Beautiful Stranger

//Miekkosen look tällä kertaa~

Varmasti viikon kestänyt Sarahin muistuttelu Eun-Kyungin raivotautirokotuksen uusimisesta oli, yllätys yllätys, saanut Danielin menettämään malttinsa ja kun kummitädille oli sanottu pari valittua sanaa, niin sen jälkeen tilattiinkin aika lääkärille.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan Sarahin piti heittää Dan kissansa kanssa eläinlääkäriin, mutta sitten se suunnitelma kariutui siihen, kun tuo oli sopinut treffit vielä toistaiseksi tuntemattoman miehen kanssa. Ja toivottavasti myös pysyi tuntemattomana, useimmat eivät nimittäin osanneet käsitellä yksinhuoltajanaisen vanhinta adoptiopoikaa, joka kyllä piti mielellään huolen siitä, ettei sama mies astuisi taloon enää toista kertaa. Lähinnä Daniel suojeli sillä Noellea, jolle uuteen mieheen tottuminen ei ollut helppoa. Varsinkin, kun useimmat miehet katsoivat tyttöä nenänvarttaan pitkin. Mutta minkäs Noelle sille voi, että on sokea?
No, mutta kuitenkin. Suunnitelmien kariuduttua, täytyi Danin lähteä kantokoppa kainalossa taittamaan 40 minuutin bussimatkaa, jonka aikana Eun-Kyung halusi moneen otteeseen päästä ulos vankilastaan. Muttei totta kai saanut tahtoaan läpi.

Ja kun vihdoinkin oltiin eläinlääkärin vastaanotolle päästy, oli kunnon ihmismassa vallannut koko odotustilan. Monet omistajat näyttivät hyytyneiltä, kuulemma varatut ajat eivät pitäneet ollenkaan, koska hätätapauksia tuli ja jostain syystä lääkäreitä ei ollut kuin vain parisen kappaletta töissä. Hetken seisoskelun jälkeen pari istumapaikkaa vapautui, joista yhden herra omi itselleen istahtamalla tuolille. Kissan kantokoppa nostettiin syliin ja sitä naputettiin samalla, kun katseltiin omia lenkkareita.
Eun-Kyung ei selvästikään pitänyt muiden eläinten aiheuttamasta melusta ja pian sekin päätti liittyä mukaan älämölöön eli aloitti maukumisen ja raapi levottomana koppaa. Tietenkään lyhytpinnainen Daniel ei kestänyt edes sekuntiakaan kissansa mielenosoitusta ja pian vaaleanpunaisen pannan omistava porvarikissa pääsi kehräämään omistajansa syliin.
Tummatukkainen miehenalku silitteli sylissään kököttävää kissaa ja vilkaisi kelloa. Joo eihän tässä mitään, aikataulusta oltiin myöhässä parisenkymmentä minuuttia.
”Ja nyt saat luvan käyttäytyä nätisti”, Eun-Kyungille mumistiin sen verran hiljaa, ettei kukaan ylimääräinen pääsisi sitä kuulemaan. Samalla parannettiin kissan asentoa sylissä ja sitä keskityttiin silittelemään kaulan alta, joka sai tytön siristämään tyytyväisenä silmiään.

//Matsurin vaatteet ja kengät//

Matsuri Yamagata pysäköi autonsa eläinlääkärin parkkipaikaille. Jo ulkona hän sai huomata, että väkeä oli liikkeellä turhankin paljon. Se sai tytön huokaisemaan, häntä kun ei houkutellut ajatus siitä, että reissu kestäisi useamman tunnin. Hänen piti vain päästä käyttämään Lilyä ja Minnietä tarkistuksessa. Kissat varmaankin rokotettaisiin samalla reissulla, niin ainakin oli tehty Elvikselle kun sen jalka oli operoitu jonkin aikaa sitten. Nyt kissa oli jo parantunut hyvin, mutta ei sitä oltu yksin kotiin voitu jättää. Matsuri oli päättänyt viedä sen äidin ja Barryn luokse lääkärimatkan ajaksi ja sinne se oli jäänyt tyytyväisenä Barryn lempituolille. Luultavasti Elvis pitäisi paikan itsellään ja mies joutuisi istumaan jossain muualla. Ei Barry ainakaan uskaltaisi hätistää Elvistä tiehensä, kun tiesi hänen suuttuvan siitä pahanpäiväisesti.

Hetken kuluttua tyttö astui eläinlääkärin ovesta sisään kahden kantokopan kanssa. Se oli hankalaa ja välillä toinen koppa piti laskea maahan. Kissat eivät selvästi viihtyneet pienestä tilasta, sillä ne olivat naukuneet hermoja raastavasti koko automatkan ajan eivätkä ilmeisesti aikoneet lopettaa sitä sisälläkään. Matsuri sai pian huomata olleensa oikeassa arvellessaan paikan olevan tupaten täynnä. Nähtyään ainoan vapaan paikan, tyttö suuntasi kulkunsa sitä kohti toivoen kissojensa rauhoittuvan edes hieman.
Istuuduttuaan Matsuri laski kantokopat lattialle. Hän ei uskaltanut päästää kissoja pois, ne kun vain juoksisivat penkkien alle piiloon. Niin oli käynyt viime kerralla, eikä hän halunnut sellaista näytelmää enää järjestää. Sillä kertaa kissat tosin olivat olleet nuorempia ja villimpiä, mutta ei hän uskaltanut kuitenkaan ottaa sitä riskiä, että olisi aiheuttanut turhaa hälinää.

Matsuri ei voinut olla vilkaisematta vieressä istuvaa nuorta miestä, joka piti kissaa sylissään. Olisivatpa hänenkin kissansa osanneet käyttäytyä yhtä hienosti. Elvis oli hänen kissoistaan se, josta oli vähiten vaivaa. Se oli oikea herrasmies, jos nyt kissasta edes saattoi niin sanoa.
"Onpa sulla fiksusti käyttäytyvä kissa," Matsurin oli pakko kehua. "Mun kissoja ei edes uskalla päästää ulos kopasta ennen kuin lääkärin luona. Muuten ne alkaa riehua täällä kun mitkäkin villieläimet."
Silmäiltyään poikaa jonkin aikaa, Matsuri tajusi tämän olevan samasta koulusta. Poika oli vieläpä samalla vuosikurssilla kuin hän, mutta eivät he olleet koskaan jutelleet, eikä hän tiennyt toisesta oikeastaan mitään muuta kuin nimen. Hän oli jotenkin pitänyt Danielia aina hiukan pelottavana ja alkoi jo epäillä olleensa täysin väärässä tämän suhteen. Eihän nimittäin tuon sylissä oleva kissakaan näyttänyt pelkäävän.
"Me taidetaankin olla samasta koulusta," hän jatkoi miettimättä sen tarkemmin kiinnostiko toista aloittaa minkäänlaista keskustelua.

Eun-Kyung vain kehräsi, kehräsi ja kehräsi. Tällä hetkellä kissa selvästikin oli päättänyt olla noteeraamatta ympäristöä sen koomin ja hyvä, sillä hieman kauempana vanha nainen taisteli undulaattinsa häkin kanssa. Kun oltiin tarpeeksi saatu siliteltyä kissaa, lopetettiin sen turkin hiveleminen ja kallistettiin päätä, jotta nähtäisiin neiti kuningattaren edelleen sirissä olevat silmät. Kissa vain katsoi takaisin ja jatkoi kehräämistään, joka sai Danin hymähtämään pienesti ja jatkamaan taas silittämistä.
Sitten yhtäkkiä joku alkoikin puhella viereisellä penkillä. Automaattisesti herra siirsi katseensa sivulleen ja silmiin osuikin ruskeahiuksinen aasialaispiirteinen tyttö. Se pienikin hymy, joka oli kasvoilla hetken ollut, oli ehtinyt jo karata jonnekin kauas. Ja kun tyttö oli saanut asiansa sanottua, siirsi Daniel katseen takaisin sylissään kököttävään kissaan.
Hän aluksi ajatteli olla vastaamatta pieneen kohteliaisuuteen, kiitos luotaan pois työntävän luonteenpiirteensä. Mutta koska nyt ei oltu koulussa, eikä ollut kovinkaan todennäköistä, että joku kana halusi päästä tutustumaan häneen, hylättiin se ajatus.
”Kyllä kuningatar osaa nyt käyttäytyä, mutta odotahan vaan kun tuntematon naishenkilö tulee liian lähelle. Silloin on piru irti”, vastattiin nappisilmäiselle tytölle, muttei otettu tähän minkäänlaista katsekontaktia.

Vasta, kun vieressä kököttävä naisenalku sanoi heidän olevan samassa koulussa, siirsi pahis katseensa jälleen tähän. Tosin tällä kertaa kävi nopeasti tämän asukokonaisuuden läpi saadakseen vihiä, mihin klikkiin toinen kuului. Hän ei nimittäin muistanut nähneensä tuota koulussa, mutta onko yllätyskään, kun koko aika vietettiin omassa kaveriporukassa?
Pukeutumisen perusteella Daniel olisi luokitellut toisen taviksiin. Tuskin tyttö nimittäin kermaan kuului, vaatetus olisi nimittäin aivan varmasti samanlaista, kun siihen kuuluvilla kanoilla. Eli melkein mitään peittämättömät hameet ja paidat, jotka näyttivät enemmänkin kankaanpalasilta, kuin kunnon vaatteelta. Sitten katsottiin bruneten kasvoja. Meikkiä havaittiin, kuten suurimmalla osalla naisista, mutta ei samanlaista pakkelikerrosta, kuin eräillä.
”Ai”, lopulta Dan sanoi melko välinpitämättömällä äänensävyllä. Muttei kuitenkaan jättänyt keskustelua siihen. ”Mä en kyllä muista nähneeni sua.”
Jos tyttö kuului kermaan, olisi hänen syytä vaihtaa paikkaa ja nopeasti. Jo kermalaisten läsnäolo sai hänet voimaan pahoin ja keskustelu näiden kanssa meinasi aiheuttaa lievästi sanottuna aivokuoleman.

Matsuri ei tuntenut oloaan tervetulleeksi toisen seuraan, kun tuo ei vaivautunut edes vilkaisemaan hänen suuntaansa. Ilmeisesti tuota ei kiinnostanut lainkaan nähdä, kuka kissaa oli kehunut ja viereen istunut. Tyttö itse olisi ilman muuta katsonut silmiin ja hymyillyt kohteliaasti. Täysin huomioimatta hänen sanansa eivät kuitenkaan jääneet, kun poika kerran sanoi edes jotain.
"Ei kyllä ihan heti uskoisi tuon rauhallisuuden perusteella," Matsuri sanoi. "Mutta uskon kuitenkin kun kerran sanot."

