M-Theory Music

// vapaa peli!
kuva paikasta
kuva asusta

Kello näytti viittä iltapäivällä ja levykauppa näytti autiolta. Yleensä asiakkaita oli enemmän kuin nyt. Hitaasti ja laiskasti tyttö selaili uusinta Rolling Stones lehteä ja haukotteli. Jalka polki tahtia baarijakkaraa vasten, taustalla soivan musiikin tahtiin. Syynä asiakaskatoon oli varmasti uusi levykauppa, joka oli avattu muutaman korttelin päähän. Liberty ei ymmärtänyt miten sellainen ketjuliike houkutteli kävijöitä, sehän oli niin tylsä. Sisälle tyttö ei ollut astunut, vaan kävellyt uskollisesti ohitse. M-Theoryssa oli sentään omanlaista henkeä, ei tusina tavaraa.

Libby huokaisi, vilkaisi lehden takaa uudelleen ainoaa asiakasta, joka oli viihtynyt kaupassa jo tovin. Hän oli ehkä nähnyt tuon ennenkin, mutta oltuaa vasta viikon töissä hän ei voinut olla varma. Sitten kun hän olisi kauemmin, hän oppisi tuntemaan asiakkaat kuten Joe. Joe, paikan omistaja ja sielu, oli viisissäkymmenissä oleva tatuoitu italiaismies, jolle musiikki ja levyt olivat erityisen tärkeitä. Hauska mies ja pomo, muttei pitänyt tytön myöhästymistä. Olihan sitä sattunut jo kolmesti. Tosiaan hän oli vielä koeajalla, joten hänen olisi skarpattava. Harmi vain, ettei asiakkaita ollut, että hän olisi voinut näyttää taitonsa. Kyllä hän myydä osasi omasta mielestään.

“Hei, voinko mä jotenkin auttaa?” skeittari käveli tiskin takaa ja lähestyi henkilöä asiakaspalveluilmeellään. Tämä pudisti päätään, laski kädessä olevan levyn pois ja käveli hetken päästä tytön ohi ulos kiittäen ja sanoen näkemiin. Libertyn olisi halunnut huutaa perään ja näyttää tiettyä sormea. Mikä ihme tuotakin oli vaivannut, ei hän voinut noin luotaantyöntävä voinut olla! Liberty kiersi hyllyjä kuljettaen sormiaan levyjen päällä. Tyttö päätti, että hän saisi seuraavan asiakkaan ostamaan varmasti jotain. Pakottaisi jos muu ei auttaisi. Joe tulisi tunnin päästä takaisin, joten jotain olisi parempi tapahtua ennen sitä.

- meikä & conrad tupsahdamme paikalle :> conradin asu -

Conrad Marekilla ei ollut ihmisenä erityisen korkea moraali. Hän teki asioita kun ne häntä huvittivat, ja toisaalta ei tehnyt sitä, mikä häntä ei huvittanut, vaikka joku käskikin. Siitä huolimatta Conradilla oli joitain arvoja elämässään, jotka tuntuivat puuttuvan huolestuttavan monelta muulta: hän ei ikinä laiminlyönyt muiden tekemää työtä. Tähän lukeutui musiikki, ja Conrad piti netistä lataamista äärimmäisen halventavana tekona ketä tahansa levyttäjää kohtaan. Siksi, niin kauan kuin hänellä rahaa tai intoa riitti, Conrad osti omat lättynsä kaupasta - ei Piratebayn houkuttelevasta tarjonnasta.

Koulu oli päättynyt muutamaa tuntia aiemmin, ja Conrad asteli pitkin keskustan katuja kädet taskuissaan. Hetki sitten hän oli saattanut ystävänsä kahvilaan, jossa tuon oli määrä tavata pitkän jännittämisen jälkeen treffeille pyytämänsä tyttö. Hänen teki mieli käydä katsastamassa uudessa levykaupassa sen tarjonta, mutta ei pitänyt lainkaan uusista liikkeistä. Ne olivat aina täynnä ihmisiä, eivätkä olleet sikäli käteviä, jos halusi oikeasti löytääkin hyllyiltä jotain. Sen takia hän päätti odottaa muutaman viikon innon laantumista ja vierailisi sen aikaa sitäkin tutummassa kaupassa.

