It's such a perfect day

//Kuka vaan mukaan//

Oli aurinkoinen päivä, kuten niin useasti sillä viikolla oli ollutkin. Sadetta oli luvattu kuitenkin seuraavalle päivälle, joten nyt olikin hyvä tilaisuus nauttia lämmöstä ja valosta. Niin Astonin oppilaatkin tekivät ja olivat nyt kuka missäkin istuskelemassa ja syömässä eväitään.
Yasmin Davis astui myös ulos koulurakennuksesta, tarkoituksenaan löytää vapaa pöytä, johon istahtaa syömään banaani ja sämpylä. Tytön onneksi vapaita pöytiä näkyi olevan jonkin verran, mutta useimmat niistä olivat juuri niitä, joihin koulun kerma aina istui. Yksi pöytä, joka oli kaikista varjoisimmassa paikassa, näytti lupaavalta ja sitä kohti Jazzie lähtikin kävelemään.

Päästyään pöydän luo, tyttö istuutui ja otti heti laukkunsa esille. Sieltä hän kaivoi eväänsä ja ryhtyi syömään banaaniaan. Samalla tyttö katseli ympärilleen. Hän ei tajunnut, miksi hänen nörttiystävänsä olivat jättäneet käyttämättä mahdollisuuden tehdä läksyt ulkona. Nämä olivat menneet ruokalaan, jossa läksyjen tekemiselle ei ollut edes yhtä paljon tilaa.

//Täältä tulisin...//

Auringonvalon kirkastamalle pihalle asteli 16-vuotias Kimbra Watson, joka oli päättänyt tulla ulos nauttimaan lämmöstä, aurinko tosin ei houkutellut. Ruskeat aurinkolasit olivat hänen silmillään suojaten vihreitä silmiä auringonvalolta. Hän asteli eteenpäin yrittäen löytää jonkun sopivan pöydän. Tyttö huomasi vaaleatukkaisen tytön astelevan varjoisaa pöytää kohti. Kimbra mutristi suutaan, se olisi ollut niin sopiva pöytä hänelle. Olisi ollut mahtavaa kirjoittaa jotain siellä varjossa, kun kerran oli kunnolla aikaa käytettävissä. Nälkä hänellä ei ollut lainkaan, tyttö oli syönyt jo viime välitunnilla säästääkseen lounastunnin kirjoittamiselle, hänen intohimolleen.

Nyt tuo vaaleahiuksinen neitokainen istui pöydän luona ja alkoi näköjään syödä eväitään. Kimbra puri huultaan kevyesti. Hänen teki mieli mennä kysymään, olisiko pöydässä tilaa myös hänelle. Tyttö tutkaili toista ja arveli tämän olevan kiltti, eikä tämä vaikuttanut olevan kovin snobikaan, sellaisia Kimbra ei voinut sietää. Brunette päätti rohkaista mielensä ja asteli pöytää kohti pitäen miniläppäriään rintaansa vasten.
”Hei, olisiko tässä vapaata paikkaa? Ei olisi kiva istua maahan”, Kimbra hymyili ystävällisen arkailevasti ja katsoen kysyvästi toista.

Koska Jazzie katseli ympärilleen, hän huomasi paljon asioita, jotka olisivat helposti saattaneet jäädä huomaamatta, kun niihin ei ehtinyt kiinnittää huomiota. Joku pari näytti riitelevän toisella puolella pihaa, ainakin eleistä päätellen, yhdessä suunnassa taas oli joku outo poika, joka näytti siltä kuin olisi voinut lyödä seuraavaa vastaantulijaa. Suurin osa pihalla olijoista kuitenkin vain söi ja jutteli ystävien seurassa.
Yasmin haukkasi uuden palan banaanistaan ja huomasi, kuinka joku tummahiuksinen tyttö asteli lähemmäs pöytää, jonka hän oli vallannut itselleen.

"Joo, kyllä tässä on vapaata, istu vaan." Jazzie vastasi ystävällisesti ja tarkkaili samalla toista tyttöä. Tämä ilmeisesti kuului sellaiseen klikkiin, että saattoi tulla juttelemaan nörttitytölle tuosta vain, ilman maineen menettämisen pelkoa. Ehkä tämä oli sitten tavis? Heitä Jazzie kyllä tunsi jonkin verran, mutta enemmän hän kuitenkin liikkui muiden nörttien kanssa. Mutta klikin kysyminen ei tullut hänen mieleensä, hän arveli saavansa sen kuitenkin joskus selville, eikä sillä loppujen lopuksi ollut edes väliä.
"Ihana päivä, vai mitä?" Jazzie kysäisi ja vilkaisi sitten taivaalle, joka hohti kirkkaan sinisenä.

Toinen vastasi myöntävästi, ystävällisen kuuloisena ja Kimbran huulille muotoutui kiitollinen ja iloinen hymy. Hän istuutui toiselle puolen pöytää laskien koneensa pöydälle. Valkea väri voimisti auringon säteitä hiukan ja tyttö avasi tämän kannen. Vaalea sormi painoi näppäintä, jolloin kone käynnistyi ja kämmen jäi hetkeksi näppäimistön alapuolelle.
Nyt Kimbra nosti katseensa toiseen, sillä tämä oli kysynyt jotain.
”Joo, niin todellakin on. Ihanaa, kun on ollut niin pitkään näin kaunista!” hän vastasi ja hymyili taas. ”Tosin, aurinko saattaa useimmiten häiritä kirjoittamista”, tyttö huomautti ja viittasi miniläppäriään kohden.
Sitten neitokainen näpytteli nopeasti salasanansa, tottunein sormin, eikä hänen tarvinnut liiemmin katsoa, mihin näppäimeen osui, sillä tiesi sen luonnostaan.

