En mä sua tunne, mutta pidä musta kii

- ulkomuoto, mukaan vapaasti -

Yö, pimeä yö. Ainoa valo tuolla kujalla oli pieni hohkaava piste lähteenään tupakka oudon pojan huulilla. Kaupungissa ei näkynyt edes tähtiä, vaikka tummasilmäinen niitä yrittikin kovasti taivaalta tiirailla. Turha vaiva, ainoastaan lentokoneiden valot antoivat pienen tähden syttyä hetkeksi. Niin, kaupungin tähdet, olisiko sen pitänyt lohduttaa? Kai, mutta Vivian tahtoi aidot tähdet. Hän tahtoi keskellä yötä synkkään metsään yksin. Hän tahtoi pimeälle aukialle, jossa sai täydenkuun kajastuksessa ulvoa kunnioitusta kuulle ja sen tyttärille. Vivian tahtoi sulke silmänsä, kaatua selälleen nurmelle. Kuulla oikeat sudet, jotka hänet piirittäisivät. Ihmismäiset sudet, joiden hampaat iskeytyisivät lihaan. Sitä Viv tahtoi, tulla kaltaistensa raatelemaksi, ehkä jopa tappamaksi.
Viv ei voinut estää itseltään mielikuvaa susimiehestä... Niin, sillä susimiehellä oli nimettömän pojan kasvot. Pojan, jota Viv tuskin koskaan enää tapaisi. Pojan.. Pojan, jota hän oli tainnut pentuna rakastaa, pojan joka oli jakanut pienelle hiljaiselle pojalle mielipiteensä. Pojan, joka sai sen pienen mutistisen pojan taas puhumaan. Pojan, joka herätti pojassa sen mitä tuo nykyään on.

Yksinäinen kyynel valui poskea pitkin. Yksinäinen, musta kyynel. Kyynel, joka levitti meikin. Kukapa sen olisi nähnyt, oli pimeää. Vivian nauroi itselleen vetäen savua tupakastaan sisäänsä. Hän oli idiootti kun oli täällä tähän aikaan. Amerikassa, yksin sivukujalla. Huomenna kenties raiskattuna ojassa? Tai kuollut. Mistähän helvetistä sitäkään tiesi. Poika tiesi olevansa helvetin kännissä, vetisteli ja nauroi. Ei siinä suinkaan kaikki, pojan oli pakko kohottaa katseensa taas taivaalle, jolla ei edes nähnyt mitään, ja ulvoa. Ulvoa surullinen viesti kuulle, jota ei edes nähnyt.
Oliko hän sitten säälittävä? Ei, hän oli kännissä. Tai sitten helvetin säälittävä ja kännissä. Oli siinäkin huvit.

//neiti Rodriguez voisi eksyä paikalle. saisi vähän lähituntumaa muihinkin klikkeihin :'D//

Vaikka kello olikin jo kuinka paljon, oli Lizbeth ulkoiluttamassa Ross-dobermanniaan, sillä oli halunnut päästä pois ahdistavasta kartanostaan, jossa vanhemmat olivat jälleen järjestäneet kunnon saarnan tytölle. Ei Lizbeth siinä muuta ollut tehnyt, kuin kuunnellut saarnan ja lähtenyt sanaa sanomatta ulos ovesta uskollinen koira mukanaan.
Keskusta oli pelottava paikka pimeällä ja sen kujilla liikkui kaikenlaista porukkaa, joten normaalisti neiti ei olisi edes harkinnut koko paikkaa, mutta Ross toi mahtavaa turvallisuudentunnetta hänelle. Vihainen, suurikokoinen dobermanni kun astuisi vastaan, niin ei paranisi kenenkään astua liian lähelle häntä. Lisäksi keskusta näytti saaneen aivan toisenlaista elämää, mitä päivällä oli, joka tavallaan kiehtoi brunettea.

