Can you see the music? Can you feel it?

Kello oli neljä, koulu oli suurimmalta osalta koululaisista jo ohitse. Nuoret oppilaat olivat syöksyneet ulos kammottavasta laitoksesta vapauteen tuli pyrstön alla, olihan sentään perjantai ja viikonloppu kuulsi kaikkien mielissä. Valkeat käytävät huusivat hiljaisuuttaan, saaden kaukaisimmankin kolahduksen kuulostamaan tuomion kellojen kumulta. Iltapäivän valo valaisi valkeita käytäviä vinosti käytävän vastakkaiselle seinälle heijastuen. Lämpö tuntui pakkautuneen tiiviiksi massaksi kattaen käytävän ylhäältä alas, oikealta vasemmalle. Hiljaisilla kaikuvilla käytävillä asteli kuitenkin vielä yksi hahmo, saaden käytävän kaikumaan karmivasti jokaisella hitaalla askeleellaan. Pienehkö, hoikka ja siro neitonen asteli hitaan uneliaasti käytävää pitkin, kuin harhaillen koulun sokkeloissa. Tytöllä oli päällään valkea printtipaita, joka oli vyötärön kohdalta löysä, tummahkot pillifarkut ja mustat tennarit. Olalla roikkui hädin tuskin paikallaan pysyen tumma kangaslaukku. Iltapäiväauringon valossa pähkinän ruskeat silmät katsoivat suoraan eteenpäin lasittuneina ja apaattisina, näkemättä mitään edessään. Oli kuin tyttö olisi ollut vain kuori, joka kulki vailla sielua valkeaa valon käytävää myöden.
Miu oli poissa jälleen. Hänen ruumiinsa asteli pitkin käytävää, mutta todellinen Miu oli jossain muualla. Tänään Miu oli kaukana, kaukana tästä maailmasta, maailmassa jossa asiat ennen olivat olleet hyvin, mutta nyt muutoksien myötä maailma oli ajautumassa karille. Mutta silti tuossa kuolevassa maailmassa kukoisti tunne, jota nuori tummahipiäinen kaipasi elämässään kaikkein eniten: rakkaus. Tuossa toisessa maailmassa häntä rakastettiin, toisin kuin tässä valoisassa maailmassa, jossa hänen kehonsa juuri nytkin harhaili vailla päämäärää, tyhjänä kuin simpukan kuori, jonka asukki oli aikaa sitten suojansa jättänyt. Toinen maailma oli aina ollut Miun suoja todellisuuden kamaluutta vastaan, mutta nyt hänellä oli ollut jo pidempään ongelmia erottaa todellisuudet toisistaan. Kyllä, nuorikko näki nykyisin kaiken totena, niin pahaksi oli hänen pikku tapansa kehkeytynyt: siitä oli kehkeytynyt omanlainen riippuvuutensa.

Todellinen Miu, ei tuo kalmona käytäviä kävelevä ruumis vaan oikea sielullinen olento, havahtui kuitenkin omassa todellisuudessaan outoon, kalvavaan tunteeseen. Katsoessaan taakseen näki hän takanaan mustan oven, tuon portin todellisuuksien välillä. Ovi ammotti apposen auki, kutsuen häntä. Samalla Miu saattoi huomata tämän rakkauden täytteisen todellisuuden pysähtyneen. Katse kääntyi uudelleen katsomaan taakse, katsoen nyt ovesta sisälle. Miu sävähti nähdessään valkeat käytävät ja taittuneen valon. Hän katsoi ovesta ulos, nähden omilla silmillään. Hitaasti, varoen astui tyttö ovesta ulos. Ovi läimähti kiinni hänen takanaan pamahtaen.
Nuoren tytön keho sai samantein eloa. Tyttö sävähti pamausta, loikaten ympäri, etsien ovea katseellaan, nähden kuitenkin vain valkean, hiljaisen käytävän. Hitaasti kääntyi Miu jälleen aiempaan suuntaansa, ravistaen hiukan päätään. Hän ei halunnut edes ajatella mitä äsken tapahtui. Nyt nuorikko oli hereillä. Vaikka silmät olivat utuiset ja poissaolevat, oli hän täällä, hän ei harhaillut ympäriinsä vailla minkäänlaista päämäärää. Askeleet nopeutuivat palautumisen myötä, ja hitaasti käsi nousi nostamaan laukkua paremmin paikoilleen. Miun askeleet veivät tyttöä vääjäämättä kohti musiikinluokkaa. Hän ei ehkä tiennyt, oliko tämä maailma todellinen vai ei, mutta täällä hänellä oli tapa käydä soittamassa musiikinluokassa joka perjantai, kun kukaan ei enää ollut häntä kuulemassa, kun koulussa vallitsi rauha.

