One step forward towards something...

// Tuupatkaas joku tänne Marjorien seuraks. Neidillä päällään asukokonaisuus, joka kuvistakin löytyy.

Lukion toista luokkaa käyvä nuori naisenalku käveli hiljaa koulun käytävällä. Hänen askeleensa tuskin kuuluivat käytävällä, niin ääneti hän siellä liikkui. Jos joku hänet tunsi, niin ujona ja hiljaisena, sillä hyvin harvalle neitokainen suunsa kunnolla avasi. Neiti käveli hieman hajamielisenä kohti kirjastoa, paikkaa jossa rauha vallitsi - ainakin useimmiten. Hän ei tosin haluaisi löytää paikalta kuhertelevia pareja, sillä se oli vanhoillisesti kasvatetulle tytölle melkoinen shokki, nimittäin se että maailmassa oli sen kaltaisia ihmisiä. Ei hän nyt sentään uskonut niiden parien avioliitossa keskenään elävänkään, joten.. Niin, moisesta on ehkä turha jauhaa. Marjorie pujahti kirjastoon ja hymyili hieman ujosti haukkamaiselle kirjastonhoitaja rouva Sternille, jonka katse oli niin pistävä ja tuima, että olisi varmasti järisyttänyt kovintakin pahista, joten ei kai ollut ihme, että ujohko Marjorie värähti sattuessaan vahingossa katsomaan rouvaa suoraan silmiin. Hän käänsi kuitenkin katseensa nopeasti pois tuosta ja käveli olkalaukkuineen kirjahyllyjen väliin, missä ryhtyi rauhassa hakemaan etsimäänsä - Jane Austenin kirjoittamaa rakkausromaania Ylpeys ja ennakkoluulo.

Neiti eteni hyllyjä läpi täsmällisesti ja lopulta kirjaimet alkoivat muokkautua lähemmäs hänen tavoitettaan ja muodostivat lopulta täysin oikeat sanat. Varovasti Marjorie ojensi kalpean käsivartensa kohti kirjaa ja veti sen sitten mahdollisimman hiljaa pois, niin hellävaroen kuin ihminen vain voi. Hän käsitteli kaikkea aina varoen ja kuin peläten asioiden ja esineiden hajoavan, mikäli niitä piti hiukankin tiukemmin kädessään. Kun hän sai kirjan käteensä, hän piti sitä hellävaroen lähellään ja etsi katseellaan vapaata paikkaa, jonne voisi istahtaa. Se ei ollut millään lailla ongelmallista, sillä kirjasto oli melkein tyhjä - muutamat harvat nuoret, jotka paikalla vielä olivat loivat nörttityttöön paheksuvan katseen, hän kun kuului siihen alimpaan mahdolliseen klikkiin. Mielestään hän ei ollut tehnyt mitään väärää, mutta vanhoillisen kasvatuksen saaneena nieli aina surunsa ja istui tälläkin kertaa yksin tyhjään pöytään ja laski katseensa sylissään lepäävään romaaniin, jonka sitten nosti ylös ja laksi varoen pöydälle. Hän avasi kirjan ja alkoi lukea sitä hiljalleen. Edes rouva Stern ei suonut hänelle lohdullista, säälivää katsetta vaan keskittyi toisaalla tarkkailemaan haukan lailla muita paikalla olijoita, häneen tuo nainen tuskin vilkaisi, mikä ei toki haitannut tyttöä ollenkaan. Hän syventyi nyt täysin rakkausromaaniinsa ja vaipui johonkin sisäiseen maailmaansa, jonne ei muilla ollut mahdollisuutta päästä - se oli paikka jossa hän sai olla rauhassa ja jossa hänellä oli ystäviä.



Neiti Carter ahmi kirjan tekstiä unelmoiden, mutta havahtui sitten kellon lyöntiin. Hän nosti katseensa vilkuillakseen mitä kello oli ja katsahti samalla nopeasti kirjastonhoitajaan, joka oli ryhtynyt tarkistelemaan lainakirjaa. Ainakaan hänen kohdallaan ei pitäisi olla mitään, sillä hänhän luki kirjansa lähes aina kirjastossa ja hoiti muutenkin kirjojen palautuksen aina ajallaan, yleensä vieläpä etuajassa. Nyt hän jäi silmäilemään ujoin kasvoin rouva Sternin puuhastelua. Naisen kasvot olivat aina niin tiukat ja horjumattomat että oppilaat useimmiten karttoivat rouvaa viimeiseen asti. Marjorie oli kuitenkin jo pidemmän aikaa miettinyt millaista naisen elämä mahtoi olla, sillä tavallaan hän sääli tätä. Hän kuitenkin tiesi millaista oli aina olla yksin, mutta ehkä rouva nautti yksinolosta, ei hän ainakaan näyttänyt valittavan .. Mutta toisaalta ei hän itsekään valittanut, vaikka kantoi sisällään melkoista taakkaa, ottaessaan kaikkien muidenkin murheet kantaakseen - hän nyt vain tunsi sen jollain lailla tehtäväkseen.

Kalpeat kasvot tarkastelivat vielä hetken pienikokoista, mutta niin väkevää naista ja laskeutuivat sitten katsomaan romaania, jota lukiolaistyttö oli lukenut viimeiset puolituntia ja ennättänyt varsin pitkälle. Ujo hymy käväisi hänen huulillaan. Kirjat, ne saivat hänet aina piristymään ja olivat pakokeino paineilta, joita tässä maailmassa ja jo pelkästään koulussa riitti, kaikkine tiukkoine arvoineen ja klikkeineen, joihin oli pakosti kuuluttava.

Paul oli päättänyt ottaa selvää hameväestä. Eihän nörttipoika nyt ikuisuuksia voinut elää pelossa, että joku tyttö haluaisikin hänen seuraansa! Naisen mieli on aina niin arvaamaton, eihän kukaan noita nyt ihan helpolla ymmärrä - siispä Paul oli suunnannut askeleensa kohti kirjastoa. Siellä Paul lukisi - jos kukaan ei näkisi - naisten kirjallisuutta. Romanttista hömppää ja vaikka mitä. Nörttipoika ei ollut vielä oikein varma, viitsisikö hän ihan lainata sellaisia kirjoja. Kirjastonhoitajahan voisi vaikka nauraa hänelle, naisten kirjoja lukevalle nuorelle miehelle. Mutta ei hän ehtisi kokonaista kirjaa lukea yhdeltä istumalta kirjastossa, laitoshan menisi kuitenkin kiinni jossain vaiheessa. Voisihan sitä ehtiä selata joitakin kirjoja, mutta ehtisikö siinä saada kokonaiskuvaa naisen mielestä? Ei.

