Your disregard is starting to melt away, just like the white snow

//Noelian asukokonaisuus~ Ja otsikko on random :-DD

Koulun käytävät huokuivat tyhjyyttään. Jokunen oppilas saattoi osua näköpiiriin, mutta katosi sitten. Vain yksi asia pystyi selittämään kyseisen tilanteen; välitunti. Ulkona oli ihana ilma, ei liian kuuma, muttei liian kylmäkään. Juuri sopiva. Kaikki olivat nauttimassa auringosta ja ystäviensä seurasta pihalla, jonka ruohokenttä oli täyttynyt oppilasrykelmistä.
Noelia Dixon nousi pihaan kurvanneen auton kyydistä, kunhan ensin kuljettaja oli rientänyt avaamaan neidilleen oven. Tyttö loi kohteliaan hymyn kuskilleen ja heilautti sulavalla ranneliikkeellä aukinaiset hiukset takaisin omalle paikalleen, katsellen ympärilleen Guessin aurinkolasien läpi. Suu mutristui hitusen, mutta palautui nopeasti takaisin normaaleihin asemiinsa.
”Hyvää koulupäivää, neiti Dixon”, kuljettaja sanoi ystävällisesti hymyillen sulkiessaan auton oven bruneten perästä. ”Tulen hakemaan teidät koulun jälkeen luisteluharjoituksiin. Käymmekö jälleen…. Krhm… sen paikan kautta?”
”Toki, toki.” vastattiin hyväksyvästi, ja kuski pujahti takaisin auton sisään, jonka jälkeen ajoi pois.

Noelia lähti sen kummempia ajattelematta suuntaamaan sisään koulurakennukseen. Tänään hänellä sattui olemaan vain pari loppupäivän tuntia, mutta oli siitä huolimatta halunnut tulla aikaisemmin kouluun. Kotona oli nimittäin menossa äidin vaatekriisi, ja tämä olikin ehdottanut, että Noelia lähtisi seuraksi ostamaan uusia vaatteita. Neiti olikin siinä vaiheessa katsonut äitiään paheksuvasti – tämä nimittäin oli pyytänyt häntä pinnaamaan koulusta, ja kieltäydyttyään karannut mahdollisimman nopeasti paikalta. Hän ei halunnut viettää mitään äiti-tytär – aikaa. Hän näin kauniisti sanottuna vihasi sitä. Äiti teki niin muodon vuoksi. Kumpikaan heistä ei todellisuudessa siitä nauttinut. Niin vain oli tehtävä, jotteivät muut ihmiset saisi väärää käsitystä heidän suhteestaan - tai oikeammin sanottuna OIKEAA käsitystä.
Korot kopisivat käytävän lattiaa vasten tummatukan kävellessä kirjastoa kohden, jonka saavutettuaan käveli sisään. Kirjastonhoitaja näytti yhtä happamalta, niin kuin aina, muttei se Noeliaa sen erityisemmin haitannut. Hänen ei tarvinnut muuta kuin vetää aurinkolasejaan alemmas ja ottaa haahkaan katsekontakti, joka sai tämän kääntämään pistävän katseensa muualle hänestä. Sen vuoksi pieni hymy karkasi tytön huulille.
Kirjastossa oli kuitenkin odotettua enemmän ihmisiä – yksikään pöytä ei ollut tyhjänä. Niinpä Noelia meni yhden pöydän luokse, istahti sen ääreen ja laski laukkunsa viereiselle tuolille. Aurinkolasit otettiin pois silmiltä ja tarkasteltiin hetki vastapäätä istuvia nörttipoikia. Miehiä… Hän ei halunnut istua miesten kanssa samassa pöydässä.
Sitten mukamas vahingossa tönäistiin pöytää ja katsottiin molempia niillä kuuluisilla jääsilmillä, joka sai pojat hyvin äkkiä keräämään kamppeensa ja lähtemään.
Jotain hyötyä oli sentään jääkuningattaren maineesta. Saipahan ainakin olla rauhassa.

Ja laukusta kaivettiin pussukka, josta vedettiin Tarot-korttipakka esiin. Oli jälleen kerran aika ennustaa tulevaa.

// Niallin vaatetus.

Niall käänsi ipodinsa äänenvoimakkuutta suuremmalle ja työnsi kuulokkeet paremmin korviinsa, lähtien ylittämään koulun etupihan nurmikenttää askeliaan musiikin tahtiin sovittaen. Ihmisparvia näytti pesiytyneen kaikkialle ympäri pihaa, eikä se ollut ihme: sää oli tänään ilmiömäisen loistava, juuri sopiva ulkona löhöilylle.
Voimatta itselleen mitään, Niall tanssi tiensä ihmismassojen lomitse, välittämättä häneen luoduista oudoksuvista katseista. Suurimman osan ajasta muut oppilaat tosin olivat kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan, mutta aina välillä joku jäi kiinni tuijottamisesta. Ruumahan se sellainen oli, mutta Niall ei laittanut pahakseen. Oli täysin mahdotonta kulkea siististi ja tasaisesti samalla kun kuunteli musiikkia: se ikää kuin tempaisi mukaansa, ja tanssia intohimoisesti rakastavana persoonana poika ei kyennyt hillitsemään itseään.
Kaiken lisäksi tänään oli hyvä päivä. Hän oli tuntenut sen jo heti aamusta, avattuaan ensimmäisen kerran silmänsä: tästä päivästä tulisi miellyttävä ja mukava.

