If I can't be beautiful, I'd rather just die

(( Vapaa peli! Kuka vain uskaltaa ja haluaa tulla Milanin seuraksi, niin tervetuloa!
Ja suuntaa antavaa kuvaa Milanin lookista - ei suinkaan hypi käytävillä pelkässä farkkuliivissä ja farkkushortseissa, vaan alla on vielä valkoinen hihaton t-paita ;> ))

Kirkkaankeltainen hintava auto huristi vilkasta autotietä pitkin Astonin koulua, joka oikeastaan jo häämöttikin edessäpäin. Siellä näkyi olevan ihan kiitettävä määrä ihmisiä koulun parkkipaikalla, josta nuo sitten suunnistivat kohti suurta koulurakennusta ja jatkuvasti sinne pysäköitiin uusia autoja. Hintaluokat niiden suhteen heittelivät melko radikaalisti, mutta se nyt oli ollut arvattavissa. Kun auto lähestyi parkkipaikkaa, muutamien katseet kohdistuivat oitis tähän uuteen autoon, jota ei kieltämättä koskaan aiemmin ole näkynyt koulun parkkipaikalla. Tietenkin, ainakaan näin äkkiseltään ei täältä huomannut yhtään keltaista Ferraria.
Pinkkitukkainen Milan hymähti hiljaa itsekseen ja pysäköi auton, antaen moottorin sammua ihan rauhassa. Hän oli tosiaankin tänään ensimmäistä kertaa Astonissa ja jopa tätä draamakuningatarta pisti hivenen jännittämään. Milan ei ollut koskaan aiemmin joutunut vaihtamaan koulua, joten tämä juttu oli melko… Vieras ja miksei nyt jännittäväkin. Ei sillä, ettei hän kestäisi elämänmuutoksia, joita tämä muutto kokonaan uuteen osavaltioon toi tullessaan, mutta oli se silti jännittävää. Siinä oli vain se tosiasia, että Milan ei tuntenut täältä yhtään ketään ja kieltämättä androgyyniä suretti kun ne hyvät ystävät jäivät New Yorkiin. Onneksi hän pyrki olemaan aina positiivinen ihminen, joten eiköhän hän täältä kavereita löytäisi. Tuskinpa ihmiset olivat yhtään sen kapeakatseisempia täällä San Diegossa kuin New Yorkissa.

Milan tunsi kuinka ohitse kävelevät ihmiset tuijottivat häntä uteliaasti sekä jotkut jopa kummeksuen, mutta yritti vain olla huomaamatta. Hän kaivoi pelkääjänpaikan hanskalokerosta meikkipussinsa ja sieltä vaaleanpunaisen huulipunansa, jolla vielä korjaili huulimeikkiään taustapeiliä apunaan käyttäen. Pinkkitukkainen vielä tarkisti, että muut meikit olivat kohdillaan, jolloin nakkasi meikkipussin tämän hetkiseen koululaukkuunsa ja avasi auton oven astuen sieltä ulos. No niin. Nyt hän olisi valmis kohtaamaan edessäpäin olevat haasteet hymyissä suin ja nättinä. Eikä hän ollut jaksanut vaivautua kuuntelemaan äitinsä neuvoja pukeutumaan ensimmäisenä päivänä vähän vähemmän huomiota herättävästi, koska se olisi ollut typerää. Milan nimittäin ei aikonut alkaa teeskennellä jotain muuta mitä oli, vaikka kuinka olisi uusi koulu ja ihmisiin pitäisi tehdä positiivinen vaikutus. Mikäli ei miellyttänyt tämä hänen pukeutumisensa, niin painukoot muualle. Ja kuten aina, Milan rakasti tehdä näyttäviä saapumisia. Sitä paitsi ei hän välttämättä edes olisi näin isossa kaupungissa mikään poikkeava. Vaikka tiesikin sen, että tällaisissa kouluissa piirit olivat suhteellisen pienet, mutta se oli ihan sama.

Pinkkitukkainen androgyyni pamautti auton oven kiinni ja napsautti sen avaimella lukkoon. Laukku heitettiin olalle ja otsalla levänneet aurinkolasit takaisin nenälleen, jonka jälkeen lähti sipsuttelemaan harmailla korkokengillään kohti koulurakennuksen pääovia. Katseet kieltämättä kääntyivät kun hän käveli ohi, mutta Milan vain tyytyi hymyilemään aurinkoisesti. Ainahan kaikkia uusia oppilaita tuijotettiin tällä tavalla, ihan normaalia jokaisessa koulussa.
Pääovilla oli tungosta, joka kirvoitti muutaman nyrpeän tuhahduksen, mutta sisälle hän kuitenkin pääsi. Aulassakin oli tungosta, mutta ihmekös tuo - tunnit eivät nimittäin alkaisi vielä vähään aikaan. Kävellessään peremmälle, hän pysähtyi ja naksautti muutaman kerran kieltään arvioivasti. Ei kai tämä meininki eronnut juuri ollenkaan entisestä koulustaan, vaikka hän jaksoi epäillä, että täällä tuskin kaikki olisivat sellaisia hänenlaisiaan kermaperseitä. Varmaan niitä normaalituloistenkin lapsia mahtui mukaan ihan saman verran.
Pienen matkan päästä hän hoksasi ilmeisesti kahviautomaatin, jonka luona parveili hivenen ihmisiä. Ihan hyvä, että täältä sentään tuollainen löytyi, koska aamukahvi oli todellakin jäänyt väliin. Milanin suupielillä kaareili pienehkö hymy kun hän asettui jonottamaan pääsyä automaatille. Muutama likka nyrpisti nenäänsä ja silmäili häntä arvioiden, sekä kaksi jätkää vislasivat hänelle - joko tosissaan tai sarkastisesti. Tämä oli vain niin tyypillistä käyttäytymistä, mutta Milan onneksi aikoi suhtautua siihen hymyillen.