Kirjastoon päästyään Paul vilkuili varovasti ympärilleen. Stern - tietenkin, ja jokunen oppilas pöytien ääressä lukemassa tai tekemässä läksyjä. Tuttuja kasvoja tosin kaikki, kuka hienohelma tai pahis tänne nyt alentuisi tulemaan?
Paul päätti kiertää romantiikkaosastolla muutaman mutkan kautta. Olisihan liian ilmiselvää, mihin hän oli matkalla, jos painelisi suoraa päätä sille osastolle. Ei, olisi oltava nokkela ja harhautettava paikallaolijat. Siispä Paul suuntasi ensin elokuvahyllyille, kiersi hyllyn taakse, ohitti cd-levyt ja saavutti ensimmäisen kirjahyllyn. Kuvataidetta. Paul vilkaisi ympärilleen, kukaan ei nähnyt, joten hän loikkasi seuraavan hyllyn taakse. Luontokirjoja. No, tässä hän ei näyttäisi epäilyttävältä - ennen kuin loikkasi taas seuraavan hyllyn taakse. Tällä kertaa loikkauksesta syntyi pieni tömähdys. Paul jäykistyi paikalleen - eihän kukaan huomannut? Oliko joku tulossa? Nörtti kuulosteli hetken aikaa paikallaan, ja keräsi rohkeutta jatkaa. Nyt hän hiippaili varovasti eteenpäin, hylly kerrallaan. Kunnes saavutti romantiikkaosaston.

Paul vilkaisi varovasti hyllyä. Tästä päästä lähti Z:lla alkavat kirjailijat. Paul katseli kirjoja, mutta ei tunnistanut yhtäkään kirjailijaa tai kirjaa. Paul kulki hyllynviertä eteenpäin, katsellen kirjoja, ja unohti kokonaan muut paikallaolijat. Hän ei kiinnittänyt enää mitään huomiota siihen, näkikö joku hänet. Se unohtui täysin, sillä Paul oli niin syventynyt etsimään oikeanlaista kirjaa. Mitään vaan ei tuntunut löytyvän, ehkä olisi pitänyt ottaa selvää kirjoista etukäteen.
Paul saavutti lopulta hyllyn pään ja A:lla alkavat kirjailijat. Pojalle välähti heti mieleen - Austen! Jane Austen! Sitähän kaikki lemmenkipeät tytöt rakastivat, vai kuinka? Paul tutki Austenin kirjoja, mutta ei tunnistanut kirjoja. Mikä se suosittu kirja nyt olikaan?
Paul vilkaisi harmistuneena sivulle, ja huomasi sitten tytön lukemassa - Ylpeys ja ennakkoluulo. Se se oli. Mutta sitä kirjaa ei löytynyt enää hyllystä. Paul jäi ajatuksissaan tuijottamaan tyttöä tyrmistyneenä.

Hiljainen nörttityttö luki kirjaa sivu toisensa jälkeen eteenpäin, täysin upputuneena sen sisältöön. Hän ei huomannut tuon epäilyttävästi liikkuvan hermostuneenpuoleisen pojan tuloa, niin syventyneenä hän jatkoi kirjansa lukua. Kun hän viimein pääsi luvun loppuun, hän sulki kirjan ja puristi sen sitten hellävaroen rintaansa vasten. Tyttö vilkaisi hajamielisesti kellon suuntaan ja hymähti hiljaa. Hänen huulilleen kohosi jälleen herttainen, vieno hymy, joka sisälsi yhä ujoutta. Neiti Carter suuntasi askeleensa kirjastonhoitajan luo ja loi ujon katseensa tähän. Rouva Stern nosti haukankatseensa ylös ja katsoi tyttöä pistävästi. '' Austenin kirja jälleen, otaksun? '' Stern sanoi sitten melko tiukasti, mutta pieni tyytyväisyyden pilke oli havaittavissa hänen pisteliäissä silmissään. Marjorie nyökkäsi ujosti ja ojensi sitten kirjan kirjastonhoitajalle, joka otti tarpeelliset tiedot ylös ja kirjasi ne koukeroisella käsialallaan ylpeydenaiheeseensa - kirjaston lainakirjaan, jota hän niin huolella vaali ja johon ei kannattanut yrittää päästä käsiksi, ainakaan uskoen selvitäkseen hengissä.

Rouva Stern ojensi kirjan takaisin Marjorielle, joka kääntyi takaisin paikalleen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sinne asti, kun huomasi nörttipojan tuijottavan tyrmistyneenä kohti hänen paikkaansa, sitä josta hän hetki sitten oli lähtenyt lainatakseen Ylpeyden ja Ennakkoluulon. Tyttö pysähtyi ja katseli hieman ujona poikaa, josta jo ensi silmäyksellä huomasi mihin klikkiin tuo kuului. Koska neiti itse ei ollut mikään puhelias, etenkään poikien seurassa, hän ei oikein tiennyt mitä olisi sanonut. Kuulostaisiko hei tyhmältä? Kevyesti tyttö puri alahuultaan, tuskin huomattavasti ja sipaisi sitten ruskeita hiuskiehkuroitaan hieman hermostuneena. Marjorie oli tuntevinaan katseen selässään ja vilkaisi sen vuoksi taakseen. Ei ketään tuijottamassa häntä - korkeintaan kirjastonhoitaja Stern oli luonut häneen katseensa.

Kului varmaankin useampi minuutti, kun tyttö seisoi siinä ujona ja vallan pienenä, aivan hipi hiljaa. Lopulta hän astahti lähemmäs poikaa, kallisti pienesti päätään ja soi ujohkon hymyn kivuta punerville huulilleen, joille oli tänään sipaistu vain läpinäkyvää huulikiiltoa, eivät ne muuta tarvinneet. Tyttö räpäytti kevyesti silmiään ja kevyt puna kohosi hiljalleen hänen kalpeille kasvoilleen. Hetkisen vielä emmittyään hän avasi suunsa: '' Oletko kunnossa? '' Muuta hän ei sitten osannutkaan sanoa, mutta ehkä se riitti. Ainakin se tuntui luontevammalta kuin jokin tervehdys. Hiljalleen hän vilkaisi jälleen kelloa, joka oli nyt n. kaksikymmentä minuuttia enemmän kuin edellisen kerran kun tyttö oli sitä katsonut. Hän oli vaipua taas omiin ajatuksiinsa, mutta havahtui rouva Sternin tiukkaan toteamukseen kirotuista oppilaista, jotka eivät koskaan hoitaneet kirjojen palautusta ajallaan. Marjorie tajusi siinä samassa, että poikahan seisoi romantiikkaosastolla. '' Öh.. Oletko eksynyt, vai miksi olet.. öh.. romantiikkaosastolla? '' tyttö kuiskasi, sillä hän ei halunnut nolata poikaa. Toisaalta olihan se aika söpöäkin. Kevyesti hän sipaisi kädellä vaaleanpunaisen mekkonsa helmaa ja hymyili sitten ujoa hymyään. Tytön vatsanpohjassa tuntui oudolta, aivan kuin olisi perhosia lennellyt.