Pihanurmen ollessa loppusuoralla, Niall puoliksi harppasi ja puoliksi loikkasi viimeiset metrit eteenpäin katukivetykselle, jatkaen matkaansa rivakasti koulun oville ja niistä sisälle. Kuten arvata saattoi, käytävät kaikuivat tyhjyyttään: missään ei näkynyt ristin sielua. Niall paransi olkalaukkunsa asentoa vasemman olkapäänsä päällä ja suuntasi askeleensa kohti koulun kirjastoa. Hänen seuraava tuntinsa ei alkaisi vielä hetkeen, mutta poika ei ollut hennonnut jäädä kotiinkaan tällaisena päivänä: mitään hyvää ei pääsisi tapahtumaan, jos hän lojuisi huoneessaan koko päivän. Miellyttävä tunne olisi voinut mennä täysin hukkaan! Niinpä Niall oli tyytynyt kaapimaan käsiinsä saamansa koulutavarat laukkuunsa, ajatuksena parkkeerata kirjastoon kertaamaan matematiikkaa: hänen ainoa heikohko aineensa. Ehkä laskukaavat uppoaisivat vihdoin ja viimein hänen päähänsä, nyt kun poika oli jo valmiiksi asennoitunut kaikkeen positiivisesti.
Vaikka kirjastonhoitaja näytti aivan yhtä kärttyisältä kuin aina ennenkin, Niall väläytti naiselle siitä huolimatta kauniin hymynsä, saaden vastineeksi pienen suupieltenkohotuksen. Se riitti vallanmainiosti ja poika jatkoi matkaansa peremmälle kirjastoon vain huomatakseen, ettei pöytien ääressä ollut tilaa lähes nimeksikään. Yksikään pöytä ei ollut kokonaan tyhjillään, joten hänen täytyisi tunkea jonkun yksityiseen tilaan ja vallata osa pöydästä itselleen. Niall kiskaisi kuulokkeensa pois korvistaan ja sulloi musiikkilaitteen laukkunsa sivutaskuun, kävellen hieman hidastunein askelin lähemmäs pöytärykelmää. Vain parissa pöydässä oli tarpeeksi tilaa istuttavaksi, ja niistäkin toisessa istui porukka ärhäkän näköisiä rokkareita : vaikka päivä vaikuttikin lupaavalta, niin kokeilunhaluinen tai uhkarohkea hän ei sentään ollut, että olisi lähtenyt vapaaehtoisesti tunkemaan itseään tuohon väliin.

Niinpä poika kääntyi viimeisen vaihtoehdon puoleen ja seisahtui yhden tuolin luokse, laskien kätensä sen selkänojalle.
”Istun tähän, toivottavasti ei haittaa”, hän ilmoitti kohteliaasti, katsoen pöydän ääressä jo valmiiksi istuvaa tyttöä ystävällisesti. Niall ei jäänyt odottamaan vastausta, sillä vaikka se olisi ollutkin kieltävä, hän ei olisi välittänyt: missään muualla ei ollut tilaa, ja johonkin hänen oli istuttava. Poika veti tuolia taaksepäin ja istuutui sen reunalle, laskien laukkunsa viereiselle penkille. Hän kaiveli sen sisältöä hetken, vetäen matematiikankirjan, laskimen ja pari opetusmonistetta esille.
Voimatta omalle luontaiselle uteliaisuudelleen mitään, Niall vilkaisi vastapäätä istuvaa tyttöä tarkemmin ja laittoi merkille tämän siistin ulkomuodon ja jollain tapaa ylevän olemuksen: mitä ilmeisimmin tyttö kuului kermaan. Kesti hetki, ennen kuin poika ymmärsi jääneensä tuijottamaan hieman liian pitkäksi aikaa – jokin tytön sievissä kasvonpiirteissä oli kiinnittänyt hänen huomionsa.
Saadakseen muuta ajateltavaa, Niall antoi katseensa valua korttipakkaan, jota tyttö pyöritteli käsissään.
”Tarot-kortit, eikö vain?” hän kysyä möläytti. ”Minun siskoni analysoi niiden avulla nykyään lähes kaiken, hän tekee joka ilta pienen katsauksen huomista varten. Aika mielenkiintoista, täytyy myöntää.”
Niall oli täysin unohtanut klikkierot, ne olivat saaneet väistyä kiinnostuksen ja innostuksen tieltä.
”Osaatko ennustaa niillä? Osaat tietenkin, anteeksi, kyselen typeriä! Haluaisitko ennustaa jotain minulle?”
Puhuessaan poika huitaisi itseään otsaan typerän kysymyksensä ansiosta, ja nojautui lopulta lähemmäs tyttöä, odottavasti. Ehkä toinen voisi vahvistaa hänen tunteensa siitä, että tänään tosiaan oli hyvä päivä. Ei, ei hyvä, vaan loistava.

// uhuh, no sehän levis käsiin.... x,D

”Uusi tuttavuus”, mumisi Noelia hiljaa tulkiten valitsemiaan kortteja. Tulevaisuus näytti valoisalta hänen kohdallaan. Mutta että uusi tuttavuus? Se oli jo hieno uutinen… Tavallaan.. Hän oli huono tutustumaan uusiin ihmisiin, sillä kaikki tiesivät hänen jäisestä maineestaan enemmän tai vähemmän. Seurapiireissä hänet puolestaan tunnettiin hienona ladyna, jolle ei kuka tahansa mies kelvannut.
Toivottavasti uusi tuttavuus merkitsi naispuolista. Ei hän osannut olla miesten kanssa. Ei sitten laisinkaan! Hän ei tietäisi, miten päin sitä pitäisi olla, saati kuinka käyttäytyä. Se, että hänet jätettiin yksin jonkun miespuolisen henkilön kanssa, oli kuin uimataidoton heitettäisiin mereen ilman pelastusliiviä. Hän ei tiennyt, kuinka noille toisen planeetan olennoille pitäisi puhua. Hän ei tiennyt, pitäisikö yrittää luoda vielä parempi ensivaikutelma kuin yleensä. Hän ei tiennyt, mitä miesten päässä liikkui.
Ja kaikki tiesivät, millaisia miehet olivat: pinnallisia olentoja, jotka luulivat naisen naurun merkitsevän sitä, että ovat saaneet anteeksi jotain.
Hyrr… Kylmät väreet kulkivat pitkin tytön vartaloa.
Hyvä on. Pakko myöntää, etteivät kaksi miestä olleet sellaisia, nimittäin hänen isänsä ja isoveljensä. Näitä ei kuitenkaan voi laskea mukaan.