”Olen Kimbra, entä itse?” brunette kysyi, kun kerran oli aloittanut jutustelun.
Samaan aikaan tyttö hakeutui tekstinkäsittelyohjelmaan ja tyhjä sivu aukeni hänelle valmiina vastaanottamaan sen, minkä Kimbra halusi sinne kirjoittaa. Neitokaisen sormi eksyi ensin huulikiillolla sivellylle alahuulelle, sitten kynttä alettiin hiukan pureskella mietteliäänä.

Jazzie sai banaaninsa syötyä. Nyt hän hörppäsi hiukan vettä ja otti sitten sämpylän esille. Samalla hän mietti, mitä tyttö aikoi kirjoittaa, sillä niin tämä oletettavasti oli tekemässä, kun sanoi auringon haittaavan.
"Olen Yasmin," nörttityttö vastasi esitettyyn kysymykseen. "Tai no Jazzieksi mua kyllä yleensä sanotaan. Ja mitä sä oikein kirjotat?" tyttö kysyi uteliaana. Hän toivoi ettei toista häirinnyt hänen kyselynsä, mutta tuskin kuitenkaan. Kai brunette oli tottunut kyselyihin, jos kerran kirjoitteli julkisilla paikoilla. Tai no ei Astonin piha nyt niin kovin julkinen paikka ollut, muuta kuin koululaisille.

Jazzie odotti mitä tyttö kertoisi ja puraisi samalla leipäänsä. Oli mukavaa saada juttuseuraa, paitsi se ei ollut lainkaan varmaa juttelisiko toinen kirjoittelunsa lomassa. Jazzie ainakaan ei pystynyt kunnolla keskittymään kirjoittamiseen, jos joku puhui koko ajan vieressä. Tai useammin se taisi kyllä olla niin päin, että hän ei kirjoittamiseltaan tajunnut mitä hänelle sanottiin.
"Mäkin kirjoitan aina välillä." Jazzie sanoi hetken kuluttua. "Silloin kun intoa riittää."

Yasmin… Kimbra maisteli nimeä suussaan ja korvissaan, se kuulosti kauniilta nimeltä. Hän vilkaisi
tyhjää tekstiasiakirjaa. Jazzie, Yasmin… Kaunis nimi, todella… Tyttö päätti nimetä seuraavan tekstinsä naispäähenkilön Yazmineksi, sillä mieltyi toisen, vaaleatukan, nimeen.
”Ai mitäkö kirjoitan? Kirjoitan… enimmäkseen runoja, mutta myös novelleja Mitä milloinkin tulee mieleen ja haluaa kirjoittaa. Jo nuorena minä kiinnostuin kirjoittamisesta ja kirjoista ylipäätään, nykyään rakastan lukemista ja kirjoittamista. Se on hyvä tapa purkaa ajatuksiaan”, Kimbra selitti ja katseli, kun toinen söi leipäänsä. Hän hymyili pienesti. ”Kirjoittaminen on minun intohimoni, siksi käytän lounastauon mieluummin kirjoittamiseen, kuin syömiseen, syödä voi milloin vain, se on nopeaa ja voi vain hotkaista jotain lounaakseen. Mutta kirjoittamiseen pitää olla enemmän aikaa”, tyttö selitti vielä.

Kimbra kääntyi paremmin miniläppärinsä puoleen ja asetti sormensa näppäimistölle. Hänellä ei ollut juuri mitään nyt kesken, joten uutta saisi aloittaa hyvällä omallatunnolla. Mutta mitä? Toisaalta neitokaista houkutteli novelli, tällöin hän voisi käyttää Yazmine-nimeä. Niinpä hän päätti nimen ja vaihtelunkin vuoksi aloittaa novellin.

Tummat, olkapäilleni juuri ylettyvät kiharani kutittelevat paljaita olkapäitäni ja poskiani. Leppoisa kesätuuli heiluttelee niitä mielensä mukaan, kun tarkastelen kaunista maisemaa.

”Mitä sinä kirjoitat, jos tulee inspiraatio?” Kimbra kysyi kirjoittamisen lomassa nostamatta katsettaan. Häntä kiinnosti Jazzie, mukavanoloinen tyttö ja häntä halutti tietää tästä lisää.

Jazzie kuunteli aidon kiinnostuneena toisen vastausta hänen esittämäänsä kysymykseen. Runoja ja novelleja siis. Jazzie taas ei juurikaan kirjoitellut runoja ja hänen kirjoituksensa olivatkin enimmäkseen pitkiä tarinoita, joita hän aina aloitti uusia, vaikka vanhatkin olivat vasta täysin alussa. Hänellä oli keskeneräisiä tarinoita enemmän kuin valmiita. Hän ei voinut sille mitään, että sai aina ideoita uusiin tarinoihin, eikä voinut olla kirjoittamatta niitä paperille. Niin vain tapahtui. Tottakai hän jatkoi keskeneräisiäkin tarinoita, mutta oli saanut vasta muutaman valmiiksi. Niistä pisin taisi olla 80 sivuinen, jos hän oikein muisti. Se tarina oli hänen suosikkinsa, se oli rakkaustarina, nuoresta aatelisneidosta ja eräästä köyhästä kalastajan pojasta. Ja Yasmin oli päättänyt kirjoittaa tarinalle jatkoakin, kunhan ensin saisi jotain muuta valmiiksi.