Paul säikähti, kun yhtäkkiä tyttö lähestyi häntä! Voi ei! Mitä tuo oikein aikoi? Aikoiko tyttö vain nolata Paulin, ottaisi kuvan pojasta romantiikkaosastolla ja levittelisi koulussa? Tulisi selittämään kaikkea ilkeää? Ei, eihän noin nätti mitään sellaista voinut tehdä... Tyttö ei tosiaan näyttänyt pahikselta, tosin ainahan ulkonäkö saattoi pettää. Mutta Paul ei olisi uskonut noin suloisesta olennosta mitään noin ilkeää. Ei tytöt hänenlaiselleen pojalle yleensä mitään tehneet - lähinnä käskivät laskea joitakin laskuja ja niin edelleen. Joten tälläkään kertaa tuskin mitään sen pahempaa kävisi.
Nörttipoika hämmästyi, kun toinen kysyikin yhtäkkiä, oliko poika kunnossa. Kukaan tyttö ei ollut Paulin muistin mukaan kysynyt häneltä mitään sellaista, ei ainakaan pitkään aikaan. Kysymys saikin Paulin punastumaan melko voimakkaasti. Tyttö, joka ei pyrkinyt vain nolaamaan tai käyttämään häntä hyväkseen. Sitä sattui harvoin.

Paul ei saanut sanaa suustaan, lähinnä änkytystä, joten hän vain tuijotti tyttöä hämmästyneenä. Seuraavaksi tyttö muistutti Paulin olevan väärässä paikassa - romantiikkaosastolla. Paul vilkaisi kirjahyllyä, eikä se siitä mihinkään vaihtunut, ei sitten yhtään toivomalla. Paulin puna poskilla syveni entisestään ja hän loi katseen kengänkärkiinsä.
"Öhm... Tuota... Etsin Jane Austenia, ööh... tädilleni", Paul yritti selittää. Eihän se totta ollut, mutta ei hän halunnut myöntää etsivänsä sitä itselleen. Siitähän nyt vielä isompi soppa syntyisi, jos joku muu vielä sattuisi kuulemaan. Eikä varmasti olisi hyvä antaa kummallista ensivaikutelmaa tuntemattomalle tytölle.

"Etsinkin juuri tuota..." Paul mutisi sitten ja osoitti veltosti tytön kirjaa. "Niitä ei ole enää." Paul yritti hengitellä tasaisesti ja syvään, mutta ei liian syvään, toinen vielä luulisi Paulin olevan astmaatikko tai joku.
Nörttipoika päätti rohkaista mielensä ja pyytää tytöltä apua - kirjastonhoitaja olisi liian pelottava siihen hommaan. Tyttö ilmeisesti tunsi romantiikkakirjallisuutta, tai ainakin Austenin. Joten miksipäs ei, jos vain muutaman sanan saisi suustaan.
"Tuota, öh..." Paul selvitti kurkkuaan. "Voisitko auttaa? Suositella jotakin kirjaa? Kun minä... täti olisi halunnut tuon, mutta käy joku muukin samantyylinen." Paul hihkui mielessään, oli saanut sanottua jotakin melkein hyvin. Vähän sitä aina takelteli, mutta harjoitus tekee mestarin.
Paul uskalsi vihdoin katsoa tyttöä, eteni kengistä jalkoihin ja jaloista vyötärölle. Ylävartalon hän sivuutti nopeasti, ja siirsi katseen uskaliaasti tytön silmiin. Sitä ei ehkä olisi pitänyt tehdä, Paulin sydän alkoi tykyttää.

Tarkkaavaisena ja sisäisesti jopa hieman huvittuneena tyttö tapitti poikaa, joka kertoi etsivänsä kirjaa tädilleen. Hieman toisluokkalainen mietti miksi poika etsi tädilleen Jane Austenin kirjaa, vieläpä koulun kirjastosta. Lopulta, mietittyään asiaa hiljakseen hän sai kuulla avunpyynnön. Nörttityttö puraisi kevyesti alahuultaan, tuskin huomattavasti ja kallisti sitten päätään aivan hitusen verran. Sitten hän jätti helmansa räpeltämisen ja tapitti poikaa, joka katsoi häntä silmiin. '' Voinhan minä auttaa.. '' nörttityttö sanoi ja hymyili sitten ujohkosti toiselle, samalla katsellen punan leviämistä pojan naamalla. Hän olisi kai tuossa tilanteessa käyttäytynyt samoin kuin poika tällä hetkellä. Olihan se nyt aika erikoista, että poika etsii koulun kirjaston romantiikkaosastolta tädilleen Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa.

Sisällään tyttö kävi melkoista taistelua hihityksen kanssa, mutta voitti sen lopulta. Hän käveli Austenin kirjojen luo ja ryhtyi sitten katselemaan nimiä. Hän oli lukenut Austenin kirjoja melko paljon, mutta ei kuitenkaan vielä kaikkia.. läheskään. Kevyesti hän sipaisi ruskeita hiuskiehkuroitaan ja antoi sinisten silmiensä levätä ihanassa näyssä. Nopeasti hän vilkaisi poikaan ja hymyili tälle jälleen. Hän mutisi pienesti itsekseen ja kurkotti sitten kohti yhtä kirjaa, jonka varoen poimi hyllystä, aivan kuin se voisi hajota koska tahansa. Hetken hän katseli vielä kirjaa ja katsahti sitten poikaan, kallistaen pienesti, ujosti päätään. '' Tätisi.. sattaisi pitää tästä '', Marjorie sanoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja ojensi sitten kirjan kohti poikaa - kyseessä oli kirja nimeltä Järki ja tunteet. Mikäli tyttö olisi tiennyt pojan etsivän kirjaa itselleen, hän olisi luultavasti sivuuttanut kyseisen kirjan kokonaan, mutta pojan tädille hän oli kirjaa etsinyt eikä tälle.

'' Lukeeko tätisi paljon Jane Austenia? '' tyttö kysyi sitten hiljaa, hieman ujosti kysymyksensä ja alkoi hieman hermostuneen oloisena näpertämään uudestaan hameensa helmaa, joka oli rypytetty somasti. Ehkä hänen asunsa ei ollut kaikkein tavanomaisin 18 vuotiaalle lukiolaiselle, mutta hän totteli vanhempiaan lähes joka asiassa. Jalassaan hänellä oli kuitenkin ruskeat saappaansa, ne joita hän niin uskomattoman paljon rakasti. Niistä hän ei sentään suostunut luopumaan, vaikka vanhemmat hieman katsoivatkin niitä pitkin nenänvarttaan. Tyttö oli vaipunut hieman omiin maailmoihinsa, mutta katseli yhä tarkoin poikaa, toskin hieman hajamielisesti ja ujosti, tosin myös erittäin kiinnostuneena, sillä poika vaikutti erittäin kiinnostavalta ihmiseltä. Poika ei tytön silmissä ollut komeimmasta päästä, mutta hän oli kuitenkin saanut tytön sydämen tykyttämään kummasti ja perhoset lentämään hänen vatsanpohjassaan.