Conrad pysähtyi M-Theoryn edustalle ja kurkisti mietteliään oloisena ikkunasta sisään. Hänen katseensa jämähti levykaupassa seisoskelevaan nuoreen naiseen, joka oli hämmentävän tutun näköinen. Tyttö oli hänen koulussaan, aivan varmasti, mutta nyt hänen nimimuistinsa teki tepposia. Conrad tunnisti aina kasvot, mutta nimet olivat astetta hankalammat, eikä tuon tytön nimi meinannut muistua millään mieleen. Voisiko hän mennä sisään silläkin uhalla, että ei muistaisi nimeä hetkenkään päästä? Olisiko se kiusallista? Luultavasti, jos tyttö muistaisi Conradin.

Conrad otti haahuilevan askeleen liikkeestä poispäin, mutta ääneen tuhahtaen kääntyikin ympäri ja asteli itsevarman oloisesti sisään liikkeeseen. Hänen tuurillaan tyttö ei muistaisi edes hänen kasvojaan, ja tukalasta tilanteesta päästäisiin huomattavasti pelättyä helpommin. Niinpä tyynenrauhallisena Conrad kääntyi ensimmäistä eteen sattuvaa levyrekkiä kohti ja ryhtyi etusormellaan selaamaan sen sisältöä.

// great! :---)

Liberty oli pysähtynyt rock-hyllyn luo ja silmäili uutta albumia Metallicalta. Hän oli kuullut monenlaisia mielipiteitä yhteistyö levystä Lou Reedin kanssa. Kummankaan suuri fani hän ei itse ollut, mutta uusi levy kyllä kelpasi hänen korvilleen. Lou oli kyllä kova jätkä, melkein seitsemänkymmentä ja yhä elossa huolimatta huumeidenkäytöstä. Ja hah, huumeet muka tappavat? Tyttö ajatteli laittaa levyn soimaan kaupan kovaäänisistä ja tutustua siihen niin paremmin. Ulko-oven yläpuolella oleva kello kilahti asiakkaan tulon merkiksi. Tyttö nosti päätään ja huomasi nuoren miehen tulleen sisään. Hienoa, asiakas. Hänen ei tarvinnutkaan viettää aikaa levyjen kanssa aivan kahdestaan.

Skeittari seurasi tulijaa varovasti silmäkulmasta, hän ei halunnut jäädä kiinni tuijottamisesta. Tummahiuksisesta ei saanut ulkonäön perusteella selvää, mitä tuo mahdollisesti kuunteli. Sen hän halusi tietää, jos halusi saada tuon ostamaan jotain. Joella oli erityinen aisti tiedostaa tällaiset asiat pelkällä vilkaisulla. Hänellä oli vain aisti niitä tilanteita varten millon piti tietää kannattiko juosta ettei saanut turpaan tai milloin laudalta oli parempi hypätä pois ettei heittänyt volttia. Mutta olisko tuo kuunnellut kenties hip hopia? Vaiko housea? Libby vilkaisi kädessään olevaa levyä ja mietti pitäisikö tuo siitä. Vaaleahiuksinen tyttö laski levyn takaisin paikoilleen ja asteli tiskin taakse. Sama lätty laitettiin soimaan tietokoneelta.

