Don't let these innocent eyes fool you

// retiisi tänne varpusen kanssa C: //

23:09...
"HAISTAKAA PASKA! Ja jättäkää mut rauhaan !"
Olivat tummatukan viimeiset sanat vihan saattelemana vanhemmilleen sen jälkeen, kun hän lähti ovet paukkuen ulos. Ulkoilma ei ollut mitä parhain pakenemiselle, mutta tällä hetkellä mikä tahansa paikka olisi parempi kuin koti. Jopa sateiset, pimeät, täysikuun valaisemat San Diegon kadut. London oli onnistunut aloittamaan riidan isäpuolensa kanssa ja tietenkin äitinsä piti mennä puolustelemaan miestä. Millainen äiti puolustaa ennemmin miestä kuin omaa lastaan! Siitäkös Londonin hermot paloivat ja kinastelussa rikkoutui muunmuassa vanha maljakko, joka sekin oli ollut perintökalleus. Rouva Jenkins oli tietenkin loukkaantunut heidän käymästään keskustelusta, joka sisälsi ainakin Londonin osalta liudan kirosanoja ja värikästä tekstiä. Joskus mä toivon, että mulla olisi eri perhe. Niin miten London saattoi sanoa noin vanhemmilleen? Eihän sitä suutuspäissään ajatellut kaikkea mitä sanoi, eikä London tälläkään hetkellä nähnyt tehneensä mitään väärää. Häntä syrjittiin ja senkö pitäisi olla hänen vikansa? Ehei, nyt eivät menneet nallekarkit tasan.

Tummat ja paksut kajaalin rajausjäljet silmien ympäriltä olivat jo hieman kerenneet tuhriutua sadepisaroiden osuessa niihin. Hän näytti enemmänkin siltä kuin olisi itkenut kaksi viimeistä päivää, vaikka London ei oikeasti itkenyt. Okei todellisuudessa oli Londonin silmien vesittymiselle olemassa syynsäkin, mutta Lon ei ikinä myöntäisi olevansa herkkä tai itkevänsä. Ajan mittää nekin piirteet kuoriutuvat jokaisesta elävästä olennosta. Tumman ruskeat hiukset olivat jo lähes litimärät Londonin juostessa vesilammikoiden ohitse vesisateessa, hän varmasti näytti kauhealta juuri sillä hetkellä. Yhtäkkiä London pysähtyi erään lammikon kohdalle ja polkaisi vihaisena jalallaan edessä olevaan vesilammikkoon ja mumisi kaikenmaailman kirosanoja läpi ranskaksi ja englanniksi vuoronperään. Siinä samassa turkoosin väriset legginsit olivat saaneet roiskeesta vettä osakseen ja vanhoista harmaista tennareista meni vesi ruhtinaallisesti läpi.

Hän tiesi tasan yhden henkilön, kenen kanssa haluaisi juuri nyt viettää aikaa ja juuri tuolle kyseiselle henkilölle London oli aikomassa soittaa. Tummaverikkö kaivoi paitansa sivussa olleesta taskusta vaaleanpunaisen puhelimensa, jolla soitti ihmiselle, ketä saattoi kutsua ystäväkseen. Tuttu numero näppäiltiin puhelimen näytölle ja se vietiin korvanjuureen. Huulet olivat edelleen mutrulla ja hän lähti kävelemään kaatosateessa kohti tuttua osoitetta.
"Vitun homo varpunen vastaa......." London mutisi puhelimeen, kun vastaukseksi tuli vain hetken aikaa tuuttausta. Vihdoin, kun tuttu ääni kuului puhelimesta London pyyhkäisi samalla toisella kädellään silmiään ja rauhoitteli omaa ääntää, ettei kuulostaisi kauhean hysteeriseltä.
"HOMOOOO, ai oho vastasithan sä, mikä kesti. Hei tarviin nyt jotain seuraa ja jotain sadevettä vahvempaa, kaikenlisäks mä näytän kamalalta enkä voi kotiinkaan mennä, joten rakashanimuru voiko teille tulla?"