Kun Matsuri sitten oli ottanut puheeksi koulun, miehenalun uteliaisuus näytti heräävän. Ainakin tuo kääntyi nyt katsomaan häntä. Eikä sitten muistanut kuitenkaan nähneensä häntä. Hän ainakin oli nähnyt Danielin ihan varmasti. Ehkä hän itse sattui sitten olemaan koulussa niin huomaamaton? Hän kuuluikin nörtteihin, luusereitten luusereihin, joten kukapa olisi vaivautunut vilkaisemaan hänen suuntaansa kahdesti? Ystävät nyt tietysti, mutta heitä ei laskettu. Heidän kun oli pakko, jos halusivat ystävinä pysyä.
"Mutta mä muistan kuitenkin nähneeni sut," Matsuri sanoi hymyillen. "Mutta no, se on helppoa pysyä huomaamattomana jos sattuu kuulumaan luusereitten joukkoon. Jos olisin joku cheerlader, niin ehkä sitten saattaisit muistaakin mut. Mehän ollaan käsittääkseni samalla luokallakin. Kolmannella."

Matsuri päätti, että keskustelu saisi jatkua. Hän ei halunnut istua hiljaa, sillä silloin eläinten äänet kuulostivat entistä kovemmilta. Omat kissat jatkoivat yhä metelöimistään, Minnie yritti ilmeisesti järsiä itsensä ulos ahtaasta laatikosta.
"Olen Matsuri," hän päätti esitellä itsensä. Sitten hänen oli pakko nostaa Minnien koppa syliin ja rauhoitella levottoman oloista kissaa parhaansa mukaan. Kissa vain katsoi häntä erittäin loukkaantuneen oloisena ja jatkoi sitten meteliä muiden mukana.
"Ja tämä kissa tässä on Minnie, tuo toinen on Lily," tyttö esitteli samantien kissansakin. "Ja kotona mulla on sitten vielä yksi samanlainen. Elvis. Sen kanssa täällä olisikin ollut ihan mukava käydä kun se osaa käyttäytyä."

Daniel katsoi toista vaiti. Ei, hän ei muistanut nähneensä toista, eikä asiaa auttanut ollenkaan se, että toinen sanoi nähneensä hänet. Kaikkihan koulussa nyt hänet näkivät, asia olikin sitten erikseen muistivatko vaiko eivät. Hänellä ei ikävä kyllä ollut tapana kiinnittää huomiota muihin samoilla tunneilla oleviin. Jos tietysti kaveripiiriin kuuluvat olivat paikalla, nämä hän tunnisti totta kai, eikä näin ollen kiinnittänyt huomiota muihin ympärillä oleviin ihmisiin. Ja jos tuttuja ei ollut, nukkui hän suurimman osan tunnista. Tosin eipä siinä kauaa ehditty torkkua, kun opettajat heittivät yksi toisensa jälkeen ulos luokasta ja hyvällä lykyllä määräsivät jälki-istuntoa, jotka suoritettiin nukkumalla.
Miehenalku hymähti huvittuneesti bruneten mainittua cheerleaderit. Ainakin oli helpotus, ettei tuo näiden kastiin kuulunut, eipähän tarvitsisi vaihtaa istumapaikkaa. Kissan päätä silitettiin ja katse lopulta siirrettiin myös sen viiruihin silmiin.
”Ei kyllä auttas, jos kuuluisit cheerleadereihin. Niihin kanoihin kiinnitän nyt vielä vähemmän huomiota.” vastattiin ja keskityttiin Eun-Kyungin silittämiseen, joka ilmeisesti näytti jo harkitsevan torkkujen ottamista.

Sitä ehti jo pieni ajatus vierailemaan pääkopassa, että tyttö jättäisi hänet rauhaan, mutta niin ei käynyt. Tuo esittäytyi Matsuriksi. Dan mietti toisen nimeä pitkään, mutta joutui jälleen toteamaan, ettei sekään sanonut yhtään mitään. Hän kerta kaikkiaan oli niin epäkiinnostunut kanssaopiskelijoista koulussa, ettei selvästikään huomattaisi, jos joku vaihtaisi koulua.
Mutta pienoinen helpotus oli myös se, että Matsuri oli samalla vuosikurssilla hänen kanssaan. Eli todennäköisesti seura olisi myös vähän kypsemmän oloista verrattuna ykkösluokkalaisiin.
Katse käväisi esitellyissä kissoissa ja sen jälkeen se siirtyi jälleen napittamaan Matsuria.
”Mun on varmaan turha esittäytyä, kun tunnut tuntevan mut”, todettiin vain ja katse lipui sylissä kököttävään kissaan, jota nostettiin parempaan asentoon. ”Tämä talouden kuningatar on Eun-Kyung. Kotona on vielä koira, Mi-Cha.”

Joo, hän voisi vähän hellittää välinpitämättömyytensä kanssa. Matsuri ei nimittäin vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä, jolla oli jotain muuta mielessään kuin puhdasta toiseen ihmiseen tutustumista puheen avulla. Ei mitään typeriä taka-ajatuksia, jotka eivät kuitenkaan toteutuisi.
”Eikö kolmen kissan kanssa ole hankalaa? Yhdellä kaverilla se oli kuulemma yhtä helvettiä”, Daniel lopulta sai kysyttyä. Ja hetken päästä siirsi kiinnostuneen katseensa tyttöön.

"Ai," Matsuri töksäytti. Hän oli totisesti yllättynyt, positiivisesti kylläkin, kun ilmeni, ettei toinen kuulunut siihen cheerleadereiden perään haikailevaan porukkaan. Varmasti Daniel piti kerman tyttöjä kuitenkin kauniina. Nämä olivat timmissä kunnossa, pitivät huolta ulkonäöstään ja käyttivät muodikkaita vaatteita. Daniel oli varmasti poikkeustapaus ikäistensä poikien joukossa. Itse Matsuri ajatteli, että useimmat cheerleaderit meikkasivat ihan liikaa, yrittivät olla jotain muuta kuin sisimmässään olivat ja olivat ennen kaikkea turhamaisia ja juoruiluun taipuvaisia. Hän ei ollut ikinä tajunnut, mikä noissa huiskunheiluttelijoissa oikein kiinnosti, mutta niin vain oli, että moni poika kiinnitti näihin enemmän huomiota kuin hänen kaltaisiinsa tavallisiin tai fiksuihin tyttöihin. Daniel ei kyllä välttämättä ollut kiinnostunut hänen kaltaisistaan tytöistä. Ehkä tuo piti enemmän sellaisista, jotka olivat räväkämpää tyyppiä?
Ja miksi ihmeessä hän mietti edes koko asiaa? Sehän nyt oli aivan typerää ja siksi nörttityttö päätti jättää asian sikseen. Eihän se edes oikeasti kiinnostanut häntä. Toisaalta, se, että Daniel vaikutti oikeasti järkevältä, oli varsin hyvä syy olla edes pikkuisen kiinnostunut toisen ajatusmaailmasta. Sekin oli pakko myöntää, että Daniel oli komea. Siihen asiaan Matsuri ei kyllä ollut ainakaan vielä ehtinyt kiinnittää liikaa huomiota, onneksi. Muuten hän olisi saattanut käyttäytyä aivan toisella tavalla ja hätistää toisen johonkin kauas.

"Oot väärässä, en mä sua tunne, tiedän vaan nimeltä," Matsuri sanoi. Ei tosiaan voinut sanoa, että hän olisi tuntenut Danielin. Itseasiassa, hän ei tiennyt tuosta muuta kuin nimen, luokan ja klikin, mikä oli aika typerää kun he kuitenkin olivat molemmat kolmannella luokalla.
Matsuri pohti hetken aikaa, miten oli onnistunut olemaan tutustumatta Danieliin. Eipä hän kyllä loppujen lopuksi ollut tutustunut moneen muuhunkaan kolmosluokkalaiseen, vaikka viettikin näiden kanssa useita tunteja viikossa. Siinä asiassa poika ei sitten ollut mikään poikkeustapaus.

"Kyllä se on välillä aika hankalaa, mutta oon jo ehtinyt tottua siihen," tyttö kertoi. "Mutta eikö kissan ja koiran kanssa ole vielä hankalampaa? Eikö ne yleensä tappele keskenään? Nuo kissatkin tappeli nuorempana paljon, mutta ei ne enää. Kotona ne vaan nukkuu ja syö. Okei, kyllä ne joskus leikkii ja riehuu, mutta ei pahasti. Silloin ku ne oli pieniä, niin ne kiipeili pitkin verhoja ja raapi sohvat pilalle." Niin, kissakolmikko oli ollut kyllä aikamoinen joukko. Elvis, joka oli muutaman vuoden vanhempi, oli innostunut leikkimään pikkuisten kanssa. Elvis kai kuvitteli olevansa Minnien ja Lilyn isä, mikä oli erittäin hupaisaa.

Daniel naurahti hyväntahtoisesti ja loihti jopa hetkeksi hymyn huulilleen. Ei hän nyt aivan kirjaimellisesti ollut sanojaan tarkoittanut, mutta annetaan sen nyt mennä tämän kerran. Lähinnä siinä oltiin ajettu sitä takaa, ettei esittäytyminen tainnut olla hänen kohdallaan oleellista toisen tietävän hänestä ainakin nimen. Matsuri ei tietenkään voinut tuntea häntä sen paremmin kuin nimen, luokan, klikin ja kaiken muun perusasioihin kuuluvien asioiden perusteella, ja ehkäpä myös mahdollisesti sen hurmaavan juorun, joka koulussa liikkui vieläkin oppilaalta toiselle. Niin ja hän ei vain yksinkertaisesti osannut tutustua muihin –paitsi silloin kun oli 100 % varma henkilöstä, joten ei ihmekään, etteivät he olleet päässeet edes paria sanaa vaihtamaan.

Tummatukka pudisti päätään. Ei, Mi-Cha ja Eun-Kyung tulivat ihmeen hyvin toimeen alusta alkaen, kun ottaa huomioon, että odotettavissa oli katastrofi, jonka seurauksena toinen löytyisi kuolleena keittiön pöydän alta.
”Mi-Cha on aina ollut kiltti, eikä tehnyt kuningattaren kanssa poikkeusta. Mutta ei ne nyt mitään äiti-tytär-suhdetta harrasta.” Eun-Kyung jaksasi härnätä leppoisaa naista, nykyistä mummelia, jonkin aikaa, kunnes kyllästyi siihen ja alkoi elämään kiltisti. Mitä nyt verhoja tuli pentuvuosina vaihdettua jonkin verran. Hölmö ei tajunnut, että raapimapuu on raapimista varten, eivät suinkaan verhot. Tai sitten toinen vain halusi olla vittumainen. Joka on Danielin mielestä se todennäköisempi vaihtoehto. Kyllä vittumainen persoona toisen tunnistaa.
”Sä taidat olla 18?” kysäistiin ja napsautettiin pariin otteeseen sormia kissan silmien edessä, sillä tämä oli selvästikin huomannut herkullisen linnun häkissään. Eun-Kyungin huomio oli saatava muualle, ennen kuin tämä yrittäisi pujahtaa pois hänen sylistään.