Tässä olisi hänen tilaisuutensa, tyttö ajatteli ja lähestyi toiselta puolen hyllyä, jonka luona poika oli. Nyt hän saisi testata, olisiko hänestä myymään yhtään mitään. Ei kai se vaikeaa voinut olla. ”Moi”, tervehdettiin ja vietiin hiuksia korvan taakse. ”Löytyykö mitään hyvää?” Libby kysyi ja vilkuili toiselle puolelle. Hän yritti parhaansa mukaan olla asiallisen näköinen ja kuuloinen. Päällä hänellä olisi tosin voinut olla työpaikan t-paita. jonka käytössä hän oli yhtä hyvä kuin ajoissa olemisen. Katsoessaan tyyppiä hän tajusi tunnistavansa tuon. Ensin oli tullut mieleen, että poika oli varmasti asioinut paikan päällä aikaisemminkin viikolla. Tyttö hylkäsi pian ajatuksen tajuttuaan, että koulussahan he näkivät toisensa. Tai ainakin Liberty oli nähnyt. Niin, ja hengasivathan he samanlaisissa piireissä, joihin liittyi vahvasti skeittaaminen. "Käytkö sä usein täällä?" tyttö kysäisi ja mietti kuuluiko poika paikan vakioasiakkaisiin. Hän ei ollut törmännyt täällä vielä yhteenkään koulutyyppiin, ainakaan jotka olisi tunnistanut.

Conrad oli juuri ehtinyt selaamaan ensimmäisen levyrivin loppuun, kun tutunoloinen ääni jo tervehtikin häntä. Nuorimies nosti pikaisesti katseensa levyistä puhujaan ja varmistui asiasta: tyttö kävi takuuvarmasti hänen kanssaan samaa koulua, ja taisipa toinen skeitatakin. Kyllä Conrad aina sievät kasvot muisti, eikä tämä tyttö tehnyt poikkeusta. Vaan tunnistiko skeittarityttö hänet? Conrad ei voinut ollut varma, mutta mikäli tunnisti, tuskin tyttö muisti hänenkään nimeään.

“Öö no”, Conrad aloitti epämääräisesti, “musafriikki kun oon, ni aina tuntuu jotain löytyvän.” Conrad käänsi hetkeksi katseensa takaisin levyrekkiin ja kohotti yllättyneesti kulmiaan etusormen osuessa Muddy Watersin kokoelmalevyn kohdalle. Muddy Waters… siinä oli hieno bluesmuusikko. Conradin suupieliä nyki hieman; se oli merkki siitä, että hän ei lähtisi tästä liikkeestä ulos tyhjin käsin.

Kun tyttö kysyi, mikäli hän kävi M-Theoryssä usein, pääsi Conradilta hyväntahtoinen naurahdus. “Liian usein! Tää mesta ajaa mut pian vararikkoon”, hän vastasi, tarjoten toiselle jälleen vieraanvaraista hymyään. “Ja sä olet tullut tänne viime aikoina töihin…kö?” Itsevarma toteamus muuttui nopeasti epäileväiseksi kun Conrad tiedosti, ettei tytöllä ollut päällään työpaikan t-paitaa. Hän jumittui hetkeksi pohtimaan asiaa tarkemmin, ja sitten yllättäen päätti nostaa esiin löytämänsä levyn. Niin kuin hänen ystävänsä asian herttaisesti ilmaisivat, kukaan ‘normaali’ skeittari ei bluesia kuunnellut eikä luultavasti tämäkään tyttö, mutta Conrad oli aina avoin yllätyksille.

Conrad katsoi koulukaveriaan hivenen haastavanoloisesti silmiin ja ojensi tälle kädessään pitelemäänsä levyä. “Muddy Waters? Ootko kuunnellut?” Oli helppo odottavaa kieltävää vastausta, mutta eihän sitä ikinä voinut tietää. Ehkäpä tyttö oli perehtynyt monenlaiseen musiikkiin elämänsä aikana, sillä tuskin kukaan täysin tumpelo otettiin levykauppaan töihin.

Poika hänen koulustaan oli hyvä asiakas, kun kerran jotain aina löytyi eli varmasti myöskin tällä kertaa. Liberty ei kuitenkaan ollut tyytyväinen vastaukseen. ”Kiva... Kuin varastaisi lapselta tikkarin” tyttö sanoi pettyneesti ja ajatteli vertauksellaan sitä kuin vaikeaa oli myydä musafriikille levyjä. Ja vastaus oli että erittäin helppoa, eli ei sitä mitä tyttö kaipasi. ”Mä kun luulin että oisin saanu jotain haastetta ja sit tuletkin sä", hänen naamallaan ei näkynyt enää ollenkaan asiakaspalveluun soveltuvaa ilmettä. Liberty näytti enemmän angstiselta pieneltä lapselta, olettaessaan ettei toinen hänen apuaan varmaankaan kaivannut. Eli luvassa olisi siis tylsä työvuoro.