// Wuhee! //

Sade hakkasi kattopeltejä ja piiskasi ikkunalasia, ja Kio oli varsin tyytyväinen ettei joutunut rämpimään ulkosalla. Ei hän vettä tai sadetta inhonnut, itseasiassa hän piti kesäisistä sadekuuroista, mutta tuijotellessaan ulos pimeään ja märkään - ja luultavasti myös kylmään - ulkoilmaan, hän päätti mieluummin pysytellä täällä sisällä lämpimässä. Varpunen oli kietoutunut vaaleansiniseen pörrövilttiin ja makoili vatsallaan pienehkön huoneensa lattialla, antaen lähes nysäksi teroitetun lyijykynänsä lentää aavistuksen ruttaantuneella paperilla. Väsymystä ei ollut nimeksikään eikä sängyssä pyöriminen kuulostanut hyvältä, joten Kio oli päättänyt keksiä jotain pientä tekemistä odotellessaan Nukku-Matin saapumista. Kieltämättä hänellä oli aivan liikaa patoutunutta energiaa sisimmässään, ja vaikka kuinka pörröpää olisikin halunnut kääntää radionsa volyymit täysille ja tanssia aamuyöhön asti, oli hän nähnyt parhaakseen olla häiritsemättä äitinsä korvaparkoja - ja hermoja. Äidin mieliala nyt kun oli mitä oli, ei Varpunen halunnut teoillaan tuottaa äidilleen lisää stressiä ja huolenaihetta. Siksipä hän suhrailikin varsin tuhrautuneena paperilleen pyöreitä porsaita silinterihatut päässään ja viikset kärsällään. Kuinka hän olisikaan halunnut tehdä jotain mielenkiintoisempaa ja energisempää. Koulussa sai kuvaamataidontunneilla purkaa taiteellista näkemystään aivan tarpeeksi, joten piirtäminenkään ei enää huvittanut. Tätä menoa Kion olisi pakko lähteä ulos purkamaan energiaansa, vaikka siellä satoikin. Hän oli jo hoitokodin potilaiden ja hoitajien silmissä saanut ylivilkkaan kylähullukersan maineen, hänet oli koulussa klikitetty friikiksi joten miksei hän voisi mennä levittämään tätä ilosanomaa keskellä yötä myös muulle osalle kaupunkia?

Varpunen viskasi kynän nurkkaan ja mylläsi hetken aikaa pörrövilttinsä kanssa, ennenkuin jäi tuijottamaan kattoa. Ei mennyt aikaakaan, ennenkuin hänen puhelimensa iloinen soittoääni pärähti soimaan, ja Kio suorastaan lennähti istualleen. Ehkäpä yläkerta oli kuullut hänen turhautumisensa? Pörröpää etsi vimmatusti puhelintaan, mylläsi sänkynsä ja konttasi pöydän alla. Lopulta tuo tutiseva kapistus löytyi vaatekasan pohjalta, ja varpunen vilkaisi näyttöä. London. Kio ei voinut olla hymyilemättä, kun painoi vihreää luuria.
" Hei, kulta. " Varpunen vastasi niin imelästi kuin vain osasi, ja räjähti nauruun kuullessaan Londonin homottelun. Hupakko likka. London kertoi kaipaavansa kovasti seuraa, jotain vahvaa juotavaa ja ilmeisesti myös kuivia vaatteita - kun ei kotiinkaan voinut mennä. Oliko tytön kotona sattunut kenties jotain? Ehkäpä London oli riidellyt jonkun perheenjäsenensä kanssa? Niinno, sitä ei Kio yhtään ihmettelisi kun otti huomioon tytön luonteen ja temperamenttisuuden.. Toivottavasti tytön kotiovi oli pysynyt ehjänä Londonin poistuttua paikalta.
" Sori, mulla on privaattiseuraa... " Varpunen kuiskasi virnistäen, ennenkuin jatkoi; " .. tai ainaki toivosin et olis. " Pörröpää huokaisi lopulta, kääriytyen uudelleen pörrövilttiinsä.
" Ootko sä okei? Tietty voit tulla. Tuun ovelle vastaan. " Kio kysäisi lopulta, ja hänen äänensävyssään oli huolestunut pilke. Hän halusi ehdottomasti auttaa ystäväänsä jos vain pystyi, eikä apua tarvitsevan hylkääminen ollut pojalle vaihtoehto. Ehkäpä hän pääsisi taas leikkimään lempeää äitihahmoa, mutta jos totta puhuttiin Kio tykkäsi olla hoivaava kanaemo. Tuli hyvä fiilis kun sai auttaa jotakuta.

