei niin kohteliasta - Declan odotti mitä blondi oikein keksisi sanoa. Lävistetty kulma kohosikin - siinä kaikki? Noin vähälläkö se luuli pääsevänsä heistä eroon? Mariela huomasi sen jo tummista silmistä, britti aikoi avata suunsa. Eikä tytön edes tehnyt mieli polkea poikaa koroilla varpaille, vaikka britti tekisi varmaan juuri sitä mitä tyttö oli kieltänyt sitä tekemästä ovella. Ärsyttäisi tahallaan.
Katsekontakti oli haettu, sen huomasi ettei mustatukka löytänyt blondin sanoja yhtään uhkaavina. Mitä se oikeasti edes voisi tehdä heille? Sähistä lisää? Hakea isin paikalle, joka heittäisi heidät pihalle epäkohteliaasta käytöksestä niin rakasta tytärtään kohtaan? Traagista. Kyllä se kieltämättä kävi mielessä, että Declan antaisi blondille nyt luvan sähistä takaisin. Se kun oli juoruilun kruunaamaton kuningatar, niin ehkä se saattaisikin tietää hänestä jotain. Se saattaisikin sanoa jotain, mikä olisi uhkaavaa ja vetäisi hiljaiseksi. Mutta ylpeys ei antanut periksi, Declan ei antaisi sitä itselleen anteeksi jos häviäisi blondille.

"Te kutsuitte meidät. Vaikka ymmärtäähän sen, onhan tää aika helvetin pieni meidän kartanoon verrattuna. Muakin hävettäis", Declan sanoi, katse oli kiertänyt McAllistereiden taloa arvioivasti - blondia oli pakko kyrsiä se että britti vihjasi olevansa sitä rikkaampi. Roskasakkia, mutta rikkaampi. Vaikka Declan ei löisikään päätään pantiksi sen puolesta, että Leat olivat McAllistereita rikkaampia. Ja vaikka Lean sukukartano oli järjettömän kokoinen lukaali, sillä ei ollut mitään tekemistä rahan kanssa. Kartano oli peritty, siitä ei oltu maksettu yhtään mitään. Ja tietenkin se sijaitsi Lontoossa, eihän mustatukka siellä enää asunut. Eikä poikaa ollut kyllä kutsuttukaan - Mariela sen oli pakottamalla raahannut mukanaan. Mutta tyttö oli kutsuttu, se oli tarpeeksi lähellä.
Katse oli käynyt vielä sinisissä silmissä, ennen kuin Declan oli häipynyt ruokasaliin juttelemaan Setoguchien kanssa. Kai se oli haaste McAllisterille. Tulisi nyt sähisemään hänelle, jos uskaltaisi.

Mariela jäi tuijottamaan parhaan ystävänsä selkää. Hän ei tiennyt pitäisikö siitä olla ylpeä, vai sittenkin käydä hyppimässä sen varpailla. Se vaati kuitenkin hieman rohkeutta väittää vastaan McAllisterille. Olisi se sitten kuinka tyhmää tahansa, Declan ei varmana jäisi sillä kakkoseksi.
Mariela ei tiennyt miksi oli hymyillyt Nathanille. Myötätunnostako sitten - tämä ei tainnut olla Nathanille yhtään sen mieluisempaa. Mutta niin se meni - Declan pysyisi aisoissa ja hiljaa vain, jos McAllisterkin pysyisi. Äskeisen perusteella niin tuskin tapahtuisi.
Tästä illasta tulisi vielä pitkä.

Mary-Ann istuutui erittäin kiukkuisen näköisenä ruokapöydän ääreen, eikä kukaan voinut olla huomaamatta hänen mielialaansa. Vanhemmat olivat kuitenkin jo erittäin hyvin tottuneet tyttärensä jatkuviin mielialamuutoksiin, etteivät vain yksinkertaisesti jaksaneet enää välittää. He nimittäin tiesivät vallan mainiosti tyttärensä vain hakevan huomiota näillä mielialamuutoksilla (eivät he tietenkään tätä tyttärelleen kertoneet!). He jatkoivat small talkilla kevyeen tapaan, sillä he eivät tahtoneet vieraidensa kiinnittävän heidän kiukkuiseen tyttäreen sen enempää huomiota kuin oli pakko.