Samassa hahmo ilmestyi toiselle puolelle pöytää ja sanoi jotain. Brunette siirsi jäisen katseensa tulijaan, valmiina häätämään tämäkin pois luotaan, mutta hämmennyksekseen kyseinen herra istahti sen enempiä lupia kyselemättä pöydän ääreen. Jostain syystä tuntui, kuin joku olisi lyönyt häntä puulla päähän. Tuo poika… Vain istahti samaan pöytään hänen kanssaan. Hänen! Hänen jota kaikki miespuoliset tässä koulussa välttelivät pitkin hampain.
Jollain kierolla tavalla Noelia kuitenkin tunsi itsensä tyytyväiseksi. Jossa ei ollut mitään järkeä..
Ja kaikkein tärkeintä käytöstapaa laiminlyöden neiti vain katsoi laukkuaan kaivelevaa nuorukaista.
Kuparinruskeat hiukset, vaaleahko iho joka näytti melkein yhtä sileältä kuin hänen omansa, ja aasialaispiirteiset kasvot. Hän oli aivan varmasti kuullut toisen nimen jossain asiayhteydessä – kasvot näyttivät jollain tavalla tutuilta, muttei sillä hetkellä onnistunut muistamaan, missä. Klikin hän kuitenkin muisti: tavikset.
”Ky-kyllä”, Noelia änkytti – joka yllätti hänet itsensäkin. Ei! Hänen täytyisi olla nuiva, jäinen, saavuttamaton, että toinen jättäisi hänet rauhaan! Niin. Niin asian kuului mennä… Mutta siltikään hän ei voinut olla sellainen. Miehenalku näytti niin innostuneelta ja äänestä huokui ylitsepursuava kiinnostus hänen ennustajantaitojaan kohtaan, joten hän ei kehdannut käyttäytyä niin tylysti. Nuorukainen oli hämmentävä tapaus.

Naisenalku nojautui kauemmas pöydän äärestä herran nojautuessa hieman lähemmäs häntä. Ruskeat silmät siirtyivät nopeasti sivulle, josta ne kuitenkin siirrettiin pienen rykäisyn saattelemana takaisin vastapäätä istuvaan henkilöön.
”En ole kauhean hyvä ennustamaan..” vale. Kasvoilla käväisi anteeksipyytävä ilme. ”Joten joku toinen kerta?” sanat vain tulvivat ulos hänen suustaan. Hänen teki sillä hetkellä mieli vain vetäytyä kuoreensa ja odottaa, että nuorukainen kyllästyisi, jättäisi hänet yksikseen, jotta hän saisi koottua itsensä taas siksi jääkuningattareksi, jota kukaan ei halunnut lähestyä. Siihen rooliin oli tässä näytelmässä totuttu ja se tuntui kaikista turvallisimmalta toimintatavalta kohdata muita.
Tästä huolimatta Noelia kohottautui istumaan paremmin tuolillaan, risti jalkansa ja nosti ylpeän näköisesti päätään, vaikka todellisuudessa kuikuili vain toisen kirjaa muistiinpanoineen.
”Matematiikkaa?” kysyttiin, kun oltiin vihdoinkin saatu hämmästyneisyys karkotettua niin kasvoilta, kuin myös elekielestä. Äänikin oli huomattavasti vakaampi. Kädetkin asteltiin hienostuneesti rentoon puuskaan – tosin ennen sitä päätä heilautettiin, jotta saatiin takaa karanneet hiuskiehkurat takaisin paikoilleen. Hän ei pitänyt siitä, että hiukset valuivat sivuille. Käsivarttaan vasten Noelia tunsi kämmenselkänsä minimaalisen kuivaksi, joten siirsi huomionsa viereisellä tuolilla kököttävään laukkuun, josta löytyi käsirasvapurkki. Oikealla kädellä siirrettiin hiuksia korvan taa, ennen kuin purkista puristettiin pieni määrä rasvaa kämmenselälle ja sitä alettiin levittää käsiin.
Vaniljan ihana tuoksui rauhoitti myös mukavasti.

//Huomasin xD Ja mullakin tuli jostain syystä aika pitkä... En ole kyllä varma, mitä tossa suollan, mutta mutta ei sen väliä.

// Nooo, eipä se leviäminen kait pahaa tee….

Niall ei edes huomannut tytön vastauksen ontuvaa ulosantia, niin keskittynyt hän oli silmäilemään korttipakkaa toisen edessä. Hän kuitenkin kohotti katseensa ylemmäs, kun pakan omistaja avasi suunsa uudelleen.
”Äh, ei se mitään vaikket olisikaan maailmanmestari – kuulisit siskoni selostukset kun hän tulkitsee korttejaan. Niissä ei ole päätä eikä häntää, epäilen vahvasti hänen kortinlukutaitojaan.”
Se oli totta. Amber oli toivoton korttiensa kanssa ja sikäli kun Niall oli salakuunnellut ovenraossa, siskon saamat ennustukset olivat lähes aina ristiriidassa keskenään ja erittäin omituisia. Joku taitavampi olisi varmasti saanut aivan toisenlaiset vastaukset irti korteista, tai näin Niall ainakin uskoi.
Tytön viimeiset sanat kiinnittivät pojan huomion itseensä, ja hänen huulilleen kohosi hymy.
”Tuo oli sitten lupaus!” hän ilmoitti. ”Vanno pikkurillin kautta, että ennustat joskus toiste.”
Pikkurillilupaus oli pyhä, eikä sen purkamista saanut anteeksi, näin Niallille oli aina opetettu.

Ehkä oli aika rauhoittua hieman. Alun innostus tasoittui hiljakseen, mutta energisyys ei silti tuntunut katoavan mihinkään: Niall rummutti pöydän pintaa lyijykynänsä kärjellä ja pyöritti toisessa kädessään pyyhekumia, kieputellen sitä sormiensa lomitse. Matematiikka ei näyttänyt aukenevan hänelle tänäänkään, vaikka päivä olikin tuntunut niin lupaavalta. Ilmeisesti se, että Niall olisi ymmärtänyt kaaviot ja laskut kerrankin täydellisesti, oli liian paljon toivottu.
Hän kohotti päätään kuultuaan tytön äänen uudemman kerran.
”Sitäpä sitä. Olen ihan toivoton, en ymmärrä mitään”, hän vastasi, laskien lopulta otsansa pöytää vasten lannistuneen oloisena. Matematiikka oli Niallille ainainen kompastuskivi – se ei vain mennyt hänen luupäähänsä kaikkina omituisine kiekuroineen ja numerojonoineen. Nykyään jopa tavalliset plus ja miinuslaskut tuottivat ongelmaa, kiitos ainaisen laskimenkäytön: joskus joku koulukaveri oli saanut hänet kiinni verekseltään, kun poika oli laskenut päässälaskua sormiaan hyödyksi käyttäen. Monet ihmettelivät miten hän kykeni tanssimaan, jos matematiikka ei sujunut, sillä tanssihan oli tunnetusti pelkkää laskemista. Mutta siinä numerot tarvitsi osata vain kymmeneen asti, ja vieläpä luonnollisessa järjestyksessä: ei vaatinut paljon aivokapasiteettiä.
Matematiikka ja tanssi olivat kaksi tyystin toisistaan eroavaa asiaa.