"Sä olet elossa!"
"Me luultiin jo ettei sua saa ylös ollenkaan."

Rokkarin sisääntulo ei olisi ollut läheskään niin näyttävä, jos aulaan kerääntynyt kaveriporukka ei olisi reagoinut mustatukan näkemiseen niin vahvasti. Viisihenkinen porukka oli yltynyt kovaääniseen puheensorinaan rokkarin käveltyä ovista sisään. Declan kiskoa jälleen kerran katseet itseensä. Tahtomattaan, mutta sitä tapahtui niin usein ettei Declan vaikuttanut edes huomaavan koko asiaa. Vaikka hänen tekikin oikeasti mieli kumartaa tämän kertaiselle yleisölleen, ihan vaan vittuillakseen siitä että ne tuijottivat ja hän oli erittäin tietoinen asiasta. Sen siitä sai kun näytti huomiotaherättävältä ja vielä käyttäytyikin samalla tavalla. Ihan kuin se olisi ollut Declanille jokin ongelma. Hän tiesi keräävänsä katseita ja teki sen välillä ihan tahallaan. Tämä ei kyllä ollut niitä kertoja, mutta niin kuin sillä olisi jotain väliä - rokkari oli jälleen kerran kerännyt katseita, eikä se haitannut sitten yhtään. Itseasiassa täysin päinvastoin - mustatukka suorastaan rakasti olla huomion keskipiste. Nytkin se näkyi ettei saatu huomio hetkauttanut ollenkaan. Katseisiin ei näennäisesti edes vastatta - eivät ne tietenkään peililasien takaa erottaisi minne mustatukka katsoi. Sillä lähes ylitsevuotavalla itsevarmuudella vain käveltiin ihmismassan läpi (joka onnistui yllättävän vaivattomasti ihmisten väistäessä) kaveriporukan keskelle. Suurin osa huomiosta oli jo hiipunut, vaikkei Declanin alunperinkään ollut tarvinnut tehdä muuta kuin kävellä ovesta sisään. Pukeutuminenkaan ei ollut yhtään sen näyttävämpää kuin yleensä - aurinkolasien sankoja lukuunottamatta pukeutuminen oli lähinnä pelkkää mustaa. Vastoin normaalia, kengissä (mustat nekin, tietenkin) ei ollut korkoa ollenkaan - mutta eipä Declan lisäsenttejä olisi tarvinnutkaan. Silmät olivat tyypilliseen tapaan rajattu mustalla, mutta sitäkään ei nähty linssien takaa - lasit nimittäin pysyivät päässä sisälläkin. Katseesta kun huomasi selvästi että mustatukka oli raskaassa krapulassa.

Kaverin sisko vain oli päättänyt pitää syntymäpäiväjuhlansa ihan varsinaisena syntymäpäivänään, joka nyt sattui olemaan sunnuntai. Kyllä se vielä eilen kuulosti hyvältä idealta ja vaikka porukan järjenääni Oliver oli yrittänyt saada kaikki muistamaan että heidän pitäisi olla koulussa aamulla ei se siinä ollut onnistunut. Siksi Declankin oli saatu kantaa kotiin, koska ei hän pysynyt itse pystyssä enää siinä vaiheessa. Kukaan ei sentään ollut sammunut, joka oli heiltä aika hyvin. Vaikka silti Oliver oli nyt raivostuttavan vahingoniloinen - kyllä se oli itse omat neuvonsa muistanut. Ja porukka oli kuitenkin niin kehnossa kunnossa etteivät ne jaksaisi suuttua vaikka niille hieman vittuilisikin.
Sitä Declan ei tosin ymmärtänyt miksi oli suostunut tulemaan kouluun. Aamulla puhelin oli soinut jatkuvasti - hän joko vastaisi jolloin ne lakkaisivat soittamasta tai viskaisi puhelimen seinään jolloin se lakkaisi soimasta. Vertu oli kuitenkin hieman liian kallis jotta sen olisi viitsinyt nakata päin seinää, joten ei - puhelin ei ollut palasina makuuhuoneen lattialla ja Declan oli saatu kouluun. Eipä kukaan ollut odottanutkaan että mustatukka olisi ollut hyvällä tuulella.