// Anteeksi tämä lyhyys. Olen ehkä turhan kriittinen itselleni, mutta..

// Ihan tarpeeksi pitkä se mun mielestä on : D //

Paul säikähti hieman, kun tyttö tulikin etsimään hänelle kirjoja. Tyttö ei ollut niin lähellä, että Paul olisi säikähdyksissään väistänyt, mutta poika pystyi silti tuntemaan tytön tuoksun nenässään. Se ei tosiaankaan torjunut perhosia vatsassa, eikä sydänkään rauhaa saanut. Paul vain katseli tytön toimia, käsi sipaisi hiuksia, se sai Paulin nieleskelemään. Tytön vilkaisu ja hymy saivat Paulin räpyttelemään silmiään ja punastuneena hän raapi niskaansa. Paulin silmät tuntuivan jäävän tytön silmien vangiksi, sillä vaikka tyttö oli jo kääntänyt katseensa, Paul ei voinut kääntää katsettaan. Tuntui kuin hän katselisi tytön silmiin edelleen.
Paulia jännitti, mitä tuleman piti. Tyrkkäisikö tyttö vain jonkun kirjan käteen ja häipyisikö? Vai jäisikö antamaan lisää vinkkejä ja kyselemään jotakin? Hameväestä kun ei koskaan tiennyt mitään, ja juuri siihenhän Paul oli tullut hakemaan apua.

Kohta tyttö jo ojensi kirjan Paulille, joka otti sen varovasti itselleen. Paul katseli kantta ja käänteli kirjaa käsissään, vilkaisi takakantta ja punasteli jälleen. Jos tyttö tietäisi, että kirja oli pojalle itselleen...
"Tuota...." Paul mietti, mitä nyt pitäisi sanoa. "Ei, hän on vasta tutustumassa siihen. Ajattelin, että hän ilahtuisi. Hän on meillä kylässä viikon, ja ehtisi varmasti lukea siinä ajassa ainakin jonkun kirjan", Paul keksi sanoa. Ehkä tarina kävisi sellaisenaan, ei hänen sen enempiä kannattanut alkaa selittelemään. Puhuisi vielä ristiin ja siinä samassa itsensä pussiin.

Paul näpräsi tavallistakin tavanomaisemman sinisen kauluspaitansa kaulusta. Miten tästä eteenpäin, pitäisi varmaan kiittää, mutta mikä riittäisi? Paul ei kohteliaana poikana halunnut, että tyttö tuntisi olonsa jotenkin merkityksettömästi, joten Paul halusi että tämä tietäisi, kuinka suureksi avuksi hän oli ollut.
"Kiitos, kiitos paljon sinulle", Paul sanoi aluksi katsellen tytön kenkiin - ohoh, miten noin sievällä tytöllä onkaan niin rajut kengät? - ja nyökkäsi kevyesti. Tämä ei kuitenkaan riittäisi. Paul päätti odottaa jonkun aikaa ensin, ennen kuin tekisi mitään hätiköityä ja harkitsematonta. Tyttöhän saattaisi vaikka säikähtää tai vain katsoa inhoten nörttipoikaa, jos hän sattuisi jotain sanomaan.
"Saisinko, tuota, tietää myös auttajani nimen?" Paul kysyi sitten ja raapi jälleen niskaansa. Katse ei hievahtanutkaan tytön kengänkärjistä.
"Minä olen Paul", hän lopulta sanoi, nosti katseensa tytön silmiin ja ojensi kätensä.

Nörttityttö hymyili jälleen ujosti tapittaessaan vaivihkaa poikaa, joka tällä hetkellä kulutti tytön kengänkärkiä katseellaan. Lukiolainen hiplasi yhä hieman hermostuneena vaaleanpunaisen mekkonsa helmaa, mutta päästi lopulta helman moisesta kärsimyksestä ja siirtyi kiertämään tummanruskeaa hiuskiehkuraa etusormensa ympärille. Neitokainen kuunteli hiljaa toisen kiitosta ja kohautti pienesti olkiaan, ei hän oikein muutakaan osannut siinä tilanteessa tehdä. Ei toinen niinkään kiitoksista meinannut, mutta olihan se kiva löytää maailmasta kohteliaita herrasmiehiäkin.

Neiti Carter katseli kiinnostuneena nörttipoikaa ja kuuli sitten tämän epäsuoran kysymyksen, johon neitokainen vastasi hiljaa, mutta kuitenkin melko reippaasti: '' Olen Marjorie. '' Tyttö tavoitteli suoraa katsekontaktia pojan kanssa ja kun tuo lopulta nosti katseensa tytön kengänkärjistä, oli neidon riemu rajaton - sisäisesti tosin, ulkoisesti hän pystyi ainakin toistaiseksi hillitsemään sen erikoisen villin tunteen, jonka poika läsnäolollaan aiheutti, positiivisessa mielessä totta kai. Tyttö mietti hetken mitä sanoisi, jotenkin hänen täytyisi kommentoida pojan nimeä - tai niin hän ainakin kuvitteli. '' Sinulla on kiva nimi '', hän sai sitten soperrettua pojalle ja soi tälle taas hieman aran mutta kuitenkin herttaisen hymyn.

Tyttönen räpäytti nopeasti silmiään ja vilkaisi sitten ohimennen kelloon, jossa aika vilisti hurjaa ravia eteenpäin. Tuntui kuin Marjorie olisi vasta hetki sitten tullut koko kirjastoon, mutta kohta hänen pitäisi jo lähteä - ehkä. Hiljaisuus valtasi taas kirjaston, mikä hieman hermostutti nörttityttöä. Tämä ryhtyi jälleen hiplailemaan vaaleanpunaista rypytettyä helmaa, koittaen keksiä jotain järkevää sanomista. Lopulta hän sitten avasi suunsa: '' Olisi kiva joskus tehdä yhdessä läksyjä - tarkoitan siis, ihan huvin vuoksi. '' Tyttöhän toki oli nähnyt pojasta heti miten järkevä tuo oli ja kyllähän hän nyt muutenkin tajusi, ettei kirjastossa juuri käynyt muita kuin nörttejä. Kuka ylempiarvoinen muka alentuisi nörttienvaltakuntaan etsiäkseen tädilleen lukemista - tuskin yksikään tämän koulun kyseisistä henkilöistä ainakaan. Lisäksi pojan ulkonäkö paljasti jo melko paljon. Tyttö vain toivoi sisällään, ettei poika luulisi hänen haluavan käyttää poikaa hyödyksi, sillä sellaistakin tapahtuu.