Libby laittoi kädet puuskaan ja käveli lähelle ikkunaa katsellen ulos. ”Jep, Joe otti mut tänne viikko sit duuniin, tunnet varmaan sen?" arveltiin kun toinen kerran oli vakioasiakas. "Niin tai mä yritän tehdä täällä muutakin kuin jauhaa purkkaa, mut eihän tänne tuu ketään”, Libby sanoi olkapäänsä yli ja silmäili tyhjää liikettä. Kyllä kaupan ohitse käveli jatkuvasti ihmisiä, mutta sisään ei tullut yksikään. ”Ei kaikki ihmiset voi oikeesti olla siinä übermahtavassa uudessa kaupassa, joka ei varmasti oo niin mahtava kun mainostetaan”, sanottiin katkerasti. Yhtäkkiä käännähdettiin takaisin toiseen skeittariin päin. ”Vai onko tänään joku älä osta mitään - päivä, josta mä en oo tietoinen?” tyttö käännähti takaisin poikaan päin.

Toinen oli löytänyt jotain, ehkä jotain ostettavaa ja Liberty otti levyn pojan kädestä ja katseli ensin etukantta ja sitten takakantta tarkasti. Musiikki ei ollut tytön vahvimpia puolia vaikkei sitä myönnetykään, mutta kyllä hän jotain tiesi. Siksi oli hyvin mielenkiintoista, että hän ylipäätänsä oli töissä siellä. ”Sori, en oo kuullu ollenkaan”, vastattiin viimein. Kantta katsellesaan tyttö mietti minkä genren luona poika oikein seisoi. Skeittari ojensi levyn takaisin toiselle. ”Tää on jotain bluesia siis?” kysyttiin ja vilkaisiin pöytää kohti yllättyneesti, jossa genre luki. ”Tyyppihän on tehnyt paljon levyjä”, hämmästeltiin seuraavaksi levymäärää, joka oli Watersin kohdalla. "Ja tää on susta hyvä vai?" Libby uteli syytä miksi sitä oli hänelle näytetty. Hän otti toisen levyn käsiinsä ja katsoi kannen kuvassa olevaa tummaa miestä.

- niin kuin sanoin jo, oon ääääärimmäisen pahoillani ja käsittämättömän puusilmä! toivottavasti ei mennyt nyt ihan kokonaan maku koko pelistä :< -

Conradia nauratti koulutoverinsa pettymys hänen vastaukseensa. Tyttö oli selvästi uusi työpaikalla, harvemmin kukaan kokenut myyjäkonkari pahoitti mielensä helpoista asiakkaista.
“Jos sä haluat, niin voin mä esittää jotain ihan uunoa, ni pääset esittelemään mulle erinomaisia asiakaspalvelutaitojas”, Conrad lupaili huvittuneisuus kuultaen äänestään läpi. “Kunhan et rupea myymään mulle Nicki Minajia. Sun myyntikikoillas sä varmaan saisit mut vakuutetuks ostamaan sellastaki B-luokan musiikkia, mihin en muuten kajoais pikkuvarpaallakaan.” Ei sentään, sellainen vaatisi jo jonkinmoista hypnoosia tai vastustamatonta vaihtokauppaa.