Saavutettuaan haluamansa oven, astui Miu sisään verhoilla hämärrettyyn korkeaan huoneeseen. Auringon valo kuulsi vihreiden verhojen läpi luoden erinäisiä kuvioita linoleumlattialle. Ympärilleen katsomatta asteli nuori tyttö varmoin askelin kohden määränpäätään. Miu rakasti musiikkia kaikissa muodoissaan, mutta musiikinluokassa häntä kiehtoi vain yksi asia: huippuluokan flyygeli joka lepäsi yleensä käyttämättömänä luokan perällä. Ja siellä se edelleen oli, yhtä uljaana ja kiiltävänä kuin aina ennenkin. Pieni siro käsi siveli flyygelin kantta uneliaan haaveilijan katseen harhaillessa pitkin sen pintaa. Miulla oli kotona piano, mutta se ei ollut mitään verrattuna tähän uhkeaan soittimeen, joka koululla oli käytössään. Emotyttö istui leveälle jakkaralle soittimen edessä, heittäen laukkunsa huolimattomasti lattialle. Utuiset silmät katsoivat nuottitelinettä lievästi ärtyneenä. Telineessä lepäsi Beethovenin sonaatti, kirjoitettuna kauniisti käsin oikein vanhan ajan tyyliin. Miu arvosti kovasti Beethovenia säveltäjänä, mutta nykyisin, taidon kartuttua, soitti tyttö yleensä vain omatekemiään kappaleita. Niinpä hän sulki nuottivihon, asettaen sitten kätensä pianon kosketinrivistölle. Utuiset, pähkinänruskeat silmät sulkeutuivat kun musiikki alkoi virrata tytön mielen kautta hänen sormiinsa. Sormien löytäessä oikeat koskettimet, kaikui ääni hyvällä akustiikalla varustetussa huoneessa kauniisti, pehmeästi. Näin Miu löysi jälleen uuden ulottuvuuden mustan oven takaisen lisäksi, upoten siihen niin syvälle, ettei nähnyt tai kuullut mitään muuta kuin musiikin.

Perjantai.
Sitä päivää kaikki odottivat innoissaan. Maanantaista asti, jokaisella solullaan Astonin oppilaat pohdiskelivat, mitä seuraava viikonloppu toisi tullessaan. Yleensä viinaa, joskus seksiä. Riitoja, rakkautta, yksinäisyyttä. Viimeisintä tosin kukaan ei kaivannut, ja siksi oletus oli, että viikonlopusta tulisi huomattavasti mukavampi kuin edellinen. Näin yleensä suunnitteli myös Era, joka ei nauttinut koulussa istumisesta himpun vertaa. Hän mieluummin lintsasi mahdolliset tunnit ja pysyi kaukana rakennuksesta, mutta välillä, joskus harvoin, myös tämän nuorikon oli pakko suorittaa pakollisia tehtäviä, mikäli halusi päästä edes rimoja hipoen pois pahuuden tyyssijasta. Tämä tilanne oli myös tänä iltanapäivänä. Aurinko kurkisteli verhojen raosta, ja päivä oli erittäin lämmin. Ja se, jos mikä, Eraa nyt kismitti.
Platinanvaalea mulkaisi kaunista ilmaa mustien aurinkolasiensa takaa. Hän käveli mustien nahkakenkiensä lyhyet, paksut korot kevyesti kopsahdellen pitkin hiljaisuutta uhkuvaa käytävää, ja mielessään manasi. Pari viimeisintä päivää oli sadellut ja ollut harmaata, mutta tänään - tänään oli lämmin, suorastaan täydellistä, ja missä hän oli? Koulussa.
Tuhahdus kirposi vaaleaverikön sieraimilta. Onneksi edes tehtävä oli ollut mieluisa, jonka kanssa nuorikko oli viettänyt pari aikaisempaa tuntia koulun kirjastossa. Musiikintunnille tarvittava essee oli ehkä hieman myöhässä, mutta ainakin hän oli tehnyt kovasti töitä sen eteen. Hän oli tutkinut kaikki mahdolliset teokset, jotka koskivat 1700-luvun musikaalisuutta, ja kirjoittanut monta sivua aiheesta. Harvoin Era oli itseensä tyytyväinen koulun takia, mutta nyt kerrankin näin oli päässyt tapahtumaan.

Nuorikko suuntasi kohti musiikinluokkaa. Hänen kylkensä oli toipunut hyvin muutaman päivän takaisesta kahakasta, ja järkyttävä mustelma silmässä ei näyttänyt enää niin raa'alta. Itsevar,muus ja rohkeus oli palannut takaisin nuoren naisen ruumiiseen. Hän oli saanut lujitettua itsensä, koska jopa seinät tuntuivat kuiskivan välikohtausta, joka koulun pihalla oli sattunut. Tarinaa lesbokuningattaren turpiin saamisesta oli paisuteltu, muokkailtu ja levitelty, eikä tarinoiden aiheuttamia huutoja jaksanut kuunnella kipu kurkussa painaen.
Olihan tuona päivänä tapahtunut muutakin, mutta tästä eivät juorujen nälkäiset kermalaiset olleet kuulleet. Hymähdys pakeni hymyn kera, kun nuorikko muisteli Miuta ja kohtaamista tämän kanssa tyttöjen vessassa. Niin kiltisti toinen oli häntä hoivannut, ja niin kovin salaperäinen toinen oli ollut.
Enempää platinanvaalea ei kuitenkaan ehtinyt ajatella, sillä yllättäen ilmaan livertävä musiikki sai hänet hätkähtämään. Se kaikui hiljaisessa käytävässä kuten lintujen laulu pihalla. Sävelmä oli tuntematon Eralle, ja uteliaisuus heräsi naisen mielessä, pitkien jalkojen kiidättäessä häntä nopeammin kohti musiikinluokkaa, josta ääni kantautui.
Päästyään perille ja avattuaan oven huvittunut hymy kihosi naisen kasvoille.