Pöydän ympärille lehahti äkkiä vaniljantäytteinen tuoksu. Se sai Niallin nostamaan päätään, ja lopulta hän tukeutuikin käsivartensa varaan pöydän päällä, nojaten leukansa vasenta kämmentä vasten. Ruskeat silmät tarkkailivat käsiään rasvaavaa tyttöä sen ihmeemmin arvioimatta tai arvostelematta, kunhan vain katselivat.
Mikä siinä oli, että naisten täytyi käyttää käsirasvaa? Hänestä rasva oli aina ollut jollain tavalla epämiellyttävää, eikä Niallin mieleen olisi koskaan tullut levittää sitä käsilleen vapaaehtoisesti, muuten vain. Hän kohotti hieman kulmiaan ja hymyili omaa hämmentynyttä hymyään, yrittäen miettiä vastausta.
”Olen Niall, en tainnut esitellä itseäni. Haluat varmaan tietää nimen, jos meinaat ennustaa minulle joskus.”

… Mikä pikkurillilupaus? Noelia vilkaisi pikkurilliään. Hän ei ollut koskaan kuullut moista, joten oliko se kenties vain nuorukaisen oma keksintö? Tai sitten hänellä oli aukkosivistyksessä. Ei, hänellä ei voinut olla sellaista. Eli se oli herran oma keksintö, pakko olla.
”Kyllä kyllä, vannon pikkurillini kautta.. Tai jotain sellaista”, tyttö totesi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä koko lupaus oikein tarkoitti, mutta ei sen väliä. Hän kuitenkin pitäisi lupauksensa ja siihen ei tarvittu sen suurempia vannomisia. Lupausten rikkominen oli epäkohteliasta ja vastoin etikettiä, joten se ei tulisi kuuloonkaan hänen kohdallaan – pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta.

Nopean rasvausoperaation päätyttyä rasva hylättiin takaisin laukkuun. Paljon parempi. Miehenalku esitteli itsensä Nialliksi. Aivan! Niall Lee, toinen vuosiluokka, tavikset. Sehän se olikin. Ja mitä juoruihin tulee, niin sillä hetkellä Noelia ei onnistunut muistamaan yhtäkään juorua joka olisi kyseistä herraa koskenut – ja hän jos kuka tiesi juorut. Mieleen tupsahti vain yksi keskustelu, joka oli tavista koskenut, mutta se oli lähinnä jonkun cheerleaderin aloittama, jonka mukaan toinen oli jotenkin outo. Kyllä, Niall oli myös Noelian mielestä outo. Ei sillä, että hän inhoaisi, saati vihaisi toista, ehei. Pikemminkin oudoksi luokittelu oli hänen mittapuullaan kadehdintaa. Niall oli vain ilmestynyt paikalle ja alkanut tehdä tuttavuutta hänen kanssaan. Hieno taito.
”Noelia Dixon, paremmin tunnetaan nimellä Jääkuningatar näin opiskelijoiden kesken. Mutta Noelia on mukavampi kutsumanimi.” suupielet kohosivat ylös ja valkoinen hammasrivistö paljastui hymyyn nousseiden huulten alta. ”Tämä on minulle kunnia.” ja pieni tirskahdus karkasi suusta, ikään kuin se olisi ollut hauskakin vitsi. Todellisuudessa Noelian viimeisin lausahdus kuulosti vain yksinkertaisen naurettavalta tässä tilanteessa, ettei se voinut olla huvittamatta häntä itseään. Se ei sopinut edes tähän tilanteeseen.
”Ai, anteeksi”, huomasi naisenalku sitten pahoitella. Hänhän ei ollut kysynyt lainkaan, haittaisiko hänen pieni rasvausoperaationsa. Jotkut nimittäin inhosivat – tai ainakin olivat inhoavinaan käsirasvojen tuoksua. Tate ainakin oli sitä mieltä, etteivät ne tuoksuneet hyvältä, mutta Noelia oli kuitenkin varma, että veli kävi aina salaa tuoksuttelemassa rasvoja kaupassa.
”Eihän haittaa, että laitoin hieman rasvaa? Jos se tuoksuu pahalta, voin mennä muualle.” Ei sitä oikeasti oltu tuota mieltä, mutta kohteliaisuus oli tärkeintä tässä asiassa.

Pieni kiinnostuksen kipinä syttyi sitten neidin päässä, joka siirsi jälleen huomionsa toisen matematiikan kirjaan.
”Jos haluat, niin voin auttaa matematiikan kanssa”, tarjouduttiin auttamaan Niallia, ”Vaikka en ole kympin oppilas, osaan ehkä silti auttaa.” Niin, ei hän kovinkaan hyvä matematiikassa ollut; numero pysytteli vahvana yhdeksikkönä, eikä se laskenut, saati noussut. Joka otti hieman päähän. Kaikki hänen virheensä olivat lähinnä huolimattomuusvirheitä, mutta matematiikka ei ollut niin mielenkiintoinen aine, että hän jaksaisi panostaa siihen sen enempää, mitä jo nyt teki. Oikeastaan koulunkäynti oli vain muodon vuoksi, jos näin voisi sanoa. Noelia oli uskollinen vain ja ainoastaan taitoluistelulle.
Tyttö rykäisi hiljaisesti ja mutristi huuliaan sekunnin murto-osan ajaksi.

Noelia Dixon, luonnollisesti. Niallin kulmat kohosivat hetkeksi kun tyttö paljasti nimensä, kyllähän hän toisen nyt tunnisti – kasvot olivat olleet tutut jo aikaisemmin, mutta omaksi harmikseen poika ei ollut mikään haka nimien kanssa. Nimitys ”Jääkuningatar” sai pienen, hieman vinon hymyn kohoamaan nuorukaisen suupielille.
”Et sinä nyt niin jäiseltä vaikuta”, hän totesi hymyillen ja katseli tyttöä pää aavistuksen kallellaan, yhä kättään vasten nojaten. Niallin ilme lipsui hetkeksi haaveilevaan, mutta hän palasi takaisin maanpinnalle nopeasti. Kunnia? Hän oli tippunut kärryiltä jo hetki sitten, mutta hymy ei silti kadonnut kasvoilta mihinkään. Eikö sen olisi pitänyt mennä toisin päin?
”Rohkenen uskoa, että ilo on minun puolellani”, Niall ilmoitti kohteliaaseen sävyyn, kuin olisi puhunut korkea-arvoiselle leidille. Mitä hän kyllä tavallaan tekikin: Noelia kuului kermaan, rikkaisiin pentuihin, jos hän oikein muisti. Harvoin hänen kaltaisensa pohjasakan edustaja pääsi nauttimaan näinkin elitistisestä seurasta.