“Joo, kyllä mä Joen tiedän”, skeittaripoika vastasi. Conrad oikeastaan piti Joesta todella paljon. Omistajan kautta hän oli päässyt tutustumaan itselleen täysin ennalta tuntemattomiin bluesin ja jazzin mestareihin, kun nuorukainen oli ollut vielä täysin keltanokka kyseisellä skenellä. Nykyään hän kävi antoisia väittelyitä siitä, mikä oli bluesin kulta-aika tai mikä kyseisen genren levy oli kaikkien aikojen paras. Muddy Watersilta löytyi ainakin muutama ehdokas siihen kilpaan.
Conrad silmäili edessään seisovaa tyttöä uteliaana. Tuo näytti oikeasti pahoittaneen mielensä liikkeen hitaan kaupankäynnin johdosta, eikä selvästikään arvostanut lähelle avattua uutta liikettä. Olihan se ymmärrettävissä; ne olivat kilpailijoita. Mutta silti, San Diego oli iso kaupunki, eikä pieni kilpailu tehnyt suurta hallaa kenellekään. Conrad vain tosissaan toivoi, ettei M-Theory lähtisi liikaa hakemaan mainstreamin suosiota, vaan pysyttelisi sinä viehättävänä, ehkä enemmän alakulttuureja suosivana pikkuputiikkina. “Kaipa tää hiljaisuus siitä uudesta liikkeestä johtuu, ikävä kyllä. Ihmisillä on vaan joku juttu uutuudenviehätykseen. Jos mä saan valita, niin mieluummin pysyn vanhassa niin kauan kun sillä on mulle jotain tarjottavana.” Poika kohautti olkiaan. Oli paha mennä vertaamaan itseään muihin, kun kukaan ei ollut täysin samanlainen.

Conradin löytämä levy näytti kiinnostavan vaaleaa kaunokaista. Hän tarkkaili, kun tämä silmäili ensin etu- ja sitten takakannen huolellisesti läpi. Niin kuin skeittari oli osannut odottaa, ei levy ollut työntekijälle entuudestaan tuttu. Tämä ei kuitenkaan häntä vaivannut, enemmänkin Conradia kiinnosti se, mitä mieltä tyttö olisi musiikista levyn kuultuaan. Hän ei kuitenkaan ollut tässä tilanteessa se myyjä, joten jätti mainospuheet väliin.
Skeittari vastaanotti levyn takaisin itselleen. “Jep, bluesia. Ei ehkä se tyypillisin valinta mun näköselle kundille”, vastasi hän virnistäen, “mut tää äijä on bluesin Picasso. Tiedäthän, tuottelias ku mikä, mutta laatu on pysyny silti korkeella. Arvostettavaa.” Conrad hymyili. “Mä soitan vapaa-ajallani saksofonia, siks oon perehtyny näihin niin tarkkaan. Soitatsä mitään?”

Koulukaveri oli onnistunut yllättämään Conradin positiivisesti. Hän rakasti ihmisiä, jotka pystyivät keskustelemaan musiikista aidon kiinnostuneina ja tiesivät musiikkisanastosta muutakin kuin mollin ja duurin. Hänen olisi ehdottomasti tehtävä tyttöön tarkempaa tuttavuutta koulussakin. Harvemmin törmäsi omanikäiseen nuoreen, jonka kanssa saattoi puhua luontevasti muustakin kuin alkoholista ja parisuhteista.

// ei se mitään ;>

Liberty tajusi, ettei ollut järkevää kiukutella asiakkaalle. "Unohda toi äskeinen. Ei sun tarvitse mitään esittää", sanotiin pahoittelevasti. Ehkä vielä joskus tulisi asiakas, joka kipeästi tarvitsisi häntä. Mutta nyt hän voisi yhtä hyvin olla tyytyväinen siitä, että hänellä ylipäätänsä oli seuraa. "Mitä sä oikein kuvittelet?" naurahdettiin, "en mä mitään määkivää lammasta ois sulle sulle myynyt." Hänkään ei pitänyt kyseisestä naisesta, vaikka musiikkimaku tytöllä olikin laaja. “Mut täytyy joskus kokeilla mihin mä mun taidoilla kykenen.”

Tyttö nyökkäisi kun pojalla oli samat ajatukset siitä, miksi kauppa oli tyhjillään. Hyvä, että edes yksi asiakas pysyi uskollisena. Skeittari katsoi uudestaan ulos ikkunasta. Yksi ei vain tainnut olla riittävästi. Jos tilanne jatkuisi tällaisena, säilyttäisikö hän työpaikkansa. Raha oli hänet paikkaan ajanut, mutta ei hän vain siitä syystä liikkeeseen halunnut jäädä. Joe oli esimerkiksi yksi muista syistä. Viikko ja hän oli hiton kiintynyt siihen mieheen ja koko paikkaan. Piti vain toivoa, että uutuudenviehätys menisi nopeasti ohitse.