Dobermanni alkoi samassa murista uhkaavasti paljastaen suurta hammasrivistöään, jolloin Lizbeth pysähtyi koiran taa ja katsoi eteensä sivukujalle. Hän huomasi tumman hahmon, joka päästeli tupakan höyryjä keuhkoistaan.
"Joku seko varmaankin", ajatteli neiti ja nyki koiran talutushihnaa merkiksi koiralle, että olisi aika jatkaa matkaa. Koira ei kuitenkaan hievahtanut, vaan jatkoi murinaansa.
"Ross..! Tule nyt..!" sähisi Lizbeth koiralleen, vaikka ei se mitään auttanutkaan. Tyttö nosti katseensa taas hahmoon, joka näytti selvemmältä ja jotenkin tutulta. Hän mietti hetken, kunnes hänen mieleensä pompahti yksi nimi: Vivian River. Aivan, se Vivian, joka kuului koulun friikkeihin ja gootteihin.

- jees <,x tervetuloa vain~ -

Vivianin silmät avautuivat hitaasti. Matalaa murinaa, eikä se kuulunut kaukaa. Lähes yhtä hitaasti kääntyi pää äänen suuntaan, Vivian väläytti piikkihampaansa koiralle kuin se olisi jotenkin auttanut. No, huulille tatuoitui vino hymy, koira oli kaunis yksilö, sitä Viv ei kieltänyt. Dobermanni, koira jossa oli asennetta ja tyyliä, tiettyä susimaisuutta, josta Vivian piti paljonkin. Koirasta katse ajautui hiljalleen sen omistajaan, samaa tahtia hymy huulilta hyytyi.
Lizbeth... Hän oli nähnyt tuon tytön aiemminkin, koulussa. Eikä toinen ollut lainkaan sitä tyyppiä, joka olisi roikkunut samoissa porukoissa pojan itsensä kanssa. Tyttö kun oli kaupungin hienostoa, silti Vivian ei muistanut tuon isän nimeä. Tai luultavastihan tuo isänsä nimeä kantoi... tai sitten äitinsä, sama se kai hänelle oli.

Goottipunkkari sipaisi hiuksia kasvoiltaan ja tumppasi tupakan tiiliseinään. Rintama suunta kääntyi niin, että poika nojaili oikea kylki vasten seinää katse tytössä.
"Kaunis koira", poika sanoi. Ei suinkaan sarkastisesti, kuten moni muu olisi saattanut sanoa. Vivian oikeasti piti siitä. Kai hän oli outo, sillä poika arvosti enemmän sitä joka puri suoraan kaunistelematta kuin teennäistä kilttiä. Äkäinen koira taisi sitten kuulua ensinnä mainittuihin. Verkkopaitaan sonnustautuneen friikin huulille kareili jälleen vino hymy, joskin piikeiksi hiotut hampaat välähtelivät vähän väliä huulten välistä.

Tyttö tutkaili hetken Viviania ja käänsi sitten katseensa koiraansa, joka jatkoi taukoamatta murinaansa. Olihan Ross mukavan ärhäkkä, jos vain halusi, mutta eiköhän tuo ollut jo liikaa? Lizbeth ei nimittäin uskonut, että Vivianista olisi loppujen lopuksi hänelle mitään vaaraa. Friikkihän se vain oli.

Bruneten huulille kohosi huvittunut hymy, kun Vivian kehui Rossia kauniiksi koiraksi.
"Jos Ross ymmärtäis, mitä sanoit, ni se hakkais sut mennen tullen. Miehiä kun kehutaan komeiksi. Mutta joo kyllä mä ymmärsin. Ja kiitos", sanoi Lizbeth naurahtaen, jolloin koira käänsi katseensa emäntäänsä ja lopetti murinan. Tyttö läpäytti pienesti reittään, jolloin koira pakitti istumaan ryhdikkäästi tämän viereen.
"Tykkäätkö dobbereista?" kysyi Lizbeth sitten ja rapsutti koiraansa tämän typistettyjen korvien takaa, jolloin koiran häntä alkoi heilua. Tosin eihän Rossilla kunnon häntääkään ollut, se kun oli myös typistetty.
Miksi ihmeessä neiti puhui Vivianille? Siis VIVIANILLE?! Hehän olivat kuin yö ja päivä, niin klikin, kuin muunkin asian kannalta. Mutta eihän tyttö loppujen lopuksi tiennyt tästä mitään muuta, kuin nimen.