"Sulla mahtaa olla hyvä päivä tänään", porukan pojista se brunette kysyi mustatukkaiselta rokkarilta, joka oli päätynyt halaamaan ryhmän ainoata tyttöä. Tytöllä oli kirkkaanpunainen tukka ja tämä oli vielä huonommassa kunnossa kuin Declan - reilusti pidemmän rokkarin rintakehään olikin hyvä nojata, kun se vielä tuoksui hyvälle.
"Joo, mä just meinasin kolaroida jonkun Ferrarin parkkipaikalla. Vaikka luulis että sen värinen auto on helppo huomata, mutta silti se vaan ilmesty ihan tyhjästä", Declan sanoi ja kohautti olkiaan. Vaikka eipä häntä olisikaan huolettanut Ferrari - tai sen omistaja. Siinä tilanteessa hänen päähänsä ei mahtuisi muuta kuin se että Audi oli kolhittu. Mutta ei, osumaa ei ollut tapahtunut eikä häntä kiinnostanut muutenkaan kenen Ferrari edes oli.

(( Hups, kylläpä taas kesti tämä vastaaminen! ^^' ))

Milanin ilme oli erittäin kyllästynyt, sillä hän yksinkertaisesti vihasi jonottamista. Olisihan se tietenkin ollut varsin helppoa tönäistä muutama nuorempi kiharatukkainen tyttö pois tieltä, jolloin pitäisi odottaa vain jonkun likaiseen nahkatakkiin pukeutuneen korjaavan luunsa automaatin luota. Mutta... Ehkäpä hän olisi ainakin tämän ensimmäisen päivän ihan kunnolla eikä antaisi liiallisen snobeilun ryöpsähtää silmille. Milan tosin oli ihan varma, että jossakin vaiheessa alkaisi mennä yli ja hän heittäytyisi ilkeäksi. Käytävillä näkyi nimittäin aivan liikaa sellaista sakkia, joiden perään hän yleensä irvisteli ja jopa näpäytti jotain vähemmän mukavaa.
Milan huokaisi ja tutkaili muka niin kiinnostuneena pitkiä raatelukynsiään, jotka hän oli käynyt hoidattamassa kuntoon eilen ihan mukavassa hoitolassa. Eikä se ollut järin kalliskaan, vaikka eihän tällä nuorukaisella ollut mistään rahasta puutettakaan.

Se nahkatakkinen poika oli ilmeisesti saanut automaatista haluamansa, mutta vielä oli edessä nämä kaksi kikattavaa teinityttöä, joiden jutut kieltämättä saivat Milanin pyörittelemään silmiään. Oli Jakea ja oli jonkun luokan suosituimman tytön poikaystävän kanssa nuolemista. Ihan kivaahan se oli vaihdella ystävän kanssa juoruja jostain toisista ihmisistä, mutta tuskin sitä tarvitsi jäädä automaatin eteen vatvomaan. Milan irvisti pienesti. Paraskin sanomaan, nimittäin androgyynillä oli ollut tapana tehdä melkeinpä vastaavaa omien ystäviensä kanssa entisessä koulussaan. Kun johonkin juoruun päästiin kunnolla kiinni, niin silloin se olisi revittävä auki sillä samalla sekunnilla. Milanin tällainen hermostus näitä tyttöjä kohtaan taisi siis hyvin johtua siitäkin, että häntä hermostutti koko edessä päin oleva päivä. Mitä se mahdollisesti toisi tullessaan? Olisivatko ihmiset täällä mukavia? Tulisiko kenenkään kanssa sanaharkkaa? Pinkkitukkainen huokaisi syvään, kunnes oli viimein hänen vuoronsa ottaa automaatista kahvia. Se ei maksanut paljoakaan - saman verran mitä yleensä automaattien antimet maksoivat - ja viimein nuorukainen sai kuppinsa täyteen höyryävää kahvia maidolla sekä sokerilla. Väistämättäkin huulille kiiri pienehkö hymy kun hän lähti kävelemään kuppi kädessä johonkin suuntaan. Mihin hänen pitäisi edes mennä? No, se oli tällä hetkellä samantekevää, sillä nyt nuorukainen halusi päästä nauttimaan kahvinsa jonnekin rauhalliseen paikkaan.