Kuten Libby oli jo miettynyt, ei ulkoinen habitus kertonut paljoakaan toisen musiikkimausta. Ulkonäkö johdatti usein harhaan, oli kyse luonteesta, varakkuudesta tai suosikkimusiikista. “Kuunteletko sä tätä myös silloin kun sä skeittaat?” Silloin kun tyttö oli laudan päällä, piti olla jotain energistä tai jopa raivokasta musiikkia, että pääsi oikeaan mielentilaan. Ja mitä Libby etukäteen bluesistakin tiesi, oli se, ettei sitä aivan noilla sanoilla pystynyt kuvaamaan. Watersin levy laitettiin takaisin paikoilleen. Vertaus Picassoon laittoi tytön hymyilemään. Hän harrasti kuvaamataitoa, joten hän tiesi, että Picasso oli ollut kova jätkä. “Jos tää on oikeesti hyvä, niin sua ei varmaan haittaa jos laitan tätä soimaan.” Liberty meni taas tiskin taakse ja etsi tietokoneelta nyt Muddy Watersin kappaleita. Hetken listaa silmäiltyään, päätettiin aloittaa kappaleesta Hoochie Coochie Man.

Skeittari palasi pojan luokse levyhyllyille. Pojan, jonka hän tiesi pitävän musiikista, piti kuulemma myös soittamisesta. Liberty ei olisi varmasti arvannut saksofonia pojan soittimeksi. "Ei, en mä mitään soita. Mä jätän ne hommat mieluumin muille ja keskityn just skeittaamiseen ja piirtelyyn”, Liberty vastasi. Kenenkään ei kannattanut esimerkiksi kehottaa tyttöä laulamaan. Ellei halunnut pilata kappaletta tahallaan. "Onks se vaikeeta? Saksofonin soittaminen", tyttö kysyi nojaten hyllyyn.

Muddy Watersin käheä ääni oli soinut jonkun aikaa. “Tää on ihan rentoa musiikkia”, kommentoitiin pojalle. Henkilökohtaisesti pidettiin ehkä enemmän nopeatahtisemmasta musiikista. “Eikös tässä lähellä oo joku blues-musiikkiin painottunut klubi?” Liberty mietti. Hän oli varmasti kävellyt sen ohi useita kertoja, mutta nimeä hän ei saanut mieleensä. “Mietin vaan et käytkö jossain kuuntelemassa tätä livenä?” vaaleahiuksinen kysyi. “Ihan joka paikassahan tällaista ei soiteta.”

Tytön kysymys sai Conradin nauramaan hyväntahtoisesti. “No en kai! Mulla on skeittaukseen ihan omat musat.” Ei hän ollut ikinä edes ajatellut millaista olisi skeitata bluesin tai jazzin tahtiin. Sellainen luultavasti sekoittaisi vain rytmin kokonaan. Genren nopeatempoisimpiin biiseihin skeittaus saattaisi ehkä vielä sujuakin, mutta niiden tuoma tunnelma oli vääränlainen. Eikä skeitatessa olisi osannut antaa musiikille sen ansaitsemaa kunnioitusta. Se oli vain taustahälinää, joka auttoi pitämään tahdin yllä.

Conrad oli mielissään, kun tyttö äkisti halusikin laittaa Muddy Watersia soimaan. Ei hänen tarvinnut edes valmistella omaa myyntipuhettaan, koska tämä vaikutti muutenkin kiinnostuneelta siihen, mitä levynkannet pitivät sisällään. “Ei haittaa, ikinä. Maailma kaipaa enemmän bluesin kuuntelijoita. Se alkaa olla himmenevä tähti - tai no, sitä se on ollu jo monta vuosikymmentä”, Conrad myönsi harmistuneena. Hän olisi sopinut 50-luvun Chicagoon kuin nenä päähän, mikäli olisi ensin vaihtanut asiaankuuluvammat vaatteet päälleen. Saattoihan sitä sen ajan henkeä edelleen löytää joistakin hämäristä kapakoista, mutta Conradin mielikuvissa aito bluesin henki oli jotain aivan muuta. Hän kuvitteli Chicagon koristeellisten katulyhdyin valaistuille kaduille katusoittajia kilpailemaan kadunkulmista, soittaen Conradillekin mahdottomiksi osoittautuvia bluessinfonioita lähes virheettömästi. Sellainen oli aito blueshenki.