Koira ei ollut lopettanut murinaansa, kai se sitten piti Viviä uhkana? Poika ei tekisi koiralle mitään, eikä kyllä tuon emännällekään. Oikeastaan poika oli ihan kesy tapaus sille päälle sattuessaan. Ja nyt vieläpä sen verran kännissä, ettei hänestä todellakaan ollut hakkaamaan ketään. Sekö koiraa sitten ärsytti, viina? Kenties tupakka?

"Joo. Sori, Ross", Vivian totesi virnistäen. Hänellä nyt oli tapana kutsua eläimiä kauniiksi, ihmisiäkin joskus, sukupuolta katsomatta. Poika raapi hieman päätään. Vivianin kulmat kohosivat hieman, Lizbeth oli kouluttanut Rossin hyvin, jos oli sen itse edes tehnyt. Koira totteli, mikä lisäsi sen pisteitä entisestään Vivianin silmissä.
"Tykkään. Niissä on asennetta ja ne myös vaatii sitä, että niile saa kurin", viv hymähti. Lauseessa oli huomattavissa epäsuora kehu Rossin emäntää kohtaan. "Onko tää poika kuinka vanha?", Vivian kysäisi katsoen koiraa nappisilmillään. Alas hän ei mennyt, saati koiraan koskenut. Vivian kunnioitti koiran mielipidettä hänestä sen verran, ettei rikkonut rajoja. Tietyissä määrin Viv antaisi kyllä koiran asettaa ne rajat.

"Nykyyän näkee paljonkin isoja koiria hienoilla neideillä ja sit sellasia pieniä iso egoisilla jätkillä", Vivian sanoi. Lausehan ei sinänsä suoranaisesti mihinkään liittynyt, kunhan vain tuli todettua ääneen. Jännää...

"Mä halusin aina pienenä ison koiran", poika totesi. Edellisen lauseensa perusteella siis myönsi olevansa itsekin hieno neiti? Ei, hän halusi vain jonkun suojelemaan itseään biologisilta vanhemmiltaan. Lastenkodissa taas pitämään ikävät työntekijät ja muut lapset kaukana itsestään. Tietenkin se koira olisi silloin ollut ainut, jolle poika olisi puhunut...

"Sama täällä. Mä oon ihan hulluna dobbereihin, Ross kun on mun eka koira. Se oli pentuna ihan kamala jääräpää, mut onneks sain siitä yliotteen ja pistin sen ruotuun. Se kun oli kokenu kovia kasvattajan luona." kertoi Lizbeth avoimesti, joka oli hyvin harvinaista häneltä. Ei hän yleensä melkein ventovieraille puhunut tuollaisia, ystävilleen ehkä, mutta ei muille.
"Ross on nyt vähän yli kolme vuotta. Se kasvaa vielä isommaksi." vastasi neiti vilkaisten koiraansa, joka napitti Viviania tarkkaavaisena.
Lizbethin mieleen nousi ajatus. Ehkä Vivian haluaisi silittää Rossia? Yleensä kaikki vastaantulijat kysyivät -ne ketkä uskalsivat-, voisivatko silittää moista lihaskimppua.
"Haluutko silittää?"

"Mmmh... Tosin hienot neidit pysyttelee niissä chihuahua koirissa. Ne kun on kuulemma käteviä laukkukoiria... Musta ne on aika kamalia. Voiko niitä sanoa edes koiriks? Jos on koira, niin koiran kokonen sen olla pitää", totesi Lizbeth huvittuneesti, mutta ei ollut varma, oliko Vivian jollain kierolla tavalla viitannut häneen.

"Ai. Minkä rotusen?" kysyi brunette yllättyneenä, joka paistoi hänen täydellisyyttä hipovilta kasvoiltaan. Asia oli ollut aikamoinen yllätys hänelle. Hän oli aina luullut, että friikit ja gootit pitivät mitä eriskummallisista lemmikeistä, eivätkä niin koirista.
"Tuota... Haluisitko kävellä meidän seurana? Täällä ei varmaan oo ketään, joka vois kannella tästä... yöstä... joten ei se varmaan pahitteeksikaan olisi", ehdotti neiti, jonka jälkeen alkoi miettiä, mistä ihmeestä oli saanut koko ajatuksen päähänsä. No olihan se tavallaan loogistakin, toinen ihminen pyytää toista ihmistä liittymään seuraansa. Mutta oliko se loppujen lopuksi niin loogista? Ei, vaan pikemminkin järkevää?