"Se on kyllä ihan totta." Jazzie sanoi. "Mä en ainakaan saa aikaiseksi mitään jos täytyy koko ajan vilkuilla kelloa."
Jazzie jatkoi omien tarinoidensa miettimistä, syöden samalla sämpyläänsä. Hän antoi toisen kirjoittaa rauhassa, tämä nimittäin näytti kirjoittavan sillä hetkellä.
"Enimmäkseen jotain rakkaustarinoita." Jazzie kertoi Kimbralle. "Ja aloitan aina vain uusia, vaikka vanhatkin ovat vielä kesken. Haluaisin kirjoittaa kirjan. Ja ehkä joku päivä saan jonkun tarinan tarpeeksi pitkäksi. Entä millaisia novelleja sä kirjoitat? Ja runot, mistä ne kertovat?" Jazzie kysyi ja katsoi toista.

Kimbra hymyili hiukan toisen vastaukselle. Rakkaustarinoita, vai niin. Mitäs Kimbra sitten kirjoitti? Kimbra höristi korviaan. Kirjan? Se oli Kimbrankin unelma, enemmän kuin unelma, tavoite. Eikä vain yksi kirja, vaan monta. Niin, että hän pystyisi kutsumaan itseään kirjailijaksi. Se olisi täydellistä, aivan mahtavaa.
Samassa tyttö tajusi, että toinen oli kysynyt, mitä hän kirjoitti. Kimbra empi hetken miettien, miten muotoilisi vastauksensa. Sitten neitokaisen vihreät silmät nousivat toisen vaaleille kasvoille.
”Mm… Mitä milloinkin haluan ja tulee… Mutta yleensä tarina kietoo ympärilleen myös romantiikan sävyjä ja rakkaustarinan. Ja runot, romantiikasta, ihastumisesta, niistä kaikesta minä yleensä kirjoitan”, hän vastasi. Brunette kieputteli sormiaan hiuksissaan ja mietti hetken.
”Mutta joskus on parasta kirjoittaa myös angstaavaa tekstiä, se… voi välillä olla tarpeen”, Kim hymyili ja kirjoitti samalla näytölleen.
Kesäinen aamu, sumu ei ollut vielä hälvennyt. Odotin, odotin sydän pamppaillen, tapahtuisiko se. Se, mistä olin aina haaveillut. Tai en aina, mutta kaksi viikkoa tuntui ikuisuudelta. Aivan kuin olisin aina ollut täällä. Olin viettänyt lomaani mummulla, mutta aikani taisi olla lopussa. Tiedän etten saisi olla kärsimätön, sinulla oli muitakin hommia, kuin vain leikkiä kanssani. Leikkiä vain jotain, pitää hauskaa.
”Mutta… Mitä muuta harrastat, kuin kirjoittelua?” Kimbra kysyi Jazzielta vilkaisten tätä pikaisesti. Hän oli alkanut keksimään ideaa tarinaansa. Mukavaa! Lisäksi idea vaikutti hyvältä. Tyttö mietti, kannattaisiko kysyä Yasminin mielipidettä. Toinenkin kirjoitti, joten miksikäs ei? Mutta ei vielä, antoi idean hautua. Pikkaisen, kunhan olisin varmempi.

Jazzie kuunteli syömisensä lomassa toisen tytön vastauksen. Tämän kirjoittaminen taisi olla laajempaa kuin hänen. Jazzie pitäytyi samantapaisissa aiheissa, eikä melkein ikinä kirjoittanut muuta kuin fantasiaa ja historiaa, ensimmäistä enimmäkseen.
Nörttityttö oli tyytyväinen kohdatessaan toisenkin, joka rakasti kirjoittamista. He varmasti arvostaisivat muitakin samoja juttuja, siitä hän oli varma. Ehkä heistä voisi tulla jopa ystäviäkin.
"Niin kyllä onkin." Jazzie sanoi ja naurahti. "Ihan hyvä keino purkaa tunteita. Mä mieluummin kirjoitan tunteeni paperille kun näytän ne muille." tyttö tunnusti ja joi sitten hieman pullostaan.

"Öö... " Jazzie mieti hetken ennen kuin vastasi. "No kuulun yhteen luonnonsuojeluliittoon, sitten lähinnä luen ja katson elokuvia. Ja ulokoilutan mun koiria."
Jazzie ei tosiaankaan harrastanut mitään ihmeellistä. Hänen aikansa kului suurimmaksi osaksi kotona, läksyjen, kirjojen ja tietokoneen äärellä. Eikä hän edes kaivannut muunlaista elämää.
"Entä sä? Teetkö sä jotain muuta kun kirjoitat?" Jazzie sitten kysäisi.

Luonnonsuojeluliittoon? Uusi piirre… ja aika kiinnostavakin… Kimbran kulmat nousivat pienesti kuullessaan toisen mainitsevan asiasta, muttei kääntänyt katsettaan. Hänen sormensa tanssahtelivat näppäimistöllä, onneksi tyttö kykeni keskittymään sekä jutteluun, että kirjoittamiseen samaan aikaan. Se oli mahtava taito, ja juuri sopiva Kimbran kaltaiselle kirjailijan alulle.
”Hmm… Kyllä mä jotain muutakin teen”, tyttö hymyili toisen kysymykselle ja nosti katseensa Jazziehen. ”Muun muassa soitan pianoa, kokkailen ja tietenkin lukemista. Kaiken arkisen touhuilun lisäksi, tietysti”, hän vastasi.
Sitten neitokainen loi katseensa takaisin koneen näyttöön. Hän korjaili hiukan tekstiään ja jatkoi taas. Kimbra uskoi, että tästä tulisi yksi parhaimmista teksteistään. Ainakin juonen perusteella, tai mistä hän tiesi, että mitä tarinasta vielä tulisi, vasta alkutilanne oli tekeillä.