“Hoochie Coochie Man.” Skeittari hymyili valloittavasti koko hammasrivistöllään tunnistettuaan soimaan laitetun kappaleen. “Tästä on hyvä alottaa, jos bluesskene kiinnostaa.” Hän oli kuullut sen niin monta kertaa, että hänen oli vaikeaa keskittyä pelkkään rytmiin ilman että ajatteli jatkuvasti, kuinka soittaisi minkäkin tahdin kitarallaan.
Tyttö palasi Conradin luo levyhyllyille. Skeittaripoikaa tavallaan harmitti se, ettei tuo osannut soittaa mitään. Hän oli nimittäin varma, että jos tyttö olisi joskus päätynyt kokeilemaan soittamista, olisi tuosta voinut kehittyä todella hyväkin. Toisaalta hän ajatteli niin jokaisesta tapaamastaan ihmisestä. Kenestä tahansa tulisi pitkällä aikavälillä hyvä soittaja, ja siksi Conradia harmittikin, ettei elänyt sellaisessa maailmassa, jossa kaikki halusivat oppia soittamaan. Silloin hänenkään ei tarvitsisi tehdä keikkoja melkein kaksi kertaa itseään vanhempien miesten kanssa.
“Mm, rehellisesti sanottuna? On. Sit kun oppii sen puhallustekniikan, jota käytetään itse asiassa aika monessakin eri soittimessa, ni sit se helpottuu. Mut jumakauta ku kesti ennen ku jakso soittaa yhteen jaksoon kokonaisen biisin. Se on yllättävän raskasta”, hän kertoi. Tietenkin oppimisaika vaihteli ihmisen mukaan. Jotkut tuntuivat oppivan vähälläkin harjoittelulla, kun taas toisilla oppiminen saattoi kestää vuosia. Hän kuului ehdottomasti tähän ensimmäiseen kategoriaan, mutta jätti sen mieluummin kertomatta. Hän ei tahtonut leimaantua ylimieliseksi.

Tyttö kuvaili musiikkia “ihan rennoksi”. Se ei ollut innostunein mahdollinen käsite, mutta riittävä saamaan Conradin tyytyväiseksi. Kaikkien musiikkilajien arvostus oli hänen kirjoissaan vain harjoittelukysymys, eikä varsinkaan niin vaikeasti lähestyttävän genren kuin blues omiminen yhden biisin kautta ollut mahdollista. Ja siksi sitä ei voinut ikinä tietää. Ehkä hän ei olisikaan ikuisesti se koulunsa ainoa blues- ja jazzskeittari. Pelkkä ajatus oli niin järjetön, että Conradin piti hillitä spontaania naurahdustaan.
“Joo, on tosiaan se yks rupunen klubi”, Conrad vastasi hymähtäen; se sama pikkutönö oli ollut paikallaan jo monta vuosikymmentä. Ties vaikka sekin oli konkurssin partaalla. “Siellä käyn kuuntelemassa… ja soittamassa. Useemmin soittamassa, sen paikan keski-ikä on nimittäin ‘hieman’ korkeampi ku meikäläisen.” Nuorukainen virnisti. “Jos sä haluat, ni voin hommata joku kerta sulle ja kaverilles ilmasen sisäänpääsyn ku oon soittamassa. Se omistaja on lepsu ku mikä - mut muistakaa vaan tilatakin jotain, ni pystyn jatkossakin keplottelemaan muita sisään.”
Conrad ei ollut aivan varma minkä sortin ehdotuksen oli äsken päästänyt ilmoille. Suoranainen treffipyyntö se ei ollut, eikä hän ollut sitä sellaiseksi tarkoittanutkaan, mutta Conradista olisi eittämättä mukavaa törmätä tyttöön uudestaankin. Mikä varmasti tapahtuisi yksin koulussakin.