Paul yritti pysyä rauhallisena, mutta se oli hyvin vaikeaa kun piti tuollaisiin silmiin katsoa - tosin Paul ajatteli sen olevan hänelle etuoikeus, eihän kukaan ennen ollut suoraan häneen katsonut noin kauniilla ja lumoavilla silmillä. Silti se oli pelottavaa, mutta hyvällä tavalla jännittävää. Paul raapi niskaansa nyt sillä kädellä, jonka oli äsken varovasti ojentanut. Ehkä tyttö ei ollut huomannut tai ymmärtänyt sitä, tai ehkä pelkäsi nörttiyden olevan tarttuvaa. Paul ei antanut sen vaivata kuitenkaan pitkään, koska hän oli edelleen lumoutunut toisen silmistä. Tytön läsnäolokin alkoi jo tuntua kutkuttavalta.
"Oi, itselläsi on varsin kaunis nimi, ja se sopii sinulle", Paul laukoi kohteliaisuuksia. Eikä hän valehdellut, miksi olisi? Nimi toki oli kaunis, ja ainahan kaunis nimi sopii kauniille kantajalle. Hyvin kaunista, hyvin siroa.

Paul hätkähti hieman ihmeissään siitä, kun Marjorie ehdotti läksyjen tekoa yhdessä. Ensimmäiseksi nörttipojalle tuli tottuneesti mieleen, ettei tyttö sen jälkeen hänen seurassaan viihtyisi. Mutta Paul siirsi nuo ajatukset heti sivuun - tyttö ei vaikuttanut alkuunkaan sellaiselta. Ne tytöt olivat yleensä varsin suorapuheisia, eikä niissä tapauksissa läksyjä tehty yhdessä. Silloin Paul teki läksyt jonkun puolesta.
"Juu, kyllä, tietenkin", Paul sanoi ja nieleskeli. "Täällä kirjastossa on paljon tilaa, ja kotini on melko hiljainen, isäni viihtyy paljon työhuoneessaan...." Paul kerkesi sanomaan, kunnes ajatteli olevansa liian tungetteleva. Ei kai tyttöä kotiin kutsuttu ihan noin vain! Paul tunsi olonsa varsin röyhkeäksi, ja pyrki korjaamaan: "...niin ja kirjastossa on paljon tilaa."

Paul huomasi kirjastonhoitajan katsovan kaksikkoa terävästi. Tuo oli se "hiljaa"-katse. Vielä heitä ei sentään oltu ajettu kirjastosta hiljaisen juttutuokion vuoksi, mutta johan se oli ääntä kirjastoon aiheuttanut. Paul katsoi sitten hermostuneena Marjorieen.
"Krhm, täällä ei kai saisi jutella, tulee liikaa ääntä... Voisin ehkä mennä lainaamaan tämän kirjan, ja... Jos sitten..." Paul takelteli ja siirsi katseensa taas lattiaan, mutta pyrki vilkuilemaan tyttöä. Ei hän uskaltanut jatkaa, ei hän kehdannut sanoa sitä. Johan tässä oli tullut lauottua kaikenlaisia röyhkeyksiä.

// Anteeksi epäaktiivisuuteni roolipelimme parissa.. Ja oikeastaan koko foorumilla.

Marjorie kuunteli nörttipojan sanoja hiljalleen, tapittaen poikaa yhä silmiin. Tosin välillä tyttö joutui hieman pettymään, kun poika pakoili hänen katsettaan, mutta aina hän sai napattua jonkin vilkaisun näköpiiriinsä, mikä lievitti hänen pettymystään. Kevyesti tyttönen sipaisi hiuskiehkuraa, joka valui pitkin hänen nenänvarttaan, ja suursi sen nopeasti korvansa taakse. Pienesti tyttö kallisti päätäänsä. Hitusen hän liikahti, vaihtoi painoa jalalta toiselle, kuin ei osaisi päättää kumman jalan varassa olisi turvallisempaa seistä, vai uskaltaisiko luottaa kumpaankaan. Kevyt, vieno ja viaton hymy kaartui lukiolaistytön huulille, neiti Carterin yhä kuunnellessa seuralaisensa takeltelua. Marjorien teki mieli hihittää, mutta hän ei halunnut loukata poikaa. Tuo oli ainoa ihminen, jolle hän oli puhunut näinkin avoimeksi, joten miksi pilata kaikki? Eikä neitokainen loppuen lopuksi olisi varmastikaan edes uskaltanut hihittää pojan läsnäollessa, yleisellä paikalla.

Kun kirjastonhoitaja kohotti äänensä, hätkähti Marjorie. Hän ei uskaltanut vilkaista pyylevänpuoleisen vanhan naisen suuntaan, punastui vain leivästi häpeästä ja laski lopulta katseensa alas, alkaen kuluttaa sillä ruskeiden saappaidensa kärkiä. Oli hetken aikaa hiljaista, kunnes poika alkoi jälleen puhua. Nörttityttö kohotti arasti katsettaan ja ryhtyi näpräämään sormenpäillään vaaleanpunaisen hameensa reunaa, sitä hän oli pojan seurassa tehnyt jo useampaan otteeseen. Marjorie liikahti pienesti, vaihtoi painoa jälleen jalalta toiselle ja nyökkäsi sitten Paulille. '' Sopiihan se.. Katsahdan vielä lukujärjestykseni läpi.. Sitten voimme aloittaa '', tyttö sanoi hieman ujosti. Hän vältti yhä kirjastonhoitajan tuimaa katsetta, vaikka olikin aijemmin sinä päivänä osoittanut pientä säälinpoikasta tätä kohtaan. Nörttityttö mumahti kevyesti ja kiersi sitten Paulin ohitse. Hän hymyili luottavaisesti ja onnen täyttämänä pojalle ja istahti sitten laukkunsa luokse.

Paulia ujostutti katsoa Marjorieen päin. Hän ei tuntenut luontevaksi liikehtiä niin kuin Marjorie suloisesti ja sulavasti liikehti, eikä hänellä ollut juuri näprättäviä hiuksiakaan, kuten tuolla tytöllä oli. Siispä nörttipoika tyytyi vain raapimaan niskaansa ja silitti korvantaustaansa, ja työnsi sitten oikean kätensä osittain taskuunsa vasemman levätessä rentona kyljessä.
"Niin..." Paul puuskahti hiljaa kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa. "Minäkin voisin tarkistaa, tiedän sitten mitä olisi hyvä tehdä ensimmäisenä. Ja niin..." hän vielä päätti. Paulia hieman hermostutti, mutta ei niin kuin yleensä. Takeltelu oli jäänyt puheessa jo vähäiseksi, koska nyt ei suoraan sanottuna pelottanut. Jännitti vain, mutta ehkä se vain kuului asiaan. Paul päätti yrittää olla rento, vaikkakin oli jännittynyt. Rentouden kautta jännitys ehkä katoaisi, ehkä hän voisi vielä nauraa Marjorien kanssa jollekin, ei nolostuneena itselleen.