" Enköhän mä mutsin kätköstä jotain löydä, jolla saa pään sekasin. Mut joudun lopettaa, nähään kohta. " Varpunen hymähti ja kohottautui pystyyn sulkien puhelimensa ja viskaten sen takaisin vaatekasaan, hiipien sitten huoneensa ovelle ja avaten sen mahdollisimman hiljaisesti. Hän kuulosteli hetken, ja kunnes kuuli vaimeaa tuhinankaltaista kuorsausta äitinsä makuuhuoneesta lähti hipsimään ulko-ovelle pelkät vaaleansiniset silkkibokserit jalassaan. Bokserit, joissa hyppeli pörröisiä lampaita. Niimpä niin. Poika avasi ulko-oven mahdollisimman hiljaa ja pujahti viileään ulkoilmaan, jättäen oven hitusen raolleen. Tummalla silmämeikillä tuhritut silmät haravoivat ympäristöä tutun ihmisen perässä, ja Kio kietaisi kätensä lähes alastoman kehonsa ympärille. Yö totta tosiaan oli viileä.

Kuha tahansa, joka olisi nähnyt Londonin ilmeen sillä hetkellä olisi voinut kuvailla sitä jo hieman säikähtäneeksi. Oliko hänen murupullallaan jotain seuraa? Eihän se voinut olla mahdollista. Oliko varpunen oikeasti syrjäyttämässä Londonin? Typerä idiootti tyhmä poika...
"MITÄ hemmett--" London huusi - oikeastaan melkein kirkaisi puhelimeen ajattelematta pojan tärykalvoja. Mutta kun Kio sanoikin loppuosan lauseesta, sai se tummaverikön vähän rauhoittuneemmaksi, mutta vain vähän.
"Kio tuo ei ole hauskaa, muistuta, että lyön sua jos teet tuollain vielä uudestaan.... Sitäpaitsi ei sulla vois olla seuraa, koska mulle pitää aina olla aikaa", London sanoi hyvinkin tuttuun lapselliseen sävyyn, vähän toruvasti. Kyllä hän nyt tiesi, että poika vain vitsaili... Vai tiesikö?
Hohoo, myöntyvä vastaus saatiin siitä, että London voisi tulla tuon pojan luo. Okei ei Londonin olisi edes tarvinnut kysyä... Siis tottakai hän oli aina tervetullut, sehän oli päivänselvää eikö?
"Ei Varpunen. Mä en todellakaan ole okei. Ja olisin tullut muutenkin", London vastasi nopeaan sävyyn täysin normaalilla äänensävyllä ja tallusteli maahan syntyneiden vesilammikoiden läpi jo valmiiksi kastuneilla tennareillaan.

Poika ilmoitti joutuvansa lopettamaan, ja että kai heiltä jotain väkevää löytyisi. Niin toivottavasti toisen mutsi ei laittanut pahakseen tätä vierailua. Vaikka tuskin tuo välittäisi, ainakaa viime kerroilla ei ollut kovinkaan usein välittänyt, jos London oli käymässä. Tosin eikö London ollut aika ihana, niin että miten tuota mustatukkaa voisi edes vihata?
"Okei munkin pitää lopettaa, akku loppuu kohta muutenkin. Ja tiedoks, oon kohta siellä..!" London sanoi varsin kovaäänisesti puhelimeen, ja ainakin nyt Kionkin pitäisi tietää, että London oli sen verran lähellä, että olisi muutenkin tullut, vaikka se ei olisikaan sopinut. Pinkki kännykkä laitettiin takaisin paidan taskuun, ettei se ihan kokonaan kastuisi, eihän London halunnut haudata rakasta ihanaa uskollista ystäväänsä; puhelinta.

