Calling Dr. Love

// vapaa kaikille !

Katie päätti lintsata hissan kaksoistunnin ja hipsia ostarille siinä toivossa, että sieltä löytyisi jotain hyödyllistä (tai vähemmän hyödyllistä) ostettavaa. Vielä ennen ostarille tuloa Katie tarkisti että lompakossa oli varmasti visa electron, johon isi olisi laittanut muutaman sadan ostoksia varten. Käteisenä lompakosta löytyi viisikymppinen ja muutamia hiluja, eiköhän muutama sata riitä ihan hyvin täyttämään tämän päivän shoppailu kiintiön.

Ensimmäisenä neiti käveli lähimmäiseen vaatekauppaan asukokonaisuutenaan pinkki paita jossa kuvioita, mustat pillifarkut ja pienillä koroilla varustetut korkokengät. Lompakon Katie heitti laukkuunsa, ja laukun tyttö nosti olalleen. Saavuttuaan kauppaan, Katie suunnisti heti merkkivaatteiden luo ja alkoi etsiä sopivia, siistejä (ehkä jopa paljastavia) vaatteita itselleen. Puolessa tunnissa hänellä olisi ainakin korillinen vaatteita, jos kävisi tuuri.

"No ei ainakaan tota", Katie sanoi katsoessaan valkoista toppia jossa oli pitsiä. "Eikä tota", hän huomautti siirtyessään kirkkaan punaisen paidan luo missä oli selässä kuvioina pari kirsikkaa. "Tota en pitäis vaikka maksettais", Katie virnisti kuin olisi haistanut herkällä hajuaistillaan kaatopaikan hajun. Pian tyttö löysi korillisen hänelle kelpaavia merkkivaatteita ja sovittamisen jälkeen Katie suunnisti kassalle, jossa oli myyjän paikalla joku parikymppinen blondipoika.

Neiti lastasi korista vaatteita hihnalle ja kun kori tuli tyhjäksi, hän viskasi sen sille tarkoitettuun paikkaan ja otti itselleen paikan kassakoneen takaa, pitäen kädessään pankkikorttiaan. "Pankille", hän hymyili suloista hymyään antaessaan kortin myyjälle ja otti sen kun blondipoika antoi sen takaisin. Katie kiitti häntä, mutta pysähtyi miehen alkaessa puhua: "Kortilla ei ole katetta, maksatteko käteisellä?" Mitä?! Miten isukki voi tehdä tämän pikkutytölleen? Katie oli surun partaalla ja katsoi myyjää kuin se olisi hänen vikansa - vaikka oikeasti Katie oli vihainen isälleen. Onneksi käteistä löytyy. Katie siirsi kortin lompakkoon ja antoi viisikymppisen, millä sai maksettua vaatteet.

Saatuaan vaatteet laukkuun, Katie lähti ulos kaupasta pihisten raivosta. Miten isäkulta voi tehdä tämän pikkuprinsessalleen? Ei reilua! Katie ajatteli. Hän istahti ostarin penkille, ja katsoi ympärillä kulkevia nuoria joista voi selvästi päätellä mihin klikkiin ne kuuluivat koulussa. "Nuo ovat selviä pahiksia, tuossa on cheerleadereita, nuo ovat vissiin suosittuja", Katie tarkkaili ostarilla kulkevia ihmisiä, ne ketkä halusivat hyvät numerot, olivat varmaan tunnilla, kuten nörtit ja tavikset. Tai ainakin nörtit.

//Here we are!

Alice vieri laudallaan eteenpäin ostoskeskuksen käytäviä. Hän ei voinut vähääkään välittää myyjien ilmeistä, kun hän lisäsi vauhtia ja pujotteli ihmisten välissä kuin leikiten. Tunnilta lintsaaminen oli kuulostanut hyvältä, kunhan sai vain tekemistä siksi ajaksi. No, ostari oli sopiva paikka viettää aikaa. Al vilkuilu kauppojen ikkunoita nähdäkseen, oliko yhdessä tai kahdessakin niistä jotain mielenkiintoista.

Ei. Ei tuolla ainakaan. Hmm.. Al pysähtyi erään näyteikkunan eteen. Mallinukella oli yllään punainen toppi ja hame. Toppia Alice ei vilkaissutkaan. Hänen katseensa oli hameessa. Hameessa oli tietysti pinkkiä...ja mustaa. Se oli skottiruudullinen ja... Aivan ylihintainen! Alice tuhahti hintalapun huomatessaan ja luopui toivosta. Vanhemmat eivät varmasti sitä hänelle ostaisi. Alice huokaisi. Eikä hänellä itselläänkään oikein varaa ollut. Aly nousi uudestaan skeittilautansa päälle ja potkaisi vauhtia. Hän luisui hyvää vauhtia eteenpäin, eikä hänen tarvinnut juuri muita ihmisiäkään väistellä; he pikemminkin väistelivät Alyä, joka kiisi heitä kohti laudallaan ja käänsi pois vasta viime hetkellä.