Paul pidätti hengitystään kun Marjorie lähti kävelemään hänen ohitseen hymyillen. Ja vieläpä mikä hymy. Paul hengähti ja naurahti, hymyili sitten itsekseen punastuneena ja hieraisi poskeaan. Sitten hän kääntyi ja lähti seuraamaan tyttöä pöytään. Pöydässä oli tuoleja valittavana - pitäisikö hänen istua vastapäätä, vai peräti viereen? Uskaltaisiko hän? Mitä Marjorie siihen tuumaisi? Hän seisahti pöydän eteen. Sitten Paulille tuli mieleen, että jos he tekevät läksyt yhdessä, niin täytyyhän heidän nähdä toistensa tehtävät. Siispä poika keräsi rohkeutta ja astui Marjorien vieressä olevan tuolin eteen, laski reppunsa pöydälle ja istui sitten rohkeasti tuolille, kuitenkin eteensä katsoen.
Pengottuaan reppuaan hetken hän löysi lukujärjestyksensä ja kysäisi: "Mitä tehtäviä tahdot tehdä ensin? Minä voisin tehdä ensin matikan tehtävät, sitä on huomenna ensimmäisenä..." Paul selitti ja hymyili sitten tyytyväisenä. Hän oli saanut sanottua parikin lausetta oikein nätisti. Vieläpä nätille tytölle.

Kirjastossa oli varsin hiljaista, lukuun ottamatta hiljaisesti toisilleen puhuvaa nörttiparia ja paria muuta ryhmittymää, jotka kuiskuttelivat hiljaa keskenään. Marjorie vilkaisi nopeasti kelloa, jonka minuuttiviisari liikahti laiskasti eteenpäin. Hitaasti nörttityttö laski katseensa kirjoihinsa ja siirsi sen sitten harhailevasti Paulin puoleen. Poika katseli lukujärjestystään, ja selitti sitten jotakin matikasta. Tyttö kuunteli tarkoin ja soi pojalle taas pienen, hiljaisen hymyn, joka valui hiljalleen pois hänen huuliltaan. Kevyesti neiti Carter sipaisi hiuksiaan, kuunnellen vielä pojan viimeisetkin sanat. Paul oli ilmeisesti hieman rohkaistunut, sillä ääni ei enää kuulostanut niin takeltevalta, vaikkakin välillä oli havaittavissa pientä epäröintiä. Marjorie ei antanut moisen pienen asian häiritä ajatuksiaan, vaan hän pyyhkäisi sen nopeasti mielestään.

" Matikka käy hyvin, minullakin on sitä huomenna ", tyttönen sanahti hiljaa, samalla kääntyen kaivamaan laukustaan oikeaa kirjaa ja paria vihkoaan. Toiseen niistä hän oli tunnollisesti kirjoittanut kaikki opettajan mainitsemat pikkuseikat ja vinkit matematiikan teoriasta, kun taas toinen oli järjestelmällisesti ja siististi täytetty laskuin. Tyttö oli matematiikassa varsin lahjakas, mutta ei sitä suuremmin mainostellut missään. Nytkin hän oli varsin hiljaa, avasi vain oikean sivun eteensä ja katsahti sitten jälleen Pauliin, joka istui hänen vieressään.

Poika oli kovin lähellä Marjorietä. Tytön vatsanpohjassa lentelivät perhoset, eikä hän osannut oikein sanoa mitään, joten tyytyi olemaan hiljaa. Nopeasti hän vielä haravoi kirjastossa olevat ihmiset läpi, karttaen kuitenkin kirjastonhoitajaa, mikä oli häneltä suht harvinaista. Viimeksi tänään hän oli osoittanut pientä sääliä tuota tiukkaa mutta määrätietoista naista kohtaan. Kevyesti neiti Carter vielä hymyili, kääntäen päänsä sitten jälleen Pauliin. '' Aloitetaanko? ''

Paul oli hyvillään siitä, että hän oli sattumalta törmännyt kirjastossa noinkin mukavaan tyttöön - myöntyi jopa matikkaan, eikä alkanut esimerkiksi suoraan haukkua koko oppiainetta ja opettajia. Tällaisiakin tapauksia Paul oli auttanut, tai oikeammin tehnyt läksyt heidän puolestaan. Tällä kertaahan oli aikomus ehkä jopa auttaa toinen toisiaan, tai muuten vain tehdä tehtäviä yhdessä.

Paul keskittyi hetkeksi omiin tehtäviinsä. Voi, ne olivat niin helppoja. Yleensä tunneilla useat valittivat tehtävien määrää ja vaikeutta, mutta Paul kaipasi haastetta. Hän jopa tunneilla tarjoutui tekemään joidenkin tehtävät, ja yritti silloin keksiä uuden tavan ratkaista tehtävän. Olihan hän siihen mennessä tehnyt jo samat, omat tehtävänsä.

Paul sai yhden pienen tehtävän loppuun ja nosti sitten katseensa Marjorieen. Hän uskalsi tällä kertaa hakea heti katsekontaktia, vaikka ei ollut ollutkaan aiemmin näin lähellä kyseistä tyttöä.
"Minä voin auttaa jotenkin, jos on tarpeen. Vaikka olenkin alemmalla luokalla. Mutta..." Paul halusi heti olla avulias. "Niin, no, minulle nämä tehtävät ovat melko helppoja, olen jo tutkinut tulevien vuosien matikkaa. Voi kun voisin opiskella vähän vaativampaa matikkaa!" hän vielä puuskahti.
"Mutta ei, siis, en epäile ettetkö osaisi itse, mutta minä vain tahdon olla avulias", Paul vielä tajusi sanoa, koska ei tosiaan halunnut Marjorien ajattelevan Paulin vähättelevän tyttöä. "Minut on vain kasvatettu niin."

Marjorie silmäili hetken poikaa, mutta ryhtyi sitten tutkimaan omia tehtäviään. Niitä oli paljon, mutta erityisen vaikeilta yksikään niistä ei näyttänyt. Hiuksia valahti tytön silmille, mutta kevyellä liikkeellä tämä huitaisi ne pois kasvoiltaan. Nörtti mumahti vaimeasti kirjoitellessaan laksutehtäviä ja niiden vastauksia ruutuvihkoon. Välistä hän veti viivainta apunaan käyttäen huolellisia viivoja, milloin marginaaliksi milloin tehtävät erottavaksi poikkiviivaksi.

Pari laskua tehtyään nörttityttö nosti katseensa tehtävistään Pauliin. Pienesti hän mumahti, puri alahuultaan ja soi sitten viattoman hymynsä jälleen pojan nähtäväksi. Harvoin hän näin oli kenellekään hymyillyt, lukuun ottamatta vanhempiaan, joita hän syvästi kunnioitti. Vanhoillisen kasvatuksen saaneena hän oli automaattisesti tottunut ottamaan alistuvan aseman, mutta pojan kanssa kaikki tuntui erilaiselta. Vaikka Marjorie arvostikin miehiä, ei hän kyennyt kuvittelemaan Paulia sellaisena pomoittelijana ja herrana, kuin hänelle oli miehen aseman kuva nuorempana annettu.