Eipä Milanin kuitenkaan tarvinnut kävellä kuin muutama metri, niin hän kuuli sanat 'ferrari' ja 'kolaroida', jotka saivat hänet oitis pysähtymään jonkun vähän isomman porukan läheisyyteen. Se noiden sanojen ilmoille päästäjä seisoi aikalailla porukan keskellä ja jota vasten nojasi joku kirkkaan punaisen tukan omaava tyttö. Se oli joku tummatukkainen poika, jonka tukka oli kuin jokin... Leijonan harjas. Milan kurtisti kulmiaan, sillä vaikka moinen tukka olikin melko hämmentävä näky, niin häntä kiinnosti eniten se mistä ferrarista tuo oikein puhui. Varsinkin kun se ferrari oli ollut "sen värinen auto, joka olisi pitänyt olla helppo huomata." Ja mikä olisikaan huomiota herättävämpi väri kuin keltainen niiden muiden mustien ja hopeisten autojen keskellä? Onhan sille saattanut ilmaantuakin tässä välissä toinenkin keltainen ferrari, mutta tämä nyt pisti häiritsemään Milania ihan kunnolla. Nimittäin, jos se oli hänen autonsa ja siihen olisi ilmaantunut pienikin naarmu, tuo leijonaharjas-poika olisi kuollut. Milan hörppäsi kerran kahviaan ja päätti sitten mieluummin katsoa kuin katua, joten käveli korot kopisten sen pojun eteen.
"Mä kuule en voinut millään olla kuulematta teidän keskustelua siitä autosta, jonka sinä melkein tuolla parkkipaikalla kolaroit", Milan aloitti hyytävään vivahtavalla äänellä ja painotti vahvasti sanoja 'millään' sekä 'sinä'. "Nimittäin saattaa olla ihan sun kannalta parempi homma, ettei se sun peltipurkkis hipaissutkaan mun autoa, ettei mun tarvii nyhtää jokaista hiusta yksitellen pois tosta sun pehkosta." Niin... Mitenkäs oli sen matalan profiilin ja kunnolla olemisen laita nyt ensimmäisenä päivänä? Tämä oli eri juttu, koska se auto oli Milanille kaikki kaikessa ja oli ärsyttävää kuunnella miten kepeään sävyyn tuo jätkä siitä melkein kolaroinnista puhui.

Declanin yritys keksiä selitys viime yön tapahtumille (niille, joista ei tämän jälkeen puhuttaisi enää ikinä) jäi kesken, kun vieras ääni sai ajatuksen katkeamaan. Hyvä, että hän sai vältettyä kysymykseen vastaamisen - mutta tilalle tullut kysymys ei ollut yhtään parempi. Hemmetin Ferrari.
Rokkariin nojannut punapääkin avasi silmänsä (vaikka tähän asti se ei ollut vaikuttanut olevan aulassa paikalla ollenkaan) ja nosti päätään mustatukan rintakehältä. Koko muukin porukka oli kääntänyt huomionsa siihen pinkkitukkaiseen... johonkin. Kai se oli mies.
Syvä huokaus oli liioitellun kyllästynyt, jonka jälkeen tytöstä päästettiin irti (jolloin punapää tosin vain siirtyi halailemaan jotakuta muuta) ja rintamasuunta käännettiin kokonaan sitä tyttöpoikaa kohti. Koroissaan pinkkitukkainen oli pituudeltaan samoissa mitoissa - mikä suoraan sanottuna ärsytti. Sitä olisi niin mielellään katsottu alaspäin, jos sillä ei olisi ollut niitä hemmetin korkoja. Aurinkolaseista ei luovuttu, androgyyni ei mitenkään voinut nähdä että Declan tutki sen piirteitä. Onneksi. Hänen teki mieli pyöritellä silmiäänkin, mutta sitä ei tehty - vaikka eipä androgyyni olisi sitä nähnyt.

Vaikka (kuulemma) aurinkolasien pitäminen sisällä oli epäkohteliasta, nyt oli vain hyvä asia että lasit olivat pysyneet päässä. Tuolla sekasikiöllä ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä hänen ilmettään - ainoastaan oman kuvajaisensahan se peililaseista näki. Tosin kulmat kohosivat ja se taisi paljastaa liikaa - Declan oli hämmentynyt, yllättynyt sekä ehkä hieman järkyttynytkin. Tietenkin ihmiset saivat näyttää miltä halusivat - eipä hän itsekään oikein massaan istunut. Eikä tässä hämmästyttänyt sen, miten paljon androgyyni näytti naiselta - se tässä mätti, että rokkari sai turpaansa koska hän muka näytti naiselta; hemmetti, tuohon verrattuna hän oli jo maskuliininen! Oikeasti, ei hänestä sentään ollut pukeutumaan piikkikoroihin - tai korkokenkiin muutenkaan. Se meni jo yli ja lujaa. Tosin olihan se mahdollista, että sekasikiö halusi näyttää aivan naiselta. Ehkä leikkaus ei vain ollut vielä valmis - eihän tuosta näyttänyt muuta puuttuvan. Yläkroppaan vain muotoja, niin kukaan ei huomaisi mitään. Ei sillä, että häntä olisi oikeasti kiinnostanut. Senkun näytti miltä halusi. Samantekevää se hänelle oli, oliko pinkkitukkainen sekasikiö mies vai nainen - riippumatta siitä, oliko paketti jo valmis vai oliko muutos vielä vaiheessa. Ihan sama se rokkarille oli.
Kunhan katoaisi muualle hänen naamansa edestä - se luonne tässä enemmän häiritsi. Ferrari näköjään löysi omistajansa ja omistaja olikin itse ystävällisyys. Tosin, kyseessä olikin Ferrari - todennäköisimmin sen omistaja oli niitä rikkaita lellipentuja. Vaikka tuon kyseisen lellipennun naamaa ei oltu ennen nähtykään (koska tuon naaman muistaisi kyllä) mutta kaikki ne olivat samanlaisia. Lellipentu mikä lellipentu, ei niitä edes erottanut toisistaan. Yhtä persoonattomia ja mukamas tärkeitä kaikki. Okei, näytti tuosta löytyvän asennetta (sekä ulkonäöstä että luonteesta), mutta rikas pentu se oli silti. Ulkonäköä ei saanut samaan muottiin, mutta luonteen varmasti sai.