”Sanoit, että ulkoilutat koiriasi. Kuinka monta sinulla on niitä? Onko sinulla muitakin eläimiä vielä lisäksi kenties?” neitokainen uteli kiinnostuneena. Yksi hänen kiinnostuksenkohteitaan olivat eläimet ja lemmikit. Brunettekin tahtoisi ehkä joskus lemmikin, muttei ollut vielä saanut aikaiseksi sellaista hankkia. Ehkä kani olisi kiva, tai sitten ihan koira. Eihän Kimbralla kuitenkaan mikään kiire juuri koskaan ollut. Ehkä lemmikki olisikin hyvä idea, saisi jotain tekemistä, jos olisi tylsää ja yksinäistä.

Jazzie tuijotteli ympärilleen toisen kirjoittaessa. Samalla hän kuunteli tämän puhetta. Tyttö taisi olla taiteilijaluonne, kun vielä soitti pianoakin. Ja täytyihän tämän olla, kun kirjoitti ilmeisesti paljon enemmän kuin hän. Yasmin soi välillä vilkaisun ja hymyn tytölle, jatkoi sitten pihalla olijoiden tarkkailua. Hän olisi halunnut nähdä jotain mielenkiintoista, mutta kaikki oli aivan niin kuin jokaisena päivänä.

"Mulla on kaks cairnterrieriä." Jazzie vastasi toisen kysymykseen ja lopetti pihalla olijoiden tiirailun. "Eikä sitten mitään muita. Onko sulla mitään lemmikkejä?" kysyttiin vielä ja sitten blondi hörppäsi taas vettä. Hän oli saanut eväänsä jo syötyä, nyt oli vain vettä jäljellä. Koko pullollista hän ei viitsinyt juoda, ettei joutuisi välillä täyttämään sitä uudelleen.
Jazzie kavoi nyt jälleen laukkuaan ja otti sieltä edellisten tuntien kirjat pöydälle. Hänkin voisi ihan hyvin tehdä läksyjä, nyt kun siihen oli mahdollisuus. Hän aloitti äidinkielestä. Tehtävät olivat melko tylsiä ja aikaa vieviä, joten oli hyvä saada aloitettua ne nyt. Sitten jäisi illalla enemmän aikaa tehdä kaikkea muuta.
"Millä luokalla sä muuten olet?" Jazzie kysyi. Tytöllähän saattoi pian olla samoja tehtäviä läksynä kuin hänellä, joten kannattihan sitä kysyä, jos vaikka ei osaisikaan tehdä.

Kaksi koiraa oli siis Jazziella, terriereitä. Kimbran mieleen piirtyi kaksi suloista terrieriä ja hän hymyili pienesti mielikuvalleen. Kuullessaan kysymyksen, tyttö pudisti päätään pienesti.
”Ei valitettavasti. Lemmikki olisi tosin aika kiva, mutta en ole saanut aikaiseksi hankkia”, Kim vastasi, katsahti toiseen ja tallensi nopeasti tekstinsä, ihan vain varmuuden vuoksi.
Tummat, olkapäilleni juuri ylettyvät kiharani kutittelivat paljaita olkapäitäni ja poskiani. Leppoisa kesätuuli heilutteli niitä mielensä mukaan, kun tarkastelin kaunista maisemaa.
Kesäinen aamu, sumu ei ollut vielä hälvennyt. Odotin, odotin sydän pamppaillen, tapahtuisiko se. Se, mistä olin aina haaveillut. Tai en aina, mutta lähes kuukausi tuntui ikuisuudelta. Aivan kuin olisin aina ollut täällä. Olin viettänyt lomaani kummitädilläni, mutta aikani taisi olla lopussa. Tiedän etten saisi olla kärsimätön, sinulla oli muitakin hommia, kuin vain leikkiä kanssani. Se ei kuulunut tehtäviisi, mutta teit sitä, huviksesi. Pidit hauskaa kanssani, ainakin minulla oli hauskaa ja olin huomannut, että sinulla taisi myös olla ollut.

Kuulin haukahduksen ja käännähdin ympäri. Hiuksiani lennähti kasvoilleni, mutta hiusten lomasta näin Hovawart-rotuisen koiran syöksyvän minua kohti ja kyykistyin vastaanottamaan koiran. Se mätkähti istumaan eteeni ja rapsutin sitä hymyillen. Katsahdin kauemmas ja näin tummanruunikon hevosen ravaavan minua kohti ratsastaja selässään. Hymyni leveni.
Teksti näytti jo aika hyvältä, ainakin Kimbran mielestä. Jazzien kysymys herätti tytön mietteistään.
Katsahtaessaan tyttöön, Kimbra huomasi blondin edessä olevan koulukirjoja. Brunette irvisti lähes huomaamattomasti, ei kiitos mitään läksyjä.
”Olen vasta ensimmäisellä, entä sinä?” hän tiedusteli.
Neitokainen ei juuri koskaan tehnyt läksyjä koulussa, häntä ei kiinnostanut. Oli aivan tarpeeksi se, että hän joutui istumaan tunneilla. Mieluummin tyttö hiukan lykkäsi tehtävien tekoa, kuin teki ne heti. Tosin, tällöin hänellä oli usein kirjoittaessaan huono omatunto, kun ei ollut ensin hoitanut velvollisuuksiaan, mutta hiukan piti löysätä rankan päivän jälkeen.