Ja totta kai kissa yrittikin melkein heti livahtaa hänen otteestaan, mutta heikoin tuloksin. Tytön pannan ja kaulan väliin pujautettiin pari sormea ja niillä tarrattiin kiinni pantaan. Nyt kissa ei pääsisi karkaamaan. Ainakin toivottavasti..
Kello näytti liikkuvan vaivalloisen hitaasti. Ei sillä, että hänellä tylsää olisi ollut, ehei, hän vain halusi päästä rokotuttamaan kissansa ja sitten painua kotiin rikkomaan talon normeja. Eli syömään kananuudeleita.

"Aika erikoista." Matsuri sanoi ihailua äänessään. Hänen käsityksensä mukaan oli harvinaista, että kissa ja koira tulivat toimeen keskenään. Hän ei uskonut, että hänen kissansa voisivat koskaan sietää koiria. Pelkäisivät vain ja saisivat sydänkohtauksen, jos joutuisivat liian läheisiin tekemisiin niiden kanssa.
"Sun lemmikit on varmaan tosi mukavia luonteeltaan, jos ne kerran tulee keskenäänkin niin hyvin juttuun," japanilaistyttö päätteli. Hän uskoi oletuksensa osuvan oikeaan. Kissa ainakin näytti mukavalta otukselta, mutta no, hänen mielestään melkein kaikki kissat näyttivät. Matsuri oli aina pitänyt enemmän kissoista kuin mistään muista eläimistä. Ne olivat sopivan pörröisiä ja pikku pentuina äärettömän paljon suloisempia kuin vaikkapa koiranpennut.

"Jep, niin olen," Matsuri totesi. "Entä sä?"
Vaikka Matsuri tiesikin Danielista joitain pientä, niin toisen ikä oli hämärän peitossa. Kaiketi tuo oli kuitenkin samanikäinen, olivathan he kuitenkin samalla luokalla. Ainakaan toinen ei voinut olla häntä nuorempi, se olisi ollut outoa.
Matsuri vilkaisi Lilyn koppaa, joka oli edelleen lattialla hänen edessään. Kissa näytti hieman rauhoittuneen, mutta ei täysin. Tuntui melkein inhottavalta, kun kissat eivät selvästikään pitäneet tilanteesta. Jos vain olisi ollut mahdollista, hän olisi ihan mielellään antanut rokotukset itse kotona. Hänellä ei kuitenkaan ollut taitoa, eikä sellaista välttämättä edes saanut tehdä. No, kissojen oli nyt vain kestettävä vielä jonkin aikaa. Luultavasti se aika olisi pitkä, mutta eivät kissat sitä tienneet.

"Oletko sä odottanut täällä jo pitkään?" tyttö päätti sitten kysyä. "Mä joudun varmaan odottamaan ties kuinka monta tuntia. Ei kyllä ollenkaan innostaisi. Toivottavasti nuo muut on nopeasti hoidettavia tapauksia, niin ei ihan koko päivää kestä."
Se olisi oikeasti ollut kamalaa, jos olisi päässyt lähtemään pois kovin myöhään. Hänen piti vielä tehdä läksytkin. Niitä hän ei mielellään jättäisi tekemättä, mutta toisaalta, ei se olisi niin vaarallista. Jos totta puhuttiin, niin hän ei ollut mikään mallioppilas, ainakaan läksyjen suhteen. Kyllä hän yleensä pyrki tekemään kaiken, mutta jos tehtävät olivat liian hankalia, niin hän luovutti aina kovin helposti. Ei hän jaksanut, tai oikeastaan malttanut, istua montaa tuntia koulutehtävien parissa, kun oli paljon parempaakin tekemistä. Tietokonepelit veivät kumman paljon aikaa ja intoa tehdä mitään muuta.

”Se vähän riippuu, ainakin kuningattaren kohdalla”, kuitattiin asia olkien kohautuksella. Eun-Kyung osasi olla kiltisti silloin kun halusi. Mi-Challe sen sijaan sana pahuus ei kertonut yhtikäs mitään, koska mummeli oli syntymästään asti ollut oikea enkeli. Katti puolestaan oikea riiviö, joka onneksi rauhoittui ajan myötä. Mutta niin kuin todettu, Eun-Kyung ei jostain syystä pitänyt naispuolisista henkilöistä. Noellen ja Sarahinkin kanssa kissalla oli jonkin verran sulateltavaa, liekö syynä sitten huonosti kohdellut kasvattajanainen. Siinä naisessa olikin ollut jotain outoa. Ensinnäkin antoi rotukissan pentuja ilmaiseksi, kun taas vähänkään kissojen arvon päälle ymmärtävät olisivat vaatineet satoja dollareita karvapallosta. Sinänsä kuitenkin hänen onnensa, jos nainen ei olisi antanut Eun-Kyungia ilman rahavastinetta, ei tuo todennäköisesti hänen luonaan asustelisi. Sarah kun oli pihi, puhumattakaan hänestä itsestään.

Aivan kuten olettaa, ilmoitti Matsuri olevansa 18 –vuotias. Mutta jos ikää oli vuosi yli tai ali, oli se ihmisten mielestä sen verran outoa, että piti ottaa asiasta paremmin selvää.
”Lisäät vielä vuoden, niin saat vastauksen”, Daniel totesi siirtäessään vastavuoroisuuden vuoksi katseensa bruneten pyöreisiin kasvoihin. ”Välivuosi.” piti sekin nyt vielä mainita, ennen kuin toinen ehtisi kysyä yhtään enempää. Eun-Kyung liikahti, mutta vain siirtyäkseen parempaan asentoon. Kiehnäsipä tuo vielä pariin otteeseen päätään herran rintakehää vasten, johon Dan vastasikin leuan alta rapsuttamisella. Olipas neiti nyt niin kovin hellyydenkipeä.

”Sellaiset puolisen tuntia, vähän yli.” lintumummoa vilkaistiin, tai ainakin paikkaa jossa tämä oli hetki sitten ollut. Mummo oli tainnut päästä lääkärin luokse, vihdoinkin. Ei siis ihme, että Eun-Kyungin huomio oli jälleen hänessä. ”Tuskin siinä nyt tuntia menee. Tulit melkein mun jälkeen, joten-” ja silloin eläinlääkäri ilmestyi paikalle ja kajautti hänen sukunimensä. Daniel nosti Eun-Kyungin paremmin syliinsä, nousi ylös ja kumartui ottamaan vapaalla kädellään kissan kantokopan.
Aluksi hän meinasi sanoa jotain siihen suuntaan, että törmäillään tai nähdään, mutta tyytyi lopulta vain hymyilemään ystävällisesti Matsurille ja lähti seuraamaan lääkäriä.

Kun Eun-Kyung oli vihdoinkin saanut rokotuksen ja paperiasiat saatu hoidettua, laittoi Daniel kissan kantokoppaan – tai ainakin yritti. Eun-Kyung pisti hanat tiskiin ja alkoi maukua protestoivasti, sekä kieltäytyi menemästä vankilaansa. Hetken siinä taisteltuaan kissansa kanssa, joutui pahis toteamaan tappionsa, jonka ilmaisi huokaisemalla ja otti kissan syliinsä, kiitettyään uudelleen lääkäriä. Sitten hän marssikin ulos huoneesta ja suuntasi vastaanottoneidin luokse maksamaan rokotuksen.
Ja suoraan sanottuna se oli kamalaa rahastusta. Kymmeniä dollareita siitä, että joku pisti piikin kissan ihon alle ja ruiskautti pienen annoksen nestettä. Sen hän olisi voinut tehdä itse ja vielä halvalla. Mutta tuskinpa se oli laillista, eikä hän halunnut ottaa sitä riskiä, että mokaisi ja seuraavana päivänä kissa makaisi kuolleena lattialla..

"Eli se on ihan malliesimerkki kuningattaresta siis," Matsuri naurahti. Kaiketi kuningattaret käyttäytyivät tilanteesta riippuen milloin mitenkin, joskus oikein mallikkaasti ja toisinaan ihan päinvastoin. Ihmisten kohdalla asia oli kuitenkin ihan erilainen kuin kissojen kohdalla. Ihmiskuningattaren täytyi säilyttää arvokkuus mitä ikinä tekikin, muuten hän menettäisi kansansa arvostuksen jos onnistui sellaista edes saavan osakseen.
Hänen kissoistaan ei kuningatarta löytynyt, hänellä oli sen sijaan kuningas. Joskus hän nimitti Elvistä Leijonakuninkaaksi, ihan vain siksi, koska se näytti niin uljaalta istuessaan keittiönpöydällä tuijottelemassa ulos ikkunasta. Elvis taisi itsekin ajatella olevansa tyttökissoja fiksumpi, ainakin se näytti joskus katsovan toisia hyvin paheksuvasti, vaikka hetken kuluttua käyttäytyi itse yhtä hölmösti. Kissat olivat kyllä hassuja otuksia ja ehkä juuri siksi niin ihania. Ilman kissoja elämä olisi ollut varmasti paljon ankeampaa. Hän sai kolmikosta seuraa, jota ei yksiössä muuten ollut.

Jos Daniel ei olisi kertonut syytä, miksi oli koulussa vuoden vanhempana kuin normaalisti, Matsuri olisi aivan varmasti kysynyt sitä suoraan. Hän olisi epäillyt ensimmäisenä luokalle jäämistä, ei välivuotta.
"Ahaa, mä en edes ole harkinnut välivuoden pitämistä missään välissä," Matsuri kertoi. "Haluan vaan nopeasti jonkun ammatin ja töitä. Jotenkin tuntuu jännältä, että Astonissakin on jo viimeinen vuosi menossa."
Aika oli tosiaan mennyt nopeasti. Jos sama vauhti jatkuisi, niin hän olisi kohta jo kolmekymppinen ja toivottavasti perustanut jo perheen ja saanut töitä jostakin mukavasta paikasta. Ehkä hänellä sitten olisi jo lapsiakin, omakotitalo ja tietenkin ihana ja komea mies. Sitä hän ainakin toivoi, mutta pelkäsi kuitenkin, että siinä vaiheessa hänen komea miehensä ei välttämättä enää olisikaa niin komea.