Mustien aurinkolasiensa takaa Era tuijotti edessään avautuvaa näkyä. Tutussa, tyhjässä musiikinluokassa fyygelin takana istui tyttö, jonka Era tunnisti nykyisin kaikkien tuhansien joukosta. Mustien, pörröisten hiuksien takana olivat sulkeutuneet pähkinänruskeat silmät, joiden katseen nainen muisti hyvin selkeästi. Tytön sormet kulkivat soittimen kielillä tottuneesti ja kevyesti. Niiden aikaansaama oli niin kaunista. Eran huvittuneisuus muuttui silkaksi pehmeydeksi ja ystävällisyydeksi, tuon hiipiessä mahdollisimman hiljaa opettajan pöydän ääreen, jolle asetti nipun papereita: esseensä, jonka kanteen oli selkeässä, kauniilla käsialassa kirjoitettu työn ja hänen oma nimensä. Sen jälkeen vartalonmyöteisiin, valkoisiin, suoriin housuihin ja mustaan koristeltuun paitaan pukeutunut nuorikko noussi aurinkolasit kasvoiltaan. Hän roikotti niitä sormissaan, kuunteli samalla kauniita säveliä korvillaan lähestyessään flyygeliä ja tämän takana istumaa, omiin maailmoihinsa laskeutunutta Miuta. Era alkoi hyräillen jäljitellä toisen sävellystä: pehmeästi, kuulaasti. Hän olisi mielellään laulanutkin kauniiden sävelten mukana, muttei pystynyt siihen.
Hyräily lakkasi vasta, kun Era oli hetken norkoillut flyygeliin nojaten, hymy huulillaan.
"Erittäin kaunista kuunneltavaa, Miu."

Musiikki kumpusi mahonkipintaisesta flyygelistä uhkeana ja voimakkaana, silti niin pehmeänä ja kauniina, nousten korkeuksiin huoneen akustiikan siivittämänä, kaikuen ylhäällä putkissa, kannustaen kaikua jota Miu säesti poljennollaan. Pienien käsien ohuen sirot sormet viilettivät koskettimilla. Sormien nopea soljuva liike tuli täysin vailla ajatusta, syvältä selkärangasta kuin luontainen vaisto, sävelen ja rytmin pysyessä kuin itsestään. Mustiksi värjätyt pörröhiukset valuivat tummien, pitkien ripsien varjostaessa suljettuja silmiä. Silmien esiripun takana kävi aivan omanlaisensa näytelmä, jota kukaan muu ei olisi kyennyt kokemaan kuin Miu itse. Syventyessään musiikkiin, jonka nuorikko oli itse säveltänyt, saattoi haaveilijasielu päästää jälleen mielikuvituksensa lentoon. Silmissään Miu saattoi nähdä vehreän, vihreän ja keltaisen sävyisen metsän, jonka lehvästön lävitse kuulsi vinosti oranssinkeltainen valo. Puiden ja pensaiden varjot värjäsivät maata peittävän sammalkerroksen kirjavin vihreän sävyin. Metsän tanhuilla kaikui lintujen laulu ja tuo Miun tähän maailmaan saattelema musiikki.

Nuori pianisti ei huomannut oven aukeamista eikä pitkän hoikan ilmestyksen astelemista huoneeseen, sillä vaikka Miu olisi avannutkin silmänsä, ei hän olisi nähnyt muuta kuin metsän ja sen asukkaat, nähden itsensä astelemassa kapeaa polkua pitkin. Ovi nuoren tytön mielessä oli jälleen auennut, kuten monina muinakin päivinä, monina muinakin tunteina, monina muinakin minuutteina elämänsä aikana. Vaikka Miu itse ei ollutkaan tietoinen, kumpi maailma olikaan todellinen, oli tuo toinen oven takainen maailma helpommin rikkoontuva. Mikäli Miu olisi ollut tämän maailman puolella, olisi hän nähnyt tutut kasvot, joita kehystivät platinanvaaleat lyhyet hiukset. Era Servacad, koulun tunnetuin, ihailluin ja vihatuin julkilesbo. Kaunis, ihastuttava Era, joka nyt asteli huoneessa Miun tavoittamattomissa. Mustatukkainen emotyttö ei nähnyt, ei kuullut, ei haistanut eikä maistanut mitään tämän maailman asiaa, ei ainakaan vielä. Sen sijaan tyttö oli muuttunut kaapuun pukeutuneeksi aikuiseksi naiseksi, joka oli kaikkea sitä mitä Miu halusi olla, ja kaikkea sitä mitä hän ei kokenut enää nykyisin olevansa. Tämä nainen, joka metsässä käveli, oli muuttunut Miuksi, vaikka heissä ei loppujen lopuksi ollut juuri mitään yhteistä. Peurannahkasaappaiden kärjet rapisuttivat hiekkaa polulla neidon astellessa syvemmälle valoisaan metsään, musiikin ja linnunlaulun säestäessä häntä. Neito lähestyi määränpäätään hitaasti mutta määrätietoisesti. Hänellä oli tehtävää tässä kauniissa, lumoavassa paikassa, eikä hän saisi luottaa liikaa sen kauneuteen, tai hän saisi katua sitä vielä. Hän oli…