Vivianin kasvoille kohosi hyvittunut hymy. kokenut kovia kasvattajan luona, otettu huostaan, pistetty ruotuun. Kuulosti hyvinkin tutulta tälle pojalle, kuin olisi kerrottu hänen omaa historiaansa.
"Sittenhän meissä on paljonkin samaa", Vivian naurahti nappisilmät naulittuna koiraan. se oli kaunis, vaikkakin Lizbeth oli jo vinkannut pikemminkin komeaksi. Kaunis se Vivianille oli, tiedä sitten minkä tähden se sana kertoi pojalle eri asioita kuin komea...
Lizbethin tarinoidessa koirastaan Vivian nyökäytteli vain päätään mitään sanomatta. Kyllä hän kuunteli, sisäistikin. Sitten tyttö kysyi tahtoiko viv silittää Rossia, poika otti sen lupana koskea eläimeen.
Poika laskeutui kyykkyyn ja hitaasti verkkokankaan verhoama käsi painautui vasten koiran siro rakenteista, joskin hyvin lihaksikasta runkoa ja silkkistä turkkia. Friikki poika virnuili piikkihampaineen.
Poika painoi molemmat kätensä vasten koiran kaulaa ja veti niitä hiljalleen, hennosti koskettaen alaspäin. Poika rapsutti koiraa hetken, silitteli sitä. Näytti haltioituneelta ja samalla hyvinkin pikkupoikamaiselta, kuitenkin tietäen tarkalleen mitä teki.
Kului hetki ennen kuin Vivian kohottautui taas jaloilleen ja katsoi Lizbethiin.
"Todella hieno eläin", poika hymähti katsellen jälleen koiraa.

"Mitä pienempi koira, sen suurempi ego. Chihut on rottakoiria", Vivian totesi yks kantaan. Saman kokoisia ne koirat rottien kanssa olivat, hieman jopa saman nnäköisiäkin... Tai sitten poika vain kuvitteli niihin yhdennäköisyyttä. Tiedä sitten.

"ison, aggressiivisen, puolustuskykyisen", Viv kertoili. "Kaukkiksen, varmaan. Ne on isoja ja mieltää usein just lapset laumanjohtajiksi. Dobberi tai rottiskin olis ollu jees. Tai joku muuten vain iso ja susista polveutuva", poika puheli kohauttaen olkiaan. Miksi hän kertoi tuolle tytölle? Alkoholin takia? Pakottavasta tarpeestako? Vaiko siksi, että koki toisen koiran jotenkin hyvänä merkkinä? Jaa-a.

Kysymys oli hieman yllättävä ja uudempi yllätys, myös pojalle itselleen, oli se että tuo nyökäytti päätään vastauksena. "Mikäs siinä", poika totesi vielä vahvistaakseen eleensä sanoin.

Neiti Rodriguez hämmästeli pienesti Vivianin kommenttia, mutta ei antanut sen näkyä päällepäin. Hän vain tyytyi nyökkäämään. Tosin olisihan hän voinut olla reagoimatta koko kommenttiin, mutta niin tehtiin koulussa. Siellä hän piti yllä toista, julmempaa minäänsä, joka oli lomalla aina koulun ulkopuolella ja antoi tilaa toiselle minälle, joka oli huomattavasti kiltimpi.
Aluksi Ross paljasti hammasrivistöään Viville ja päästi matalaa murinaa kurkustaan, mutta Lizbeth kyykistyi tämän viereen ja kuiskaisi koiralle jotain, jolloin tämän kova kuori suli täysin. Koiran hännäntöpö alkoi taas vispaa ja tämä painoi vastaanottavaisesti päätään Vivianin kättä vasten, joka sai Lizbethin huulille kohoamaan hymyn, jota hän ei koskaan koulussa näyttänyt. Niin kuin jo kerrottiinkin, tytön koulurooli oli jäänyt lomalle.
Bruneten hymy leveni Vivianin kehuessa Rossia. Lizbeth tunsi ylpeyttä siitä, että oli saanut Rossin kaltaisen koiran rakkaaksi ystäväkseen.
"Harvat on noin sanonu. Monet on nähdessään lähteny kiljuen karkuun", heitti Lizbeth pienen vitsin, melkeinpä vahingossa.