Eläinlääkäri kävi pyytämässä Danielin ja kissan sisään. Ilmeisesti kohta olisi hänen vuoronsa, onneksi, sillä kissat eivät edelleenkään viihtyneet kovin hyvin oudossa ja meluisassa paikassa.
"Mäkin taidan sitten päästä kohta," tyttö sanoi vielä, ennen kuin poika kissoineen ehti kadota paikalta. Kohta hän sitten pääsikin kissoineen lääkärin luokse. Onneksi paikka oli sen verran iso, että siellä oli useampi kuin yksi lääkäri, joten hän pääsi melkein heti Danielin jälkeen toisen lääkärin matkaan. Tarkistuksessa vierähti jokunen hetki, olihan kissoja kuitenkin kaksi. Kuten hän oli olettanut, kissat rokotettiin kaiken muun touhun lisäksi. Viimein kissat oli tarkistettu ja tyttö pääsi lähtemään rahastettavaksi. Kahden kantokopan kanssa ei ollut mukavaa kävellä siellä kaikkien eläinten ohi, mutta pystyssä hän kuitenkin pysyi, eikä pudottanut kissoja maahan vaikka ne rimpuilivatkin turhan paljon. Maksettuaan kalliin hinnan koko lystistä tyttö lähti kohti ulko-ovea ja astui ulos miettien, oliko Daniel jo kerinnyt häipyä paikalta vai oliko tuo vielä jossain lähistöllä.

Auton luona kissat oli pakko laskea hetkeksi maahan, jotta oven sai auki. Sitten kantokopat asetettiin lattialle etupenkkien taakse. Siellä ne pysyivät parhaiten pystyssä, eivätkä putoilisi vahingossa mihinkään. Matsuri istuutui sitten kuskin paikalle ja käynnisti auton. Mutta auto ei jostain syystä käynnistynyt. Se vain hurisi hetken ja sammui. Uusi yritys ei sekään tuottanut parempaa tulosta, eikä myöskään kolmas kerta. Siinä vaiheessa Matsuri tajusi, että autossa oli joku vika, jolle hän ei tosiaan osannut tehdä mitään. Konepelti avattiin ja tyttö kipitti katsomaan näyttikö joku osa rikkinäiseltä. Harmi vain, ettei hän tajunnut konepellin alla olevista osista mitään. Savua ei ainakaan näkynyt, mikä oli ihan positiivinen asia. Mutta mikä ihme autoa vaivasi?

//Sorppa. Ei kauheasti vienyt peliä eteenpäin :-//

Vastaanoton ulko-ovien luona Daniel sitten päätti alkaa taistella kissansa kanssa kynsin hampain jälleen siitä, meneekö tämä kantokoppaansa vai ei. Eun-Kyung ei yksinkertaisesti voinut olla hänen sylissään, kun lähdettäisiin ihmisten ilmoille. Eikä siinä edes olisi mitään järkeä kantaa kissaa toisessa kainalossa ja kantokoppaa toisessa. Ja bussimatkan maksaminen tulisi vaikeaksi molemmat kädet varattuina.
”Mene nyt sinne tai mä ihan oikeasti teen jotain todella häijyä ja sitten ei ole kivaa…” mumistiin varoittavasti vastaan kamppailevalle kissalle, joka maukui ja teki kaikkea mahdollista, mikä herättäisi muiden huomion ja saisi näiden jo luulemaan, että Daniel pahoinpiteli omaa kissaansa, vaikkei asia ollut näin. Mokoma pirulainen… Kyllä silloin esitettiin enkeliä, kun saatiin olla sylissä, mutta sitten kun vaadittiin jotain muuta, muututtiin oikeaksi piikiksi perseessä.
Lopulta kuningatar nöyrtyi kohtaloonsa ja antoi pahiksen työntää itsensä koppaan. Sillä hetkellä miehenalku ei voinut muuta ajatella, kuin että kosto elää, koska he olivat saaneet valitettavan paljon yleisöä pienen väliselkkauksensa vuoksi, kiitokset draamakuningattarelle.

Ilma ei ollut päässyt muuttumaan mihinkään suuntaan sinä aikana, kun sitä oltiin istuttu vastaanotolla ja käyty lääkärin paikkeilla. Edelleen yhtä kuuma ja hiostava. Daniel suuntasi lähimmälle bussipysäkille, jossa istuskeli pari vanhempaa naishenkilöä erilaisten kassiensa kanssa. Koska nämä olivat kahdestaan onnistuneet valtaamaan koko penkin, jäi miehenalku seisomaan hieman sivummalle ja kaivoi taskustaan iPodinsa, jonka kuulokkeet laittoi korviinsa. Silloin naiset alkoivatkin vilkuilla häntä paheksuvan näköisesti. Ilmeisesti olivat sitä mieltä, että olivat saaneet luvan arvostella häntä.
”Katso nyt. Tuokin herra on lävistänyt korvansa useammin kuin kerran. Mikä tätä nykynuorisoa oikein vaivaa? Korvakoruthan ovat naisten heiniä. Mutta en minä ylipäätään ymmärrä sitä, miksi sellaisia ’lävistyksiä’ täytyy edes ottaa. Ne kun ovat niin hirvittävän rumia”, toinen mummeleista kauhisteli ystävättärelleen vilkuillen aina vähän väliä pahiksen suuntaan, joka ikävä kyllä kuuli kaiken. Hän ei nimittäin ollut ehtinyt laittaa edes musiikkia soimaan, kun mummot olivat aloittaneet solvaamisensa.
”Mummelit nyt tyytyvät vain tähän nykynuorison trendiin ja pitävät huolen siitä, että kuolevat mahdollisimman nopeasti vaivaamasta nuorempaa sukupolvea”, oli Danielin aivan pakko sanoa mummoille, jotka katsoivat häntä järkyttyneinä. Ja ennen kuin nämä ehtivät sanoa yhtään mitään, huomasi herra hieman kauempana autonsa kanssa taistelevan Matsurin. Joka sai toimia hänen pienenä pelastuksenaan mummojen kynsistä.

Tien ylitettyään ja iPodin korvista kiskottuaan tummatukka käveli ääneti bruneten vierelle katsoen sitten myös tämän auton konepellin alle.
”Sun moottorissa taitaa olla jotain vikaa.” hetken kuluttua pahis sanoi. ”En oo mikään moottoriekspertti, mutta sanonpahan vaan, ettet pääse liikkumaan tolla autolla metriäkään.”
Ikävä totuus, joka jonkun oli pakko sanoa.
Bussipysäkille vilkaistiin ja nähtiin, kuinka mummot nousivat juuri sopivasti bussiin, jolla hänen oli ollut määrä mennä. Pysäkiltä karkaaminen olikin ollut yllättävän hyvä veto. Hän olisi muuten joutunut kestämään noita kahta muumiota vielä bussimatkankin ajan. Ja sitä hänen hermonsa eivät olisi kestäneet.

Matsuri tuijotti moottoria ja muita osia, jotka konepellin alta olivat paljastuneet. Ei hän tajunnut mikä oli vikana. Kaikki näytti hänen mielestään ihan normaalilta, mutta eipä hänellä kyllä ollut mitään tietoa siitä, miltä noiden osien piti oikeasti näyttää. Sen verran hän osasi tehdä, että sai tarkistettua oliko akussa akkuvettä. Olihan sitä, joten siinä ei ainakaan ollut syy auton toimimattomuuteen. Jos jokin olisi edes näyttänyt selvästi rikkinäiseltä, niin hän olisi käsittänyt tilanteen paremmin, mutta nyt hän ei saanut mieleensä ainoatakaan selitystä tälle epäonnelle. Ja se ärsytti. Suutuspäissään hän potkaisi autoa niin kovaa, että satutti siinä vain varpaansa.
"Voi hemmetti," hän tiuskaisi, vaikkei yleensä käyttänyt minkään laisia kirosanoja. Yleensä hänelle ei kyllä edes sattunut mitään niin katastrofaalista. Tai no, oli sattunut kyllä vieläkin pahempaa erään onnettoman kahvilaillan päätteeksi. Sitä tyttö ei nyt kuitenkaan aikonut muistella, nyt oli tärkeämpääkin mietittävää, kuten se, miten hän nyt pääsisi kotiin.

Japanilaistyttö hätkähti huomatessaan, että oli saanut seuraa konepellin alle tuijotteluun. Daniel oli tupsahtanut siihen niin hiljaa, ettei hän ollut kuullut mitään. Ja nyt tuo sitten totesi ettei autolla pääsisi mihinkään.
"En käsitä mikä tuohon oikein meni," Matsuri tokaisi ärtyneenä. "Tulomatkalla ei ollut mitään vikaa ja nyt se ei toimi ollenkaan. Millä mä nyt menen kotiin? Ja mitä ihmettä teen tuolle autolle? Ei mulla ole minkään hinausauton numeroa. Kai tässä sellainen tarvitaan. Tai en minä tiedä. En ainakaan soita isäpuolelle vaikka se saattaisi jotain tällaisista tilanteista ymmärtää."
Matsuri tuijotti avuttomana Danielia. Kun tuo kerran osasi sanoa, ettei auto lähtisi liikkeelle, niin kai tuo osasi sanoa mitä hänen kannatti tehdä.
"Että pitikin käydä näin just tänään," tyttö valitti ja vilkaisi jälleen autonsa suuntaan toivoen, että jokin ihme tapahtuisi ja se yllättäen näyttäisi korjaantumisen merkkejä. Mitään sellaista ei kuitenkaan ollut luvassa ja Matsurin teki mieli potkaista ajopeliä uudemman kerran. Hän kuitenkin muisti varpaansa kohtalon, joten jätti mielihalunsa sillä kertaa toteuttamatta.

"Kai tuon saa korjattua?" Matsuri kysyi uskoen Danielin tietävän vastauksen siihenkin pulmaan. "Mä en kyllä uutta autoa saa, jos tuo on nyt päättänyt elää viimeisen päivänsä. Äiti varmaan tykkää tästä tosi paljon."
Todennäköisesti Miyako vain suuttuisi kuullessaan auton hajoamisesta, vaikkei se Matsurin syytä ollutkaan. Hän ei edes ollut kolaroinut auton kanssa, eikä kohdellut sitä mitenkään huonosti. Ehkäpä joku typerys oli päättänyt käydä sabotoimassa autoa aikansa kuluksi? Ja luuli sitten olevansa todella cool. No, oli miten oli, auto oli rikki ja sille ei nyt voinut mitään.

Daniel kuunteli hiljaa toisen pientä panikointia, muttei voinut olla hymyilemättä tälle. Häntä koko tilanne huvitti, toisin kuin Matsuria. Ja olisi ehkä ollut kohteliasta yrittää pitää hymy piilossa, mutta sille asialle puolestaan Dan ei mahtanut mitään. Tai no okei, kyllä hän sille mahtoi - halutessaan.
”Jos nyt ihan ekaksi otat vähän rauhallisemmin? Kukaan ei ole kuolemassa”, ehdotettiin näin aluksi ja vilkaistiin vielä kertaalleen autoa, ennen kuin kaivettiin puhelin taskusta ja sen kellonaika tarkistettiin. Eun-Kyung olisi hyvä saada kotiin mahdollisimman nopeasti, mutta ei pahis oikein hennonut Matsuria yksikseen jättää ongelmansa kanssa. Olihan tyttö ollut hänelle ystävällinen, joten ansaitsi myös saada sitä hänen puoleltaan.
”Mulla ei ole hajuakaan, saako tota korjattua, vai ei”, Daniel myönsi kohauttaen olkiaan. Hän ei ollut mikään autoekspertti, eikä varmasti koskaan tulisikaan olemaan. Sitten jos joskus saataisiin oma auto hankittua, niin silloin opittaisiin kaikki tarvittava, jottei oltaisi aivan sormi suussa, kun autoon tulisi jotain vikaa. Mutta nyt oli nyt.

