Well, It was nice to meet you too

Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa päivää uudessa koulussa kuin tupakka suussa?
Ei mikään.

Robert Hamilton nojasi kevyesti rakkaan Harley Davidsoninsa kylkeen ja sytytti tupakan, joka odotti jo kärsimättömänä sytyttämistä huulenpielessä. Piankos jo ensimmäiset henkäykset tupakansavua päästettiin ulos suusta ja Robert sulki hetkeksi aikaa silmänsä rentoutuakseen. Ei poikaa periaattessa jännittänyt tämä uuteen kouluun astuminen, sillä miten tämä muka poikkesi vanhasta koulusta? No, tietenkin siinä suhteessa tämä uusi koulu poikkesi vanhasta, että kukaan ei tiennyt hänestä yhtään mitään. Hän oli kaikille vielä suuri mysteeri, ja sellaisena tahtoikin säilyä suurimmalle osalle oppilaista.
Poika oli pukeutunut mustaan nahkatakkiinsa ja tumman harmaisiin farkkuihin. Nahkatakki oli auki ja sen alta paljastui musta kauluspaita, jossa oli kaksi ylintä nappia auki. Hänen ranteessa oli rannekello ja toisen käden etusormessa komeili perintösormus isoisältä.

Nuorukainen hieraisi vapaalla kädellään poskeaan ja katsahti parkkipaikalla olevia autoja ja muita moottoripyöriä. Eihän niitä paljoa ollut parkkipaikalla, mutta olihan kellokin vasta vähän yli kahdeksan. Ihmiset saapuisivat vasta koululle. Robert oli vain ollut hieman ajoissa. Hänen täytyisi ihan alkajaisiksi käydä rehtorin kansliassa pyytämässä lukujärjestys ja sopia joistakin jutuista.
Tupakka asetettiin taas huulille ja uudet henkäykset vedettiin sisään. Mitähän tästäkin tulisi.
Poika kuuli vaimeaa kikatusta läheltään, mikä herätti hänen huomionsa. Katse kääntyi hitaasti katsomaan neljää tyttöä, jotka kävelivät turhankin läheltä Robertia. Jokainen heistä hymyili pojalle valkoiset hampaat esillä, mikä sai pojan hämmentyneeksi ja pudistamaan päätään. Hän ei varmaan koskaan ollut nähnyt noin valkosia hampaita kenelläkään!
Tämä uusi paikkakunta alkoikin poiketa yhä vain enemmän vanhasta asuinpaikkakunnasta.

//Oli pakko kirjoittaa aloitusviesti Robertilla X,DDD
Mukaan saa tulla, jos uskaltaa. Voi tulla useampikin kuin vain yksi <:

//Ei haittaa ollenkaan ! ^v^

Robert kiinnitti huomionsa jokaiseen liikkuvaan asiaan. Hänen katseensa osui muun muassa nurmelle lentäneeseen lintuun, puuhun lentäneeseen lintuun, yhden skootterin saapumiseen, auton saapumiseen... Ja lista voisi jatkua vielä vaikka kuinka kauan, sillä jokainen asia tuntui liikkuvan. Nuorukainen ei vain tahtonut jäädä mistään paitsi ja piti silmänsä koko ajan valppaana.

Senkin hän huomasi, kun tuntematon tummahiuksinen tyttö astui ulos mustasta autosta ja siirtyi harmaan auton luokse pienemmän tytön kanssa. Pienempi tyttö astui harmaaseen autoon ja tämä tummahiuksinen tyttö jäi yksin parkkipaikalle.
Kunnes peruutti päin Robertia, joka ei todellakaan ollut varautunut moiseen. Herran silmät suurenivat hitusen, kun tyttö todellakin törmäsi häneen, jolloin Rob suoristi ryhtinsä eikä enää nojannut arvokkaaseen moottoripyöräänsä. Poika viskasi tupakkansa maahan ja tumppasi sen kengänn pohjallaan. Tytön pahoitteluihin vastattiin aluksi vain pelkällä pään pudistuksella, kunnes katse siirrettiin kohteliaasti tyttöön.
"Kuka meistä ajattelee?" poika kysyi kohteliaasti ja hymyili tytölle ystävällisesti. Totta kai hänen sanansa olivat tarkoittaneet vain keventää tunnelmaa ja ilmaista sen, että poikaa ei haitannut toisen törmääminen ollenkaan.

"Ehkä osaisit auttaa mua? Mun pitäis mennä rehtorin kansliaan, mutta en oikein tiedä, missä se sijaitsee", Robert kysyi neuvoa pehmeällä äänellään ja soi toiselle taas ystävällisen hymyn.

//Ei muakaa yhtään joo ressaa, vaikka huomenna onkin biologian kirjotukset 8))

Tyttö kysyi, oliko poika uusi täällä, johon herra nyökkäsi rauhallisesti.
"Enkö sitten näytä siltä?" poika kysyi hivenen huvittuneena ja sekoitti hiuksiaan kädellään, josta oli hetki sitten heitetty tupakka maahan.
"Muuten vaan kyselen ihmisiltä neuvoa rehtorin kansliaan", Rob lisäsi vielä nopeasti hieman virnuillen, ennen kuin antoi tytölle uuden suun vuoron.