Kimbra sipaisi hiuksen pois kasvoiltaan ja katseli aikaansaamaansa tekstiä. Hän näki sielunsa silmin tuon tapahtuman ja näkymä kutkutti hänen sydäntään. Se näytti niin… täydelliseltä. Neiti huokaisi ja vilkaisi Yasminia.
”Kuule…” hän aloitti, mutta muutti sitten mielensä. Miten hän muka voisi selittää sen, mitä oli ajatellut? Ei mitenkään… Tai ainakin brunette oli hiukan epävarma sitä, että kykenisi selittämään ideansa.

"Vai niin." Jazzie totesi, kun Kimbra kertoi ettei hänellä ollut mitään lemmikkejä. Lemmikit olivat ihania, varsinkin koirat. Jazzie oli elänyt niin pitkään samassa talossa muutaman koiran kanssa, ettei enää edes osannut kuvitella elämää ilman niitä. Aina oli joku seurana, ellei ihminen, niin edes koira. Se oli mukavaa. Jazzie oli saanut huomata senkin, että joskus koirat olivat mukavampia ystäviä kuin ihmiset.

"Mä olen toisella." Jazzie kertoi. Ilmeisesti hän ei saisi läksyihinsä mitään ideoita, kun toinen kerta oli vasta ensimmäisellä luokalla. Ja ei Yasmin kyllä edes uskonut tarvitsevansa oikeasti apua. Olisi vain ollut mukavaa tehdä samoja läksyjä porukassa. Niin sai aina jakaa ajatuksiaan ja oppia muiden mielipiteistä kaikkea uutta.
Jazzie kohotti katseensa kirjoistaan, kun kuuli tummahiuksisen tytön alkavan sanoa jotain, mutta tämä ilmeisesti muuttikin mielensä, koska ei jatkanut heti puhumistaan.
"Mitä olit sanomassa?" Jazzie kuitenkin kysyi, vaikka ajattelikin, ettei Kimbra halunnutkaan sanoa ajatustaan ääneen. Mutta Jazzie kuitenkin halusi tietää ja toivoi, että tyttö kertoisi mitä tällä oli mielessään.

Jazzie kertoi, että oli toisella luokalla. Kimbra huokaisi pienesti. Joskus hänestä tuntui, että oli koko koulun nuorin, aina hän törmäsi itseään vanhempiin. Noh, ei aina, mutta niin usein, että tunne siitä, että oli kaikkein nuorin, voimistui pienesti. Se oli hölmöä, mutta minkäs teet?

Jazzie nosti katseensa odottaen, että Kimbra sanoisi, mitä oli mielessä, mutta brunette vaikeni. Toinen kysyi, mitä hän oli sanomassa, joten Kimbra alkoi miettiä, miten selittäisi asiansa. Tyttö oli jo herättänyt toisen uteliaisuuden, jos hän nyt sanoisi, että unohda, niin se saisi Jazziessa varmasti pettymyksen tunteen aikaan. Se oli kamala tunne, Kimbra oli kokenut sen tarpeeksi usein, eikä aikonut tuottaa sitä Yasminille.
”Mm… Odota, yritän miettiä, miten selitän…” Kimbra aloitti, jotta toinen tietäisi, että hän todella aikoi sanoa ajatuksensa ääneen, mutta tarvitsi pienen mietintähetken.
”Niin… No, aloin tässä tekemään tarinaa ja… ajattelin, että voisit hiukan kertoa mielipidettäsi ideastani. Tai siitä, mistä tämä nyt alkaa, koska en edes itse tiedä, mitä aion koko juonelta. Annan aina tarinan kehittyä. Että, voisitko kertoa rehellisen mielipiteesi?” Kimbra pyysi ja jatkoi sitten odottamatta toisen vastausta.
”Eli, tarina alkaa siitä, kun tämä päähenkilö, joka on suunnilleen 17-vuotias, tyttö, on pellolla tai niityllä, hänellä ei ole vielä nimeä siis. Hän odottaa ystäväänsä, jonka kanssa on ystävystynyt, kun on viettänyt kuukauden kesälomastaan kummitätinsä tilalla. Ja oikeastaan tyttö tuntee tätä ystäväänsä, joka on siis poika, kohtaan enemmänkin, kuin ystävyyttä. Ja ajattelin kuvata tilannetta, kun tytön täytyy lähteä kotiin, mutta ei tahdo, kun poika jää tilalle. Ja sitten, mitä vaikeuksia siitä tulee ja niin edelleen”, neitokainen selosti.
Sitten hän nosti katseensa Jazziehen. Katseesta saattoi helposti nähdä odotuksen ja kysyväisen ilmeen.

Jazzie katsoi Kimbraa odottaen tämän kertovan ajatuksensa. Hänen ilokseen tämä päättikin lopulta kertoa asian, vaikka ilmeisesti ei oikein tiennyt mitenkä sen esittäisi. Mutta kun toinen alkoi viimein kertoa, nörttityttö keskittyi kuuntelemaan mielenkiinnolla.
Tarina siis. Tottakai Jazzie voisi kertoa mielipiteensä! Hänhän kuitenkin rakasti tarinoita, niin omiaan kuin muidenkin. Ja oikeastaan muiden tarinat olivat paljon mielenkiintoisempia, ainakin yleensä.
Jazzie vain nyökkäsi vastaukseksi, eikä hän olisi mitään ehtinyt sanoakaan, sillä tyttö alkoi jo kertoa ideastaan. Jazzien kiinnostus tämän tarinaa kohtaan varmaan näkyi hänen kasvoiltaankin, mutta ei kai sillä mitään väliä ollut.