Neidon ja Miun ajatukset pysähtyivät kuin seinään ja tuntui kuin Miu olisi kiskaistu 100 kilometrin tuntinopeudella kymmeniä metrejä alas ja sivuun. Sanat, jotka Era oli lausunut, kaikuivat Miun korvissa epäselvänä mongerruksena, eikä juuri ulottuvuuksien välillä matkan käynyt neitokainen saanut niistä mitään tolkkua. Sormien sulava liike särähti saaden koskettimen vingahtamaan epävireisesti. Silmät aukenivat paljastaen pähkinänruskeat silmät, jotka katsoivat utuisina ja hämillään ympärilleen, kuin vasta heränneenä. Sormet eivät enää liikkuneet koskettimilla ja musiikin oli korvannut hiljainen humina, jonka vasta soinut suuri flyygeli jätti jälkeensä. Etäiset, teevadin kokoisina ammottavat silmät löysivät vihdoin Eran, hakeutuen hitaasti platinanvaalean nuoren naisen harmaisiin peilisilmiin. Miu ei saanut päähänsä mitään maailman ajatusta pitkään, tuskastuttavan pitkään, hetkeen, ennen kun silmät vielä hiukan laajemmiksi. Miu oli luullut nähneensä unta Eran tapaamisesta, kun vaaleaverikkö oli rynnännyt tyttöjen vessaan ruhjoutuneena tappelun jäljiltä. Tapaaminen, jota haaveileva Miu oli todella kuvitellut vain unelmaksi muiden joukossa, oli päättynyt suudelmaan kahden hyvin erilaisen, lähes tuntemattoman koululaistytön kesken.
Mutta Era oli tiennyt hänen nimensä. Tyttö, jota kukaan ei tuntenut, jonka olemassaolosta kukaan ei näyttänyt tietävän, sillä hän ei ollut olemassa, oli tiennyt hänen nimensä. Se johti Miun vieläkin hiukan hitaalla käyvät aivot vain yhteen lopputulokseen: joko hän haaveili nyt, tai sitten vessassa tapahtunut välikohtaus oli todellinen.

Edelleen hiljaa katsoi Miu Eraa, tuota kaunista, pitkää, täydellistä nuorta naista, joka tuntui olevan aivan eri maailmasta koulussa olemattoman Miun kanssa. Kaikkien rakastama ja vihaama, kaikkien tuntema Era, joka niin usein sotkettiin kaksoissisareensa joka kävi samaa koulua. Jopa klikeissä, joihin Miu ei ollut erityisemmin perehtynyt, eihän hänellä ollut ystäviä, oli emo vaaleaverikköä alempana. Mutta tuo upea ilmestys, jota Miu ei vieläkään aivan uskonut todeksi, oli puhutellut häntä.
”Kiitos”, sanoi Miu vihdoin, hiljaa, matalalla äänellään. Puhe tuntui vaikealta kurkussa, sillä hän ei ollut puhunut koko päivänä sanaakaan. Hiukan ääntään aukaisten tyttö rykäisi, laskien kätensä koskettimilta. Epäileväisen oloisena katsahti hän jälleen toista. Jostain syystä Miu tunsi olonsa vaikeaksi, oli kuin hän olisi jäänyt kiinni pahanteosta, piirtelemästä seiniin tai rikkomasta koulun omaisuutta. Pähkinänruskeat silmät kiinnittyivät toisen harmaisiin tiiviisti, herkeämättöminä, värähtämättöminä. Kömpelö kysymys oli ainoa tapa rikkoa inhottava tunne tytön mielessä.
”Mitäs sinä täällä?”

Harmaat silmät, jotka hohtivat kuin kirkas metalli valon taittuessa, katselivat omien maalmojensa virtauksiin unohtunutta Miuta, joka vasta hetken päästä Eran sanojen jälkeen avasi pähkinäiset silmänsä. Niissä loisti hämmennys, unohdus ja sekavuus, kuin Miu olisi herännyt vuosia kestäneen unen jälkeen, ja katselisi nyt uutta maailmaa ympärillään ajatukset paniikinomaista hätäviestiä huutaen. Ja Era katseli toista, Era, joka ei omistanut suurinta mahdollista empatiakykyä, ja joka ajatteli mielellään omaa parastaan ennen muita. Hän ei kyennyt ymmärtämään tytön hämmennystä, ja siksi hänen omat kasvonsa hohtivat hetken lievää kummastusta, muotoiltujen kulmien noustessa. Melko tavallisena teinityttönä hänen ensimmäiset ajatuksensa eivät olleet kovinkaan syvällisiä: inhosiko Miu häntä niin, että näytti siksi noin järkyttyneeltä ja haluttomalta? Eikö hän ollut tarpeeksi mielekäs, kaunis ja mukava, jotta Miu viihtyisi hänen seurassaan? Muistiko tyttö vain viimekertaisen, runnotun naisen, ja tunsi nyt vain valtavan suurta sääliä? Harmaissa silmissä välähti vaatimaton epäluuloisuus, joka pyyhkiytyi kohta tasaisen panssarin ja itsetunnon taakse. Era kohotti vinon, intohimoa sykkivän hymynpoikasen huulilleen, ja katseli Miuta yhä koulun soittimeen nojaten.