Liberty naurahti myös pojan vastauksen jälkeen. Se olisi kyllä kuulostanut ehkä hieman oudolta. Ehkä jotkut pitävät jopa reggea tai klassista lautailumusanaan. Mutta ei hän. Olisihan sitä joskus voinut kokeilla jotain muutakin musiikkia, koska soittolistalla oli aina samat vanhat biisit. Tyttö ei kuitenkaan halunnut muuttaa sellaista mikä oli hyvä ja toimiva. Ehkä Libby oli hieman taikauskoinen, sillä tietyt biisit varmistivat temppujen onnistumisen melkein aina. Hänellä ei ollut onnen amuletteja, mutta kappaleita, jotka toivat hyvää onnea.

”No, ainakin sä pidät sitä pinnalla”, todettiin lohduttavasti. Mitä poika oli kertonut oli tietenkin harmillista. Kai se oli niin, että jotkut jutut kuolee, että mahtuisi uusia. Ihmisten kohdalla tämä piti paremmin paikkaansa, sillä kyllä Libertyn mielestä maailmaan musiikkia mahtuisi. Ja sitä mahtuisi myös levykauppoihin. ”Eikö kaikki asiat tuu joskus uudestaan pinnalle? Ehkä blueskin voisi tulla”, Libby arvaili. Yllättäen poika tiesi kappaleen heti. ”Mistäköhän ihmeestä sä oikein tiesit”, tyttö vitsaili. Valinta oli osunut pojan sanojen perusteella oikeaan, ja Libby päästi sisäiset hurraa huudot itselleen. Toinen skeittari intoili kertomaan saksofonin puhallistekniikasta, johon Libby vastasi nyökkäilyllä. Vaikkei häntä kaikkea ymmärtänytkään, selväksi tuli ainakin se, että soittaminen oli vaikeaa. ”Kauanko sä oot sit soittanu?”

Kutsun saaminen yllätti Libbyn, ja tämä naurahti sille. Tyttö ei tiennyt minkälaisen kuvan poika oli saanut, mutta ei hän nyt niin kiinnostunut musiikista ollut. Ainakaan ensimmäisen kappaleen jälkeen. Mutta mikäpäs siinä, jos kerran ilmaiseksi pääsi. Missään soittoklubilla ei ollut koskaan oltu, joten pitihän sekin kokea. ”No, vaikka, sehän voi olla vaikka miten jännä paikka”, vastattiin hymyillen. Tilauspuoli ei tulisi olemaan ongelma, mutta jonkun kaverin houkutteleminen mukaan saattaisi sen sijaan olla. Osa saattaisi nauraa päin naamaa, kun hän ehdottaisi random blues-iltaan menemistä. Mutta eiköhän hän jotain keksisi, sillä yksin ei välttämättä haluttu mennä. Etenkin jos yleisö olisi täynnä vanhuksia. Liberty ei jostain kumman syystä aina pitänyt heistä. Viimeinen vaihtoehto voisi olla ottaa Joe mukaan. ”Niin ja olis kai ihan mielenkiintosta nähdä sutkin soittamassa. Mä en nimittäin pysty kuvittelemaan sitä..” Ei sitten ollenkaan, poika oli skettari hänelle.

Libertyn katse kiersi putiikkia. Ei tuntunut ollenkaan, että hän olisi töissä jutellessaan pojan kanssa. Asiakkaat olisivat muistuttaneet siitä, mutta niitä ei vieläkään näkynyt. Aikakin oli mennyt jouhevasti ja Joe tulisikin kohta takaisin. ”No, meinasko herra kanta-asiakas ostaa jotakin?” tyttö uteli hymyillen. Puheet alussa, että aina lähti jotain mukaan, pakotti pojan myös pitämään lupauksensa. "Mä en oo kyllä päästäny sua rauhassa edes kiertämään", tajuttiin nopeasti.