"Niinhän se on. Mutta todellisuudessa isot koirat on niitä sylikoiria, ei pienet." sanoi neiti nousten seisomaan suoristaen kalliin hameensa helmoja. Hänen pukeutumisensakin oli hieman hillitympää vapaa-ajalla; korkokengät olivat tipotiessään ja tilalla komeilivat sirot ballerinat, korut kimaltelivat vain korvakoruina viidessä reiässä, ja hiukset lepäilivät avonaisina.

"Mäkin olisin halunnu kaukkiksen. Tai no oikeestaan olisin ihan ekaks halunnu pikkusiskon, mutta kun en saanu, niin aloin vinkua koiraa. Ja sitten yhtenä päivänä iskä tulikin Ross kainalossa kotiin. Alaskanmalamuutti olis kans ollu kiva, mut eiköhän dobberi oo tarpeeks hirmuinen mulle", kertoi tyttö, suorastaan innoissaan. Miksi hän puhui niin paljon Vivianille? Vivianhan ei kuulunut kermaan eikä mitään... Mutta toisaalta hänen kanssaan pystyi puhumaan koirista, joista Lizbeth ei voinut puhua ystäviensä kanssa, jotka olivat vain kiinnostuneita ulkonäöstään, pojista ja juoruista. Kyllähän Liz puhui mielellään niistäkin asioista, mutta koirat veivät kyllä voiton.

"... Ootko juonu paljon, kun oikein suostut mun kanssa lähtee kävelemään?" kysyi tyttö nostaen kulmaansa vinosti hymyillen.
"Mennään Ross." hän vielä komensi kauniisti koiraa, joka nousi ylös ja lähti kulkemaan edeltä, päättäen reitin, jota lähdettiin kulkemaan.

Lizbeth tuntui olevan kovin innoissaan koirista, mikä hymyilytti Viviania. Löytyihän niistä koulun muovisista diivoista pehmeäkin puolensa. Oikeastaan hyvä juttu vain kukka sellaista pinkeää muijaa olisi pidemmän päälle jaksanutkaan.

"Jonkin verran, mutta enköhän mä ole kuitenkin itseni herra", poika naurahti. Minkäs sille mahtoi, että kännääminen kavereiden kanssa oli kivaa ja sitä tuli harrastettua aina hieman liikaa. Ja se vasta olikin kivaa, kun yö aikaan tuli harhailtua yksikseen tajuamatta soittaa kyytiä. Tuskimpa kukaan muutenkaan olisi ollut siinä kunnossa, että olisi kyennyt ajamaan. Paras tapa oli ottaa taksi. Tamara suostui muutaman punaviini lasinsa jälkeen kyllä maksamaan pojan kyydin kotiin. Niin helppoa se oli, eikä Viv kärsinyt edes tunnon tuskia. Tamaralla ja Jacobilla oli kyllä rahaa uhrattavana ongelmanuoriinsa.
Lizbeth komensi Rossin liikkeelle ja koirahan totteli. Viv hymyili vinoon tyyliinsä, koira tosiaan oli hieno... Viviania itseään ei sentään noin hyvin oltu pistetty kuriin... Melko hyvin kuitenkin.

Koira kulki omia reittejään, Vivian seurasi sitä kädet tungettuna housun taskuihin ja katse maassa. Nappisilmät kuitenkin suunnattiin Lizbeth neitoon.
"Ross varmaan suojelee sua hyvin. San Diegon yö on kuitenkin täynnä kaikkea. Silloin kuin ylimystö bilettää jonkun talossa rannalla on porukkaa rennossa meinigissä. Sivukujilta löytyy narkkareita aineissa. Niin ja tietenkin kännisiä punkkareita tupakalla", Vivian naureskeli virnistäen sanojensa päätteeksi tytölle leikkisästi.