London hyppäsi ensimmäisestä vesilammikosta toiseen ja siitä kolmanteen, saaden itseensä kohdistuvia kummallisia katseita ohikulkevilta ihmisiltä, keillä luultavasti oli yhtä paha päivä. Mustatukan huulet olivat edelleen mutrulla ja toisinaan hän pahoinpiteli kenkiään, koska ei ollut ketään muutakaan kenet olisi voinut pahoinpidellä... Maisemat alkoivat näyttää jo tutuilta, kuten eräs rakennuskin - minne London itseasiassa oli matkalla. Hei hetkinen, hän näkikin jo tutun hahmon, jolla oli jalassaan.... bokserit?
"Kio!" London huudahti ja kun hän hiipparoi lähemmäs neitokainen jatkoi; "Älä sano mitään tai saat turpaa", ja mustatukka meinasi siis ulkonäköään. Tyttö unohtui hetkeksi seisomaan sateeseen, luultavasti hän ei voisi enää tullakkaan tämän märemmäksi.
"Varpunen..." London aloitti uudestaan, uteliaalla äänensävyllä ja osoitti pojan boksereita. ".. Mitkä nuo ovat?" - tauko - "Ihan sika söpöt! Mä muuten voisin lyödä sua, koska haluaisin nyt jonkun nyrkkeilysäkikseni, mutta nuo housut pelasti sut tällä kertaa........." London lausahti ja huokaisi syvään.
"Kiva muuten nähdä. Onko sulla ruokaa? Mä kuolen nälkään. Ja janoon. No okei ehkä ois parempi aloittaa sillä, että mihin mä en kuolis, koska se lista vois olla huomattavasti lyhyempi", Taas se puheripuli iski.

London kuulosti jokseenkin säikähtäneeltä Kion pienen privaseuralaisvitsin takia - ja uhkasipa likka pörröpäätä turpasaunalla jos tämä kehtaisi tehdä niin uudestaan. Varpunen tosin vain hymyili leveästi, Londonin mustasukkaisuus oli aina ollut pojan mielestä jokseenkin suloista. Eipä sillä, jos Kiolla olisikin ollut joku yhden illan hoito vällyjen välissä, olisi hän tämän dumpannut Londonin takia. Tietenkin, ystävä hädässä tunnetaan, vai mitä? Panoseuraa sai aina, mutta todelliset ystävät olivat kinkkisempi juttu. Siksi Kio pitikin Londonia suuressa arvossa, sillä tyttö sattui olemaan hänen ainoa oikea ystävänsä, kenen kanssa sai olla täysin oma itsensä ja kenelle purkaa huoliaan kun oli paha olla. Ilmeisestikin London tunsi samoin, ja siitä Varpunen oli iloinen. Kaiken lisäksi he olivat jokseenkin samanlaisia - vilkkaita ja massasta poikkeavia - ja olivat todella hyvää pataa keskenään. Kiolle se oli jokseenkin harvinaista, sillä useimmat karttoivat hänen omalaatuisuuttaan eivätkä siksi halunneet tehdä lähempää tuttavuutta poikaan. London taas oli hyväksynyt Varpusen juurikin sellaisena kuin hän oli - eikä liiemmälti ollut kyseenalaistanut hänen erikoista lempinimeäänkään.

Kio oli kuulevinaan veden lätsähtelyä - kuin joku olisi tahalleen hyppinyt vesilätäköissä - muttei hän kuitenkaan voinut olla varma sillä vettä satoi edelleen. Hetkeen ei näkynyt muuta kuin vesisateen kohinaa ja loistava katulamppu, mutta samassa näkipiiriin ilmestyi tuttu hahmo - joka kiljaisi pörröpään nimen varsin kimakkaan äänensävyyn. Varpunen heilutteli kättään tervehdykseksi, sillä ei viitsinyt huutaa jottei herättäisi äitiään - tai muita pihapiirin asukkaita. London hiipparoi lähemmäs eikä sanojensa perusteella selvästikään halunnut kuulla minkäänlaista kommenttia ulkonäöstään. Kio pysyi vaiti ja hymy nyki hänen suupieliään; kieltämättä likka näytti kuin uitetulta kissalta silmämeikit poskillaan ja märät hiukset liimautuneina kasvoihin, vaatteista puhumattakaan. Oi voi voi, pörröpää ei antaisi Londonin näyttää kauaa noin resuiselta... Tyttö tosin kiinnitti ensimmäisenä huomiota Kion boksereihin, kysyen mitkä ne olivat - Varpunen hymähti ja pyörähti ympäri kuin mikäkin vaatemalli esitellen asumustaan jokaisesta kulmasta. Londonin kommentti boksereiden söpöydestä sai Kion naurahtamaan.
" Tietty ne on söpöt. Mä tein ne itse. Voin tehä sullekin. " Pörröpää kehaisi hymähtäen. Likan puhetulva sai Kion hymyn levenemään. Ehkeivät tytön asiat olleet aivan täysin huonolla kantilla, kun London puhui noin paljon.
" Kaikki kodin mukavuudet sun käytettävissä, pupunen. Mut sun tarvii maksaa sisäänpääsymaksu. " Varpunen oli hädintuskin ehtinyt sanoa lauseensa loppuun, kun hän jo kipitti Londonin eteen ja suorastaan syöksähti halaamaan tätä. Kio rutisti Londonia tiukasti, ennenkuin hellensi otettaan kuitenkaan päästämättä irti. Se oli omalla tavallaan huvittavaa, sillä London sattui olemaan pörröpäätä hitusen pidempi - eikös sen kuulunut mennä niin, että sen tytön piti juosta (itseään pidemmän) pojan kaulaan? Kion huulille ilmestyi vino virneentapainen hymy.
" Sanakin mun pituudesta niin saat suukon. " Pörröpää uhkasi samaan sävyyn mitä likka oli hetki sitten ulkonäöstään, ja vetäytyi askeleen verran kauemmaksi, ottaen Londonia kuitenkin käsistä kiinni, ja lähtien ohjustamaan tyttöä pois sateesta sisälle eteiseen.