Piikkikorot, pitkät kynnet, kuumaa kahvia. Hyvin kivulias yhdistelmä, jos siihen suuntaan lähtisi. Potkiminen sattuisi, kahvia hän ei haluaisi päälleen, toki hän voisi raapia takaisin (ei sillä, että ylpeys sallisi) ja ainahan hän voisi vain lyödä. Todennäköisesti hän oli heistä (kerrankin!) se joka osasi lyödä kunnolla. Tosin sekasikiöllä oli aivan epäreilu etulyöntiasema, noilla koroilla potkiminen nimittäin sattui.
Declan oli muutenkin ihan liian krapulassa jaksaakseen tapella - edes verbaalisesti. Tosin osasiko hän silti olla hiljaa? Mitä, että hän pyytäisi nätisti vahinkoaan anteeksi (hän ei oikeasti ollut nähnyt koko saamarin kaaraa!) ja antaisi olla. Matelisi vähän sekasikiön jaloissa, ettei se vain hiiltyisi? Niin varmaan.

"Älä nyt sentään ylireagoi, sun autosi on kunnossa. Vaikka eipä sen maalipinnan uusiminen olisi niin huono idea, se on nimittäin aika järkyttävän värinen", Declan sanoi ja vain kohautti olkiaan. Oliko hänellä tosin varaa arvostella, se parkkipaikalla oleva Audi kun oli musta. Eikä se kotiin jätetty auttanut asiaan yhtään, kun oli vain valkoinen.
"Tosin toi hiusväri selittää asian", mustatukka sanoi - androgyynin hiukset tässä olivat hämmentävä näky, eivätkä hänen. Tosin tuo selitti auton kirkkaan värin, kun hiuksetkin olivat hämmentävän kirkkaan pinkit. Mutta hänen värivalintansa oli jälleen kerran musta, joten mitä hän väreistä mitään ymmärsi. Tuo oli ainakin häiritsevän kirkas. Sekä auto että hiukset.
Mutta paperipussi pelasti kaiken, eikö? Sellaista ei tosin löytynyt, eikä sitä viitsitty sanoa ääneenkään. Lellipentu varmaan hiiltyisi, eikä herkkiä diivoja kannattanut suututtaa. Juuri siltä tuo nimittäin vaikutti. Tosin hän saattoi tehdä sen jo - ei sitä koskaan tiennyt, kuinka herkästi ne oikein suuttuvat. Joskus vähempikin riitti.
"Voidaan me toki mennä tarkistamaan, mutta ihan tosi, en mä sellaiseen autoon koskisi."

(( Nooni. Taukoilu saa mun osalta loppua kyl tähän kun se inspiraatiokin alkaa hiljalleen tässä palautua :3 Kivaa kun et ole Declania vetänyt pois pelistä! ))

Kyllä. Milan oli juuri sellainen herkkä diiva, joka kyllä pyrki näyttämään ihmisille mahdollisimman selvästi, että häntä ei kannattanut suututtaa. Ei oikeasti kannattanut. Siitä seuraisi vain kaikkea tosi ikävää ja rumaa, eikä kenelläkään olisi hauskaa. Vähiten niillä, jotka olivat saaneet tämän androgyynin vihat ylleen. Milan ei tosin vielä tiennyt, että miten tähän mustatukkaiseen tapaukseen pitäisi suhtautua. Järin mukavalta toinen ei kuitenkaan vaikuttanut, koska se seikka selvisi oitis toisen avatessa suunsa. Ja oikeastaan, koko tummatukkaisen olemus kieli sitä. Vaikka Milan ei tuon silmiä nähnytkään, niin kyllä hän nämä tapaukset tiesi. Olisi tehnyt mieli kiskaista nuo typerät lasit pois toisen silmiltä, napsauttaa poikki ja heittää roskikseen nätin hymyn kaareillessa suupielillä. Mitähän siitäkin olisi sitten seurannut? Tappelu mahdollisesti, vaikka fyysisessä sellaisissa Milan oli ihan tajuttoman huono. Oli hän toki harrastanut salilla käymistä, mutta todettuaan hänen aina niin huolitellut kyntensä olevan vaarassa katketa siinä touhussa, hän lopetti. Eikä Milan oikeastaan tahtonut muuttua raamikkaaksi, koska silloin olisi vielä vaikeampi löytää kivoja mekkoja tai paitoja. Parempi siis näin, koska tappelut henkisellä tasolla olivat vähän enemmän hänen heiniään.