Niall puisti päätään niin rajusti että ruskeat hiukset heilahtivat silmille, kun tyttö pahoitteli tekemisiään.
”Ei haittaa! En vain ole ikinä ymmärtänyt käsirasvojen ideaa… Mutta ei se häiritse”, hän selitti, äänessään yhä edelleen lievästi kiinnostunut sävy. Noelia vaikutti paljon puheliaammalta kuin mitä lisätittelin vuoksi olisi osannut odottaa, eikä hän halunnut häätää tyttöä pois näin nopeasti: oikeastaan oli viihdyttävää jutella välillä jonkun kanssa, jota ei jo valmiiksi tuntenut kunnolla.
Poika laski katseensa takaisin matematiikan kirjaan, joka lojui avonaisena pöydällä. Hän ei ollut vielä ehtinyt tehdä ainoatakaan merkintää kirjaan, joten olisi varmasti pian korkea aika aloittaa…

”Hmh… Huh? Auttaa?”
Niall pysähtyi hetkeksi, miettien oliko varmasti kuullut oikein.
”Oikeasti? Haluatko aut— Tai siis, totta kai haluan! Mahtavaa! Ei se haittaa, olet varmasti tuhat kertaa parempi kuin minä, vaikkei arvosana tasan kymppi olisikaan.”
Innostuneena poika nojautui taas vaistonvaraisesti eteenpäin pöydän päällä, aivan kuin ei olisi uskonut onneaan. Hetken aikaa hän vain katseli vastapäätä istuvaa tyttöä silmät tuikkien, kunnes ajatukset lähtivät taas liikkeelle, ja poika tajusi ettei toinen voisi auttaa häntä jos hän istuisi niin kaukana. Siispä hänen täytyi siirtyä lähemmäs! Olisi epäkohteliasta olla siirtymättä, ja vielä epäkohteliaampaa jos tyttö ehtisi tehdä sen ensin.
”Loistavaa! Olen ikuisesti kiitollinen”, hän vielä julisti ja nousi ylös tuoliltaan, rientäen istuutumaan toiselle tuolille, joka sijaitsi lähempänä huulensa mutruun vääntänyttä kaunotarta. Pojan mielessä ei käväissyt kertaakaan, että toinen ei välttämättä tuntisi oloaan niin kotoisaksi hänen hätäilevässä ja energisessä seurassaan.
Täysin varoittamatta hän kumartui lähemmäs Noeliaa, miettivä ilme kasvoillaan.
”Käsirasvasi tuoksuu oikeastaan aika miellyttävältä.”
Hän väläytti tytölle sanojensa päätteeksi ystävällisen hymyn.

// hiii, vastaan kauheeta vauhtia…. x,D jotenkin inspaa. forgive me!

Rehellisesti sanottuna Noelialla ei ollut pienintäkään aavistusta, miksi oli tarjoutunut auttamaan Niallia matematiikan kanssa. Ehkä se johtui siitä, että jollain tavalla miehenalku muistutti hänen isoveljeään. Molemmat olivat hyvin positiivisia persoonia ja osasivat maagisesti loihtia jääneidon nuivan puolen kadoksiin, mihin ei edes isä pystynyt.
Taten ajatteleminen sai bruneten pudistamaan päätään. Veli oli eilen onnistunut juhlimaan niin lahjakkaasti, että oli hajottanut olohuoneen ikkunan. Totta kai äiti oli ollut todella innoissaan uutisesta. Ja vielä enemmän siitä, ettei Taten koulu mennyt kauhean hyvin, eikä asiaa helpottanut useat poissaolot, joiden saldo kasvoi tänään yhdellä päivällä lisää. Todennäköisesti kun hän tulisi harjoituksista, anoisi veli jälleen kerran hänen apuaan tyynnyttää tyytymätön lohikäärmeäiti.
Voi voi…

Tyttö hymyili minimaalisesti vastapäätä istuvalle nuorukaiselle, joka näytti innostuneen hänen avunannostaan. Täysin tiedostamattaan Noelia reagoi täsmälleen samalla tavalla Niallin nojautuessa eteenpäin pöydällä kuin edelliselläkin kerralla; nojautui taaksepäin selän koskettaessa tuolin selkänojaa. Kun ’vaara’ oli ohitse, siirtyi brunette laukkunsa kimppuun, jonka uumenista kaivoi esiin penaalin, josta nappasi lyijykynän käteensä – lyijytäytekynä olisi muuten ollut parempi, mutta jos hän joutuisi käyttämään Niallin laskinta, tulisi se rasvaiseksi. Tavallista lyijykynää käytettäessä se ei olisi ongelma, sillä hän naputtelisi laskinta kynän toisella päällä, jossa sattuikin olemaan pyyhekumi.
Vasten kaikkia neidin oletuksia, Niall nousi ylös ja siirtyi istumaan lähemmäs häntä, joka sai tytön liukumaan huomaamattomasti tuolin reunalle – totta kai päästäkseen hieman kauemmas herrasta. Toisen kommentti ei myöskään kuulunut kuuroille korville, mutta Noelia päätti olla suosiolla vastaamatta siihen. Mitä nyt vilkaistiin lähemmäs lipunutta nuorukaista. Se oli molempien kannalta viisas veto – Noelian olisi nimittäin tehnyt mieli ottaa ja työntää kätensä lähemmäs Niallin kasvoja, jotta tämä voisi ’nauttia’ enemmän hänen käsirasvansa tuoksusta. Näin hän oli tehnyt turhankin monta kertaa Tatelle, joka oli myös erehtynyt kehaisemaan pariin otteeseen siskonsa käsirasvaa, vaikka tiesi, että Noelia tulkkasi sen flirttailuksi.