”Toin esseeni arvioitavaksi”, Era vastasi Miun kysymykseen, heilauttaen sormiaan ilmassa opettajan pöydän suuntaan. Hänen liikkeensä olivat kuin elokuvien klassisilla hovinaisilla: pehmeät, sulavat ja jokainen liikahdus sai aikaan lämpimiä väreitä luokan seisovassa ilmassa. Silmien katse oli kuin nuorella tiikerillä, sillä siitä loistava salaperäisyys, mutta kevyt uteliaisuus ja leikkisyys loistivat selkeinä.
”Myöhässä, mutta toivon laadun korvaavan”, tyttö vielä lisäsi, hymähtäen pehmeästi sanojensa päälle, antaen silmiensä sulkeutua hetkeksi. Hän ei ollut järin tehokas aikatauluissa, ja luvattuihin tapaamisiinkin saapui usein myöhässä. Joskus se hyväksyttiin, mutta usein hän sai kuulla moitteita. Era ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi kiirehtiä muiden ihmisten vuoksi. Miksi hän ei saisi aloittaa aamuaan rauhassa, tai katsoa pitämäänsä tv-sarjaa vain siksi, että hänen tulisi valmistaa työ, jonka voisi tehdä seuraavakin iltana?

Nuori nainen hymyili Miulle pehmeästi, ja katseli tämän siroja, surumielisiä kasvoja. Hän ei nostanut flyygeeliin nojaamaansa kroppaa suoraksi, vaan piti käsillään tukea sen kiiltävästä pinnasta. Hänellä oli itseasiassa melko kiire jo seuraavaan paikkaan, studioon, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä koulusta. Siellä häntä odotti vanha ystävä, mies nimeltään John Green, joka oli ainoa valokuvaaja, jonka malliksi Era oli suostunut jäämään. Mallintyöt olivat unohtunutta, menneisyyden värjäämää, rypistynyttä paperia nuoruuden paksussa teoksessa. Myöhästelevään, itsepäiseen tyttöön oltiin kyllästytty, eikä nuorta naista itseäänkään kiinnostanut pukeutua mitä kummallisimpiin asuihin, jotta hän voisi seistä ne päällään kuin vapaudenpatsas kameroiden linssien edessä. Hän ei kaivannut cat walkia, muistot turkiksista ja kiukkuisista eläinitoilijoista olivat haalenneet. Scarlett oli jatkanut työtä, jonka Era oli hylännyt itsepäisesti tuhahdellen ja niskojaan nakellen. Ainoastaan Johnin tapa kuvata, hänen teoksensa ja persoonansa olivat saaneet nuorikon säilyttämään viimeisen kosketuksen elettyyn aikaan. Eran kuului tänään poseerata vedessä, jossa aallot nuolivat hänen nilkkojaan, mutta se sai odottaa. Hän oli löytänyt nyt jotain, joka säilytti mielenkiinnon niin voimakkaana, ettei tyttö yksinkertaisesti kyönnyt siirtämään jalkojaan, kuljettaakseen itsensä pois luokkahuoneesta.

”Entäpä sitä?” tyttö kysyikin, pyyhkäisi sitten kasvojaan ja suortuvia, jotka kurkottelivat silmien eteen oikeilta paikoiltaan. Hän silitti sormillaan pari ryppyä suoriksi paidastaan, katsoi alaspäin tummien ja pitkien ripsien suojellessa silmiä, kunnes vihdoin palautti tarkkaavaisuutensa Miuun, eikä karkottanut lempeän kaunista, karismaattista sävyä itsestään.
”Käytkö täällä usein soittamassa?”
Tietenkään nuorikko ei kysynyt, mitä emotyttö täällä teki, kyllähän sen näki: ja ennenkaikkea kuuli. Mutta noin lahjakkaan nuoren naisen kuvittelisi omistavan oman soittovälineen, jonka kanssa viettäisi päivät huoneessaan. Era kykeni likipitäen kuvittelemaan asetelman, jossa Miu istui huoneensa ikkunan edessä, ja jossa hänen soittonsa kirkasti koko asuinlähiön. Hymähtäen Era käänsi hieman kasvojaan.
”Sävelmäsi kuulosti erittäin kauniilta”, Era lisäsi pehmeästi. Hän kohottautui viimein, suoristi itsensä, ja parilla askeleella astui lähemmäksi tyttöä, istuutuen toisen viereen leveälle penkille. Reisi kosketti toisen tytön omaa, ja Eran omat sormet laskeutuivat flyygelin kielelle, painoi sitten sitä alas, mutta kauniin sävelmän sijaan hän sai aikaan vain aggressiivisen, matalan jyrähdyksen, joka sai sormet kohoamaan ylös erittäin nopeasti. Era naurahti.
”En minä osaa mitään näin klassista. Vaikka se olisikin hauskaa.” Nuorikon kasvot kääntyivät emotytön puoleen, eikä hymy paennut, vaikka sitä olisi suorastaan käsketty.

