White Collar Boy

- vapaa peli, tervetuloa vaan rohkeasti mukaan! :> iällä, klikillä tai sukupuolella ei mitään merkitystä, conrad viihtyy kaikkien kanssa! -

Conrad Marekin oli helppo tuntea olonsa mukavaksi lähestulkoon missä vain. Hän saattoi pelata ikäihmistä vastaan shakkia Balboa Parkissa ja viihtyä, toisaalta hän saattoi hengata kolmentoista isokokoisen motoristin kanssa ja tuntea kuuluvansa joukkoon. Conrad oli oppinut sulautumaan ympäristöönsä yhtä hämmentävästi kuin kameleontti viidakkoon, mutta yhtä asiaa nuorukainen ei ollut oppinut kestämään. Hiljaisuutta. Se pieni hiljaisuus, kun ystävykset eivät keksi mitään sanottavaa - se oli pientä. Mutta sellainen hiljaisuus, jossa pystyi kuulemaan oman sydämensykkeensä, se oli asia erikseen. Sillä hetkellä ei kuulunut henkäystäkään.

Conrad istui yksinään aulassa, jossa ei ollut ketään muuta. Normaalisti siihen aikaan hän olisi musiikin tunnilla, mutta hänen epäonnekseen tunti oli peruttu viime minuutilla, ja nuorimies huomasi jääneensä yksin. Jos hän ei olisi viikonloppuna onnistunut hajottamaan skeittilautaansa säpäleiksi, hän voisi tällä hetkellä onnellisesti viilettää sillä pitkin koulun pihaa. Ikävä kyllä hän ei ollut ollut humalassa yhtä koordinaatiokykyinen kuin selvin päin, ja oli typeränä mennyt vakuuttamaan kavereilleen pystyvänsä slaidiin kaiteella, vaikka oli ehtinyt juomaan lähemmäs viisitoista kaljaa. Hän itse selvisi tempusta ehjin nahoin, mutta skeittilauta ei ollut yhtä onnekas: sen dekki katkesi keskeltä kauniisti kahtia.

Muuten kyseinen ilta oli sujunut varsin mallikkaasti. Ei hän viittätoista kaljaa olisi ikinä omilla rahoillaan raaskinut ostaa, mutta keikkailtuaan pienessä jazz pubissa erään orkesterin varasaksofonistina (virka, johon hän oli päässyt musiikinopettajansa kautta, God bless his heart), yleisö oli tunkenut niitä hänen käteensä kuin liukuhihnalta. Aina kun yksi tuoppi tyhjeni, ilmestyi täysinäinen maagisesti hänen käteensä. Ei hän tietenkään kesken keikkaa ollut niitä kittaillut, mutta tauoilla senkin edestä. Kun keikka oli ohi yhdeltätoista ja palkka taskussa, meni hän jatkamaan iltaansa paikalliseen skeittiparkkiin, ja loppu onkin historiaa.

Hetken aikaa hänen muistelonsa onnistuivat hävittämään raskaan hiljaisuuden, mutta palatessaan takaisin maan päälle, todellisuus iski vasten kasvoja. Hän oli edelleen yksin. Aula oli edelleen hiljainen. Hän nojautui nojatuolissaan malttamattomasti eteenpäin, jotta saisi suoran näkymän oikealla avautuvaan käytävään. Hän ei voinut olla ainoa koko koulussa, joka vietti tällä hetkellä hyppytuntia. Ei varmasti. Jossain tuolla käytävällä, pihalla, ruokalassa - jossain oli pakko olla joku muukin, joka kaipasi jotakuta jolle jutella.

// Minäpä voisin vaikka mukaan tunkea med Jason c: //

Koulun käytävät ovat tyhjiä, kaikki ovat tunnilla. Satunnaisia lusmuilijoita näkyy jokunen nojailemassa seinään tai istumassa tuolilla tai lattialla. Yksi käytävä on kuitenkin aivan hipihiljainen; vain yhdet kevyet askeleet kaikuvat seinistä.
Jason kulkee pitkin tyhjää käytävää tapansa mukaan katse alas suunnattuna, piirustuslehtiö rintaansa vasten painettuna. Hieman poissaoleva, mutta toisaalta hämmentävän tietoinen ilme on vallannut pojan pehmeät kasvot ja ryhti on hyvä; olemus kertoo selvästi ettei tämän hiljaisen persoonan yli voi kukaan kävellä. Vasemmassa silmäkulmassa pilkottaa vaaleansinisiä vauhtiviivoja huolellisine koukeroineen ja pieniä tähtiä niiden välissä, harmaa lierihattu takaraivolla on asetettu hieman kallelleen ja rennon kauluspaidan liepeet heiluvat askelten tahdissa. Kaiken kaikkiaan Jasonin ulkomuoto on selkeän mutta persoonallisen huoliteltu, paljastaen kuitenkin pojan kenties luulevan itsestään hitusen liikoja.

Lopulta tämän eteen avautuu aula, sekin tyhjillään, lukuunottamatta yhtä, selvästi häntä vanhempaa poikaa – tai paremminkin miestä. Jasonilla on oikeastaan jo loppunut koulu, mutta oikeastaan kotiin ei olisi hoppua nyt kun oppilaat ovat tunneilla. Tuntienjälkeistä ruuhkaa tämä poika ei jäisi kuitenkaan katsomaan.
Hetken mietittyään Jason, alias JC, istahtaa yhdelle tuolille ja laskee punaruudullisen koululaukkunsa lattialle. Hänestä kolmen penkin päässä istuu tuo edellämainittu mies, ehkä hiukan tylsistyneen näköisenä. JC katselee tuota sivusilmällä tehdäkseen pikaisen analyysin päässään. Lihaksikas, itsevarman oloinen, tällä hetkellä tylsistynyt.
Sitten hän asettuu paremmin tuolilleen, kaivaa laukusta teräväpäisen lyijykynän ja avaa lehtiöstäänyhden keskeneräisistä piirroksistaan. Siinä seisoo selkeäpiirteinen mies sädekehä päänsä päällä ja pirunhäntä jalkojen sivussa pilkottaen. Vain kasvot ja kämmenet puuttuvat. Jason vilkaisee jälleen lähellään istuvaa tuntematonta, lihaksikasta ihmistä, ja hetken mietittyään avaa suunsa.
"Voisitko sä kattoo hetken tännepäin? Haluisin piirtää sun naamas tähän mun kuvaan mut se ei oikein onnistu jos sä liikutat sitä koko ajan eri suuntiin. Ihan hetki vaan.."
Ääni tulee pojan suusta hiljaa mutta varmasti, ja katse on kohdistettu lattiaan. Kuten aina ennenkin.