Brunette katsoi nopeasti kännykkänsä kelloa ja totesi, ettei voisi mennä vielä kotiin, sillä hänen vanhempansa olisivat odottamassa olohuoneessa neidin palaamista ja samainen saarna alkaisi uudestaan, jolloin hänen tekisi jo mieli hypätä ulos ikkunasta.

"No, se on hyvä juttu. Ite kun en oikeen harrasta tollasta", totesi tyttö ja tarkasteli pikaisesti Viviania, josta huomasi, että tämä oli juonut. Sen jopa haistoi tupakan hajun seasta, joka sai Lizbethin nyrpistämään pienesti nenäänsä. Neiti kun ei pitänyt tupakasta, vaikka olikin kerran polttanut sitä ja jäänyt koukkuun. Lopettamisen hän aloitti kuitenkin nopeasti ja on siitä lähtien pysynyt "raikkaana". Eihän hänen cheerleaderin uransa olisi sellaista kestänyt. Hän halusi olla niin terässä kuin mahdollista, jotta voisi näyttää taitonsa muille. Ehkä hän olikin cheerleaderi vain sen vuoksi, että muut huomaisivat hänet ja näkisivät hänen taitonsa? Who knows?

"Joo oon huomannu. Ja suojelee se. Jos en olis ottanu sitä mukaan, niin en olis tullu tänne ollenkaan." vastasi Liz virnistäen pienesti takaisin.
"Se on mun paras ystävä. Ainoo, joka ei tuomitse mua mun tekojen perusteella. Ja se on ihanan suojelevainen. Kerrankin keskellä kirkasta päivää eräs mies yritti käydä käsiksi, mutta Ross puri sitä niin pahasti, että miehellä meni kädestä pari luuta poikki", kertoi Lizbeth hymyillen katsoessaan kirkasta yötaivasta. Ilma oli muuttunut viileämmäksi, mutta ei se hänen kulkuaan hidastanut -eikä varsinkaan Rossin-.
"Mutta se onkin oikeasti oikea mammanpoika", totesi brunette katsoessaan rauhallisesti kulkevaa koiraansa, jonka korvat kääntyilivät hieman taaemmas, joka kertoi vain koiran kuuntelevan näiden keskustelua.

"Sulla mahtaa olla tylsä elämä", poika hymähti tytön sanoille vilkaisten toista brunettea nappisilmillään. "Ei koirat sentään ihan kaikkea korvaa." Vivian saattoi olla alkoholisoitunut, nikotiiniriippuvainen narkomaani, jolla oli jonkin sortin seksiaddikstio, mutta hän osasi pitää hauskaa. Kohtuuden nimissä. Tai siitä kukaan tuskin uskaltaisimennä lyömään vetoa, mutta poika osasi pitää kaiken jollain tapaa hallinnassa, että hauska oli vielä hauskaa eikä överiä. "Mut ei se mitään, kaikki rakastaa sua silti", poika julisti levittäen käsiään kuin olisi kertonut suurtakin ilosanomaa.

"Joo, hyvä niin. Ross on hieno poika ja pitää emännästä huolta..." Viv katseli nappisilmillään koiraa huulillaan pieni hymy. Domermanni todellakin oli hieno eläin... Ja Vivianista tuntui, kun hän olisi toistellut asiaa päässään jo useampaan otteeseen.
Vivian nyökkäsi käden syvälle taskuihin upotettuna Lizbethin kertoessa koiran olevan paras ystävänsä. Pojan pitkiin hiuksiin tarttui yötuuli, joka pisti ne ikävästi sekaisin, mutta oikomaan niitä Viv ei todellakaan aikonut vaivautua. Hymy suorastaan tatuoitui pojan huulille, syveni sitä mukaa kun tytön tarina eteni. Lopuksi Vivian naurahti. "Taisi se mies saada opetuksen ansionsa mukaan, otti toivottavasti opikseen ja jätti pikkutytöt rauhaan." Poika katsahti Lizbethin kasvoja virnistäen ilkikurisesti. Jos tuolla olisi edes hieman huumoria, ei neto ottaisi pikkutyttö nimitystä niin vakavasti, että vetäisi siitä herneen sievään nenäänsä.
"Ooi, niin ne kovikset usein tuppaa olemaan..."

//kiitos pelistä, Koo poistuu~