”Nyt soitat numeropalveluun ja ongit sieltä hinausauton numeron”, herra ohjasti brunettea. Eun-Kyungin kantokopan hän laski maahan, josta kissa ei kyllä tuntunut pitävän, sillä tuo aloitti kaltereidensa järsimisen. Daniel ärähti mokomalle ja nosti kantokopan maasta kasvojensa korkeudelle katsoen kissaa haastavasti. Tämä onneksi lopetti kapinointinsa ja laantui siihen arvokkaan kuningattaren rooliin.
Missä mielenhäiriössä hän oli tuollaisen kissan käynyt hakemassa? Ihan yhtä hullu kuin hänkin.
Sillä välin, kun Matsuri sai alkaa hoitaa asioita, pahis kaivoi puhelimen taskustaan. Oli jälleen kerran harvinaista, että hänellä ylipäätään oli se mukana. Yleensä se pölyyntyi sängyn alla tai vaatteiden alla. Tai laatikostossa, eikä hän koskaan muistanut, minne sen oli ängennyt. Ja nyt kun hänellä oli se mukana, kukaan ei häntä kaivannut. Mikä sinänsä oli koomista, koska aina kun puhelin oli kateissa, oli sinne tullut kymmeniä tekstiviestejä ja puheluita, mutta kerrankin kun se oli mukana, ei mitään.

Ai niin, kaupassakin pitäisi käydä, sillä Sarah oli nakittanut sen homman hänelle. Miten kummitäti vain kuvitteli hänen selviävän kapinoivan kuningattaren kanssa kaupassa?
No, asia voitiin painaa villasella eräällä keinolla – hän vain kertoisi unohtaneensa koko kaupassakäynnin. Kävisi sitten huomenna kaupassa, ilman minkäänlaista häiriötekijää. Ja miehenalku vilkaisi hiljaista kantokoppaa.

"No, voihan olla että mun auto on kuolemassa," Matsuri tokaisi ja vilkaisi autoaan toivoen, että se osaisi puhua ja kertoisi mikä sitä vaivasi. Auto kuitenkin pysyi hiljaa ja japanilaistyttö huokaisi, ties kuinka monennen kerran sinä aikana kun oli autonsa vieressä seissyt. Ihan vain näön vuoksi tyttö kuitenkin päätti hiukan rauhoittua. Levottomuus iskisi pian myös kissoihin, jos hän ei pitäisi itseään kurissa, eikä hän tosiaankaan halunnut niin tapahtuvan, niillä kun oli jo ollut ihan tarpeeksi rankka päivä.
Matsuri oli salaa toivonut kuulevansa Danielin suusta jotain ihan muuta kuin epävarmuutta siitä, saisiko auton korjattua. Olisi edes voinut huijata ja sanoa, että kyllä kai. Hän ei halunnut uutta autoa, mikä oli varmaan hyvin outo ajatus. Tuskin kovin moni kiintyi autoonsa niin paljon, ettei olisi vaihtanut sitä johonkin uudempaan, hienompaan ja nopeampaan. Matsuri kuitenkin piti omasta tyttömäisestä Beetlestään, eikä osannut edes kuvitella ajavansa muulla autolla. Ehkä hänen kuitenkin olisi kohta pakko?

Numeropalvelu? Sellaisen palvelun olemassaolo ei ollut edes juolahtanut tytön mieleen ja nyt hän tunsi itsensä todella tyhmäksi. Mihin hän oikein olisi joutunut, jos Daniel ei olisi saapunut paikalle? Varmaan hän olisi mennyt eläinlääkärin vastaanottoon kysymään neuvoa ja antanut itsestään erittäin fiksun vaikutelman.
"Okei, mä soitan," hän tokaisi ja pohti hetken mihin numeroon soittaisi. Numeropalveluita oli olemassa ihan liian monta, mutta onneksi niihin oli sellaiset numerot, jotka muisti helposti ulkoa. Tyttö näppäili ensimmäisenä mieleen juolahtaneensa numeropalvelun numeron puhelimeensa ja soitti. Ystävällinen naisääni tervehti ja kyseli miten voisi auttaa. Pian hän olikin jo saanut selville hinausauton numeron. Onneksi numerossa vastattiin ja luvattiin tulla mahdollisimman pian. Piti vain odotella kaikessa rauhassa. Ei kai siinä sitten muu auttanut kuin odotella.

"Noin. Ne lupasi tulla pian. En sitten tiedä kuinka pitkä aika se on, enkä tajunnut edes kysyä," Matsuri sanoi kun oli saanut puhelunsa lopetettua. Nyt, kun tiesi että autoa tultaisiin hakemaan, niin olo tuntui paljon paremmalta. Ainakaan auto ei jäisi sinne parkkipaikalle, vaan päätyisi korjaamoon.
"Ei sulla sattuisi olemaan autoa jolla heittäisit mut kotiin?" Matsuri katsoi kysyvästi Danielin suuntaan. "Ei oikein huvittaisi mennä kissojen kanssa bussilla."
Matsuri oli ihan varma siitä, että Danielilla oli auto. Eikö kaikilla sen ikäisillä nuorilla miehillä yleensä ollut sellainen? Varmasti hän saisi tältä kyydin, jos tarjoutuisi maksamaan osan bensoista.

Daniel päätyi, siinä samalla toisen hoidellessa asioita, pelaamaan ensin pasianssia puhelimellaan, mutta siihen hikeennyttiin hyvin nopeasti. Puhelimella oli aivan varmasti jotain häntä vastaan, kun jätti pakkaan aina surkeat kortit, joita ei saanut mihinkään sijoitettua. Selvästikin kosto siitä, että hän laiminlöi kallista puhelintaan turhankin usein.
Kun hän sitten vihdoinkin sai suljettua pasianssin, siirryttiin siitä seuraavaan peliin. Nimittäin Angry Birdsiin. Ilmeisesti joku kavereista oli käynyt jostain lataamassa hänelle sen maksullisen version, sillä se sisälsi paljon enemmän tasoja, kuin demoversio. Ai ai, laitonta touhua.
Huono puoli kyseisessä pelissä oli kuitenkin se, että se koukutti ja heti parin yrittämisen jälkeen herra oli täysin uppoutunut peliin, eikä huomannut ollenkaan, mitä ympärillä sattui sillä hetkellä tapahtumaan. Tuskin mitään näkemisen arvoista.
Jotain Matsuri hänen suuntaansa sanoi, mutta siihen ei sillä hetkellä osattu kiinnittää huomiota. Tosin siinä vaiheessa kun Eun-Kyung aloitti draamailunsa (=laulukonserttinsa), oli Danielin pakko lopettaa pelinsä pelaaminen ja laittaa puhelin takaisin taskuun, ettei sen katsominen aiheuttaisi vastustamatonta halua saada entistä paremmat pisteet siinä kirotussa pelissä.

”Draamailija on nyt hiljaa”, pahis tokaisi ja nosti kissan kantokopan maasta, joka sai kuningattaren hiljentymään. Miten hän oli päätynyt kissansa narriksi? Aivan kuin Noellen narrina oleminen ei olisi jo tarpeeksi.
Bruneten esitettyään kysymyksen, oliko Danielilla autoa, miehenalku naurahti pienesti.
”Ei. Jos mulla olis, niin tuskin edes seisoisin tässä. Eikä meillä ole varaa toiseen autoon”, selvennettiin tilannetta toiveikkaan näköiselle Matsurille, joka aivan varmasti koki edes pienen pettymyksen, kun ei pääsisi turvallisesti kotiin. Tai no turvallisesti ja turvallisesti. Hänen kyydissään oli kaikkea muuta kuin turvallista, joten tyttö saa kiittää onneaan, ettei Sarah antanut hänen käyttää autoa. Paitsi pakon edessä. Jota tapahtui todella harvoin.
”Liikun ihan bussilla.” lisäsi Dan vielä. Mutta hetkinen.. ”Osaatko sä mennä kotiin ilman autoa?” Aika oleellinen kysymys. Tällä hetkellä Daniel oli sen verran hyvällä päällä, että voisi jopa tarjoutua saattamaan tytön kotiin ja niin kuin aikaisemmin todettu, tökerönä oleminen ei tullut kysymykseenkään Matsurin kohdalla.

"Ai, no voi harmi," Matsuri tokaisi pettyneenä. Hän olisi istunut kissoineen paljon mieluummin Danielin kyydissä kuin jossain bussissa. Nyt hänellä ei kai ollut muuta vaihtoehtoa. Taksin tilaaminen ei ollut edes juolahtanut tytön mieleen, vaikka se olisi ollut kai ihan hyvä keino. Taksi kyllä olisi ollut myös kalliimpi.
Matsuri vilkaisi bussiasemalle päin. Milloin seuraava bussi edes menisi? Sitä saisi odotella ties kuinka kauan tai sitten se tulisi ennen kuin hinausauto ehtisi paikalle, eikä hän ehtisi kyytiin. Toivottavasti edes bussin kanssa olisi onnea, kun kerran oman auton kanssa sitä ei ollut.
Matsuri hämmentyi Danielin esittämästä kysymyksestä. Niin. Osaisiko hän mennä kotiin bussilla vai ei? Hän ei ollut koskaan mennyt siitä suunnasta kotiin päin millään muulla kuin autolla. Hän ei edes tiennyt, missä oli lähin bussipysäkki, tai menivätkö bussit läheltäkään hänen kotiaan. Miten avuton hän oikein saattoi olla? Oli suorastaan häpeällistä, että hän oli niin epätietoinen kyseisestä asiasta. Olisihan nyt hyvänen aika tuollaiset asiat pitänyt tietää.

Kevyt punastus kohosi tytön poskille. Daniel varmaan nauraisi hänen hölmöydelleen ja pitäisi häntä ihan kana-aivona, vaikka hän oli kaukana sellaisesta.
"En mä ole ihan varma," Matsuri tunnusti epävarmuutta tihkuvalla äänellä, odottaen kuulevansa naurunpurskahduksen sanojensa jatkeeksi. "Tai siis, en ole koskaan täältä päin mennyt bussilla ja en oo ihan varma pysäkin sijainnista. Enkä edes tiedä meneekö täältä busseja kuinka lähelle mun taloa."
Matsuri huokaisi ja toivoi ties kuinka monennen kerran autonsa näyttävän elonmerkkejä. Mutta kuinka se sellaisia näyttäisi, kun se ei ollut edes käynnissä? Ei hänen autonsa kai mikään Transformers-juttu ollut, vaikka sillä hetkellä se olisi voinut olla ihan positiivista.