Nuorukainen hymyili taas ystävällisesti edessä seisovalle tytölle, joka tarjoutui näyttämään tien rehtorin kansliaan.
"Jos siitä ei ole mitään vaivaa, niin annan sun toki näyttää tien", poika vastasi pehmeästi ja nosti mustan koululaukkunsa olalleen.
"Selityksessäsi ei varmastikaan ole mitään vikaa, mutta sillä, miten mä sen ymmärtäisin, niin en varmasti löytäis perille. Huono suuntavaisto katos", Robet puheli tuttavallisesti ja otti jo pari askelta koulurakennukseen päin, jotta he voisivat suunnata sinne päin.
"Oon Robert. Kuka sä oot?" poika esittäytyi sitten kohteliaasti ja odotti pienesti hymyillen toisen vastausta. Tyttö oli pieni ja hyvin heiveröisen näköinen, että Rob pelkäsi toisen ajautuvan voimakkaan tuulen mukaan minä hetkenä hyvänsä.

//Niin ne välillä on :,D

Robert oli hiljaa ja kuunteli tytön puhelua tyynen oloisena. Hänen askeleensa yrittivät sopia tytön askelille sopiviksi, sillä olihan heillä kahdella jonkin verran tuota pituuseroa, myös askeleilla.
"Eli siitä ei tulisi luultavasti yhtään mitään, jos meidät kaksi pistettäisiin metsään kartta kädessä", nuoriherra totesi huvittuneena ja soi tummahiuksiselle tytölle huvittuneen virneensä.

Rob päätti jättää vastaamatta tytön sanoihin siitä, että ei kukaan ymmärtäisi hänen selityksiään. No, jokainen olkoon mitä mieltä halusi omista vahvuuksistaan ja heikkouksistaan, mutta kyllä Robert aavisteli, että tyttö taisi hieman suurennella asioita. Sitä hän ei halunnut toki ääneen sanoa, päätyi nyökkäämään aavistuksen verran toisen sanoille.

"Allanah?" poika maisteli toisen nimeä suussaan ja soi kiinnostuneen katseen tyttöön.
"Aika erikoinen nimi, onko se ihan amerikkalainen?" Rob kysyi kohteliaan uteliaalla sävyllä.
"Hauska tutustua, Lana. Mulla olikin edellisessä koulussa yks Lana niminen tyttö. Tosin, hän oli hieman... Miten sen nyt nätisti sanoisi... Herkullisiin ruokiin suuntautunut", tummahiuksinen poika yritti löytää kevyttä keskustelunaihetta ihan tällaisista tavallisista asioista, joista oletti tavallisten ihmisten puhuvan. Niin, Roberthan ei pitänyt itseään kovin tavallisena oppilaana.
Rob naurahti hiljaa omille sanoilleen pudistellen päätään huomaamattomasti. Tästä päivästä tulisi varmasti hyvinkin mielenkiintoinen.

Robert kohotti kulmiaan ilmaistaakseen olevansa samaa mieltä Lanaksi esittäytyneen tytön kanssa.
"Joo, jätetään se suunnistaminen niille, ketkä sen osaa", poika lainaili tytön sanoja ja naurahti hiljaa. Tytön korviin nauru saattoi kuulostaa sydämestä tulleelta, mutta oikeasti tuo oli vain näyteltyä naurua, jonka avulla Robert parka yritti sopeutua huomaamattomasti joukkoon.

"Irlantilainen nimi? No, täälläpäin et varmaan toiseen samanlaiseen nimeen törmää", nuorukainen totesi pehmeällä äänellään ja katseli pientä tyttöä hymyillen. Poskissa hymyä korostivat syvät hymykuopat.
Lanan kysyttyä, mistä päin Robert oli muuttanut, jäykistyi poika hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Hän sai taidokkaasti pidettyä kasvonsa tyynen rauhallisina ja sai vielä väkerrettyä ystävälliset kasvot, vaikka oikeasti poika tunsi suurta halua kadota heti paikalta. Hän ei mielellään puhunut kotipaikastaan, sillä se sai mieleen vain huonoja muistoja.
"Texasista", vastattiin melko pian toisen kysymykseen.
"Siellä asuin koko ikäni, kunnes vanhempani päättivät, että on aika saada muutosta elämään", Robert tarkensi muuttonsa syytä. Nytpä tyttö ainakin tiesi, mistä hänen varmasti kuuluva aksenttinsa oli peräisin.

"Ite oot asunu täällä jo kauan?" poika päätti esittää saman kysymyksen tytölle takaisin.