- jipii! :> -

Nopeasti vilkaistuna käytävä näytti aivan yhtä tyhjältä kuin hetkeä aiemmin, mutta juuri kun Conrad oli kääntämässä katseensa muualle, huomasi hän silmäkulmastaan hahmon lähestyvän. Käytävää pitkin käveli nuori poika - hän ei tunnistanut tätä nimeltä, joten päätteli pojan olevan ensimmäisellä luokalla. Tyynen rauhallisesti hattupäinen opiskelija asteli käytävän läpi aulaan, ja Conrad tajusi jossain perällä pääkopassaan tuijottavansa tätä ehkä turhankin innokkaasti. Hänellä ei ollut tapana ujostella katsekontakteja tai kontaktia ylipäänsä, mutta ymmärsi hyvin, mikäli muut eivät olleet asian kanssa yhtä sinut. Siksi hieman vastentahtoisesti hän käänsi katseensa takaisin syliinsä.

Tämä ei estänyt nuorukaista kuuntelemasta. Hän kuuli varsin hyvin hiljaisessa aulassa, kuinka kenkäparin askellus lakkasi hetkeksi, suuntautuen sitten nojatuoleja kohti. Conrad teki mielessään epämääräisen tuuletuksen, sillä vaikka tulokkaasta ei olisi hänelle juttuseuraa, edes tämän läsnäolo helpotti Conradin oloa suunnattomasti. Hän kohotti katseensa sylistään, vilkaisi pikaisesti lähietäisyydelle istahtanutta poikaa, ja rupesi taas määränpäättömästi vilkuilemaan muualle ympärilleen. Hän analysoi pojan kuuluvan mitä luultavimmin taviksiin - tämä ei ulkonäöltään tuntunut istuvan mihinkään muuhun klikkiin. Emoihin ehkä, mutta herkästä olemuksestaan huolimatta pukeutuminen ei vastannut täysin hänen mielikuvaansa emopojasta.

Conradin levottomat pohdinnat keskeytti se, kun vieras nuorukainen alkoi yhtäkkisesti puhumaan. Hänelle… luultavasti. Conrad käänsi lievästi hämmentyneen katseensa puheen suuntaan, ja vaikka toinen ei katsonut häntä silmiin, vaan maassa siintävään lattiaan, oli silti selvää, että pyyntö oli kohdistettu hänelle. Tai ehkä mielikuvitusolennolle. Jos sellaisilla edes oli kasvot, mikä oli epätodennäköistä.
“Toki”, Conrad vastasi tyynesti, kykenemättä kuitenkaan täysin peittämään pienoista kummastustaan. “Mitä sä piirrät? Saanko nähdä?” Kuten miehenalulle oli tyypillistä, hän nousi nojatuolistaan jo ennen kuin oli saanut kysymykseensä vastausta. Mikäli toinen tahtoi piirtää hänestä näköispiirroksen, Conradin kirjoissa oli täysin hyväksyttävää saada ensin nähdä millaisen taiteilijan tielle oli osunut. Ei häntä haitannut vaikka toinen havainnollistaisi hänet tikku-ukon olemuksessa: hän kun ei muutenkaan tiennyt taiteesta mitään, niin oli turha lähteä muiden teoksia arvioimaan.

Toisen itsevarmuus ja välittömyys aiheuttaa Jasonin pääkopassa hieman epävarmuutta, mutta hän päättää kuitenkin tehdä nyt teoksensa valmiiksi. Myöntävän vastauksen saatuaan poika on kääntymäisillään sivuttain tuoliin saadakseen paremman näköyhteyden malliinsa, mutta mallipa päättääkin tulla jo turhankin lähelle, katsomaan kuvaa. Jason näyttää tuolle lehtiötään ihan mielellään, ja vaikkei poika mikään jutustelutyyppi olekaan, vastaa hän yleensä kaikkiin kysymyksiin kohtalaisen suoraan.
"Tää on yks mun näkemyksistä hyvän ja pahan stereotyyppisistä ruumiillistumista. Sädekehä kuvaa tietysti hyvää ja pirunhäntä pahaa. Ja tää hahmo on sen takia tämmönen ruikku että se hyvän ja pahan ristiriita mikä sen sisällä koko ajan hallitsee, imee kaikki sen voimat".
Pojan sormet kulkevat selityksen mukana pitkin piirrosta, sädekehästä häntään, tällä kertaa harvinaisen onnistuneisiin korviin ja niin edespäin.
"Ja tällä on siks vaan lannevaate päällä, että yritin silleen kuvata sitä heikkoutta ja hajonnutta mieltä mikä sillä varmaan on".
Ei, tältä taiteilijalta ei koskaan saa vastausta tyyliin "no tää nyt on vaan tällanen..". Mies kysyi kysymyksen, ja siispä JC siihen sitten vastaa.
"Luultavasti tän kuvan nimeksi tulee Radon. Musta se kuvaa tätä aika hyvin. Tää on jo melkein valmis, kämmenet ja naama puuttuu, ja sit mun pitää varmaan vielä parannella vähän noita polvia..."
Pieni hymy kohoaa Jasonin huulille tämän kertoessa kuvastaan. Kyllä, taiteesta hän nauttii ja siitä hän on valmis puhumaan vaikka kuinka kauan. Lopulta hänen katseensa siirtyy seuraamaan niinkutsutun juttukaverinsa kasvoja – kuitenkin silmät tarkasti väistäen – , ja käsi alkaa muodostamaan paperille huulten yläreunaa.
"Mä en siis ajatellu mitenkään että sä näyttäsit sopivan riutuvalta tähän kuvaan tai mitään, satuit vaan paikalle.." poika hymähtää katseen siirryttyä takaisin paperiin seuraamaan ohutta, huolellista kynänjälkeä. Pää kallistuu hieman ja silmät kapenevat JC'n keskittyessä tarkkaan tekemiseensä.