"Kamalaa jos nyt vielä sitten jään väärällä pysäkillä pois," tyttö voivotteli. Mitä hän sitten tekisi? Olisi kai pakko soittaa äidille ja kerjätä kyytiä. Paitsi että tuskinpa hän osaisi äidilleen selittää oudon bussipysäkin sijaintia. "Asun kuitenkin aika lähellä keskustaa. Sellaisella kerrostaloalueella missä on aika punertavat talot. Ja siinä vieressä on joku huonekalukauppa ja museo."
Tyttö jotenkin toivoi, että Daniel osaisi auttaa. Jos tuolla kerran oli tapana kulkea bussilla paikasta toiseen, niin ehkä tuo osasi liikkua myös hänen kotiseudullaan?
"Nyt varmaan luulet, että oon ihan avuton tapaus," Matsuri lausahti ja yritti vääntää kasvoilleen jotain virneen tapaista. "Mutta minkäs teet, kun ei täällä suunnalla tule muutenkaan kovin paljoa liikuttua. Ehkä se selittää aika paljon tästä tietämättömyydestä."

Tätä osattiin odottaa. Nimittäin sitä, että Matsuri harmistuisi, ettei hän omistanut autoa. Kyllä hänkin sellaisen kovin mielellään itselleen ottaisi, mutta sitten taas toisaalta se olisi turhaa rahan menoa. Heillä oli jo yksi auto, jota Sarah käytti aktiivisesti. Toinen auto vain kaksinkertaistaisi kuluja - ei, kolminkertaistaisi; hän nimittäin onnistuisi takuuvarmasti hankkimaan itselleen ylinopeussakkoja tuon tuosta. Mutta kieltämättä oma auto olisi kaikesta huolimatta kätevä.
Matsurin ilmeestä päätellen tämä ei tiennyt, kuinka päästä bussin avulla kotiin. Jokin pieni ääni oli myös Danielin pään sisällä sanonut, ettei toinen osaisi. Sitä ei tiedetty, miksi. Kaikista loogisin selitys oli se, että toinen tuntui liikkuvan jokaiseen paikkaan autolla, eikä näin ollen ollut nähnyt oleelliseksi asiaksi kiinnittää huomiota julkiseen liikenteeseen sen erikoisemmin. Kenelläpä oli tarvetta sellaiseen, kun oli oma auto alla?
Dan ei kuitenkaan sanonut mitään, katsoi vain, kun toinen näytti nolostuneelta myönnettyään äskeisen asian hänelle.

"Tuskinpa nyt sentään", herra totesi ja vilkaisi kissansa vointia, joka oli päättänyt alkaa pienille nokosille. Ei Matsuri nyt avuton tapaus ollut. Tai no okei, oli. Ainakin tässä asiassa. Sitä Dan ei kuitenkaan viitsinyt sanoa ääneen toiselle, ties vaikka tämä siitä vetäisi hernepellon nenäänsä. Ja oli kohteliaampaa pitää mölyt vatsassa, joka oli tässä tilanteessa naurettavan helppoa. Hämmentävää...
Kun brunette sitten alkoi kertoa asuinpaikkaansa, annettiin valokuvamuistin ryhtyä hommiin ja kaivaa muistin perukoilta siihen suuntaan menevää aikataulua. Onneksi sitä tajuttiin nopeasti, missä Matsuri asui. Hän oli jopa pariin otteeseen kävellyt siitä ohitse. Ikävä kyllä sama bussi, jolla hän täältä menisi kotiinsa, ei kulkenut sitä reittiä eli olisi mentävä hieman vikasuuntaan ja sen jälkeen käveltävä loppumatka omin voimin omaa kotia kohden.
"Mähän voisin tietysti saattaa sut kotiin?" ehdotettiin hetken kuluttua ja jatkettiin, "Tiedän, missä sä suunnilleen asut, ainakin sun kertomisten perusteella, ja tiedän bussinkin joka menee siitä läheltä ohi."
Oli nyt siis täysin Matsurista kiinni, halusiko tämä hänen apuaan - mutta kaiken logiikan mukaan tämä juuri sitä kaipasikin, vaiko selviytyä yksikseen vieraassa maastossa. Eikä Danielilla ollut tällä hetkellä sydäntä jättää toista harhailemaan tänne itsekseen. Ties minne tuo vielä joutuisi. Pääsisihän tyttö taksilla kotiinsa, mutta se taas maksoi hivenen enemmän, kuin yksi vaivainen bussimatka, ja tytön olemuksesta päätellen tällä ei olisi kauheasti ylimääräistä rahaa tuhlattavaksi taksimatkaan.

Matsurin oli hyvin vaikeaa uskoa Danielin sanoja. Ihan varmasti tuo piti häntä täysin idioottina ja avuttomana, vaikka väittikin muuta. Itse hän ainakin tunsi olevansa toivoton tapaus. Kuulosti todella tyhmältä, ettei 18-vuotias osannut mennä bussilla kotiin omin neuvoin. Se oli niin typerää ja säälittävää, että japanilaistyttö olisi ihan mielellään kadonnut maan rakoon ja piileskellyt siellä. Häntä oikeasti hävetti vaikuttaa typerältä ja aivottomalta kanalta. Ei hän ollut sellainen! Danielkin varmasti ajatteli, että hän oli yhtä typerä kuin eräät koulun cheerleadereista. Miten noloa! Että häntä hävetti. Olikin pitänyt kertoa totuus. Miksei hän ollut voinut vain huijata ja sanoa, että tottakai osasi kotiin? Ehkäpä juuri siksi, että hän oli hän, eikä kukaan muu. Hän valehteli harvoin kenellekään ja olisi kai ollut vain outoa tehdä niin nyt.

Aurinkoinen hymy levisi Matsurin kasvoille, kun Daniel sanoi voivansa auttaa hänet kotiin. Se kuulosti oikein hyvältä idealta ja jostakin kumman syystä se sai tytön sydämen läpättämään villiä tahtia. Ei hän joka päivä saanut komeita nuoria miehiä saattamaan itseään kotiovelle saakka. Daniel vaikutti todella ystävälliseltä ja ritarilliselta. Matsurin mielestä se vaikutti lupaavalta. Selvästi Daniel oli ihan eriluokkaa kuin eräs Jeff, jonka kanssa hän oli käynyt kahvilla. Se seikkailu oli päättynyt onnettomasti. Tai no, olihan hän siitä pelastunut vanhan perhetuttunsa ansiosta. Daniel oli kuitenkin selvästi erilainen kuin Jeff. Ja sitäpaitsi, Daniel oli samasta koulusta ja varmasti hän olisi tiennyt, jos tuo olisi tehnyt joskus jotain yhtä kammottavaa kuin Jeff oli yrittänyt. Sellaiset asiat eivät nimittäin pysyneet heidän koulussaan salassa.

"Ihan oikeasti?" Matsuri hihkaisi kuulostaen varmasti naurettavan helpottuneelta. "Se olisi tosi kilttiä. En haluaisi eksyä mihinkään väärälle pysäkille."
Tyttö hymyili iloisesti ja kipitti nostamaan kissansa ulos autosta. Pikkuotukset eivät selvästi pitäneet siitä, että joutuivat olemaan niin pitkään ahtaassa kopassa. Vielä niiden kuitenkin täytyi odottaa vapautumista.
"Kuulitteko? Daniel lupasi auttaa meidät kotiin," hän selitti kissoileen samalla kun laski niiden kantokopat maahan. Sitten hän kyykistyi alas ja rapsutti hetken aikaa kissoja kopan raosta. Noustuaan jälleen ylös, hän vilkaisi kelloa. Kuinka kauan hinausautolla vielä oikein kestäisi? Toivottavasti se tulisi pian, sillä hän halusi jo päästä kotiin.
"Monelta se bussi sitten lähtee?" hän tiedusteli Danielilta. "Jos me ei keritä siihen, niin kai niitä menee muitakin? Kun sillä hinausautolla ilmeisesti vähän kestää."

Daniel jäi katsomaan tytön aurinkoista hymyä, kunnes lopulta nyökkäsi äänettömän äännähdyksen kera. Oli oikeastaan hämmentävää katsella toista hymyilemässä niin iloisesti. Kaunis hymyhän se oli, ei siinä mitään, mutta... Niin... Voisi Ayakin harrastaa samaa sen sijaan, että tappelisi hänen kanssaan jatkuvasti. Niin ja hänessä itsesään ei totta kai ollut mitään vikaa. Hänhän ei koskaan niitä riitoja aloittanut tai mitään. Ei, se oli Aya. Ei hän.
Suupielet kuitenkin nytkähtivät pienoiseen hymyyn, väkisinkin Matsuria katsoessa, mutta hymy kuoli yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ei ollut ihan Danielin juttu, nimittäin tuo hymyileminen. Tuntemattomien seurassa se oli harvinaista ja puolituttujen seurassa hivenen yleisempää, ja tällä hetkellä Matsuri luokiteltiin puolituttuihin.
Brunette puheli kissoilleen samalla, kun nosti näiden kantokopat pois autosta. Ei siinä mitään, harrastihan hänkin lemmikeilleen juttelua, vaikka paikalla olikin muita ihmisiä. Silti se tuntui oudolta katsoa jonkun ei niin tutun tekevän niin..
Eli outo päivä tiivistettynä pähkinänkuoreen.

"Jos nyt odotellaan vaan sitä hinausautoa?" Dan ehdotti tytölle, "Niitä busseja menee ihan tarpeeks usein, joten sitä on turha miettiä sen erikoisemmin. Kai sulla on varaa maksaa oma lippus?" Parasta olisi. Hänenkin kiltteydellään oli rajansa. Ja vielä kun hän oli niin helvetin pihi ihminen, että jopa ystävät tiesivät, ettei häneltä kannattaisi tulla inisemään edes paria dollaria lainaksi. Ruojat eivät kuitenkaan maksaisi takaisin ja siinä hän jäisi häviölle. Mistä sitä tietää, vaikka niitä paria dollaria tarvitaan myöhemminkin? Ja helvetti vieköön, sitä oltiin itse ansaittu jokainen hilu, joten pientä rahamääräänsä hän ei jakaisi kenenkään kanssa.
Siinä vaiheessa kuningatar päätti taas vaatia huomiota ja aloitti pienen maukumisserenaadinsa, joka kuitenkin tyssäsi lyhyeen, kun Daniel suuntasi huomionsa tähän. Kissa heilutteli viekkaan näköisenä häntäänsä napittaen samalla tummatukkaa suoraan silmiin. Siitä kehkeytyi hetkisen kestävä tuijotuskilpailu, jonka miehenalku tyytyi lopettamaan ensimmäisenä.