Robert nyökkäsi jälleen puhumisen sijasta tytön toteamukselle siitä, ettei tyttöä tultaisi ainakaan sekoittamaan toisiin. Niinhän se oli, jos omisti hiemankin omalaatuisemman nimen, kaikki muistivat sen. Mutta jos omisti esimerkiksi tavallisen nimen, kuten Robert omisti, se katosi nopeasti massaan. Ei sillä, että Robert olisi sitten muka halunnut erottua joukosta, mutta ei nyt kumminkaan halunnut aivan näkymättömäksi jäädä.

Lana kysyi, kaipasiko Robert kotipaikkaansa. Aluksi poika naurahti hiljaa.
"No, ei tässä parin päivän aikana ole sitä vielä ikävöinyt", vastattiin sitten ja katsahdettiin tyttöä silmiin. Silmiin katsominen kertoi yleensä totuuden puhumisesta, vaikka tässä tapauksessa Rob olisi mielellään välttänytkin keskustelua kotipaikastaan ja menneisyydestään.
"Enköhän mä tänne ihan hyvin sopeudu", nuoriherra sanoi vielä, hymyili hieman suuremmin ja katsahti ympärilleen tutkiessaan koulun pihaa kuunnellen samalla tytön vastausta.
"Quebecista? Onko se se ranskalainen kaupunki?" Robert kysyi ja käänsi siniset silmänsä Lanaan päin. Jotenkin Robert muisteli, että Kanadassa oli yksi ranskankielinen kaupunki tai jotain sinne päin ja Quebec kuulosti siltä.

Robertin kulmat kohosivat hämmästyksestä, kun tyttö kertoi Quebecin todellakin olevan ranskankielinen alue.
"Ja sä oot kotoisin sieltä?" nuorukainen varmisteli vielä varmuuden vuoksi, vaikka tyttö Lana olikin jo sen sanonut.
"Vau. Sä osaat siis puhua ranskaa?" nuorukainen kysyi ja hymyili tummahiukselle tytöllä. Hymyn aikana vaaleat hampaatkin vilahtivat huulten takaa.
Nuoriherra tunsi aina suurta kiinnostusta ihmisiin, jotka hallitsivat eurooppalaisia kieliä. Ranska oli yksi ehkä Robertin kuulemista kielistä kaikkein sekavin ja vaikein ymmärtää, mutta se miellytti korvaa kaikista kielistä eniten.

Nuorukainen nosti laukkuaan paremmin olalleen ja keskittyi taas hetkeksi tutkailemaan koulun pihaa. Pihalla oli pari cheerleaderia, ainakin uniformuista päätellen, pari oppilasta istui tummiin pukeutuneina erään pöydän luona ja näpyttelivät nopeasti tietokoneitaan. Lisäksi nurmella joku makasi raajat levällään. Ei kai toinen nyt tähän aikaa voinut aurinko ottaa, eihän aurinko vielä edes kunnolla lämmittänyt. Tai ehkä tuo oppilas oli ottanut hieman jotain sellaista, mikä oli saattanut toisen tuohon tilaan.
Mutta nopeasti Robert käänsi katseensa takaisin Lanaan keskittyen vuorostaan kuulemaan tämän puhetta. Ainakin tämä tyttö vaikutti tavalliselta, onneksi.

//No ei mullakaan sen kummemmin ajatus kulje : p
Eikä muuten sitten mitään ressiä viestien pituuksista ! Kunhan peli etenee~

Robert hymähti huvittuneena, kun Lana vastasi hänen kysymykseensä ranskaksi.
"Eli tuo taisi olla kyllä", nuoriherra sanoi päättelynsä ääneen ja hiljeni kuuntelemaan tytön puheita äidin päähänpistosta. Silloin poika hieman kurtisti kulmiaan.
"Musta olisi ainakin tosi siistii osata kahta kieltä kunnolla. Etkö sä sitten pidä ranskasta tai jotain?" tummahiuksinen nuorukainen kyseli ihmeissään. Jos hän olisi osannut jotain toistakin kieltä, esimerkiksi juuri tätä ranskaa, olisi poika puhunut sitä mielellään, jotta kielitaito säilyisi.

//Joo, niin te tuppailee olemaan x,DDD

Robert nyökkäsi tytön selostukselle siitä, että kaksikielisyys heidän perheessään oli hieman epäkäytännöllistä.
"No, kun sä sen noin sanoit, niin joo, onhan se vähän absurdia", nuorukainen päätyi myötäilemään Lanan sanoja.
"Mutta pikkusiskos tulee oppimaan englanninkielen aika nopeesti, kun kuitenkin asuu maassa, jossa puhutaan englantia. Sille tosin voi jäädä kiva ranskalainen aksentti puheeseen, niin kuin mulla tää mun aksentti", Rob puheli ja virnisti huvittuneena tummahiuksiselle tytölle.

"Mulla on kanssa pikkusisko, Jelena. Se on yhdeksänvuotias", nuorukainen päätti paljastaa vähän itsestään.
"Niin, oliks se sun pikkusiskos, kenet talutit toisen auton luo?" Robert kysyi sitten varmistaen, vaikka hän olikin aika varma siitä, että se äskeinen pikkutyttö Lanan seurassa oli tämän pikkusisko.