Piirtäminen etenee verkkaisesti, mutta kynän liike on varmaa, eikä näytä tekevän erityisemmin virheitä. Vasemman käden piirtäessä keskittyneesti, jäljelle jäävän käden sormet leikkivät lehtiön kulmalla saaden aikaan napsahtelevan äänen, joka tasaisuudellaan rauhoittaa pojan mieltä ja helpottaa keskittymistä entisestään. Hetkeksi hän lopettaa piirtämisen potkiakseen syvänsiniset tennarit jaloistaan tuolin alle, ja heiluttelee sitten varpaitaan niiden oltua koko päivän kengissään. Lyhyt huokaus, ja piirtäminen jatkuu taas. Kasvojen luonnos olisi pian valmis, sitten mallia ei enää tarvittaisi ja kumpikin olisi taas vapaa lähtemään.

Jason tuntee varpaissaan lämpimän auingonsäteen joka siilautuu ikkunasta, eikä voi olla hetkeksi sulkematta silmiään. Lämpö on rauhoittava, ja se valtaa hetkeksi koko kehon saaden olon raukeaksi ja ihanaksi. Poika laskee kummatkin kätensä syliin ja nojaa päänsä tuolin selkänojaan. Pieni huokaus karkaa huultenraosta.

Conrad kuunteli kiinnostuneena pojan selittäessä teoksensa symboliikkaa ja nyökkäili vähäeleisesti. Hän ei tosiaankaan tiennyt taiteesta juurikaan mitään, mutta osasi silti arvostaa sitä pohdinnan määrää, joka teoksessa oli takana. Hänen oma mielensä tuskin olisi pystynyt niin syvällisiin tulkintoihin, olihan hän ihmisenäkin käytännönläheisempää tyyppiä.

Uusi tuttavuus oli selittänyt hyvin tyhjentävästi teoksensa sisällön, mutta yksi kysymys jäi kaihertamaan Conradin mieltä. “No? Kuinka sille sitten käy? Tuleeko siitä paha vai hyvä, vai elääkö se aina ristiriidassa itsensä kanssa?” hän uteli, vetäen sitten lähimmän nojatuolin alleen. Häntä hämmästytti jollain tapaa se, miten nopeasti hän kykeni samaistumaan toisen hahmotelmaan. Kuten piirroksen hahmo, myös Conrad tunsi olevansa monen tulen välissä, eikä tiennyt kehen tai mihin turvautua. Jos hänen sielunsa olisi ihminen, se näyttäisi varmasti yhtä riutuneelta ja kärsivältä kuin piirros. Conradin läpi vilistivät kummat kylmät väreet - kukaan ei ollut ollut niin lähellä hänen syvintä olemustaan kuin tämä poika. Eikä tämä edes tiennyt sitä.

Conrad seurasi, kuinka pojan kädet kuljettivat kynää tottuneesti pitkin paperin pintaa, eikä voinut olla ihailematta tätä. Hänestä oli mieletöntä se, miten erilaisia lahjoja ihmisillä oli, ja kuinka helposti omat lahjat saattoi omassa mielessään mitätöidä. Katsoessaan kuinka toinen omistautui intohimolleen, piirtämiselle, Conradin sormet alkoivat välittömästi syyhyämään saksofonin näppäimiä. Perkele, ja juuri tänään kaikista päivistä musiikin tunnin täytyi olla peruttu.

Aivan yllättäen taiteilijasielu päätti pitää pienen tauon. Conrad seurasi, kuinka toinen lepuutti kasvojaan auringonvalossa, ja kurtisti aavistuksen verran kulmiaan. Jännä persoona, kieltämättä. Ja hyvin kiehtova. Hän jumittui hetkeksi miettimään toisen nimeä ja tajusi, etteivät he olleet missään välissä kunnolla esittäytyneet. “Mä olen muuten Conrad. Conrad Marek, oon kolmonen.” Normaalisti hän olisi ojentanut kättään kättelyä varten, mutta jätti nyt syystä tai toisesta eleen väliin. Ehkä se olisi ollut turhan myöhäistä. Lämmin hymy levisi kuitenkin nuorukaisen huulille, joka paikkasi hieman huolimatonta esittäytymistä.

Miehen kysymys saa Jasonin hetkeksi hiljaiseksi. Tuota seikkaa hän ei ollutkaan miettinyt.. "En tiedä" ei kuulu tämän pojan sanavarastoon, joten viitisen sekuntia mietittyään hän sanookin:
"Luultavasti ennemmin tai myöhemmin sen voimat ehtyy kokonaan, ja sitten se kuolee ihan vain henkiseen uupumukseensa. Eihän tollasta vaan voi kukaan kovin kauaa kestää". Selitys tulee itsevarman oloisesti, mutta kieltämättä poikaa jää vaivaamaan se, että niin harvoin ajattelee taiteessaan sen tulevaisuutta. Menneisyys kyllä pohditaan aina perinjuurin, mutta tulevaisuus jää usein kokonaan miettimättä.