Hinausautolla meni hyvä tovi jöpötellä paikalle, mutta se ei ainakaan herra pahista haitannut. Siinä ajassa ehti loistavasti tutustua hieman paremmin nörttityttöön ja heillä oli vuorenvarma puheenaihe, joka kaivettiin aina esille, jos puhumiset loppuisivat kesken; nimittäin kissat.
Kun vanhahkon puoleinen hinausauton kuljettaja pääsi lähtemään viemään bruneten autoa mukanaan pienen juttelutuokion jälkeen, lähti Daniel sitten johdattamaan tyttöä bussipysäkkiä kohden. Tarjoutui hän siinä samalla auttamaan kissojen kantokoppien kantamisessa. Onneksi samaiset haahkat eivät enää olleet pysäkillä häiritsemässä hänen mielenrauhaansa, vaan olivat kiltisti hypänneet bussiin ja häipyneet hänen silmistään. Mutta näiden tilalla pysäkille oli kerääntynyt enemmän ihmisiä, lähinnä nuoria, joista pari henkilöä osoittautui pariksi. Sen tajusi jo tyhmäkin, kun jätkä piti niin omistushaluisen näkösenä tyttöä kainalossaan ja tuon tuosta oli nuolemassa tämän kanssa.
Hyh... Motellit on keksitty kutemista varten, painuisivat sinne.

Tosiaan. Bussirahan riittävyys piti tarkistaa. Hieman hätääntynyt ilme kohosi neidin kasvoille, kun hän ryhtyi penkomaan laukkuaan löytääkseen rahapussinsa. Kaikeksi onneksi siellä oli jokunen seteli ja kolikko, luultavasti ihan tarpeeksi kotimatkaa varten. Ei bussilla matkustaminen kuitenkaan ihan superkallista ollut, joten ehkä rahaa jopa jäisi jonkin verran jäljelle.
"On mulla rahaa. Kai näillä nyt yhden bussilipun saa, ehkä kaksikin," Matsuri raportoi ja laittoi kukkaron takaisin laukkuun. Nyt ei kai auttanut kuin odotella kaikessa rauhassa, jos kerran busseja meni niin useasti kuin Daniel väitti.

Odottaminen oli maailman tylsintä tekemistä. Sinänsä se ei ollut tylsää, mutta Matsurin kärsivällisyys oli aina koetuksella sellaisissa tilanteissa, eikä hinausauton odottelu ollut mikään poikkeus. Kelloa oli vilkuiltava jatkuvasti, samoin tielle oli tähyiltävä turhankin ahkerasti. Auton viivyttely alkoi jo muuttua ärsyttäväksi. Hän halusi jo päästä kotiin tietokoneensa ääreen, tämän päivän seikkailuista oli ihan pakko kirjoittaa blogiin jotakin.
Vihdoin ja viimein pitkältä tuntunut odotus oli ohi. Ainakin Matsuri uskoi paikalle huristelevan auton olevan oikea vekotin. Ainakin se surrasi kohti hänen vaaleanpunaista kaaraansa, jonka hän oli kyllä kuvaillut puhelimessa. Hinausauton kuljettaja hyppäsi alas ja tuli juttelemaan. Mies halusi kurkistaa konepellin alle ja sen tehtyään tuo totesi, että auto oli tosiaan parasta viedä korjaamolle saakka. Sinne hänen Beetlensä sitten lähti. Matsuri tuijotteli auton perään ja toivoi, ettei vika olisi mikään kovin paha. Jos autoa ei saataisi korjattua, niin mitä hän sitten tekisi? No, ehkä sitä ei kannattanut vielä miettiä.

Kun auto oli turvallisesti matkalla korjaamolle, Matsuri lähti kävelemään Danielin perässä kohti bussipysäkkiä kissojensa kanssa taiteillen. Ilmeisesti Minnie ei pitänyt siitä, että oltiin liikkeessä. No, kopat ehkä heiluivat kävellessä turhan paljon, muttei hän sille mitään mahtanut. Kaikeksi onneksi Daniel tarjosi auttavan käden ja se helpotti hänen omaa urakkaansa hiukan. Olipa totisesti hyvä juttu, että hän oli törmännyt Danielin kaltaiseen avuliaaseen herrasmieheen. Jos hän olisi jäänyt autonsa kanssa yksin, hän olisi ollut ihan pulassa. Luultavasti hän olisi eksynyt kotimatkalla tai sitten hän olisi vajonnut niin alas, että olisi soittanut äidin hakemaan tai pyytänyt kyytiä joltain ihan ventovieraalta mummelilta.
Matsuri silmäili uteliaana muita bussipysäkillä olijoita, varmistaakseen vain, ettei kukaan häiriintyisi liikaa hänen kissoistaan tai tekisi niille mitään pahaa. Kaikki kuitenkin näyttivät keskittyneen omiin puuhiinsa tai toisiinsa. Ainakin eräs kaksikko oli niin toistensa lumoissa, etteivät näyttäneet ollenkaan välittävän muista paikalla olijoista. Matsuri tiesi, että oli epäkohteliasta tuijottaa, mutta ei hän sille mitään voinut, että halusi tietää ketkä sillä tavalla suutelivat. Jotain ihan vieraita nuo näyttivät kuitenkin olevan.

Sitten Matsuri vilkaisi Danielia, joka oli kaiketi huomannut saman minkä hän. Ehkä se johtui nimenomaan suutelevasta parista, ehkä taas jostain ihan muusta. Matsuri kuitenkin tajusi miettivänsä, millaista olisi suudella juuri Danielia. Ehkä ihan mukavaa? Mistä sitä tiesi, ellei kokeilisi ja sitä hän ei tosiaankaan aikonut tehdä, vaikka ajatus olikin ihan houkutteleva. Daniel oli komea ja kaikenlisäksi käyttäytyi kuin todellinen herrasmies. Auttoi kissojen ja auton kanssa ja vieläpä aikoi auttaa hänet kotiin saakka, tai ainakin oikealle bussipysäkille. Ihan kuka tahansa ei sellaista tekisi. Kaikki olivat nykyaikana niin kiireisiä ja välittivät enemmän omasta itsestään.
Ehkäpä Daniel sitten piti häntä edes jossakin määrin viehättävänä, kun kerran tarjosi apuaan? Se ajatus oli varsin miellyttävä, mutta Matsuri tiesi, ettei mitään niin typerää olisi oikeasti kannattanut miettiä. Nyt kuitenkin oli ihan liian myöhäistä estää moisten ajatusten tulvimista pääkoppaan. Ärsyttävää.
"Onko tuo oikea bussi?" Matsuri kysyi, varsin kiitollisena siitä, että linja-auto puksutteli tietä pitkin juuri sillä hetkellä, pakottaen hänet edes hetkeksi ajattelemaan jotain muuta kuin Danielin ritarillisuutta, juuri sitä piirrettä, jota hän niin suuresti miehissä arvosti.

//Anteeksi kesto! ://

Nuoren parin lempi ei näyttänyt ilahduttavan yhtään sen enempää muita pysäkillä seisojia kuin herra Mathewsiakaan, joka laski mielessään etu- ja takaperin sataan - ensin koreaksi, sitten englanniksi. Ärsytyskynnyksen huippu alkoi nimittäin lähestyä ja sitä hillitäkseen Daniel turvautui ajatusten keskittämisen johonkin muuhun asiaan.
Hetken se auttoi, mutta vain hetken. Hänen suuri leipäläpensä halusi niin kovasti päästä laukomaan sammakoita nuoren parin päälle, että se vain suututti häntä itseään enemmän. Kuinka vajaita ihmiset oikein osasivat olla? Täytyikö helvetti vieköön vetää muiden edessä esittäminen aivan överiksi? Selvästikin.
Onneksi miehenalku sitten muisti, että oli sattunut ottamaan purkkaa mukaan - kaiken varalta, joten nosti oman kissansa kantokopan kainaloonsa ja kaivoi vapaalla kädellään housujensa taskusta pienen purkkapatukan, jonka avasi kätevästi. Kaksi valkoista purkkaa vipattiin suuhun, ja heti tuli paljon rauhallisempi olo. Nyt kun hänen suullaan oli parempaa tekemistä, kuin sanojen tuhlaaminen muihin, ei ärtynyskään ollut niin havaittavaa.
"Haluatko?" kysäistiin vieressä seisovalta tytöltä ja tätä kohti ojennettiin avattua purkkapatukkaa.

Hetken kuluttua bussi ilmestyi näköpiiriin, oikea bussi vielä onneksi, ja Matsuri olikin heti kysymässä, oliko se oikea bussi, johon Daniel vastasi hyväksyvällä hyminällä. Sitten hän kaivoikin taskustaan bussirahan, jonka löi kuljettajan valvovan silmän alle heti Matsurin jälkeen. Bussi oli melko tyhjä, joten valinnanvaraa oli. Pahis seurasi brunettea kuuliaisena tämän valkkaamalle paikalle ja istahti tämän viereen. Hetki siinä väännettiin kissojen kantokoppien sijoittelemisen kanssa, kunnes lopulta ne saatiin järkevästi laitettua.

Purkkapallo poksahti. Sitten vielä toinen. Ja vielä kolmaskin.
Daniel oli tapansa mukaisesti vetäytynyt jälleen omaan ajatusmaailmaansa ja puhalteli purkkapalloja tottuneesti, katse naulittuna suoraan eteen. Jostain kumman syystä hän oli alkanut pyöritellä - enemmän tai vähemmän, Matsurille lempinimeä. Se oli harvinaista. Hän ei ollut vaivautunut keksimään edes Ayalle sellaista - jos haukkumanimiä ei lasketa mukaan. Todennäköisesti se kuitenkin johtui Ayan nimen lyhyydestä eli toisin sanoen ei ollut pointtia alkaa keksiä tälle lempinimeä, kun koko nimikin kattoi kokonaiset kolme kirjainta.
Tummat silmät vilkaisivat vieressä istuvaa brunettea ja siirtyivät sitten jälleen katsomaan eteenpäin. Matsuri oli tyttömäinen, pieni.... Hmmm...

Matsurin oli vähän väliä pakko vilkaista suutelevaa kaksikkoa. Kyllä hänellekin olisi suutelu kelvannut, mutta ei todellakaan missään bussipysäkillä, jossa kaikki sen näkivät. Eikä hänellä nyt valitettavasti edes ollut ketään ketä pussailla. Paitsi kissat. Niitä hän suukotteli, mutta vain hyvin pienesti, eikä todellakaan suulle. Yäk. Sellainen olisi ollut ällöttävää. Otsa oli se kohta, johon hän joskus pienen suukon lemmikeilleen antoi, ei muualle. Eikä hän edes harrastanut sitä kovin usein. Enimmäkseen hän vain piti kissoja sylissä ja rapsutti niitä mistä milloinkin. Siitä ne pitivät eniten. Nytkin, jos kissat olisivat olleet kantokoppien ulkopuolella, hän olisi voinut ottaa ne syliin. Nyt sellaista ei kuitenkaan viitsitty edes harkita, sillä hänen tuurillaan kissat hyppäisivät karkuun juuri kun bussi tulisi. Tuskin kuljettaja olisi häntä kissojen takia jäänyt odottelemaan, joten parempi oli antaa kissojen olla varmassa tallessa.