Tyttö kuunteli toisen lyhyen selostuksen asiasta. Tarina kuulosti juuri sellaiselta, josta Yasmin voisi pitää. Hän piti tarinoista, joissa rakastuttiin, jouduttiin vaikeuksiin tai eroon toisista ja loppujen lopuksi kuitenkin loppu olisi onnellinen. Ja sellainen luultavasti olisi Kimbrankin kirjoittama tarina.
"Tuo kuulostaa tosi hyvältä." Yasmin sanoi ja todella tarkoitti sitä. "Todellakin kannattaa kirjottaa tuollainen juttu."
Sanojensa perään Jazzie hymyili ja päätti jatkaa illalla erästä tarinaansa.

Kertoessaan tarinansa alkuideaa Kimbra silmäili tutkivasti Jazzien kasvoja. Toisen ilme näytti kiinnostuneelta, hyvä merkki ainakin. Saatuaan selostuksensa päätökseen, brunette suoristi selkänsä ja odotti hetken, ennen kun toinen aloitti mielipiteensä. Jazzie kehui hänen ideaansa ja tytön huulet kaartuivat ilostuneeseen hymyyn. Aina tuntui hyvältä, kun tiesi, että ainakin yksi kannatti hänen ideaansa. Yasmin hymyili neitokaiselle ja tämä vastasi hymyyn omalla hymyllään.
”Mukavaa, että ainakin joku on kiinnostunut ideasta…” Kimbra totesi vaieten miettiväisesti.

Yhtäkkiä hän vain näki sielunsa silmin, kuinka tarinan tyttö istui tiukasti halaten itseään ikkunalaudalla, ikkunan takana satoi ja näytti tummalta. Tyttö oli vetänyt jalkansa rintaansa vasten ja kiertänyt käsivartensa niiden ympärille. Ruskeat silmät kiiltelivät kyynelistä, jotka vierivät kauniiden poskipäiden ylitse.
Kimbra pudisti päätään. Ei, se ei kävisi, hän tekisi tarinaan onnellisen lopun. Ei sellaista, mitä hän oli äsken kuvitellut päässään. Vaikka toisaalta… se kiehtoi tyttöä. Brunette irvisti, nyt hänellä oli entistä enemmän pulmia. Ensin täytyisi vielä päättää henkilöiden nimet ja vielä piti saada selville, onnellinen, vai onneton loppu?
”On se tarinan kirjoittaminen niin hankalaa”, neitokainen totesi, tarkoituksettoman kovaa, ja vilkaisi Yasminiin. ”Oikeasti, tiedätkös?”.
Hän tunki sormensa hiuksiinsa ja pyöritteli sormenpäitään päätään vasten miettiväisesti ja klikkasi netin auki.

"Oon ihan varma että täällä koulussakin on ainakin kymmenen ihmistä ketä tuo voisi kiinnostaa," Jazzie totesi järkevästi. "Ja ihan varmasti on enemmänkin."
Sitten tyttö keskittyi hetkeksi läksyihin. Äidinkieli ei ollut hänen lempiaineensa, mutta hän oli siinäkin ihan hyvä. Hän ei olisi aina jaksanut keskittyä niin pikkutarkkoihin sanamuotoihin ja muihin, mutta pakkohan se oli.

"Joo, onhan se," nörttityttö vastasi ja kohotti katseensa äidinkielen monisteiden parista. Tottahan se oli, tarinoita oli joskus hankala kirjoittaa. Sen takia hänelläkin oli niin monta keskeneräistä tarinaa, kun hän ei ollut keksinyt miten niitä jatkaisi. Mutta hän oli varma vielä keksivänsä jotain, joten hän ei voinut hylätä niitä lopullisesti.
Mutta tarinoita oli joskus muutenkin hankala kirjoittaa. Ei millään meinannut keksiä nimiä ja paikkoja, tai sitten joku aina oli pielessä ja häiritsi keskittymistä.
"Olisi kivaa jos olisi niin hyvä mielikuvitus, että keksisi tuosta vain kaiken mahdollisen ja tarina etenisi kuin itsestään." Jazzie sanoi. Sitten hän joi jälleen hiukan vettä pullostaan.

Kimbra hymyili naurahtaen toisen toeten, että koulusta löytyisi ainakin kymmenen kiinnostunutta lukijaa hänen tarinalleen.
Toisen vastatessa myöntyvästi siihen, mitä brunette sanoi tarinoiden kirjoittamisen vaikeudesta, Kimbra nyökytteli. Jazzie sanoi, että olisi kivaa, jos tarina etenisi kuin itsestään, ilman suurempia vaikeuksia ja Kim nyökytteli.
”Totta. Joskus se jopa luonnistuu, kun istahtaa vain koneen ääreen, asettaa sormet näppäimistölle ja antaa tajunnan virrata. Se on mukavaa, mutta välillä tuntuu, ettei millään meinaa luonnistua ja sitten mietitään kaikkia nimiä ja muita yksityiskohtia…” tyttö sanoi.
Hän silmäili näytölle auennutta sivustoa ja kelasi sitä alaspäin. Neitokainen päätti laittaa tarinansa Italiaan ja klikkasi maan nimiin. Sitten hän valitsi tyttöjen nimet ja rullasi alaspäin. Dafne, Damiana, Daniela, Daria… Daria, se kuulosti Kimbrasta sopivalta ja hän nimesikin päähenkilönsä Dariaksi. Tyttö klikkasi tekstiasiakirjansa yläosaan ja kirjoitti päähenkilöstään tietoja, nimen, iän, hiusten ja silmien värin, sekä pituuden, jottei unohtaisi niitä. Sitten hän etsi pojalle tiedot; nimi olisi Renzo, 18-vuotias, mustahiuksinen ja sinisilmäinen, 183 cm pitkä. Tyttö hymyili tyytyväisenä.