Sulavalla kädenliikkeellä vedettiin toiselta avonainen matematiikan kirja omalle puolelle ja sen sisältöä tarkasteltiin hetken. Ruskeat silmät siirtyivät sitten toiseen osapuoleen.
”En yhtään ihmettele, ettet ymmärrä. Tämä on aika vaikea alue.” myönsi tummatukka, ja juuri kun oli aloittamaisillaan alueen selkiyttämiseen tähtäävän puheen, huomasi hän, että näin… Hmm… Kaukana istuminen ei ollut hyvä idea. Sillä hetkellä vain hän näki selvästi kirjan tekstit, kun taas Niall olisi joutunut melkein makaamaan pöydällä ne nähdäkseen.
Hän ei haluaisi mennä lähemmäs. Hänen laukkunsa sattui olemaan heidän välissään, ja hyvä niin. Tai sitten ei. Keuhkot vedettiin täyteen ilmaa, jonka jälkeen ne päästettiin ulos. Parilla hyvin organisoidulla liikkeellä neiti nosti laukkunsa pois tuolilta ja siirtyi istumaan sen tilalle, kun taas laukku pääsi vahtimaan hänen vielä hetki sitten ollutta paikkaansa.
”No niin”, todettiin, kun oltiin saatu siirrettyä hiuksia korvan taa ja kirjan aukeama molempien nähtäväksi. Sitten Noelia aloittikin aiheen selittämisen mahdollisimman yksinkertaisesti kuin vain suinkin pystyi.

//Eij se mittee :-DDD Tuli vähän kökkö vuoro, mutta syytän hetkellistä writer's blockia~

Vaikka Niall ei ollut koskaan ollut (eikä luultavasti tulisi olemaankaan) se joukon terävin veitsi, ei häneltä silti jäänyt huomaamatta kuinka Noelia liikahti välittömästi kauemmas joka kerta kun poika tuli liian lähelle. Hän suoristi hieman ryhtiään ja paransi asentoaan tuolilla, katsoen tyttöä mietteliäänä: ehkä hän oli liian päällekäyvä. Toisinaan oli vaikeaa muistaa, etteivät kaikki olleet sosiaalisesti yhtä estottomia tai rakastaneet ihmiskontakteja samalla tavalla.
Ehkä hänen pitäisi hieman rauhoittua.
Niall seurasi tarkasti kuinka Noelia kurkotti tarttumaan matematiikankirjaan sulavin kädenliikkein ja käänsi kirjan itseään päin kyetäkseen lukemaan sen sisältöä. Poika laski kädet, jotka olivat aikaisemmin olleet pöydällä, syliinsä ja jäi odottamaan mahdollista tuomiota.

”Kaikki alueet ovat vaikeita, mutta tähän jämähdin erityisesti…” Niall myönsi hieman nolostuneesti virnistäen. Hänelle omien heikkouksien tunnistaminen ja niistä ääneen puhuminen ei ollut koskaan tuottanut ongelmaa, mutta oli se kieltämättä omalla tavalla noloa, että Noelia joutuisi nyt tuhlaamaan omaa aikaansa yrittääkseen takoa tietoa Niallin lahopäähän. Poika kohotti toisen kätensä ja hieraisi nenäänsä kämmenselkää vasten, peittääkseen lievän punan, joka oli huomaamattomasti päässyt nousemaan kasvoille.
Niall oli niin keskittynyt pääsemään eroon omasta vaivautuneisuudestaan, ettei aluksi edes huomannut kuinka Noelia selvästi kävi sisäistä taistelua siitä, siirtäisikö laukkunsa ja siirtyisikö lähemmäs vai ei. Hän kuitenkin kohotti katseensa tyttöön juuri sopivasti, kun tämä lopulta päätti siirtää laukun pois tieltä. Niall ei voinut kuin jäädä tuijottamaan: toisen liikkeet olivat niin elegantteja ja sulavia, että hän olisi melkein jopa uskaltanut veikata tytön harrastavan jotain rytmistä liikuntaa – ja jos ei, niin sitten Noelia oli vain yksinkertaisesti luonnonlahjakkuus.

Pieni hymy nousi pojan kasvoille, kun tyttö istuutui lähemmälle tuolille ja siirsi matematiikan kirjan niin, että he kummatkin näkivät aukeaman kunnolla. Ennen kuin hän laski katseensa kokonaan kirjaan, Niall silmäili toisen kasvojen siluettia ehkä jopa hivenen ihailevasti. Hän joutui keskeyttämään täysin epäsopivan tuijotuksensa kun Noelia alkoi selostaa aluetta: hän ei halunnut vaikuttaa välinpitämättömältä tai kiittämättömältä, varsinkin, kun toinen oli suostunut auttamaan ihan omasta vapaasta tahdostaan.
Aluksi Niall oli aivan yhtä ulkona aiheesta kuin yleensäkin, mutta Noelia tuntui käyttävän selittämiseen tuplasti enemmän aikaa ja energiaa kuin heidän tylsä matematiikanopettajansa, ja se tuotti tuloksia. Oli ihailtavaa, kuinka yksinkertaisiksi tyttö osasi muuttaa jopa kaikkein monimutkaisimmat lauseet. Enimmäkseen Niall kuunteli hiljaa ja nyökkäili silloin tällöin, mutta avasi kyllä suunsa aina kun juttu alkoi mennä yli hilseen.

”Joten, olin ymmärtänyt koko aiheen täysin väärin. Ei mikään ihme, etteivät tehtävät auenneet”, poika lopulta totesi jopa hieman yllättyneen kuuloisena, silmäillen edessään olevaa kirjaa ja sen tekstejä. Kirjan sivu oli selityksen aikana täyttynyt lukuisista havainnollistavista piirroksista ja parista kaaviosta, jotka tosiaan olivat tehneet asian paljon selkeämmäksi.
”Eli, se menee siis näin..”, Niall mutisi ja nojautui eteenpäin keskittyäkseen ratkaisemaan yhden tehtävistä. Saatuaan sen suunnilleen tehtyä, hän siirtyi sivuun jotta Noelia kykeni näkemään aikaansaannoksen: sillä välin poika katsoi tyttöä kysyvän odottavasti, aivan kuin olisi jännittänyt tulevan päättökokeen tuloksia.