Toisen esittäytyessä jää JC äänettömästi maistelemaan nimeä. Conrad.. Koskaan aiemmin ei tuollaista nimeä ole kyllä kävellyt vastaan, mikä pistää melkein harmittamaan, sillä Jasoneita kyllä piisaa, vaikka poika olisi aina halunnut jonkin harvinaisemman, persoonallisemman nimen. Sellaisen joka jää mieleen, jollaista voi tavata vain yhden koko maailmassa.
"Mä oon vaan Jason.." hän mutisee aavistus katkeruutta äänessään.
"Tai JC, miten tykkäät".
Jason avaa silmänsä ja vilkuilee silmänurkastaan Conradin kasvoja, joita kaunistaa ystävällinen hymy. JC'nkin suupieli nytkähtää lähes olemattomasti, mutta varsinaista hymyä ei toistaiseksi suoda. Sen sijaan olemus muuttuu rennommaksi ja tietyllä tapaa hyväksyvämmäksi. Yleensäkään tällä taiteilijanalulla ei ole tapana ilmaista tunteita kasvoillaan, vaan käyttää olemusta ja asentojaan, kehonkieltään siihen tarkoitukseen.
Yhtä asiaa täytyy kuitenkin vielä kysyä..
"Miks sua kiinnostaa niin paljon?". Äänensävy ei ole oudoksuva, vaan hyväntahtoinen ja kiinnostunut, sillä yleensä kukaan ei kysy hänen taiteestaan sen kummemmin, ja jos kysyy, kyllästyy kysymyksen esittänyt noin puolessa välissä selitystä ja lähtee pois. Mutta Conrad on selkeästi jotenkin.. erilainen. Aidosti kiinnostunut.

Conrad nyökkäsi ja mutristi huuliaan aavistuksen verran harmistuneesti. Hän ymmärsi kyllä, miksi poika piti paperille piirretyn hahmon tulevaisuutta niin synkkänä kuin piti, mutta ei silti halunnut ymmärtää. Sen jälkeen, kun oli kerran onnistunut rinnastamaan itsensä tuohon ilottomaan piirrokseen, oli mahdotonta vältellä ajatusta: oliko hänenkin tulevaisuudenkuvansa yhtä lohduton? Conrad ravisti välittömästi epämiellyttävän ajatuksen pois mielestään, kuten hänellä oli tapana. Hän oli kerännyt kaikki pahat ajatukset isoon salakammioon hänen mielensä perukoille, valmiina käsiteltäviksi, mutta tuskin ne silti päivänvaloa koskaan näkisivät.

“Jason”, Conrad toisti edelleen kohteliaasti hymyillen. Hetken ajan hän kuvitteli näkevänsä toisenkin pojan huulilla hymynkareen, mutta yhtä nopeasti kuin hän sen tiedosti, oli se hävinnyt. Hän antoi oman hymynsä hyytyä verkkaisesti, ja kohotti levottomasti katseensa kattoon. Hän oli juuri uppoamassa uudelleen pohdintoihinsa, kun toinen esitti hänelle kysymyksen.

Kysymys sai hänet hätkähtämään tahattomasti. Pikaisesti rento, hyväntuulinen katse sai uuden, varovamman sävyn, jäämättä kuitenkaan harmaisiin silmiin sydämenlyöntiä pidemmäksi ajaksi. Turhaan hän meni varuilleen toisen viattomasta kysymyksestä! Conrad ei siitä huolimatta voinut reaktiolleen mitään - hän ei pitänyt siitä, kun ihmiset tahtoivat tietää hänestä jotain arkisista asioista poikkeavaa. Ei hän puhunut itsestään mielellään, eikä kukaan liiemmin hänen kuulumisiaan kysellytkään.

Conrad ei silti aikonut vain hypätä kysymyksen yli tylysti. Tavallista pidemmäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen hän vastasi vain: “En tiedä, mä oon utelias persoona”, mikä oli myös hyvin totta, mutta ei vastannut Jasonin esittämään kysymykseen lainkaan. Ainakaan totuudenmukaisesti.

“Mun tekee mieli kahvia”, Conrad töksäytti välttääkseen kiusallisen hiljaisuuden. Hän tiesi, että epämääräinen vastaus ei kuulostanut vakuuttavalta, ja paras tapa saada toisen huomio pois lisäuteluista oli vaihtaa äkisti puheenaihetta. “Sua ei varmaan haittaa, jos käyn hakemassa ittelleni tosta automaatista semmosen? Voidaan sit taas jatkaa.” Conrad hymyili jälleen - tällä kertaa kylmäkiskoisesti -, nousi nojatuolistaan ja taskunpohjaltaan kolikkoja kaivellen harppoi kohti automaattia.

Jason ei olisi huomannut kysymyksensä tehneen minkäänlaista vaikutusta Conradiin, mutta siinä vaiheessa kun tuo oli jotenkin hätäisen oloisesti menossa hakemaan kahviaan, alkoi hänkin miettiä. Jokin hänen kysymyksessään oli selvästi vaikuttanut mieheen häiritsevästi, mutta poika ei millään saa päähänsä mikä hermostuneisuuden syy voisi olla.
"Hmm.." JC hymähtää, osittain myöntäväksi vastaukseksi toisen kahvituuminnoille, mutta lähinnä tuo epämääräinen hymähdys ilmaisee pojan tekevän ankaraa ajatustyötä päässään.

