A Story (too good to be true)

Mandy hymähti myöntävän kuuloisesti, kun Milo sanoi tytön olevan tärkeintä hänen ja Jasperin elämässä. Kyllä Mandy uskoi Miloa ja tämän sanomisia, mutta... Ei kaikki vain ollut niin helppoa. Tai kyllä kaikesta olisi saanut helppoa, mutta sitä taitoa tämä pahistyttö ei vain vielä osannut.
"En mä tiedä..." vastasi tyttö rehellisesti Milolle, joka oli kysynyt, mikä oli vähän aikaa. Mandy kohautti hajamielisesti olkiaan.
"Pari päivää?" Mandy totesi kysyvästi ja henkäisi epävarmasti. Ei tytöllä itselläkään ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka kauan aikaa hän vaatisi. Ehkä ajatukseen piti vain totutella. Niin, tottua.

"Mä kyllä kerron sitten.." Mandy mutisi vielä, kääntyi Milon suuntaan ja katsoi tätä hetken aikaa. Sitten tyttö suuntasi takaisin sisälle, jossa oli paljon lämpimämpää kuin ulkona.

Milo nyökkäsi hieman hajamielisemmin toisen sanoille, sillä poika oli alkanut ajatella jo omiaan ja miettimään hyvää sotasuunnitelmaa Mandyn vanhempien varalle. Sitten Mandy suuntasikin sisälle ja Milo jäi tuijottamaan toisen loitonevaa selkää. Poikaa harmitti se eräs ilta, sillä nyt asiat olivat taas mutkikkaampia. Pari päivää, pari viikkoa tai pari kuukautta? Mitä jos aika ei riittäisi Mandylle, jos aika vierähtäisi ja tajuttaisiin, ettei jutusta tule enää mitään. Mitä Milo sitten tekisi? Olihan poika jo ehtinyt kiintyä Mandyyn ja tähän elämään yhdessä. Kunpa aikaa voisi kääntää taakse päin.

Näihin ajatuksiin Milo jäi vielä raikkaaseen ulkoilmaan ja parvekkeelle seisoskelemaan. Nuorukainen hengitteli tuulen tuomia tuoksuja ja pysähtyi hetkeksi miettimään.

//THE END.