Pinkkitukkainen päätti kuitenkin ottaa omat aurinkolasinsa pois silmiltään, että saattoi tutkia tämän leijonaharjaspojan kasvonpiirteitä ja oikeastaan koko olemusta hivenen tarkemmin. Nojaa, ei tämäkään kauhean miehiseltä mieheltä näyttänyt, vaikka Milan taisi olla pahempi. Koska hänen rinnallaan nyt kuka tahansa vähän tyttömäisempi poika näytti karskilta urokselta – niin, ellei sitten sattunut olemaan sellainen, joka tykkäsi meikata kunnolla, pitää mekkoja ja korkokenkiä. Noh, ei se mitään. Typerältä tämä tummatukkainen poika silti näytti ja kieltämättä Milanin kasvoilla oli se tyypillinen ”inhotus-ilme”, jolla hän tapasi katsella kaikkia vähän epämiellyttävämpiäkin yksilöitä. Tähän lisättynä vielä tuon pojun epämiellyttävä luonne, niin oli tuo suoraan sanottuna paljon pahempi kuin sellainen tyypillinen inhottavuus Milanin mittakaavassa.
Toisen todetessa, että Milanin autolle ei ollut käynyt kuinkaan, vaikka väri olikin kammottava, androgyyni kohotti terävästi toista kulmaansa ja naurahti heleästi. Hänen hiuksensa tosin selittivät sen auton kirkkaan värin. Jep, juuri niin.
”Nyt ei kuitenkaan taida olla tässä pääpointtina se, että onko mun auto – tai mun hiukset – sun mielestä järkyttävän väriset. Vaikka, mitäpä muuta kommenttia voisikaan odottaa ihmiseltä, joka on päästä varpaisiin verhottu mustalla”, Milan totesi rauhallisella äänellä ja vilkaisi sitten nopeasti läpi tummatukkaisen koko vaatetuksen. ”Mustaa ja pääkalloja. Voi kun söpöä. Muistutat jotenkin tosi läheisesti mun naapurissa asuvaa 13-vuotiasta poikaa, muru.” Milan hymyili kaikkea muuta kuin hellyttävästi ja joi jälleen hivenen kahvistaan.

”Kysymys sitten kuuluukin, että oletko sä värisokea vai mitä? Kun kerta mun auto on niin järkyttävän värinen, niin miten sä et voinut huomaa sitä?” Milan jatkoi ja vilkaisi nopeasti niitä muita ihmisiä, jotka ilmeisesti olivat tämän tummatukkaisen kavereita. Ihan sama. Milanin olisi kannattanut ehkä jättää tämä tähän, mutta ei hän luonteelleen mahtanut mitään. Kun kerran hän aloitti – vaikka sitten tahallaan – haastamaan jonkun kanssa riitaa, Milan ei tasan ollut ensimmäinen, joka siinä luovuttaisi.

Declan ei välttämättä olisi ollut niin... no, kusipäämainen suoraan sanottuna, jos hän ei olisi muutenkin huonolla tuulella. Krapulan purkaminen pinkkitukkaan tietenkin oli väärin, eikä se edes auttanut hänen päänsärkyynsä yhtään - päinvastoin, se vain paheni. Mutta niin hän teki. Kiukutteli muille, koska hänellä oli hirveä olo. Hän ei ollut koskaan osannut kanavoida tunteitaan oikein - paha olo purettiin muihin. Kiukuttelu auttoi.
Silloin hänen olisi tietenkin pitänyt jäädä kotiin, mutta kaikki hänen kaverinsa tiesivät sen. Ne olivat tienneet sen jo soittaessaan hänelle - rokkari olisi erittäin pahantuulinen ja purkaisi sen muihin. Silti ne olivat soittaneet hänelle ja kiskoneet (verbaalisesti tosin) hänet ylös sängystä ja kouluun. Koska ne tiesivät, ettei hän ollut tosissaan. Ne osasivat erottaa, milloin hän kiukutteli krapulansa takia ja milloin hän oli oikeasti vihainen. Ne osasivat käsitellä häntä, hänen piti vain antaa murjottaa. Kun krapula menisi ohi, hän olisi mukava ja lähestyttävä - oikeasti! Nyt oli vain erittäin huono päivä puhua hänelle.
Mutta pinkkitukka ei tiennyt sitä. Koska se ei voinut nähdä hänen silmiään, se ei voinut tietää kuinka huonossa kunnossa Declan oli. Krapula ei tietenkään tehnyt hänen käytöksestään anteeksiannettavaa (koska sitä se ei ollut), mutta se oli erittäin hyvä tekosyy. Se oli melkein ymmärrettävää, koska kaikki purkivat pahaa oloaan muihin yhtenään. Vaikka pinkkitukka ei tiennyt yhtään mitään. Ei se tiennyt edes hänen nimeään - eikä hän sen, mutta mustatukan kiinnostus asiaa kohtaan oli minimaalinen. Tänäaamuna koko pinkkitukka oli hänelle aivan samantekevä. Kunhan se katoaisi hänen naamansa edestä, koska se oikeasti oli ärsyttävä. Tämä ei ollut täysin hänen syytään. Vaikka se taisi olla Declan, joka oli aloittanut ja provosoinut - toisen kysymykseen sen autosta olisi varmasti voinut vastata kohteliaasti. Mutta pinkkitukka ei itsekään varsinaisesti ollut kohtelias. Jonain toisena päivänä keskustelu olisi voinutkin mennä aivan toisella tavalla, mutta ei tänään.
Olisi pitänyt vain jäädä kotiin.