'' Taidat tykätä matikasta, vaih? '' neiti Carter kysähti nopeasti ja mutristi herttaisesti huuliaan. Hän itse piti aineesta suunnattomasti, vaikka kaikenlainen kirjallisuus ja kuvataiteet suurimmaksi osaksi menivätkin kyseisen aineen ohitse.

Paul hymyili ujosti, kun sai Marjorielta suloisen hymyn. Paul sai ihmetellä onneaan todella, ei tällaista tuuria ollut kellään, varsinkaan hänellä! Tytön hiuksetkin - Paulin teki mieli siirtää valuneet suortuvat Marjorien kasvoilta, mutta ei olisi kehdannut tehdä sellaista. Marjorie näytti osaavan homman itsekin. Eipä häntä oltu koskaan opetettu tyttöjen kanssa tällä tavalla seurustelemaan - vain sukutapaamiset ja isotätien oikea kohteleminen oli tullut puheeksi. Koulussa taas sai olla varuillaan siinä, mitä vaikutteita ottaa muilta. Jotkut vaikuttivat kohtelevan kaikkia epäsopivasti, erityisesti nuo urheilijat saisivat katsoa muutakin kuin omaa napaansa. Paulin mielestä sellaiset vaikuttivat liian ylimielisiltä, eikä ymmärtänyt, miksi joidenkin tyyppien perässä roikkui useampi tyttö.

"Heh, juu, se on lempiaineitani", Paul mutisi hiljaa, koska ei tahtonut kirjastotädin mulkovan heitä taas. "Mitkä ovat sinun lempiaineitasi?" hän kysyi sitten vilpittömästi tahtoen tietää lisää tytöstä. "Minä en juuri musiikkiin perusta, tai ilmaisutaitoon... En oikein osaa olla niillä tunneilla. Olen kai tullut niin paljon isääni, että tieteelliset aineet ovat enemmän mieleeni, ja ovatkin jotenkin helppoja minulle oppia ja ymmärtää", Paul selitti. No, nyt hän viimeistään antoi tytölle oikein nörttimäisen kuvan itsestään, mutta minkäs hän sille enää voi. Olihan hän sellainen ihan oikeastikin.
Paul siirsi sitten katseensa seuraavaan tehtävään ja alkoi miettiä sitä, pysyen kuitenkin valppaana Marjorielle - hän ei tahtonut, että jotakin tytön kertomaa menisi ohi.

Hiljaisena, kevyt hymy huulilleen kaartuneena neiti Carter katseli tarkkaavaisena vastakkaisensukupuolen edustajaa, joka selitti varsin innokkaasti matikan olevan hänen lempiaineitaan. Ilmeisesti poika oli erittäin innostunut aiheesta, sillä sellaisen kuvan Marjorie ainakin sai tämän sepostusta kuunnellessaan ja pojan innosta säihkyviä silmiä katsellessaan. Hän painoi mieleensä pojan jokaisen sanan, nyökkäili välillä ja pysytteli kohteliaasti hiljaa, vaikka nyökkäsikin muutamasti näyttääkseen, että varmasti pysyi aiheesta perillä.

'' Minustakin matematiikka on todella kiinnostavaa. Tehtävät ovat kyllä kovin helppoja, että vaativuutta voisi olla kyllä enemmän '', tyttö sanahti herttaisesti, sipaisten kevyesti ruskeata hiuskiehkuraa silmiltään. Äh, hiukset tuppasivat aina valumaan kasvojen eteen sillä ärsyttävällä tavalla, joka pakotti Marjorien pakonomaisiin huitaisuliikkeisiin, jotka hän pyrki tekemään mahdollisimman huomaamattomasti. '' Matikan ylitse kohdallani menevät kuitenkin kuvataide ja erilaiset kirjallisuudet. Ne kiinnostavat todella paljon. Lisäksi historiakin on kiinnostavaa, samoin kuin monet muutkin aineet '', tyttö naurahti jopa hieman vapautuneesti pojalle.

Paul katseli tyttöä, jolla vaikutti olevan pienoisia ongelmia hiustensa kanssa. Nörttipoika ajatteli, että eikö olisi vain helpompaa sitoa hiukset poninhännälle, mutta ei uskonut sen sopivan Marjorielle paremmin. Tytön vapaana roikkuvat kiehkurat olivat niin nätit ja tytön kasvoille sopivat - vaikka Paul ei tyylijutuista paljon tiennytkään.
Paulin teki kaiken aikaa enemmän mieli siirtää Marjorien hiukset tytön korvan taakse, mutta se ei ollut sopivaa.
Paul kuunteli lumoutuneena Marjorien puhetta - tyttö oli taiteellinen!

"Vau..." Paul henkäisi. "Ihailen taiteilijoita, vaikka en itse ymmärrä kaikenlaista taidetta... Olisi kyllä jännittävää osata kirjoittaa ja maalata. Mutta eipä minulle ole tuollaisia lahjoja suotu", poika selitti ja katsoi kirkkain silmin suoraan tytön kasvoihin.
"Ja voi, historiakin on kyllä kiinnostavaa. Jos vain olisi aikaa kaikelle kiinnostavalle", Paul sanoi ja huokaisi.
Nörtti katsahti sitten pöytään ja tajusi, että tehtävä oli jäänyt kesken. Siispä hän pohti tehtävää, ja käänteli katsettaan vuoroin tehtäviin, vuoroin Marjorieen. Pian tehtävä saatiinkin loppuun, niin helppo sekin oli.
"Tuota..." Paul sitten keksi. "Voisinko katsoa kirjaasi, haluaisin yrittää tehdä pari tehtävää sieltä. Luulen, että osaan, mutta ehkä sinä voit neuvoa?" hän kysäisi kiinnostuneena.

Marjorie kuunteli poikaa hiljaa ja nyökkäsi sitten kevyesti. Paul oli niin ihana persoona. Hän ei ollut koskaan kuvitellut löytävänsä ihmistä, etenkään poikaa, joka olisi tuon kaltainen. Mukava ja sellainen, jolle saattoi puhua vapautuneesti oikestaan mistä tahansa. Tyttö ei tuntenut poikaa vielä hyvin, mutta silti tuntui kuin hän olisi tuntenut tuon iät ja ajat. Ehkäpä neiti Carter oli aina haaveillut löytävänsä sellaisen todellisen ystävän, johon saattoi tukeutua koska tahansa. Täällä koulussa tai missään muuallakaan tytöllä ei ollut oikeastaan ystäviä. Ylemmät klikit eivät luoneet häneen pienintäkään vilkausta, hän oli heille kuin ilmaa. Nörttienkin seassa Marjorie tunsi olonsa joskus hyvinkin ulkopuoliseksi. Hän oli vain niin erilainen. Hänellä oli ylisuojelevat vanhemmat, jotka olivat antaneet hänelle vanhoillisen kasvatuksen. Nykypäivä oli todellisuudessaan jotain niin käsittämätöntä, että välillä oli erittäin hankalaa ymmärtää joidenkin oppilaiden ja ihmisten hurjaa menoa.