Aluksi oli pakko pitää mietintähetki, ennen kuin suu uskallettiin avata; Noelia ei ollut selvillä Niallin matematiikan taidoista, eikä todellakaan kehdannut luokitella tätä suoraan idiootteihin, joten oli tärkeää miettiä, miten asian selittäisi. Yksinkertaisuus oli valttia, mutta kuinka yksinkertaiset vastapuolen aivot olivat, olikin toinen juttu. Vaikka Niall ei kyllä näyttänyt yksiselitteiseltä ihmiseltä.
Jääneito huomasi saaneensa osakseen tavallista enemmän huomiota, jolle räpyteltiin pari kertaa ripsiä ja katse käväisi sylissä, ennen kuin voitiin taas huomata edessä kököttävä kirja. Silti siinä samalla laskettiin sekunteja, kuinka kauan miehenalku jaksoi häntä katsella. Kun 15 sekuntia oli kulunut, oli Noelian suorastaan pakko avata suunsa – toisen huomio oli saatava huomion arvoiseen asiaan eli matematiikkaan.

Jopa brunette itse oli yllättynyt siitä, kuinka helpoksi opettaminen oli loppujen lopuksi osoittautunut. Jos Niall ei ollut ymmärtänyt asiaa, sanoi tämä heti, ja Noelia puolestaan vaihtoi katsantokantaa, jotta toinen saisi yhdistettyä kaksi selitystä yhteen ja oivaltaa asian ytimen. Ja mitä enemmän tyttö katseli matematiikan kirjaa, sitä monimutkaisemmilta lauseet näyttivät ja niitä oli pakko selkeyttää, jopa itselle, jotta pysyttiin kärryillä, missä mennään.

Lyhyeltä tuntuvan ajan aikana kirjaan oli ehtinyt ilmestyä kaikenlaisia merkintöjä; kaikki vain selkeyttämään käsiteltävää asiaa. Noelia lopetti palopuheensa ja huokaisi äänettömästi. Tuntui, kuin aivoja haudutettaisi kiehuvassa vedessä…
Sillä aikaa, kun Niall ryhtyi tekemään omin päin valkkaamaansa tehtävää, käänsi neiti huomionsa laukkuunsa. Sieltä kaivettiin valkoinen Samsungin puhelin, joka näytti saapunutta viestiä. Ruskeat silmät kävivät viestin huolellisesti läpi ja sen jälkeen siihen alettiin näppäillä vastausta. Pian puhelin alkoikin soida ja se painettiin korvalle.
”Mitä ongelmia luistinten kanssa tuli?” tyttö kysäisi napakasti. Juuri silloin vieressä istuva mies liikehti siihen malliin, että tehtävä oli tullut tehtyä. Niinpä neiti laski puhelimen pöydälle laittaen kaiuttimen päälle ja siirtyi tarkistamaan toisen tekemää tehtävää samalla, kun langan toisessa päässä Warner kertoili uusien luistinten viivästymisestä.
”Täytyy sitten vielä tämä viikko selvitä vanhoilla”, todettiin kynän naputellessa laskimeen lukuja. ”Muistathan käydä teroittamassa luistimet ennen tämän päivän harjoituksia? Tanya saa raivokohtauksen, jos vielä kerran vedän löyhästi kolmoisakselin.”
”Kyllä, neiti.” miesääni vastasi puhelimen toisesta päästä ja toivotti mukavaa loppupäivää, jolloin Noelia lopetti puhelun hymistyään ensin vastaukseksi.
”Hei hienoa. Osasit tehdä tämän prikulleen oikein.” Niallia onniteltiin pienen hymyn kera. Ja toinen käskytettiin tekemään vielä yksi tehtävä, tosin hieman vaativampi sellainen.

Omaksi onnekseen Niall kykeni keskittymään moneen asiaan kerrallaan, vaikka se sotikin kaikkia yleisiä ennakkoluuloja kohtaan – miehet kun tunnetusti olivat putkiaivoja, ainakin hameväkeen verrattuna. Noelian puhelu ei siis jäänyt häneltä huomaamatta, varsinkaan sitten, kun tyttö laski kännykkänsä pöydälle ja jätti kaiuttimen päälle. Hän seurasi vierestä kuinka neito siirtyi tarkistamaan tehtävää samalla kun keskusteli napakkaan sävyyn puhelimen toisessa päässä olevan mieshenkilön kanssa. Keskustelu kuulosti hyvin asialliselta, eikä Niall voinut olla kohottamatta kulmiaan hieman.
Ennen kuin poika ehti kommentoida asiaa mitenkään, Noelia lopetti puhelun ja kääntyi hänen suuntaansa ilmoittaakseen, että tehtävä oli mennyt oikein. Voitonriemuinen hymy käväisi Niallin kasvoilla, mutta hän hillitsi itsensä nopeasti: vielä olisi tehtäviä tekemättä.
”Kyllä, neiti”, hän vastasi, kun Noelia komensi hänet pohtimaan toista, hieman vaikeampaa tehtävää. Vastaus ei ollut tarkoitettu kiusaavaksi, se vain pääsi lipsahtamaan huulien välistä ennen kuin Niall ehti tajuta mitä sanoi. Mutta sen sijaan, että olisi pahoitellut sanojaan, hän hymyili tytölle – toivottavasti toinen tajusi ottaa asian vitsinä.

Uuden, vaikeamman tehtävän parissa vierähti jokunen tovi, mutta lopulta Niall sai senkin tehtyä: hän ei tosin ollut täysin varma kuinka oikein tehtävä oli mennyt. Siirrettyään vihkoa niin, että Noelia kykeni näkemään laskun ja vastauksen, poika kääntyi tuolillaan paremmin tyttöä kohden.
”Oletan aikaisemman puhelun pohjalta, että harrastat luistelua” hän lopulta sanoi, nojaten toisen kätensä kyynärpään pöytää vasten. Niall oli siis ollut ainakin osittain oikeassa arveltuaan toisen harrastavan jotain rytmistä harrastusta – luistelussahan oli paljon samaa kuin tanssissa. Eräs hänen lapsuusaikaisista ystävistään oli harrastanut myös taiteluistelua, eikä se ollut todellakaan niin helppoa kuin miltä oli näyttänyt. Sulavaa liikkumista yhtä kaikki.
”Oletko harrastanut sitä kauankin? Koska liikkeesi ovat niin sulavia, veikkaan että olet”, Niall jatkoi, demonstroiden samalla käsillään tytön liikkeiden sulavuutta. Hän ei halunnut tunkeilla, mutta harrastuksista oli aina mukavaa puhua: ne tuppasivat yleensä olemaan miellyttäviä keskustelunaiheita ja sellaisia, joista varmasti riitti juttua. Matematiikasta ei voinut sanoa samaa…