" Voitko tehä palveluksen ja olla kiljumatta? Mutsi nukkuu. " Poika kuiskasi vetäessään ulko-oven kiinni, ja taluttaessaan likan hämärästi valaistuun huoneeseensa. Kio potkiskeli lattialla olevan vaatekasan piiloon sänkynsä alle, nosti viltin ja suttupaperit lattialta siirtäen paperit pöydälle ja viltin pieneen nojatuoliin, sekä siisti hieman myllättyä sänkyään.
" Venaa hetki. " Kio supisi ja pujahti ulos huoneestaan jääkaapille, etsien Londonille jotain purtavaa. Varpunen nappasi jääkaapista rasian kainaloonsa - tämänpäiväinen kasviswokki tomaattisella papukastikkeella sai luvan kelvata - ja haarukan, jonka jälkeen hipsi olohuoneeseen tummennetuin lasein varustetulle lasivitriinille. Pörröpää avasi vitriinin oven ja siirteli varovasti posliinisia kissapatsaita tieltä, napaten aivan taaimmaisena nököttävän, lähes täyden viskipullon. Mutsi ei huomaisi mitään, tuskin edes muisti tuon pullon olemassaoloa.

Ei mennyt muutamaa minuuttiakaan, ennenkuin Kio jo palasi huoneeseensa Londonin pyytämät ruoat ja juomat mukanaan. Hymyillen pörröpää ojensi wokkirasian ja haarukan tytölle - hän itse päätti aloitella sillä viskillä - ja istahti lattialle jalat ristissä.
" Haluatko sä puhua siitä? " Kio kysyi viitaten Londonin saapumisen syyhyn samalla, kun avasi viskipullon korkkia. Pullosta otettiin pitkä huikka, jonka jälkeen odottava katse siirrettiin Londoniin.

Tottakai London ravisti päätään nyökkäyksen tahtiin ja naurahti huvittuneesti (varmaan ensimmäistä kertaa tänään), kun toinen sanoi voivansa tehdä tytölle samanlaiset. Seuraavaksi toinen jos uskalsi vitsailla sisäänpääsymaksulla.
"Niin varmaan. Mutta onneksi mä olen sen verran vip, ettei mun tarvitse maksaa mitään. S e lukee prinsessojen sääntökirjassa. Etkö sä ole lukenut sitä? Suosittelisin selaamaan läpi", London hymyili aavistuksen verran ilkikurista hymyään, ihan kuin se olisi tarkoitus sanoa 'voitimpas'. Tosin luultavasti tummilla hiuksille hän vaikutti enemmänkin kiusankappaleelta pirun puvussa, kuin miltään enkeliltä vaaleine kutreineen. Ja heii halaukseen London vastasi lähes kuten aina, eli oli melkein rutistaa pienen pojan hengiltä. Niin mitä toinen oli juuri sanonut, ettei saisi sanoa?
"Hei, olenko mä joskus muka totellut?" London sanoi takaisin ja kohotti kulmiaan. Eikä mennyt aikaakaan, kun London pääsi sisälle. Pojan vetäessä tyttöä kädestä London ei voinut olla miettimättä ja lopuksi aivan muina miehinä mutisikin: "Olet sä kyllä aika pieni..."