Jason tarkastelee mietteissään tuota yhtäkkiä varsin mielenkiintoiseksi muuttunutta lihaskimppua alta kulmiensa. Yhtäkään selityksentapaistakaan Conradin käyttäytymiselle ei kuitenkaan tunnu löytyvän.
Ei, tämä nuori ajattelija ajattelee aina ajatuksensa ratkaisuun saakka. Niin nytkin.
"Mikä suhun nyt iski? Ei tää nyt niin huono mun mielestä oo.." poika on katselevinaan piirrostaan arvioivasti, yrittäen kuitenkin vain saada miehen puhumaan. Hän yrittää parhaansa mukaan puhua sellaisella äänensävyllä, sanansakin tarkkaan valiten, ettei kysymys saisi toista sulkeutumaan enempää.

Jason ottaa taas paremman asennon ja alkaa nyt hitaammin hahmotella varsinaista lopputulosta nopeiden hahmotelmien päälle. Silloin tällöin kynä karkaa jonnekin olkapäiden seutuville lisäämään varjostusta tai pari ääriviivaa lisää. Kovin kauaa taiteilijanalku ei kuitenkaan jaksa piirtää, sillä tietää ettei jälki olisi yhtä puhdasta nyt, kun mielessä on jotain aivan muuta.
Hän rypistää kulmiaan mietteissään tyytyen vain katselemaan kuvaansa pää hieman kallellaan. Häiritsevää. Todella häiritsevää....

// Valitan, jäi vähän lyhykäiseksi.. :c //

- eipä toi mitään! hyvä vaan ettet väkisin yritä jaaritella :> -

Conrad tunki turhan hätäisesti kolikkoja kahviautomaattiin, yrittäen rauhoittaa kiivaaksi muuttunutta mielentilaansa. Hän ei edes katsonut minkä kahvin valitsi, painoi vain ensimmäistä sormen kohdalle osunutta painiketta ja toivoi, ettei se olisi ainakaan kofeiiniton. Kone alkoi hurista miellyttävän rauhallisesti, mikä sai Conradin henkäisemään jo huomattavasti rennompana.

Kahvin valmistuttua hän otti sen mukaansa ja palasi takaisin nojatuoliin. Jasonin udellessa, mikäli Conrad piti hänen piirrostaan huonona, kohosivat hänen kulmakarvansa yllätyksestä sentin tai pari. Oliko toinen tosiaan noin huono ihmislukija? Toisaalta, tuo ei ollut vielä kertaakaan katsonut häntä kunnolla silmiin, joten ehkäpä ihmistuntemus ei ollut toisen suurin valtti.

“Ei!” Conrad huudahti pikaisesti paikatakseen toisen väärät luulot. “Ei, herranjestas, ei. Toi on ihan törkeen hieno, usko pois. Mä vain---”
Niin, mitä? Conrad jätti lauseensa kesken, koska ei vain osannut jatkaa sitä; ei hän osannut selittää omituisia tuntemuksiaan. Ja vaikka olisikin, hän tuskin olisi kehdannut niitä ääneen lausua. Niinpä hän antoi katseensa lipua kahvikuppiinsa heijastuviin kasvoihin ja toivoi, ettei Jason takertuisi hänen hämäriin vastauksiinsa. Kaikkein vähiten Conradia huvitti aloittaa itsetutkiskelu sinä - varsin ankeana - arkipäivänä.

Conrad puristi huulensa yhteen tiukaksi viivaksi. Hän katsoi kelloa ja harmitteli sitä, miten hitaasti sen viisarit tuntuivat liikkuvan. Hän tahtoi palata takaisin normaaliin arkeen, jossa ketään ei kiinnostanut se, miten hän tänään voi.

Jason odottaa hetken, aikooko mies lopettaa lauseensa, mutta kun ei varsinaista vastausta ala kuulua, kohottaa hän lopulta katseensa jonnekin toisen kasvojen seutuville ja kohottaa toista kulmaansa. Ele on kuitenkin lähinnä ystävällisen kiinnostunut, ja suu menee mietteliäästi hieman mutruun. Ei, ihmistuntemus ei kuulu varsinaisesti JC'n vahvuuksiin.

"Sä vain...?"
Poika tuijottaa seinää Conradin takana, juuri ja juuri ohittaen tuon kasvot katseellaan. Koskaan aiemmin ei ole kukaan noin voimakkaasti reagoinut hänen tuherruksiinsa.
"Näätkö sä tässä jotain?" hän nyökkää kuvansa suuntaan.
"Mä haluisin tietää, koska olis kiva kuulla mitä mä oon tähän oikeestaan piirtäny mitä en ite käsitä..".
Jason alkaa selata lehtiötään.
"On täällä mullekin henkilökohtaisia kuvia. Tai siis no.. Kaikkihan nää on jollain tasolla henkilökohtasia, mut sellasia joilla on erityistä tunnearvoa.. Esimerkiksi tää".
Hän pysäyttää selauksensa kauniin tytön kohdalle. Hahmo on nuori, makaa sängyllä lukien kirjaa ja hymyilee hieman toisella suupielellään. Piirros on väritetty huolellisesti puuväreillä, mikä on harvinaista Jasonin yleensä täysin mustavalkoisissa kuvissa. Piirroksen nurkassa on terraario, johon on piirretty tarkoin yksityiskohdin kaksi pienenpientä jyrsijää.
"Tää on mun sisko. Se on mulle järjettömän tärkeä", JC liu'uttaa sormiaan pitkin tytön siroa vartaloa, vieden sitten sormensa nurkkaan.
"Ja tuolla on mun gerbiilit, Nano ja Midi. Ne on tosin jo lopetettu kumpikin".
Hän kohottaa katseensa taas lehtiöstä, ja jatkaa:
"Mun pointti on se, että mä osaan kyllä piirtää henkilökohtaisia kuvia itelleni, mutta ikinä ennen en oo piirtäny kuvia, jotka olis henkilökohtasia jollekin muulle.."

Katse laskeutuu taas mietteliäänä lattiaan.