Japanilaistyttö sai muuta ajateltavaa kuin kissat ja pussailevat ihmiset, kun Daniel tarjosi hänelle purkkaa. Matsuri otti paketista vain yhden purkan, ei hän enempää kehdannut ottaa, eikä hän edes tarvinnut kuin yhden, jos sitäkään. Olisi hän kai pärjännyt ilmankin, mutta kun kerran tarjottiin, niin mikäs siinä. Oli helpompaa ottaa purkka kuin olla ottamatta.
"Kiitos," hän lausahti ja muisti samassa äskeiset ajatuksensa Danielin suutelemisesta. Oli pakko tuijotella jälleen tielle ja tähyillä bussia. Samalla tyttö kuitenkin moitti itseään siitä, että oli kuin mikäkin hölmö pikkutyttö heti, kun sattui olemaan tekemisissä komean ja ystävällisen miehen kanssa. Niin hänelle kävi aina, eikä hän koskaan oppinut, ettei se kannattanut. No, Danielilla oli varmasti tyttöystävä, koska tuo oli sellainen herrasmies. Ja hänellä oli aina huono tuuri, joten niinhän se olisi tottakai nytkin.

Bussi osoittautui oikeaksi ja niinpä Matsuri kiiruhti kissojensa kanssa auton kyytiin. Hän maksoi lipun ja valitsi paikan melko edestä, sillä pussailijat olivat näyttäneet menevän jonnekin taakse. Sinne siis ei kannattanut mennä. Kissat pitivät jälleen pientä ääninäytöstä, mutta rauhoittuivat kyllä, kun bussin vauhti oli jälleen tasaantunut. Ilmeisesti ne olivat niin väsyneitä, etteivät jaksaneet enää protestoida pahemmin.
Matsuri keskittyi katselemaan ikkunasta ulos. Ohi vilahteli taloja, joitakin pikkuisia puualueita ja kaikenmoisia tehtaita. Ja tietenkin kauppoja ja risteyksiä, joita pitkin pääsi ties kuinka kauas San Diegon maisemista. Ehkä toisten teiden varrella oli kauniimpia maisemia kuin sen tien varrella, jota pitkin bussi huristeli? Ehkäpä pitäisi joskus harrastaa pientä huviajelua ja lähteä seikkailemaan kaupungin ulkopuolelle jonkun kaverin kanssa. Siitä saattaisi tulla ihan hauskaa.
"Mitä oikein mietit?" Matsurin oli pakko kysyä, kun ei enää jaksanut tuijotella tylsän näköisiä rakennuksia ja vastaantulevia autoja. Oli ihan typerää istua bussissa jonkun vieressä, jos ei aikonut puhua mitään. Se oli ahdistavaa ja oikeasaan ihan hassua.
"Tai siis, eihän se tietenkään mulle kuulu," tyttö lisäsi.

Purkkapallo poksahteli vähän väliä rikki ja uusi puhallettiin heti perään aluilleen. Daniel katseli eteensä, miettien äskeistä ajatustaan, jonka pyyhki kuitenkin nopeasti pois. Hänen aivonsa eivät tällä hetkellä olleet yhtään luovalla tuulella, joten ei edes kannattanut yrittää keksiä mitään.
Oli oikeastaan sangen mukavaa vain olla, istua paikoillaan, puhumatta yhtään mitään. Ei sillä, etteikö häntä kiinnostanut puhua Matsurin kanssa, mutta hän ei ollut koskaan ollut keskustelunaloittajatyyppiä, saati sitten pitänyt sen erityisemmin liiallisesta puhumisesta. Ja hänen mittakaavallaan liiallinen puhuminen oli sitä, että jauhettiin samaa asiaa kauemmin kuin pari minuuttia.
Eun-Kyung oli hiljaisuudesta päätellen mennyt maaten tai jopa nukahtanut. Kuningattaren hiljaiset hetket olivat nimittäin harvassa. Ja sekä Matsurin, että neidin itsensä puolesta oli vain hyvä, että tämä vietti aikaansa kantokopassaan, koska tulinen, mustasukkainen kuningatar ei pitänyt naispuolisista ihmisistä ja oli heti sähisemässä ja räppäämässä.

”En mitään ihmeellistä”, vieressä istuvalle brunetelle vastattiin. Ei ollut tavanomaista miehenalulle kertoilla ajatuksiaan kenelle tahansa, joten ei ollut ihmekään, ettei kukaan osannut aavistella hänen aatoksiaan. Edes kummitäti, saati Noelle ei ollut selvillä hänen ajatusmaailmastaan.
”Hei sori, anteeksi ja sitä rataa, mutta voidaanko vaihtaa paikkoja, kun mun tyttöystävä voi pahoin bussissa?” kysyi miesääni, joka paljastui siksi samaksi idiootiksi, jolla oli bussipysäkillä ollut kiire nuolla naikkostaan. Daniel kohotti kulmiaan huvittuneesti ja siirsi katseensa tulijoihin.
”Sori, anteeksi ja sitä rataa teille, mutta olisitte huomioineet asian istumapaikkoja valittaessa”, herra vastasi parivaljakolle, joista toisen naamataulusta näki tämän olevan oli niin varma, että he saisivat uuden kutupaikan. Pahis ei nimittäin missään vaiheessa ollut uskonut tytön voivan pahoin. Ehei, aivan varmasti joku taaempana istuvista ihmisistä oli huomauttanut pariin otteeseen parille näiden kuhertelusta, joten istumapaikkojen vaihto oli tarpeen. Niin, melkein täydessä bussissa.
”No ei me muistettu asiaa silloin”, puolusteli kundi itseään, mutta sai vain vastaukseksi Danielilta, että se oli voi voi. Olivatko ihmiset sokeita tai jotain kun eivät edes sen vertaa osanneet katsoa, että kaksikolla oli kantamuksina kantokopat jotka todennäköisesti sisälsivät eläimiä. Ja kissat tuntien nämä alkaisivat jälleen metelöidä levottomina, kun lähdettäisiin vaihtamaan paikkaa.

Pari luovutti nopeasti ja siirtyi ahdistelemaan seuraavia uhreja.
”Toi jätkä ei kyllä osaa valehdella sitten yhtään. Ja miten muka asia ei tullut mieleen kun noustiin bussin kyytiin?” Daniel tuhahti Matsurille siirtäen katseensa tähän. Niin ja istumapaikkojen vaihtamiseen ei yhtään vaikuttanut myös sekään, etteikö herra olisi alusta alkaen inhonnut näitä. Ei toki, ei tietenkään.

"Ahaa, no ei sitten," Matsuri tokaisi kuultuaan pojan vastauksen. Niinpä niin. Ei Daniel tietenkään voinut kertoa hänelle ajatuksistaan. Oikeastaan poika ei kai halunnut kertoa. Matsuri itse olisi vastannut aivan samoilla sanoilla, jos ei olisi halunnut jakaa muiden kanssa omia mietteitään. Hän kuitenkin puhui mielellään, eikä yleensä tuottanut mitään ongelmaa kertoa, mitä milloinkin ajatuksissa pyöri. Sen verran fiksu tyttö Matsuri kuitenkin oli, ettei jäänyt jankkaamaan samasta aiheesta. Ei hän ollut sellainen ihminen, joka yritti väen vängällä onkia toisista kaiken oleellisen tiedon. Eikä hänellä loppujen lopuksi ollut mitään syytä tietää kaikkea Danielista, he tuskin olisivat enää toista kertaa tekemisissä keskenään.
Matsurin mielestä oli kuitenkin pakko keksiä jokin jutun aihe. Osasi hänkin joskus olla hiljaa, mutta nyt ei ollut sellainen päivä. Hiljaiset päivät olivat hänellä harvassa, mikä saattoi joskus ärsyttää hänen kavereitaan, perhettään ja varsinkin niitä, joihin hän oli vasta tutustumassa. Niin kuin nyt vaikka Daniel. Poika ei vaikuttanut siltä, että olisi ollut kovin innostunut juttelemaan yhtään mistään. Matsuri tuijotteli ulos linja-auton ikkunasta ja koetti nähdä jotain mielenkiintoista, josta voisi sitten mainita ihan kuin ohimennen toiselle.

Japanilaistytön pohdinnat keskeytyivät, kun pussailijamies yllättäen ilmaantui kyselemään paikanvaihdoksen mahdollisuudesta. Oliko jätkä ihan tosissaan niin typerä, että kuvitteli heidän siirtyvän yhtään mihinkään kissojensa kanssa? Raivostuttava tyyppi. Matsuri ei voinut olla hymyilemättä Danielin nasevalle vastaukselle. Ihan oikein, ettei kaksikko tulisi edemmäs häiritsemään muitakin ihmisiä. Matsuri pyöräytti silmiään, kun nuori mies sanoi, että huonovointisuus oli unohtunut. Kyllä nyt sellainen asia piti muistaa, jos harrasti bussimatkailua useamminkin.
"Me ei kuitenkaan aiota väistyä tästä mihinkään. Ei me haluta kiusata muita kissoillamme, joten sori vaan, menkää johonkin muualle," Matsuri sanoi ja yritti näyttää kovin pahoittelevalta, vaikkei siltä kuulostanutkaan.

"No ei selvästikään osaa," Matsuri totesi. "Eikä osaa tuo tyttökään. Jos olisin hän, niin pysyttelisin paikoillani, etten oksentaisi kenenkään päälle. Ei tuo kovin uskottavalta vaikuta kun molemmat tuolla seikkailee ympäri bussia. Eikä tuo tyttö edes yritä näyttää huonovointiselta."
Matsuri villkaisi kaksikon perään. Jos he kerran halusivat pussailla rauhassa, niin olisivat tilanneet taksin. Tuskin kukaan halusi katsella vierestä toisten suutelemista.
"Hei, olisiko pitänyt sanoa, että ei kannata pussailla niin paljon, jos se kerta huonontaa muistia," Matsuri keksi. "Ei mulla sinänsä ole mitään pussailua vastaan, onhan se nimittäin kieltämättä mukavaa. Mutta ei sitä tarvitsisi ihan joka paikassa harrastaa." Taas hän puhui ennen kuin tarkemmin mietti sanojaan. Se oli hänelle niin tyypillistä, ettei hän vain voinut sille mitään. No, tuskinpa Daniel siihen kuolisi, jos sai tietää mitä mieltä hän oli pussailusta.
"Näköjään nuo kaksi joutuivat takaisin omalle paikalleen," Matsuri sanoi hiukan vahingoniloisena. Parempihan se vain oli, että pussailijat olivat jossain takana, ettei kaikkien autossa olijoiden tarvinnut katsella.