Blondin katse seurasi haukkamaisesti kahta tunkeutujaa, jotka liittyivät heidän ruokapöytä seurueeseen. Valitettavasti Marielan ja Declanin istumapaikat oli katettu aivan vastapäätä Mary-Annea ja Nathania, joten heillä kahdella ei ollut toivoakaan siltä, etteikö eräs blondi pitäisi heitä jatkuvasti silmällä.
Nathan, joka istuutui siskonsa viereen ruokapöydän ääreen, näytti siltä, että voisi pahoin. No, ei hän tilanteesta sen erityisemmin nauttinutkaa - hän olisi mielellään jäänyt huoneeseen pelaamaan tietokonepelejään kavereidensa kanssa. Tässä hän ei todellakaan olisi vapaaehtoisesti.

Alkuruoka saatiin pöytään ja aterimet alkoivat kilistä vilkkaaseen tapaan. Mary-Ann pureskeli porkkanan palasta suussaan varmaankin viitisen minuuttia, sillä hänellä oli parempaakin tekemistä kuin ruuan syönti. Jep, hänen katseensa oli kiinnittyneenä niihin kahteen epämieluisaan vierailijaan, eikä hänen katseensa päästänyt noita kahta silmistään edes yhdeksikään sekunniksi.
Tunkeutujat. Ne piti tuhota. TUHOTA. Mary-Annen aivot raksuttivat melkeinpä jo ylikierroksilla, kun ne yrittivät keksiä jotain katalaa suunnitelmaa noiden kahden roskasakin varalle.

"Onpa hienoa, että pääsitte tulemaan", Ralph hymyillen totesi ja nosti lasiaan asian kunniaksi. "Mukavaa, ettette ole unohtaneet meitä."
"Niin, on todella mukavaa, että saman arvoiset ihmiset tapaavat toisiaan iloisissa merkeissä", Mary-Ann kiiruhti lisäämään isänsä sanoihinsa ja loi erittäin terävän ja haastavan katseen tiedätte kyllä keihin. "On mukava seurustella ihmisten kanssa, jotka elävät kanssamme samassa maailmassa."
Nathan pyöräytti silmiään ja Ralph yskähti siihen malliin, että hän aikoisi vaihtaa puheenaihetta - ja niin hän tekikin. Hän alkoi puhua rentoon tapaan omista työsuunnitelmistaan ja uteli kiinnostuneena tuttavansa kuulumisia.

"Kerrohan, Mariela", Mary-Ann aloitti sitten keskustelun nuorison välillä ja Nathan oli jo valmiina hyppäämään kaivoon. "Mahtaa olla rankkaa, kun oot vauraasta perheestä, muttet silti kuulu omaan porukkaasi... Noh, mut onneks sulla on toi seuranas", M.A lausahti oikein sarkastisesti ja hymyili oikein aurinkoisesti Declanille. "Teillä on varmasri ratkiriemukasta toistenne kanssa."

[ hienosti taas vein sitä eteenpäin, sori ]


Declan oli kieltämättä miettinyt monta kertaa miten päivällinen menisi. Hän oli miettinyt sitä puhelimessa Marielan kanssa kun se oli soittanut ensimmäisen kerran - silloin ajatus tosin oli ollut että McAllistereille meneminen ei missään tapauksessa käynyt päinsä. Sitä oli mietitty, kun Mariela oli ilmestynyt hänen asuntoonsa puhumaan hänet ympäri. Jossa se tosiaan oli onnistunut. Sitä oli mietitty meikatessakin - tosin juuri sitä, pitäisikö hänen jättää meikkaamatta. Siitä kun oli ollut hieman epäilyksiä, että McAllisterit eivät välttämättä olisi niin avoimia asian suhteen. Että hän oli mies ja vahvasti meikattu. Vaikka McAllisterin veljen iho olikin epäilyttävän tasainen - oliko se edes oikeasti noin sileä. Mistä sitä tiesi mitä Nathanin naamaan oli läträtty, että sen sai näyttämään tuolta. Se oli lähes epäreilua. Tai no, olisi ollut jos Declanin oma iho ei olisi ollut kadehdittavan tasainen. Olisi ollut ilman sitä meikkiäkin - sehän ei tietenkään käynyt päinsä että hän olisi lähtenyt mihinkään meikkaamatta. Edes McAllistereille. Ja se ei tainnut pelastaa häntä oudoksumiselta. Hiukset, tatuoinnit ja ne vaatteet taisivat silti olla ongelma, vaikka meikin olisi jättänytkin pois. Juuri se tässä oli ongelma - miltä hän näytti. Ihan vain sen takia McAllister häntä halveksui. Ei se edes tiennyt kuka hän oli. Rokkkari vain näytti tältä ja se oli kerrassaan tuomittavaa. Ihan samantekevää se oli mitä pinnan alla oli, kun pinta näytti tältä. Tosin hän olisi siltikin homo, joten se siitä sitten. Ei sillä, että hän olisi halunnut McAllisterin hyväksynnän. Ei hän sitä tarvinnut. Hänen ulkonäkönsä oli McAllisterin ongelma, ei hänen.