Declan olisi oikeasti osannut olla mukava pinkkitukalle. Hän olisi voinut pitääkin siitä. Olettaen tosin, että pinkkitukka ei itsekään olisi noin nenäkäs ja törkeä. Tämä oli ihan yhtä paljon sen syytä kuin se oli hänen.
Mutta silti - Declan olisi voinut arvostaa pinkkitukkaa sen ulkomuodon takia. Jossain päänsä sisällä hän arvostikin. Vaikka aikaisemmat sanat pinkkitukan ulkonäöstä saattoi ottaa suorastaan haukkumisena, Declan oikeasti arvosti massasta erottumista. Totta kai arvosti, erottuihin hän itsekin. Pinkkitukalle olisi oikeasti voinut nostaa hattua - siihen vaadittiin paljon munaa näyttää tuolta. Ilmeisesti pinkkitukalta sitten löytyikin tarvittava, vaikka ulkomuoto nyt oli mitä oli. Se näytti miltä halusi ja se oli erittäin arvostettavaa. Tyttöjen vaatteet olivat hieman liikaa, mutta kukin tyylillään. Se meikki ja ne tatuoinnit olivat silti erittäin hienoa.
Ja oli pinkkitukka erittäin hyvä väittelyssä. Vastaus oli ärsyttävä ja nenäkäs, eikä Declan pitänyt siitä yhtään, mutta se oli silti erittäin hyvä. Tänään oli vain aivan väärä päivä tähän.

Naurahdus oli ontto ja erittäin turhautunut. Declan pudisteli epäuskoisena päätään - ulkomuoto saattoikin olla arvostettavaa, mutta luonne oli suorastaan syvältä. Ehkä mustatukka käyttäytyi kuin kusipää, mutta niin kyllä käyttäytyi tyttöpoikakin. Ja vaikkei krapula sitä hyvittäisikään, hänellä sentään oli tekosyy. Mikä pinkkitukan tekosyy sitten oli? Se vain oli kusipää? Varmaan Declan provosoi sitä, mutta tämä ei silti ollut täysin hänen syytään. Pinkkitukka olisi tietenkin voinut antaa hänen kiukutella ja pitää itse suunsa kiinni. Vaikka parhaitenhan pahaa oloa purki ilmiriidalla - jos tämä piti hoitaa näin, niin onnistuisihan se.
"Joo, mä en aio ottaa pukeutumisneuvoja sulta. Sori kulta, neonvärit ei ole mun juttu ja mä en aio käydä siskoni vaatekaapilla", Declan sanoi, vaikka ääni päässä huusi tekopyhyydestä. Hän oli kuullut naisellisuudestaan miljoona kertaa, ja mitä hän nyt teki? Huomautti pinkkitukalle samasta asiasta. Tämä ei siltikään ollut sama asia. Rokkari ei pukeutunut kuin tyttö, hän vain oli (mukamas) fyysisestä olemukseltaan femiini. Pinkkitukka taas pukeutui kuin tyttö. Hän ei oikeasti edes ollut niin kovin naisellinen, pinkkitukka oli. Aivan eri asia. Eikö?

Nyt Declanin teki mieli repiä itse hiukset päästään - tämä oli turhauttavaa. Ihan liian turhauttavaa, jotta hän jaksaisi sitä sittenkään. Vaikka kaverit ilmestyisivät väliin jos riita meinaisi lähteä pahasti käsistä, Declan ei silti ollut enää yhtään varma ettei kävisi pinkkitukkaan käsiksi. Hän sai jo tarpeekseen.
"Joo, mä olen värisokea, voitko nyt häipyä?" Sanat olivat pelkkä erittäin vihainen ärähdys, pinkkitukallekin olisi tullut erittäin selväksi että viimeinen hermo oli juuri katkennut jos se olisi vain nähnyt mustatukan silmät.
"Mä en oikeasti jaksa boostata tollasen huomionkipeän pennun egoa, ja mulla on jo järkyttävä päänsärky, joten jätä mut rauhaan. Ne muut isin pikkuprinsessat on tuolla noin, häivy", Declan sanoi, hän ei edes yrittänyt peittää sitä että nyt hän olikin vihainen. Kädellä huitaistiin aulan sohvia kohti - prinsessa ei oikeasti ollut ollut toinen vihjaus pinkkitukan naisellisuuteen, se oli itseasiassa pelkkä lipsahdus.