Kun Jason kysyi, mikäli Conrad näki hänen piirustuksessaan jotain, ei nuorukainen vastannut mitään. Hän tuijotti edelleen kahvikuppiinsa värähtämättä. Kunpa toinen tajuaisi, miten vähän hän tahtoi tästä aiheesta puhua, ja että he voisivat vain jättää asian sikseen… Miksi hänen pitäisi kertoa itsestään, kun hän ei tiennyt Jasonistakaan yhtään mitään?

Se ei pitänyt kauaa paikkaansa. Yhtäkkiä taiteilijapoika alkoi selaamaan lehtiötään vauhdilla, jättäen sen kohtaan, johon oli piirretty sievä, nuori tyttö. Conrad katseli teosta silmäkulmastaan ja joutui pidättämään haluaan henkäistä äänekkäästi. Piirros oli äärimmäisen huolellisesti väritetty, eikä siitä tuntunut puuttuvan yhden ainoata varjostustakaan. Conrad kohotti katseensa hetkeksi Jasonin kasvoihin, kykenemättä täysin tulkitsemaan hänen senhetkistä ilmettä.
“Mutta… Ei toi oo samalla tavalla henkilökohtaista kuin se, mitä uudempi piirros on mulle.” Skeittari lausui sanansa niin nopeasti, että ehti miettiä sanomaansa vasta liian myöhään. Hänen silmänsä suurenivat kauhistuksesta, ja järkyttynyt katse laskeutui takaisin kahvikuppiin, josta Conrad otti huolimattoman hörppäyksen. Kuuma kahvi poltti hänen kielensä, mutta häpeä peitti kivun alleen. Ei ollut lainkaan hänen tapaistaan möläytellä asioita, varsinkaan tällaisia.

Haastavasti Conrad kohotti katseensa taas pojan kasvoihin ja tokaisi: “Sä tiedät jo liikaa. Sovitaan, ettet ikinä kuullutkaan musta, me ei ikinä tavattukaan. Joistain asioista ei vain voi keskustella, vaikka kuinka haluaisi.” Hänen teki mieli heti siltä istumalta lähteä ja jättää koko tilanne taakseen, mutta ei voisi tehdä niin ennen kuin toinen lupautuisi pitämään kaiken häiritsevän tiedon omanaan.

"Anteeksi.." Jason mutisee toisen ilmoittaessa hyvin selkeästi tahtonsa jättää tämä aihe.
"Mut.. mä vaan haluaisin tietää. Sä saat tän piirustuksen jos haluat", hän selaa takaisin ruikkuun ihmishahmoon, jolla on nyt Conradin kasvot, "mut mä en nyt ymmärrä sua. Lupaan etten kerro kellekään". Poika tietää harvinaisen hyvin liikkuvansa nyt hyvin vaarallisella ja herkällä alueella, mutta hän ei vain voi jättää aihetta sikseen.
"Mä tiedän että tää ei mulle kuuluis, mut.. silti", hän ähkäisee turhautuneena, ja lopulta, kun ei keksi muutakaan, yrittää omista kuvistaan löytää jotain minkä pointin toinen myöntäisi samantyyppiseksi kuin omansa. Ensin takaisin kuvaan pojan siskosta.. Onneksi Jasonin ei ole kovin hankala enää puhua aiheesta.
"Totanoin.. oikeestaan mun siskokin on jo kuollu muutama vuosi sitten, joten nimenomaan siks tää on mulle niin tärkee kuva. Ja öm.." JC selailee lehtiötään hieman hermostuneesti, miettien, kuinka paljon itsestään voisi kertoa tuolle käytännössä täysin tuntemattomalle miehelle.

Lopulta hän pysäyttää selailunsa hyvin epämääräisen kuvan kohdalle. Kuva on pelkällä lyijykynällä piirretty, kuten suurin osa Jasonin kuvista, mutta tämä piirros on paljon täyteen ahdetumpi kuin yleensä. Ensivaikutelma on lähinnä pelkkä kasa viivoja sinne tänne, mutta tarkemmin katsottaessa alkaa kuvasta erottua minimaalisia yksityiskohtia.
"Mä piirsin tätä noin 7 kuukautta, ja yritin sisällyttää koko elämäni tähän yhteen kuvaan. Ihan kohtalaisen hyivn se onnistukin.."
Ei, koko kuvaa ei poika aio selittää kellekään, mutta joitain pääkohtia voisi kertoakin.
"Tässä mun sisko kuoli", Jason alkaa taas liu'uttaa sormiaan pitkin kuvaa, pysähtyen pienen pilven kohdalle. Pilven sisään on piirretty kuusimetsää, jonka yläpuolella loistaa melkein täysikuu. Pilvestä tippuu hyvin tummiksi väritettyjä pisaroita, jotka valuvat suoraan alapuolella olevan liioitellun söpöksi piirretyn otuksen selkään.
"Noi veripisarat valuu ton niskaan siks, että mun gerbiilit joutu altavastaaviksi sen kuoleman jälkeen, kun laiminlöin niiden hoitoa joksikin aikaa".

Ei, eieieieiei, miten tyhmä voitkaan olla, Jason-rukka! Poika tietää varsin mainiosti siirtyneensä alueelle, joka ei kuuluisi kummallekaan heistä. Liian lähellä Conradin reviiriä, liian avoimena omastaan. Miksi hän kertoo kaiken tämän, jäänee jopa hänelle itselleen mysteeriksi, koska yleensä tätä kyseistä kuvaa ei edes näytetä kellekään, saati sitten selitetä sen symboliikkaa. Poika on nyt ottanut Conradin vastalauseen kuin haasteena, johon on vastattava. Niinpä tämä yleensä kuitenkin hienovaraisena pysyvä, ujokin poika on valmis menemään aivan liian pitkälle sanomisissaan päästäkseen jyvälle toisen pointista.