Vaatteiden pinnat koskivat toisiaan, ja silmät tutkivat mieliä avoimesti ja surutta. Eran harmaa katse yritti lävistää Miun pään, päästä tuon ajatuksien sisään, jossa voisi vain katsoa ympärilleen näkien kaiken, mitä mielenkiintoinen nuorikko mukanaan kantoi. Platinanvaalea nosti kätensä syliinsä, ja avasi sitten suunsa:
”Mitä oikein soitit? Se kuulosti vieraalta. En tunenut sanoja.”
Nykyaikaisen soittimen, sähkökitaran, lisäksi Era hallitsi musikaalisesti vain laulamisen. Hän tunnisti monet eri sävelmät, osasi lyriikat etu-ja takaperin, ja musiikki oli ainoa aihe, joka kiinnosti häntä tässä maailmassa niin paljon, että hän jaksoi istua koneella tunti toisensa jälkeen vain siihen liittyvää materiaalia takaraivoonsa, mielensä syvimpiin sopukoihin tankaten. Hän halusi tietää, muistaa ja lukea kaiken!

Miun suuret levinneet haaveilijan silmät eivät saaneet katsettaan irti Erasta, joka nyt nojaili flyygelin mustaan pintaan. Vähäisessä valossa kiiltelevät pähkinän ruskeat silmät olivat tarrautuneet kiinni toisen kauniiseen, vaaleaan olemukseen, risteillen hitaan hajamielisesti vaaleaverikön kehon ja harmaiden silmien välillä, kuin tyttö ei oikein olisi suostunut uskomaan, että toinen todella seisoi siinä, että toinen oli todellinen. Ja juuri nämä tunteet Miun päässä myllersivätkin: hän ei voinut tietää, oliko Era todellinen, ja toisin kuin muiden ihmisten, Eran hän halusi olevan todellinen. Niin hillityltä kuin nuorikko saattoi näyttääkin flyygelin leveällä penkillä istuessaan, toivoi hän koko sydämestään että mikä tahansa todellisuus tämä sitten olikin, olisi se mahdollisimman kestävä ja pitkä. Eran heilauttaessa sormiaan opettajanpöydän suuntaan, nyökkäsi Miu hitaasti katsahtaen hajamielisesti sormien osoittamaan suuntaan kääntyen sitten kohtaamaan jälleen toisen tiikerimäisen villin katseen. Lisäys soi sieville pienille kasvoille väkinäisen hymyn, joka kuitenkin katosi melko pian vakavan perusilmeen vallatessa kuulaudellaan.

Mietteliään tyynenä Miu katseli Eraa, kallistaen hiukan pienet sirot kasvot omaavaa päätään, mustien hiusten valuessa olkapäiltä selkää pitkin. Kasvojen ilme oli edelleen vakava, ilmeetön, eikä kakkosluokkalainen antanut ajatustensa näkyä ulospäin, vaikka pitkästä aikaa Miulla ylipäänsä oli ajatuksia tässä maailmassa. Era oli yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka (ilmeisestikin) tiesivät hänen olevan olemassa. Ilmeisestikään vessaepisodi, jonka Miu oli olettanut olevan yksi hänen haaveistaan, olikin ollut jossain ulottuvuudessa todellinen. Mielessään tummahipiäinen kävi läpi tapaamista kohta kohdalta. Parhaiten Miu kuitenkin muisti lopun: suudelman. Niin tyhmä Miu ei ollut, etteikö olisi tiennyt, että Era suuteli ja nai jokaista tyttöä, jota vain halusi, ja joka vain suostui leikkiin mukaan. Miu myös tiesi, ettei tarvinnut olla edes naisista kiinnostunut langetakseen Eran pauloihin, turhankin moni enemmän tai vähemmän kokeilunhaluinen oli sortunut Eran lumoavan kauneuden, seksikkyyden ja ihailtavan itsevarmuuden edessä. Mutta toisin kuin Era, ei Miu ollut elänyt todellista suudelmaa vuosiin, iäisyyteen, ja vaikka hänellä ehkä olikin silloin tällöin vaikeuksia erottaa todellisuutta ja haavetta toisistaan, saattoi Miu tietää, että yksikään hänen viime vuosinaan kokemistaan suudelmista ei ollut todellinen.

Miun silmät värähtivät ajatusten ravistessa todellisuuden yltä Eran kysyessä vastakysymyksensä lempeää karismaa huokuvalla äänellään. Hitaasti, edelleen hiukan omissa maailmoissaan Miu siron kroppansa olkia kevyesti.
”Käyn aina silloin tällöin”, tyttö sanoi simppelisti, jättäen mainitsematta, että yleensä hän pyrki soittamaan niin, ettei kukaan vahingossakaan kuullut. ”Tässä flyygelissä on hieno ääni.”
Viimeisen lauseen tyttö lausui huomattavan suurella kaipauksen tunteella josta hän ei ollut itsekään tietoinen. Kotona hänellä oli vain rupuinen ja epäviereinen vanha halpatavara piano, jonka äänenlaatu ei ollut kyennyt kilpailemaan tämän flyygelin kanssa edes parhaimpina päivinään. Eran kehun Miu antoi mennä toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, sillä vaaleaverikön lähestyminen vei tummemman täyden huomion. Reisien hipoutuessa toisiaan vasten saattoi vuosia kosketusta vailla jäänyt nuorikko tuntea kevyet mielihyvän väreet kipuamassa selkäpiitään pitkin. Pian tunne kuitenkin tasoittui. Pähkinänruskeat silmät tarkkailivat Eran pitkiä sormia, joista yksi tippui painamaan matalaa sointua koskettimilta. Kumea jyrähdys sai Miun irvistämään inhosta ja naurahtamaan sitten kevyesti.
”Klassinen musiikki on hyvinkin simppeliä”, sanoi Miu lähes kuiskaten, matalalla vakaalla äänellään, tarttuen kevyesti Eran käteen ja ohjaten sen painamaan korkeamman pään kosketinta kevyesti, samaan aikaan kun itse painoi toista. ”Soinnut tulevat hyvinkin itsestään.”