Milan ei suikaan ole aina ollut näin terävä suustaan kuin nyt oli - se oli melkeinpä päinvastoin. Vittumaisuus ja kärkäs kieli olivat ilmaantuneet vähän sen jälkeen kun androgyyni oli löytänyt ne meikkauksen ja nättien naistenvaatteiden ilot. Ei se sitä tarkoittanut, että hänestä tuli kertaheitolla yksi maailman pahimmistä diivoista, mutta olihan hänen pakko pystyä puolustamaan itseään. Nimittäin suhteellisen monille naistenvaatteisiin pukeutuville jätkille tupattiin huomauttelemaan lähes jokaisessa välissä, ja se koski ihan jokaista kaupunkia. Oli sitten kyseessä pieni kylä tai suurkaupunki, niin aina siitä tuli sanomista. Pienimmillä paikkakunnilla ehkä enemmän, koska ne piirit olivat siellä paljon minimaalisemmat kuin esimerkiksi San Diegossa tai New Yorkissa, jonne mahtui ihmisiä ihan kiitettävästi. Nojaa. Ei Milan ollut aiemminkaan välittänyt muiden mielipiteistä, koska hänellä oli kuitenkin sen verran vahva itsetunto. Ei tarvinnut katsella, jos ei miellyttänyt.

Milan olisi voinut tietenkin huomauttaa toiselle, että ei tämäkään järin maskuliiniselta ilmestykseltä näyttänyt. Okei, ehkä Milaniin verrattuna, mutta kuitenkin. Pinkkitukkainen pyöräytti silmiään turhautuneena ja naputti hetken muovisen kahvimukin pintaa mukavilla raatelukynsillään. Hetken jo sen kuuman nesteen heittäminen tummatukan rinnuksille tuntui hyvältä ajatukselta, mutta tahtoiko Milan aiheuttaa isompaa kohtausta? Nyt hän sentään kevyesti kenttävittuili tälle jätkälle, mutta kannattiko sitä mennä liian pitkälle?
"Aijaa? Noh, voisi tehdä sullekin ihan hyvää. Ne värit meinaan", Milan kohautti olkiaan ja puraisi huultaan. Hänelle itselleen musta oli värinä aika samantekevä, vaikka ei yleensä verhoutunut siihen päästä varpaisiin. Mitä nyt toisinaan piti mustia mekkoja, mutta se toi kivan kontrastin hänen räiskyvän vaaleanpunaiseen tukkaansa, joten se näytti hyvältä. Noh, mikäpä ei olisi näyttänyt Milanin päällä hyvältä?
"No mut jaa. Eipä ole mun ongelma, jos tahdot näyttää ranteitaan viiltelevältä angstipelleltä", tyttöpoika jatkoi hymyillen erittäin maireasti. Ehkä ei ollut ihan hyvä juttu vetää se ranteiden viiltely mukaan tähän juttuun, koska eihän sitä tiennyt jos se olisikin ollut totta ja Milan aiheuttaisi sanoillaan vähän lisää mielipahaa. Pyhpah. Ei kiinnostanut. Ainakaan tämän tummatukkaisen jätkän seurassa. Tosin... Ei toinen miltään angstaajalta vaikuttanut, mutta ei siitä koskaan voinut olla varma.

Milanin korviin kuitenkin kantautui kehotus häipymisestä ja pinkkitukka kohotti toista kulmaansa. Sen isin pikkuprinsessojen kohdalla virne kuitenkin hälveni hetkeksi.
"Noh siinä tapauksessa mä pyytäisin sua tulemaan mun mukaan. Voitais olla isin pikkuprinsessoja yhdessä", Milan tokaisi, mutta hymy ei suinkaan palannut hänen maalatuille huulilleen. Hemmetti, että nyt alkoi ärsyttää koko tilanne. Niinpä sitten äkkivarmasti hän heitti kuumat kahvinsa tuon tummatukkaisen päänaukojan rinnuksille ja oli erittäin tyytyväinen, että kuuma kahvi näytti osuneen myös paljaaseen ihoon. Ahh, tuntuipa se hyvälle. Milan loihti kasvoilleen hyvin tyytyväisen ilmeen ja odotti innoissaan tummatukkaisen reaktiota, joka saattoi olla ihan millainen vain.

(( Pahoittelen tekstin kökköyttä, mutta syytän tulevia ruotsin yo-kokeita.... ))