Yhtäkkiä JC kuitenkin jähmettyy paikoilleen ja nielaisee väkinäisesti. Jokin hyvin selkeä ajatus pompahtaa hänen mieleensä, ja hetken ajateltuaan homma alkaa seljetä.
"Ai, tajusin..." hän kuiskaa lähes äänettömästi ja selaa takaisin aliravittuun, Conrad-kasvoiseen henkilöön, joka näyttää kärsivältä, väsyneeltä sisällään riehuvaan sotaan. Hetkeksi Jason jää vain tuijottamaan piirrosta aivot raksuttaen. Selitys tainnee olla yllättävän yksinkertainen. Voisiko tosiaan olla, että tuo reippaan näköinen nuorimies näkisi kuvassa jotain itsestään.. Jotain, mikä pysyy hänen sisällään, mitä ei näytetä jokaiselle vastaantulijalle.

Hetken ajateltuaan taiteilijapoika ottaa lyijykynänsä taas esiin ja sanoo mahdollisimman arasti ja varovaisesti:
"mä oon pahoillani.. en.. tota, tajunnu ajoissa... Muthei, tää kuvahan ei oo vielä valmis. Kämmenet puuttuu, kasvotkin on vähän vaiheessa vielä ja kaikkea voi kumittaa. Joten mitä sä haluisin että mä tähän piirrän?".

Conradin kävi Jasonia sääliksi. Hän tiesi, miten raivostuttavalta mahtoi tuntua, kun toinen ihminen hänen laillaan vain sulkeutui, ilman mitään perusteluja. Eikä kyse ollutkaan siitä, etteikö hän olisi voinut Jasonille kertoa, miksi piti piirustusta niin henkilökohtaisena, vaan siitä, ettei hän kyennyt. Niin paljon hän oli vuosien saatossa sulkeutunut kuoreensa.

Conrad kohotti hitaasti päätään taas, kun Jason kaivoi esiin toisen piirustuksistaan. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään niin yksityiskohtaista - mikä tosin selittyi jo sillä, ettei Conrad käynyt edes taidemuseoissa. Silti se sai nuorenmiehen silmät laajenemaan kunnioituksesta: hän ei itse malttanut ikinä pysyä viikkoakaan kiinni samassa työssä. Musiikin suhteen hän oli samanlainen. Mikäli soitto ei sujunut muutaman päivän päästä niin kuin sen piti, Conrad luopui koko kappaleesta. Tällä pojalla oli paljon, josta Conradin olisi syytä oppia.

Aina, kun Jason mainitsi sanan kuolema, Conradin lävitse meni kylmät väreet. Hän ei ollut menettänyt ketään itselleen läheistä koskaan, mutta kun vain kuuli menetyksen aiheuttaman ahdingon toisen ihmisen äänestä, oli hänen olonsa tukala. Se meni ehdottoman henkilökohtaiseksi. Ja jostain syystä, juuri sillä hetkellä, Jason avautui hänelle omista henkilökohtaisista kokemuksistaan. Se oli jollain tapaa niin koskettavaa, niin loistava kunnianosoitus, että Conradilta hävisi ääni. Mitä hänen olisi kuulunut tehdä? Taputtaa toista selkään, nyökkäillä? Hän koki parhaaksi jättää toiselle tilaa, sillä niin olisi toivonut itseäänkin kohdeltavan.

“Mä olen… pahoillani” oli lopulta ainoa asia, jonka skeittari sai artikuloiduksi. Se ei ehkä ollut paljon eikä missään nimessä suurieleistä, mutta se oli aitoa. Conrad katsoi vuoroin toisen sylissä lepäävää teosta, vuoroin Jasonia, jota elämä ei tuntunut kohdelleen silkkihansikkain. Samassa hänen omat ongelmansa tuntuivat niin mitättömiltä, että oli suorastaan naurettavaa, ettei hän saanut niitä suustaan sanotuksi.

Eikä hänen ilmeisesti tarvinnutkaan mitään selittää. Kuin salama kirkkaalta taivaalta oivallus näytti iskeneen Jasoniin ja hädissään Conrad käänsi päätään muualle kun tuo selasi muotokuvan takaisin arkille. Hän hörppäsi kahvia ja koetti näyttää siltä kuin ei olisi huomannutkaan taiteilijapojan äkkinäistä reaktiota. Kuinka paljon Jason tajusi? Jos poika oli kuunnellut tarkkaan hänen puheitaan, niin saattoi tuo tajuta aika paljonkin. Vaan ei sitä, miksi. Miksi Conradista oli tullut sellainen kuin hän oli. Toisaalta, osasiko hän itsekään selittää sen tyhjentävästi?

Jason oli ilmeisesti päättänyt lopettaa utelunsa, mikä hämmästytti Conradia. Hänestä tuntui kummalta se, miten paljon toinen oli hänelle suostunut avautumaan, kun taas Conrad pysyi määrätietoisesti vaiti. Se oli ahdistavaa. Kuin olisi saanut parhaalta ystävältä joululahjan, mutta unohtanut antaa sellaisen itse. Hänen oli pakko sanoa jotain; jotain, mikä saisi hänet tuntemaan olonsa paremmaksi.
“Sä oot oikeessa. Mä näen tossa kuvassa syvemmän merkityksen, mä nään siinä itteni. Mun koko elämä on tuntunut yhdeltä päämäärättömyydeltä, kukaan ei oo koskaan antanut mulle tieviittoja elämään. Ja se repii mua sisältäpäin.” Sitten Conrad vaipui syvään hiljaisuuteen, pystymättä edes katsomaan Jasoniin päin. Noin vain hän oli pukenut sanoiksi elämänsä suurimman dilemman. Hän oli ottanut mielensä syövereistä ne kipeimmät asiat, muodostanut niistä yhden eheän kokonaisuuden ja tuonut ne auringonvaloon. Mutta toiste niin ei kävisi.