”Kiitos kun autoit matematiikan kanssa. Nyt en ole ihan niin pahassa pulassa kuin olisin ollut ilman apua”, Niall sanoi, silmäillen ensin matematiikan kirjaansa ja sen jälkeen vieressään edelleen istuvaa tyttöä. Raaka tosiasia kuitenkin oli se, että vaikka hän nyt ymmärsikin tämän yhden asian, oli kirjassa vielä sadoittain muita aiheita, jotka eivät auenneet samalla tavalla. Ehkä hänen pitäisi hankkia yksityisopettaja…
”Haluan korvata tämän sinulle jotenkin! Minä vaadin.”
Poika liikahti tuolillaan. Jos hän ei hyvittäisi tätä tytölle jollain tavalla, hänelle jäisi itselleen vain vaivautunut olo: tilit täytyi tasoittaa. Vaan Niallilla kun ei ollut aavistustakaan kuinka muka voisi millään tavalla korvata sitä aikaa, jota toinen oli häneen käyttänyt.
”Jos tarvitset apua jossain, olen täysin käytettävissäsi! Voin kiillottaa kenkäsi, kantaa laukkuasi tai vaikka lakata kyntesi – olen siinä hälyttävän hyvä, sen siitä saa kun kasvaa kahden siskon kanssa… Älä edes kysy, he ovat hulluja.”
Niall jatkoi puhumista, yrittäen pitää aiheen mahdollisimman kevyenä: se onneksi onnistui häneltä täysin luonnostaan. Poika hymyili Noelialle hieman, kohottaen toisen kätensä sekoittamaan hiuksiaan. Kynsienlakkaus ei ollut järin miehekästä, mutta hän oli valmis tekemään mitä tahansa.
Ehkä hän voisi ostaa tytölle yllätyksenä vaikka kukkia tai jotain…

Noelia oli varsin tyytyväinen siitä, että Niall alkoi yhteistyöhaluisena raapustaa hänen määräämäänsä tehtävää, toisin kuin eräs nimeltä mainitsematon henkilö, joka kehtasi väittää osaavansa asian. Pyh. Ei yhden tehtävän ratkaiseminen tarkoita sitä, että opetettu asia osattiin täydellisesti.. Neidittelylle neiti tyytyi pyöräyttämään huvittuneesti silmiään.
Mutta tämäpä vasta ongelma olikin. Luistimet olivat myöhässä, mikä enteili sitä, että hän joutuisi tavallista enemmän viettämään aikaa jäähallilla, jotta tottuisi niihin ennen kisoja. Nykyiset luistimet olivat nimittäin niin kärsineet kuin myös loppuun kulutetut – ne eivät enää juuri lainkaan tukeneet nilkkoja ja terä alkoi olla tylsä teroituksen jälkeenkin. Joten oli korkea aika hankkia uudet. Ja mitkä tahansa eivät kelvanneet, ainakin niin äiti sanoi; täytyi olla arvostettua merkkiä – ja mahdollisimman kalliit.
Kynällä naputeltiin pöytää, kun katse oli jumittunut tuijottamaan kelloa. Uudet kilpa-asutkin pitäisi käydä teetättämässä, vanhoja ei nimittäin missään nimessä uudelleen käytetty. Sen vuoksi hänen vaatekaappinsa oli tavallisen taatelintallaajan yksiön kokoinen. Ja pitäisi alkaa pikkuhiljaa katsella, mitä suuhunsa pistää.. Äiti nimittäin juoksisi hänen perässään vähintään kaksi kertaa päivässä vaa’an kanssa ja kirjaisi ylös lukemat pirulliseen kalenteriinsa. Vaikka onhan se ymmärrettävää, jos hän lihoisi, ei ihonmyötäinen puku näyttäisi hyvältä hänen yllään.

Mietteet pääsivät keskeytymään, kun sivusilmällä huomattiin, että miehenalku oli saanut tehtyä tehtävän loppuun. Tytön huomio siirtyi jälleen vihkoon ja siitä matematiikan ihmeelliseen maailmaan.
Niallin kysymykselle nyökättiin. Vihkoon korjattiin pieni huolimattomuusvirhe, jonka vuoksi laskun tulos ei vastannut oikeaa. Muuten koko homma oli täysin oikein. Hah, hyvä hänen on huolimattomuusvirheitä korjailla, kun itse sortuu niihin valitettavan usein.
”Ennen kuin opin kunnolla kävelemään”, Noelia vastasi ja työnsi vihon takaisin Niallin nähtäväksi. Sitten nappisilmät siirtyivät katsomaan toista. ”Ja veikkaisin, että harrastat edes jollain tasolla samanlaista lajia, kuin minä. Harvat nimittäin osaavat yhdistää sulavuuden harrastukseen.”
”Niin ja harrastan myös sellonsoittoa.” tummatukka lisäsi hetken kuluttua.

”Ei ei”, kiellettiin heti pään pudistelun kera, ”Ei sinun tarvitse korvata tätä mitenkään. Olen jo kiitollinen, että sain jotain kehittävää tekemistä.” Mutta omaa kieltäytymistä kaduttiin heti. Hän nimittäin oli alun perinkin suunnitellut lakkaavansa kyntensä ennen tunnille lipumista. Aikaakin oli yllin kyllin, joten lakka ehtisi hyvin kuivua. Tosin neitokainen ei tiennyt, luottaako siihen, että Niall totisesti osasi lakata kynsiä vai yleiseen tuntemukseensa siitä, etteivät miehet hallinneet sellaisia asioita, kuin kynsien lakkaus, hiusten kihartaminen ja meikkaus.
”Tai oikeastaan, nyt kun mainitsit…” aloitti Noelia samalla, kun veti laukustaan meikkipussin, jonka sisältä paljastui kynsilakkakokoelma. ”Osaatko myös laittaa kynsikoristeita?”
Tuntui suorastaan idiootilta kysyä MIEHELTÄ tällaisia asioita. Mutta kun kerta Niall halusi maksaa takaisin hänen uhraamansa ajan, oli tämä yksi vaihtoehto, ja oli totta kai pakko ottaa selvää, pystyisikö herra sen myös toteuttamaan. Koska jos ei, hän joutuisi keksimään jotain muuta.

//Tästähän tulee mielenkiintosta xD