"Niinpä." Jazzie sanoi ja katseli hetken aikaa koulun ovelle päin. Siellä ei näkynyt muita nörttejä, eikä muuallakaan pihalla. Olikohan hän nyt ihan kunnon nörtti, kun istui kauniilla säällä pihalla läksyjä tekemässä, kun olisi voinut tehdä saman sisällä tai istua tietokoneella?
Tytön ajatukset saivat hänet hymyilemään. Oli niin hölmöä olla jossain klikissä. Ei mitään järkeä!

"Nimiä on tosi vaikea keksiä," Jazzie totesi sitten. Hän itse ei pystynyt kirjoittamaan kovinkaan pitkälle, ellei ollut keksinyt henkilöille mukavia ja kauniita nimiä. Tai ylipäätään mitään nimiä. "Ja joskus on vaikea keksiä millaisia henkilöt muutenkin ovat."
Jazzie kohdisti katseensa jälleen Kimbraan, joka katseli jotain tietokoneeltaan.

Kimbra huomasi, että toinen hymyili jollekin ajatukselleen ja häntä kiinnosti tietää, mitä tämä ajatteli, mutta sysäsi ajatuksen pois mielestään.
”Nimet ovat todella ärsyttävän vaikeita. Minä monesti katson netistä nimiä ja valitsen sieltä mukavimman kuuloiset. Tällöin ei tarvitse liikaa vaivata ajatuksiaan ja antaa tarinan seisoa, ja välttää samalla samojen nimien toistoa. Joskus pienempänä toistin hirveästi jotain nimiä”, tyttö vastasi ja naurahti. ”Mutta minulle on suhteellisen helppoa keksiä, millaisia henkilöt ovat. Näen ne vain heti päässäni, kun alan kirjoittamaan. Se on helppoa”, neitokainen sanoi ja vilkaisi Yasminiin.

Brunette epäröi hetken ja tallensi sitten tekstinsä sulkien tekstinkirjoitusohjelman ja netin. Kimbra arveli, että jos hän nyt alkaisi kunnolla työstää tarinaa, hän jäisi liiaksi sen lumoihin, eikä tunnilta pois jääminen olisi vaikeaa. Mutta tyttö ei halunnut merkintää, joten päätti pelata varman päälle.
Kimbra laski kämmenensä koneen päälle ja tarkkaili Jazzieta.
”Mitä sinulla on seuraavaksi?” neitokainen kysyi vaihtaen puheenaihetta.

"No, olisipa minullakin aina niin," Jazzie sanoi, kun Kimbra kertoi keksivänsä helposti, millaisia hahmot tämän tarinoissa olivat. "Mutta jos se onnistuu helposti, niin yleensä niitä tarinoita on helpompi kirjoittaa muutenkin."
Jazzie istui hiljaa ja luki sitten taas äidinkielen kirjaansa. Aihe oli niin tylsä, että teki mieli jättää tehtävät tekemättä. Mutta Jazzie ei voisi koskaan tehdä niin. Oli suorastaan kunnia-asia saada läksyt tehtyä ja opiskella. Siitä olisi niin paljon hyötyä, ainakin sivistävällä tasolla jos ei muuten.
Koska Jazzie oli päättänyt tulla kemistiksi, hän ei ollut niin kiinostunut aineista, joita ei uskonut tarvitsevansa työssään. Mutta opiskelu oli kuitenkin mukavaa.

"Mulla on kemiaa," Jazzie vastasi. Tytön kasvoille levisi hymy, joka paljasti, että hän piti kyseisestä aineesta. "Onneksi onkin, se nimittäin on parasta mitä tiedän. Entä mitä itselläsi?"
Jazzie katsoi Kimbraa ja alkoi nyt jo odottaa tunnille pääsemistä.

”Niinpä”, Kimbra vastasi lyhyesti ja hymyili. Joskus se tarinan kirjoittaminen luonnistui, joskus taas ei millään, tosin niitä hetkiä oli ihan kamalan harvoin. Tai ihanan harvoin oikeastaan. Hän hymyili pienesti ja liikutteli sormeaan läppärinsä päällä, sillä toinen lueskeli selvästi läksyjään, eikä tyttö halunnut häiritä.

Jazzie vastasi, että hänellä olisi seuraavaksi kemiaa. Kimbra katsoi kuinka toisen kasvoille levisi hymy ja tajusi, että tämä piti kemiasta. Päinvastoin, bruneten kasvoille syntyi pieni irvistyksen tapainen ilme, hän inhosi kemiaa. Se oli niin vastenmielistä tytön mielestä, kaikki kokeet ja muut sellaiset. Häntä värisytti ajatella sitä.
”Minulla on matematiikkaa”, Kimbra vastasi toisen kysymykseen aika neutraalilla äänensävyllä, mikä ei paljastanut mitään erityisiä mielipiteitä tätä ainetta kohtaan. Ei tyttö sitä vihannut, mutta ei hän myöskään tuulettanut matematiikan tunnille pääsyn johdosta. Se oli hänelle yksi aine muiden joukossa.
”Onko kemia lempiaineesi siis?” neitokainen tiedusteli Yasminiin katsahtaen ja hymyili.