Sen Conrad päätti siltä istumalta.

Kynä alkaa liikkua paperilla. Alkuun epävarmasti, mutta pikkuhiljaa luonnostelu muuttuu varmemmaksi ja ikään kuin helpommaksi. Hahmon taakse alkaa muodostua muutamia kylttejä, joista roikkuu kaikenlaista epämääräistä sälää, kuten nallekarhuja, helminauhoja, veitsiä ja niin edespäin, mitä nyt päähän sattuu pälkähtämään. Lopulta Jason antautuu työhönsä taas täysin sydämin, vaikkei voikaan tietää miltä toisesta tarkalleen ottaen tuntuu, mitä tuo ulospäin katsottuna reippaan ja iloisen miehen mielessä liikkuu. Hahmon kämmenet piirtyvät nyrkkiin, toiseen käteen tulee pieni tikari, ja sädekehän ympärille kietoutuu piikkilanka, joka jatkuu hahmon vartaloa pitkin aina häntään asti. Kyltteihin Jason kirjoittaa "Go there", "Come here", ja viimeiseen.. "Don't move". Toisen käden nyrkkistä tippuu jotain nestettä, kuin nyrkissä olisi juusto, josta puristettaessa alkaa valua vettä. Hetken mietittyään taiteilijapoika piirtää vielä kauas taustalle ihmisten siluetteja, joista ei voi päätellä oikeastaan mitään. Hahmon ympärille tulee lisää ja lisää ihmisiä, kunnes paperi on aivan täynnä. Pieni, surkea hahmo ihmisten keskellä, jota kukaan ei näe.

Lopulta Jason nostaa katseensa paperista, laskee kynän syliinsä ja ravistelee kättään poistaakseen jännityksen. Harmaanvihreät silmät tarkastelevat kuvaa arvioivasti.
"Mä en osaa sanoa mitä sä ajattelet, miltä susta tuntuu tai mitä sä toivoit mun piirtävän, mutta mä voin nyt sanoo yrittäneeni".
Huolellisesti ja varoen poika repii sivun irti lehtiöstään ja laittaa sen Conradin tuolin käsinojalle. Katse osuu hetkeksi miehen silmiin, mutta pakenee samantien alas.
"Sä voit ihan ite tulkita sen piirroksen miten haluat. Mut pidä hyvänäs vaan, tää keskustelu opetti mulle paljon".

Jason laittaa kynänsä penaaliin ja sitä myöten laukkuun, ja sulkee vetoketjun. Hetken venyteltyään hän nousee ylös ja kääntyy vielä uuden tuttavansa puoleen. Pienen, äänettömän henkäyksen jälkeen JC kohottaa katseensa kohdatakseen toisen silmät noin sekunnin ajaksi, väläyttää veikeän, vinon hymynsä ja kääntyy lähteäkseen.

Se, mitä katseessa näkyi, ei ollut luottamusta, varauksettomuutta tai välittämistä. Sillä hetkellä pojan silmistä kuvastui kiinnostus, ehkä hienoinen ihailu, sekä toive, että nämä kaksi omituista sielua kohtaisivat joskus uudelleen.

Conrad huomasi silmäkulmastaan, kuinka Jason ryhtyi jatkamaan luonnosteluaan. Siitä huolimatta hän ei kohottanut katsettaan - hän oli edelleen täysin pöyristynyt hetki sitten lausumistaan sanoista. Hän antoi syvän hiljaisuuden vaipua aulan ylle, vaikka juuri sitä vihasikin, mutta tällä kertaa hiljainen kynän raaputus ja ajatusten myllerrys saivat äänettömyyden katoamaan.

Piirros oli hetken kuluttua valmis. Conrad ei vastannut mitään pojan sanoihin, mutta käänsi päätään sen verran, että näki käsinojalle ilmaantuneen paperin selvästi. Koko teoksen yleisilme oli muuttunut huomattavasti: enää katse ei osunutkaan automaattisesti keskiön yksinäiseen hahmoon, vaan sitä piti hetki etsiä. Se erottui silti joukosta yksityiskohtaisuudellaan, ja Conrad huomasi Jasonin lisänneen siihenkin uusia elementtejä. Työ oli sanalla sanoen upea.

Ja Jason antoi sen hänelle! Kaunis ele häkellytti skeittarinuoren ja syvänharmaat silmät liimaantuivat toisen kasvoihin tutkivina. Hän vei vapaan kätensä (toinen piteli edelleen kahvikuppia) paperille ja työnsi sen hellästi syliinsä.
“Kiitos”, Conrad lausui karheasti ja pienesti hymyillen. Hän ei tiennyt kuuliko Jason kiitosta, niin vauhdilla toinen tuntui laittavan tavaroitaan kasaan. Silti kiitos oli enemmän muodollisuus; hän oli varma, että Jason tajusi ilmankin sitä hänen kiitollisuutensa.

Taiteilijapoika nousi tuolistaan ja ensimmäistä kertaa heidän kahden katseet kohtasivat. Katse oli lyhyt kuin salaman välähdys, mutta siitä välittyi samanlaista intensiteettiä. Sillä hetkellä Conrad ei tajunnut kuinka maaginen heidän vaatimaton tapaamisensa oli, ei tajunnut sitä ihmeellisyyttä, miten kaksi yksinäistä sielua saattoivat noin vain kohdatessaan tuottaa jotain ainutlaatuista. Tunteen, että ehkei sittenkään ollut aivan yksin.

Silti Conrad antoi toisen kääntyä pois, eikä sanonut edes näkemiin.

- tää tais olla tässä? kiiiitos pelistä ja toivottavasti pelaillaan jatkossakin! :> -

// jees, mielelläni otan joskus uusiks! Kiitos pelistä //