Eran lävistävä tuijotus ei saanut Miuta epäröimään tai tuntemaan oloaan vaikeaksi, vaan ruskeat silmät napittivat edelleen toisen harmaisiin, mutta nyt niistä oli pikkuhiljaa alkanut kadota unisuus ja väsynyt tyhjä tuijotus. Hymy oli karannut kasvoilta ja vakavana tyttö katsahti jälleen soittopelinsä koskettimia, soittaen sitten lyhyen pätkän toista oma tekemäänsä kappaletta, lopettaen sen sitten kuitenkin selkeästi kesken, laskien kädet syliinsä kuin olisi polttanut sormensa koskettimien valkealla pinnalla. Vaivaantuneena tyttö katsahti viereen tunkeillutta tyttöä.
”Sävellän itse oman musiikkini”, tyttö sanoi hiljaa, vakaasti ja sävyttömästi, hymyillen sitten nopeasti. ”Eikä niissä yleensä ole sanoja lainkaan.”

Era tarkkaili Miun jokaista elettä ja ilmettä, vaikka ne olivatkin varsin vähäisiä. Juuri tämän vuoksi piti platinanvaakean nuorikon olla ehdottoman tarkkaavainen, ja katsoa juttukumppaniaan herkeämättä. Harmaat silmät suorastaan kiiltevät kelmeässä valossa, ja ne kävivät läpi kauniin, siron Miun kasvoja ja kroppaa. Toinen oli siinä niin lähellä, aivan vieressä. Housut koskettivat toisiaan, ja tytön läheisyyden saattoi suorastaan tuntea sähkövirran lailla. Nuori nainen hymyili toiselle pehmeästi. Hänen liikkeensä olivat kuin hieman hidastetut, kevyet ja vaivattomat, ja hän kallisti hieman kasvojaan katsellessaan toista.
Miussa oli jotain erikoista. Hän oli erittäin kaunis, mutta ei sillä tavalla, kuin suurin osa tämän suuren koulun oppilaista. Hänessä huokui jonkinlainen salamyhkäisyys, sellainen, josta Erakaan ei saanut konkreettista otetta.
Vaalea hymähti lempeästi, ja käänsi katseensa pianon koskettimiin. Juuri sillä hetkellä kohotti Miukin kätensä, tarttuen lempeästi Eran käteen. Sormet liikkuivat hieman ylöspäin, ja kohta Miu painoi ihon lempeästi vasten viileyttä, ja ilmaan karkasi kristallinen, unenomainen sointu. Se nostatti nopean, ystävällisen hymyn nuoren naisen kasvoille, joka paljasti myös rivin vitivalkoisia hampaita.
"Minulta veisi vuosien harjoittelun, ennenkuin osaisin", Era vastasi pehmeästi, ja hänen äänensä tuntui kumpuavan jostain syvältä, sisimmästään saakka. Hän vilkaisi emotyttöön harmailla silmillään, ja naurahti pehnmeästi.
"Ehtisin kuolla, ennenkuin voisin sanoa osaavani."

Hiljaisena kumpuava, värähtelevä juttutuokio tuntui erittäin lämpimältä, ja toi Eran mieleen muistoja taannoin tapahtuneesta vessaepisodista. Se ei todellakaan ollut kuvitelmaa, ei unta, ei edes unelmaa. Era muisti sen selkeänä, sillä eihän tapahtuneesta ollut järin kauaa todellisuudessa kulunutkaan. Nuori nainen pyyhkäisi vaaleita hiuksiaan, ja hänen päänsä sisässä välähti muisto, minkä Miun pehmeät huulet olivat jälkeensä jättäneet.
Oli outoa, että emotytön kohtaaminen tuntui niinkin.. mystiseltä. Era oli tavannut useita naisia, kaatanut näitä kuin puita, eikä hän yleensä jäänyt muistelemaan tapahtuneita asioita, ellei niihin liittynyt jotain erittäin vahvaa, erilaista. Olihan se hieman erikoista tietenkin, että Era sattui tällöin olemaan likipitäen sairaalakunnossa, mutta se ei ollut asia, joka Eran muistiin oli kovertunut. Ei, jokin Miussa, hänen olemuksessaan tai tavoissaan, sai nuorikon tuntemaan sellaista, mitä muut naiset eivät olleet kyenneet herättämään.
Tietynlaista uteliaisuutta, ja erilaista kiinnostusta. Miu oli kuin mysteeri, johon halusi löytää ratkaisun, ettei pulma haittaisi yöunia.