Jazzie ei saanut Kimbran äänestä, ilmeistä, eikä eleistäkään mitään selkoa siihen, pitikö toinen matikasta vai ei. Kemiasta tämä ei ainakaan näyttänyt pitävän, joten Jazzie päätti olla tällä kertaa ylistämättä lempiainettaan. Hän kun olisi niin helposti voinut kertoa kaikki kemian hyvät puolet. Siinä sai käyttää mielenkiintoisia aineita, tehdä liuoksia, kokeita ja muuta ihanaa. Paljon ihanampaa kuin joku äidinkieli, missä vain pyöriteltiin kirjaimia.

Jazzien ilme oli kuin olikin paljastanut toiselle, että hän piti kemiasta.
"Ai että onko? No todellakin!" Jazzie sanoi, aivan kuin asia olisi itsestäänselvyys. "Aion opiskella kemistiksi." Jazzie kertoi sitten. Siitä hän oli haaveillut jo pitkään. Hän ei osannut kuvitella mitään parempaa kuin se, että saisi tutkia asioita kemikaalien avulla. Hän voisi vaikka joku päivä saada Nobelin palkinnon, jos vain kehittelisi kaikkea uutta. Ja sen hän halusi tehdä. Tai no, ehkä hän kuitenkin pitäytyisi rikoslaboratorio haaveessaan. Se vasta jännittävää ja mielenkiintoista olisikin!
Jazzie oli uppoutunut aivan ajatuksiinsa. Kesti hetken ennen kuin hän havahtui niistä.
"Kemia ei kyllä taida olla ihan sinun suosikkisi?" tyttö sitten kysäisi.

Kimbra huomasi hymyilevänsä aika huvittuneena, kun toinen myönsi asian aivan, kuin se olisi itsestäänselvyys. Mutta ei hän osannut korjatakaan ilmettään. Jazzie kertoi aikovansa kemistisi. Jaa, siihen Kimbra ei ainakaan ryhtyisi. Ehkä seuraavassa elämässä sitten… Ehei, tässä elämässä tytön tavoite oli tulla kirjailijaksi. Hän toivoi, että kykenisi joskus elättämään itsensä sillä, mitä hän rakasti, eli kirjoittamalla. Romantiikkaa, fantasiaa, reaalia, genre oli vielä aika laajakin, joten aiheista ei tainnut tulla pulaa. Ja romantiikasta neitokainen nyt ainakin osasi repiä aiheita, se oli jo huomattu.

Hetken kuluttua Jazzie kysäisi, että kemia ei tainnut olla ihan Kimbran suosikki. Brunette naurahti hyväntahtoisesti ja pudisti pienesti päätään.
”Ei, ei aivan suosikkeja. Jos pitäisi sanoa kolme inhokkiainetta, kemia olisi siinä taatusti. En tajua, mikä viehättää liuoksien kanssa läträämisessä ja tuloksien analysoinnissa. Se on vain niin, tylsää… Eikä niillä tuloksilla edes tee mitään. Ehkä kemistinä, mutta ei lukiossa”, hän sanoi totuuden mukaisesti, mutta nauroi heti perään. Kimbra toivoi, että Jazzie ei ollut sellainen, joka mottasi heti, kun joku sattui olemaan eri mieltä kanssaan, sehän oli vain Kimbran mielipide ja muilla sai olla omansa.
”Eikä varmaan kovin vaikeaa arvata, mikä on minun lempiaineeni”, hän virnisti ja pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan.

Jazzie oli arvannut sen. Kimbra ei pitänyt kemiasta. Mutta siinä nyt ei ollut mitään outoa. Kovin moni ei tuntunut aineesta pitävän, ainoastaan jotkut pojat, jotka halusivat tehdä pommeja ja vain leikkiä kemikaalien kanssa. Ja niiden kanssa kun ei olisi kannattanut leikkiä, niillähän saattoi vahingossa tehdä ties mitä kamaluuksia itselleen. Onneksi koululla oli kuitenkin aina opettaja vahtimassa, ettei luokassa tehty ihan mitä tahansa.
Jazzie ei tuntenut tarvitsevansa vahtimista, mutta muut kyllä sen taisivat ansaita. Eiväthän nämä koskaan edes kuunnelleet mitä opettaja selitti.

"No, kaikkia ei voi kiinnostaa. Muakaan ei kiinnosta opiskella näitä kaikkia äidinkielen asioita," Jazzie sitten sanoi. "Jos se olisikin pelkkää kirjoittamista ja lukemista, ilman että täytyisi puuttua jokaiseen pilkkuun ja sanamuotoihin. Ja muuhun tylsään. Vaikka äidinkieli nyt on kyllä ihan hyödyllistä kirjoittamiselle, mutta muuten ei oikein innosta."
Samalla Jazzie tajusi, että oli nyt puhunut ehkä liian moittivaan sävyyn bruneten lempiaineesta. Äidinkielen täytyi olla tämän lempiaine, sillä jos se oli helppo arvata näin äkkiä, niin muuta mahdollisuutta ei ollut. Paitsi tietysti tietotekniikka, sillä tyttöhän istui koneensa ääressä. Oli istunut koko ajan.