Alice rullaili liukuportaille ja hyppäsi pois laudaltaan kaapaten sen käteensä. Hän astui portaalle ja odotti, että pääsi ylös asti. Ylhäällä hän sitten pudotti laudan kevyesti maahan ja lähti liukumaan uusia käytäviä pitkin yhä ikkunoita vilkuillen. "Tavaroita, huonekaluja, vaatteita.." Alice mumisi itsekseen. Keskittyessään tutkimaan tarkemmin mitä lasin takaa näkyi, hän unohti kokonaan ohjata lautaansa. Useimmat ihmiset ehtivät juuri ja juuri hypätä pois Alyn ja laudan edestä. Onneksi kukaan ei jäänyt alle. Al itse ei huomannut tilannetta ollenkaan hetkeen. Kuitenkin todettuaan, ettei tästä kerroksessa ollut mitään kiinnostavaa, hän pysäytti laudan. Katsahdettuaan eteensä Al totesi, että melkein oli törmännyt penkkiin. Siis melkein. Hän myös huomasi penkillä istuvan cheerleaderin, jolla näytti olevan kassit täynnä tavaroita ja jokseenkin surkea ilme kasvoillaan. Toisen surullinen ilme todella kummastutti Alyä. Sitten hänellä välähti; "Eivätkö vanhemmat maksaneetkaan vaatteitasi?" Alice virnisti. Sehän se oli jokaisen rikkaan pennun kauhu; kun vanhemmat eivät enää annakkaan rahaa tavaroihin, vaan ne pitää maksaa omista. ..varsinkin, jos sitä ei paljoa omistanut omaa rahaa, vaan sitä piti ruveta tienaamaan.. Vastausta odotellessaan Al rupesi miettimään, aikooko tyttö edes puhua hänelle; eihän kerma nyt niin suvaitsevainen ollut...jos oli ollenkaan..

// jee, tervetuloa alyn kans (:

Toisten ihmisten arvioiminen ei koskaan kyllästyttänyt Katieta, mutta tänään - juuri nyt siihen tuli poikkeus. Häntä ei vaan yksinkertaisesti kiinnostanut enää miettiä mihin klikkiin koululaiset kuuluisivat, siitä oli jotenkin mennyt.. maku. Katietä voinut vähempää kiinnostaa ohi kulkevat ihmiset, vaikka osa pojista vihelsikin tytöllä, tämä vain näyttä keskaria ja upposi takaisin omiin ajatuksiin, kunnes joku tuli ja keskeytti neidin taas.

Voi ei, skeittari kello yhdessä. Eikai se tule hänen luokseen? Katie oli jo aikeissaan häipyä, kun kuuli tuon puhuvan. "Eivätkö vanhemmat maksaneetkaan vaatteitasi?" Mikä tuo oli? Luuliko tyttö, että Katie eläisi vanhempiensa siivellä? Rikkaat pennut niin tekivät, cheerleaderit vain olivat. Itseasiassa heidät erottu suosituista vain cheerleaderin puku, mutta Katie kyllä pärjäisi ilman vanhempiensa almuja.
"Miten niin?", Katie nyrpisti nenäänsä. "Luuletko että mulla ei oo varaa ostaa vaatteita?" vaikkei rikkaisiin pentuihin kuulunutkaan, kyllä neidillä silti rahaa oli. Tässä hän nyt oli, juttelemassa alempi arvoisten kanssa, mikä häneen oli mennyt? Katie näytti hetken hämmästyneeltä, kunnes neidin ilme vakaantui.
"Kaikille voi käydä niin että kortilla ei ole katetta, en ole varmastikkaan ainut", Katie virnisti. Voi ei, nyt hän oli jo puhunut liikaa. Pitäisi vain häipyä ja jättää toinen siihen. Mitä muut cheerleaderit sanoisivat jos näkisivät hänen puhuvan skeittarille, joka ei edes kuulunut kermaan?

"Eikö sun pitäis olla tunnilla?" Katie sanoi nopeasti ja ytimekkäästi. Hän nosti toisen jalkansa toisen päälle ja ei mennyt sekuntiakaan kun eräs poika vislasi tytölle. Katie vain hymyili ja katseli ostarilla liikkuvien nuorien perään. Yhtäkkiä hänen katseensa osui siihen skeittariin, ja Kat katsoi tuota paheksuen. Huoh, seuraava tunti olisi matikan kaksoistunti ja sen tyttö voisi hyvinkin lintsata - ei Katielle voisi antaa merkintää kun hän vain hymyili suloisesti ja sanoi ettei löytänyt oikeaa luokkaa koska on uusi. Heh heh, suunnitelma olisi ainakin valmiina.

Alice naurahti. Hänen arvauksensa oli siis osunut oikeean. "En mä niin luule, sun ilme vaan oli semmonen", Al virnisti. Hänellä ei ollut aikomustakaan ilkkua tytölle, sillä hänellä itsellään ei juurikaan omaa rahaa edes olekkaan. Toisin sanoen Aly eli vielä vanhempiensa rahoilla, sillä ei itse ollut hankkinut minkäänlaista työpaikkaa.. Eikä hänellä ollut aikomusta muutenkaan sellaista hankkia. Lisäksi Alyn viikkorahan summa oli todella matala, joten sen eteen ei edes viitsinyt tehdä töitä.

Toisaalta Al sääli tyttöä...toisaalta taas ei. Eihän se ollut mukava yllätys, kun huomaa, ettei kortilla olekkaan katetta. Mutta toisaalta taas.. Tuo tyttönen saisi varmastikkin ostettua mitä ikinä halusikin. Huomasihan sen nyt selvästi jo vaatetuksestakin, että tyttö oli kerman porukkaa. Cheerleader varmastikkin. Nimeltä Alice ei tosin tyttöä tiennyt, mutta kasvoista tunnisti.. Tietysti.

Alice kohautti olkiaan. Kyllähän hänen pitäisi, mutta lintsaaminen oli vain kuulostanut niin houkuttelevalta ja... "Pitäsi varmaan.." Aly hymähti. "Mutta lintsaaminen kuulosti kivemmalta", Al virnisti. Hän oli huomannut toisen epäröinnin ja osasi jo odottaa, että toinen vain yhtäkkiä häipyisi joko selittäen, ettei voinut puhua muille, kuin kermalle tai sitten sanomatta sanaakaan. Tätä odottaessaan Al kysäisi; "Eikö sinun sitten pitäisi?" Tyttö kohotti kulmiaan kysyessään.