Declan mietti sitä vieläkin, koska tämä meni ihan liian hyvin. McAllister käyttäytyi liian hyvin ollakseen... no, McAllister. Se ei sähissyt yhtään. Tosin se saattoi johtua vain vanhempien läsnäolosta. Se käyttäytyi hyvin vain koska isi oli paikalla. Eihän isin pikkuprinsessa silloin voinut käyttäytyä huonosti. Ehkä koulussa tutuksi tullut narttu tulisi esiin, jos ja kun vanhemmat jättäisivät nuoret keskenään. Eivät kai he koko aikaa olisi yhdessä - vai olisivatko? Koska kahdenkeskinen tilanne McAllisterin sisarusten kanssa oli hieman huolestuttavaa. Silloin se voisi jo sähistä ja käyttäytyä kuin se narttu, joka se oikeasti oli. Siitä taas ei seuraisi mitään hyvää.

Mary-Annen katse ei kyllä jäänyt huomaamatta. Kuten ei myöskään sen mieliala. Kumpikaan rokkareista ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan kumpaankaan mitenkään. Vaikka Marielan mielestä katse ei voinut luvata mitään hyvää ja Declania vaan mietitytti miten tarkasti McAllister heitä oikein vahtisi. Sitä teki melkein mieli kokeilla. Poistua vessaan korjaamaan meikkiä (sitä ei tosin sanottaisi ääneen, koska tuskin se oli niin soveliasta mieheltä pyytää lupaa poistua mennäkseen korjaamaan meikkinsä - mutta eihän niiden tarvinnut sitä tietää) ihan vain kokeillakseen, lähtisikö McAllister perään vahtimaan mitä hän sen kallisarvoisessa talossa oikein teki. Ettei hän tekisi mitään muuta, eikä koskisi mihinkään. (Koska homoushan tarttui. Iy.)
Tosin hänellä ei oikeasti ollut mitään syytä poistua pöydästä - meikissä ei ollut mitään korjattavaa eikä McAllisterin reaktiot nyt niin paljoa kiinnostaneet. Eikä ajatus muutenkaan ehtinyt toiminnaksi asti, kun Mary-Ann avasi suunsa. Declan jäätyi aivan totaalisesti (se puhui heille vapaaehtoisesti - okei, tuo aurinkoinen hymy oli kyllä feikki mutta miten vain!) mutta Mariela hoiti reagoimisen huomaamattomasti. Leuka ei loksahtanut auki ja vastaamisessakaan ei kestänyt ikuisuutta. Tässä seurassa pitäisi varmaan miettiäkin mitä sanoa. Vaikka varmaan olisi vaan parasta pitää kokonaan pää kiinni. Declan pysyisi ainakin kiltisti kaapissa koko päivällisen ajan - aivan väärä aika, paikka ja perhe tulla ulos kaapista. Vaikka tuskin se tulisi kenellekään yllätyksenä että hän seurusteli miehen kanssa (sehän oli niin päivänselvää, hänhän oli (edelleenkin) mies ja vahvasti meikattu - pakko hänen oli siis olla homo) mutta hän ei oikein halunnut keskustella homoseksuaaleista McAllistereiden kanssa. Joten seurustelukumppanin sukupuolen voisi jättää suosiolla mainitsematta.

Declanista oli huvittavaa, että hän oli McAllisterille vain toi. Siltä naiselta se oli melkein kohteliaisuus. Aurinkoiseen hymyyn oli pakko vastata yhtä hyväntuulisesti hymyllä.
"Kuule, se on valinta. Mä olenkin mieluummin hyvässä seurassa", Mariela sanoi, hymy ja äänensävy olivat pelkkää ylitsevuotavaa kohteliaisuutta. Vaikka tyttö väittikin melkoisen suoraan, että Declan oli parempaa seuraa kuin ne rikkaat ja täydelliset (no hänhän oli!), vaikka kuuluikin roskasakkiin. Sitä paitsi, Marielalla oli paljon enemmän yhteistä sen roskasakin kanssa. "Mutta olet oikeassa, meillä on aivan ratkiriemukasta yhdessä. En mä tännekään olisi tullut ilman Declania." Kyllä se oli erittäin hyvin tiedossa, ettei McAllister halunnut heitä tänne. Pakko sille oli kettuilla edes vähän. Vaikka hirvitti se kieltämättä - kuinka kauan sitä saisi piikitellä, ennen kuin blondi sekoaisi.
"Ja sehän on kerrassaan mahtavaa, vai mitä muru?"