Pojan pyyntö oli tietysti hitusen kohtuuton. Londonko muka kiljui? No ehkä vähän, kun hän oli innoissaan ja toistaiseksi hän oli aina innoissaan jostain.
"Mitä sä oikein höpiset... Emmä kilju !" London sanoi hitusen nirppanokkamaisesti ja seurasi varpusta jonnekkin huoneeseen. Hämärässä oli vaikea nähdä eteensä ja senpä vuoksi London luuli näkevänsä jotain pimeässä, minkä seurauksena kiljahti.
"Iiik ! ... Oho hups, OLIN IHAN SATAVARMA, että se oli hiiri....", London katsoi poikaa anteeksipyytävästi ja hymyili aavistuksen verran pahoillaan olevasti, mutta seassa toki oli jotain vahingoniloa. Taaskin hän oli unohtanut äänenvoimakkuutensa vähän liian kovalle, minkä takia sormista tehtiin leikkisästi risti suun eteen.
Sillä aikaa, kun Kio meni käymään jossain ja käski odottaa, London heitti märän kenkänsä jonnekin nurkkaan ja istahti enempiä ajattelematta sängylle. Oliko hän muka joskus muulloinkaan ajatellut, mitä oli tekemässä?

Aika tuntui pitkältä odottavan kannalta katsottuna ja London viheltelikin huoneessa ja katseli ympärilleen, jos siellä olisi jotain uutta. Plääh eipä hän mitään ylinmääräistä huomannut, kaikki tuntui olevan samalla lailla kuin viimeeksikin. Varpusen tultua takaisin Londonin katse kiinnittyi wokkirasiaan, minkä hän otti ilomielin vastaan. London siirsi jalat ristiin sängyllä ollessaan ja kerkesi haukata pari palaa ruuasta, ennen kuin Kio kysyi taas jotain. Samaan aikaan puhelin hälytti uutta viestiä. Näyttöön vilkaistessaan London huomasi päälle kymmenen uutta puhelia ja pari viestiä, mutta jätti ne huomioimatta ja heitti pinkin tyttömäisen kännykkänsä viereensä sängylle.
"Ei mitään erikoista, tiedätkö, sitä samaa perhedraamaa. Ne luulee voivansa määrätä mitä mä teen ja milloin ja sitten mä menin sanomaan oman mielipiteeni ja taisin rikkoa yhden maljakonkin. Mutta olkoon nyt hetken tietämättömiä siitä missä mä meen, ihan oikein niille", London avasi suunsa ja alkoi puhua, laittaen ruokaa suuhunsa sopivissa hengityskohdissa, minkä seurauksena loppuosa sanoista tuli lausuttuna saman aikaisesti, kun ruokaa oli suussa.

Lautanen oli melkein tyhjä, kun hän ojensi sen pojalle. Loput oli jätetty toiselle, eihän hän nyt kaikkea olisi voinut syödä. Sen sijaan vaihtokaupaksi pojalta napattiin viskipullo, josta otettiin yksi huikka ja irvistettiin perään sen maun takia. Pullo laitettiin takaisin lattialle.
"Mutta ei puhuta siitä, miten sulla menee? Vieläkö ne hoitsut käy täällä joka päivä?" London kysyi ja tuijotti poikaa ruskeilla tappi silmillään ja huulet olivat jo vähän vääntyneet suorasta viivasta vinoon hymyyn.

Kio ei ollut kuulevinaan Londonin kommenttia hänen pituuteensa liittyen, saatikka sitä liian kimakkaaksi päästettyä kiljahdusta jonka likka päästi sisälle astuttuaan. Hiiriäkö muka.. Liian vilkas mielikuvitus, siinä kaikki. Päivän kasviswokki näytti ainakin maistuvan - ei ihme, Kio oli valmistanut sen itse ja oli varsin mainio kokki vaikka itse sanoikin - ja pörröpää naputteli sormillaan viskipullon kylkeä. Katse siirtyi tytön puhelimeen joka lennähti sängylle, eikä London selvästikään vaivautunut tarkistamaan saapunutta tekstiviestiä joka ilmeisesti oli kotiväeltä. Hetken päästä likka selvitti mitä oli tapahtunut - vaikkakin loppupään sanat olivat hitusen epäselviä syömisen takia -, saaden Kion kurtistamaan kulmiaan ja mutristamaan aavistuksen verran huuliaan. Perhe on pahin, kuten sanotaan, eikä elämä todellakaan ole aina helppoa edes oman perheensä kanssa. Sukset tuppaavat pakostakin menemään ristiin jossain asoissa.
" Ettet vaan iiiihan hippusen ylireagois? " Varpunen kommentoi rauhalliseen ja ystävälliseen sävyyn; hänen ei todellakaan ollut tarkoitus syyttää Londonia tai mitään, kunhan mietti sitäkin mahdollisuutta. Tietenkään hän ei ollut paikalla tapahtuma-aikaan eikä tiennyt tarkalleen minkälaista sanaharkkaa he olivat pitäneet, mutta kuitenkin. London nyt oli London, oma temperamenttinen itsensä.