Era katsoi Miun kasvoihin, kun tyttö paljasti säveltäneensä kappaleensa itse. Kunnioittava hymy kohosi nuoren naisen kasvoille, ja siro sormi pyyhkäisi aurinkolasien pintaa, joita nainen yrä roikotti toisessa kädessään, asettaen ne nyt vasta lattialle vierelleen.
"Olet lahjakas", nainen lausui totuudenmukaisesti, ja hänen silmänsä penkoivat nuoren seuralaisensa ajatuksia.
"Harva kykenee tällaiseen."
Nainen kohotti hieman sormiaan, jotta saattoi koskettaa toisen kasvojen ihoa, erittäin varovasti. Kuin hän olisi testannut, meneekö toinen rikki noin vain.
Ei mennyt, joten Era saattoi vetää kätensä takaisin, ja hymähtää pehmeänsä. Hän puheli hiljaiseen sävyyn autiossa luokassa, ja hänen äänensä oli syvä, kuin hän olisi yrittänyt kietoa Miun kiinnostukseen ja sitoa itseensä pelkillä sanoillaan.
"Minä yritin sanoittaa lauluja joskus, huonoin tuloksin", Era myönsi, ja hänen silmänsä tutkivat flyygelin pintaa, ja kämmen painautui sitä vasten, tuntiakseen sen viileyden.
"On sääli, ettei soitoillasi ole sanoja..", nuorikko puheli, ja hänen sanojaan seurasi lämmin, mutta Eramaisen ilkikyrisyyden omistama hymynhäiven. "Olisi kaunista laulaa sen tahdissa."
Joskus oli tilanteita, ettei sanoja tarvittu. Era antoi hyräilyn kummuta sisästään, ja hän toisti sävelmiä, joita Miu oli juuri soittanut flyygelillä. Hänen kätensä liukui soittimen pintaa vasten, yhtä kevyesti kuin se kulkisi paljaalla, kuulaalla iholla. Viileys tuntui hyvältä lämmöllä, ja sai aikaan tasaisen rauhallisen, jota nuoren naisen hyräily tuuditti lempeästi edestakaisin.

Miu ei karttanut toisen tutkivaa katsetta, päinvastoin tyttö ei voinut sanoa erityisesti kiinnittäneensä huomiota siihen. Tummakuontaloinen musisoija tuntuii nyt olevan autuaan tietämätön toisen tutkivaisuudesta ja tuijotuksesta, mutta sen sijaan nuorikko oli harvinaisen tietoinen toisen hänelle suomastaan pehmeästä hymystä, johon haaveilija vastasi pienellä, mietteliäällä hymyllä. Pieni ja hento käsi nousi sipaisemaan kuontalon täydellistä pörröisyydestä karannutta suortuvaa kasvoiltaan ja kapeilta vaaleilta huulilta karkasi tarkoitukseton hymähdys.
”Vuosien harjoittelun se vei minultakin”, sanoi tummempi hiljaisella pehmeällä äänellä, hymyillen salamyhkäistä mitäänsanomatonta hymyään, pähkinänruskeat silmät välkkyen vähäisessä valossa. Hitaasti tarttuivat valkeat hennot kädet Eran suurempiin, pitkäsormisiin käsiin, ja painoivat tämän sormet ensin toisen toiselle soinnulle ja toisen toiselle heti perään, ohjaten vasemman käden sitten vielä kolmannelle.
”Ja osaaminen…”, nuorikko sanoi hiljaa, päästäessään irti toisen käsistä, pitäen pienen tauon, jatkaen: ”… on sekin melko epävarma asia.”
Katse viipyi toisen käsissä pitkän tovin, ennen kuin pähkinäisten silmien välke kohosi jälleen kohtaamaan harmaiden kiillon.
”Sinulla on pianistin kädet”, sanoi hiljainen, pehmeä ääni hiukan aiempaa hellemmin.

Eran sanat kaikuivat Miun mielessä. Lahjakas? Nuorikko ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen lahjakkaana, hän soitti ja sävelsi koska piti siitä, eikä kukaan ollut koskaan kehunut häntä lahjakkaaksi tai osaavaksi, ei varsinkaan hänen äitinsä, jonka sanojen mukaan koko Miun soittaminen oli turhaa ajan ja rahan tuhlausta. Pähkinäiset silmät tuijottivat hetken lasittuneina eteepäin, mitään näkemättöminä ja tyhjinä, kunnes silmät kerran rävähtivät ja kääntyivät uneliaasti katsomaan kohti Eraa. Hiukan päätään ravistaen karisti emotyttö jumittavan ajatusvyyhden pois mielestään.
”En tiedä lahjakkaasta”, tyttö sanoi lyhyesti, jatkamatta sen enempää, vaieten kuin muuri. Haukuntaan tottunut nuori nainen ei ollut tottunut kehuihin, vaikka periaatteessa tytön itsetunto olikin aivan kohdallaan, tunsi hän olonsa typeräksi kun hänestä itsestään puhuttiin niin positiiviseen sävyyn. Eran puheen jatkuminen sai Miun kääntämään mitäänsanomattoman katseensa toiseen jälleen, ja hymyilemään välillisesti, vakavoituen sitten jälleen.
”Sanoittaminen ei ole minun alaani, en ole hyvä sanoissani”, tyttö sanoi tyynesti, soittaen jälleen lyhyen pätkän, tällä kertaa tunnettua kappaletta, ei oma tekemäänsä. Soinnut kumpusivat suuresta soittimesta jylhinä ja mahtavina, kantaen Alana Gracen ”Black Roses Red”in sävelet akustiikan tehostamina musiikinluokan seinistä kimpoillen.