Tyttö ojensi loput wokista Kiolle joka napsi muutaman kastikkeessa lilluvan porkkanaviipaleen suuhunsa, ennenkuin laski rasian maahan. Hän olisi huuhdellut voimakkaanmakuisen tomaattikastikkeen alas viskillä, mutta London oli jo ehtinyt ryöstää pullon parempiin käsiin. Ei auttanut muu kuin odottaa jotta likka saisi otettua huikan - Varpunen ei voinut olla hymähtämättä Londonin irvistykselle. Hän oli oikeastaan tottunut alkoholin voimakkaaseen ja polttelevaan makuun, mutta loppujen lopuksi hän taisi olla heistä kahdesta se, joka humaltui nopeammin. Minkäs hän huonolle toleranssilleen mahtoi. Laskiessaan pullon takaisin maahan sulki Kio wokkirasian ja siirsi sivuun, iskien vuorostaan omat kyntensä viskipulloon ja hörpäten pienemmän huikan - ei hän sentään ihan heti humaltua halunnut. London kyseli vuorostaan pörröpään vointia ja hoitsujen ravaamista, johon poika nyökkäsi vaiteliaana.
" ..Mut ei ne onneks mun takia käy. " Varpunen virnisti jokseenkin ilottomasti ja hörppäsi jälleen viskiä kiduksiinsa. Niin miten oli sen humalan kanssa?
" Kai mulla menee ihan hyvin. Itelläki vähä kränää mutsin kans ollu ja sillai.. " Pörröpää kohautti vähättelevästi olkiaan, eniten hän oli huolissaan äitinsä hyvinvoinnista, ja nyt myös Londonista. Kio vaikeni ja tuijotteli viskipulloa käsiensä välissä. Hänen ei tehnyt mieli puhua vakavia ja synkistää heidän molempian mieltä; ennenkaikkea London kaipasi piristystä vaikka ei ulospäin sitä antanutkaan ymmärtää. Siitä Varpunen sai idean.

Pörröpää suorastaan hypähti seisomaan ja viskasi viskipullon Londonin syliin. Ilkikurinen hymy nyki hänen huuliaan.
" Anteeks, mun on ihan pakko. Älä tapa mua. " Varpunen hyrisi, ja kaivoi pöytänsä laatikoista erään poltetun CD-levyn iskien sen pieneen radioonsa. Nopeasti hän valitsi oikean kappaleen, ja naurahtan painoi play-nappia. Eikä aikaakaan, kun kappale alkoi soida ja Kio tyrskähdellä ilmiselvän huvittuneena. Harmi vain, että hän joutui pitämään volyymin suhteellisen hiljaisena äitinsä takia.
" Mä en voi antaa sun näyttää.. tuolta. " Kio hymyili leveästi ja astahti Londonin eteen, suikaten suukon tämän poskelle samalla kun nappasi kiinni tytön mekontapaisen helmasta - ja kiskaisi sen yhdellä vedolla pois Londonin päältä.
" Äläkä pyristele vastaan, sä oot märkä! Otatko ite noi legginsit pois, vai otanko mä? " Varpunen virnuili, mutta astahti tanssahtelevin liikkein kauemmaksi, ja peruutti suurelle vaatekaapilleen avaten kaapin ovet ammolleen. Vaatekaappi suorastaan pursusi kaikennäköisiä vaatteita - joista kieltämättä reilusti yli puolet oli naisten.. Pörröpää alkoi penkoa kaapin sisältö, yrittäen etsiä sopivia vaatekappaleita Londonille. Hän viskasi muutamia paitoja sekä pari huppariakin kohti tyttöä, joista tuo saisi valita haluamansa. Hän löysi myös kaapin perältä tummat pillifarkut - nekin naisten - joita ei itse enää käyttänyt, ja viskasi nekin lattialle Londonin jalkojen juureen.
" Ota siitä tai tuu ite valitsee. Me pietään ny pyjamabileet. "