Kevyesti Marjorie sipaisi kasvojaan, siirtäen sitten katseensa jälleen poikaan. Pojalle hän soi jälleen sen herttaisen ja soman hymynsä, käänsi sitten katseensa vihkoonsa ja tehtäviin, joista pari viimeistä hän vielä laski. Nekin olivat kovin yksinkertaisia, eikä mielenkiinto jaksanut pysyä kovinkaan kauaa. Pienesti tyttö kallisti päätään, kääntäen sitten kasvonsa jälleen pojan puoleen. Tyttö kuunteli pojan sanat ja nyökkäsi sitten. '' Totta kai voit katsoa tehtäviäni. Sain läksyni tehtyä, mutta kirjasta löytyy varmasti jokin kivakin tehtävä, vaikka suurin osa tuntuukin tylsiltä.. '' tyttö sanahti ujosti, vaikka sanoja tällä kertaa tulikin useampi kuin tavallisesti. Jotenkin neiti Carter oli onnistunut kokoamaan ajatuksensa ja pojalle oli muutenkin luonnollisen ja helpon tuntuista puhua.

Marjorie työnsi kirjansa lähemmäs poikaa ja hymyili tälle. '' Voit tutkia sitä ihan rauhassa '', tyttö sanahti nopeasti ja vilkaisi kirjastonhoitajan suuntaan. Tämä oli syventynyt lukemaan sanomalehteä, joka oli ilmeisesti 1900 -luvun puolelta.

Paul veti kirjan varovasti itselleen. Heti ensimmäiset tehtävät vaikuttivat hänen tasolleen sopivilta, mutta ei vaativilta, ne eivät olleet sellaisia joihin oikeasti pitäisi syventyä. Mutta koska näitä tehtäviä ei kuitenkaan ihan hetkessä tehnyt, niin varmasti kirjasta löytyisi vaativampiakin tehtäviä.
Paul selasi muutaman sivun, katsoi ensin ensimmäisiä sivuja, sitten viimeisiä tehtäviä. Alussa vaikutti olevan jonkinlaista kertausta, joten ne olisivat Paulille melko helppoja. Siispä hän päätti ottaa auki jälleen Marjorien tehtäväsivun, ja tutki ensimmäistä tehtävää.
"Hmm... No, luulen osaavani nämä, mutta menee pieni hetki", hän tokaisi ja syventyi sitten tehtävään. Välillä päätään raapien hän raapusti numeroita ja merkkejä, ja pääsikin lopulta mielellään oikeaan vastaukseen.

Seuraavaksi Paul otti sivulta toisen tehtävän - ehkä hieman vaativamman. Hän joutuikin pohtimaan sitä, miten sen aloittaisi ja mitä kautta tehtävän ratkaisisi.
Hetken raapusteltuaan hän nosti katseensa Marjorieen kysyvästi.
"Tuota, miten minun kannattaisi jatkaa tästä?" hän kysyi ja työnsi tehtävävihkoaan tyttöön päin, pitäen kätensä kuitenkin vihkon päällä. Poika teki sen oikeastaan tarkoituksella, sillä hän tiesi, että hänellä oli puhtaat ja oikeastaan ihan mukavan näköiset kädet. Paul oli kuullut, että tytöt pitivät siisteistä ja komeat kädet omaavista miehistä.

Kevyt hymy hiipi jälleen tyttösen huulille, tuon tapittaessa vaivihkaa pojan puuhailuja tehtäviensä parissa. Rauhallisesti neiti tarkasteli pojan piirteitä, samalla kun tämä pähkäili hänen itsensä tehtäviä. Perhoset lentelivät nuoren neitokaisen vatsanpohjalla, eikä hän osannut edes rikkoa hiljaisuutta. Sisimmässään Marjorie tosin tunsi että hiljaisuuden ja ihanan hetken rikkominen olisivat täysin turhia. AIvan yhtä hyvin hän voisi vain katsella seuralaistaan, poikaa johon oli vasta tutustunut.

Kun Paul työnsi kirjan hänen eteensä ja kysyi miten tehtävää kannattaisi jatkaa, meni nuori nainen täysin lukkoon. Vaikka hän oli hiljainen ja jopa ujo, ei hän ollut koskaan kokenut niin järkyttävää tunnetta sisällään. Sekavat sanat kulkivat hänen päässään kuin hurjaa kilpaa ja taistoa siitä, kuka olisi paras ja kenet tyttö niiden joukosta valitsisi. Hiljaisuus oli rikkomaton. Marjorie avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta ääntäkään ei kuulunut. Kevyt puna kohosi hänen poskilleen ja silmissä oli hermostuneisuutta, jonka hän kuitenkin yritti kätkeä kaiken räpyttelyn taakse.

Hetken tyttö vielä katseli pojan käsiä. Ne olivat todellakin siistit ja hänen teki oikeastaan mieli tarttu omilla hennoilla sormillaan niihin, mutta uskallus ei riittänyt ja hermostuneisuus oli saamassa hänestä suurempaa otetta kuin mitä olisi pitänyt. Lopulta tyttö veti henkeä ja keskitti ajatuksensa tehtävään. Hän silmäili sitä ja pohti hieman, kunnes tajusi juuri laskeneensa samaisen tehtävän. Jäykkyys olemuksesta katosi hiljalleen ja lopulta tyttö rohkaistui neuvomaan poikaa. '' Jaat tuon ensin tuolla... '' tyttö selitti pojalle '' .. ja sitten lisäät siihen tuon ja tuon tulon.. '' Tyttö oli sisältään niin onnessaan kun Paul soi hänelle hieman huomiota, mutta silti hänen oli hankala olla niin.. lähellä poikaa. Tuntui hankalaltaa vastustaa kiusausta painautua vasten tämän kehoa..

Paul katseli vielä tehtävää, mutta vilkuili Marjorieta sivusilmällä aina välillä. Toinen vaikutti yhtäkkiä jotenkin... hermostuneelta? Toisaalta Paul ymmärsi sen kyllä täysin, hermoilihan poika itsekin hameväen seurassa. Mutta mitä jännitettävää tuolla tytöllä nyt sitten oli?
Lopulta Marjorie neuvoi tehtävän etenemisessä. Paul huudahti sitten ajattelemattomasti: "No voi vitsi! Olisihan minun tuo nyt pitänyt tajuta!"
Hetimiten Paul läiskäisi käden suulleen, kun tajusi huutaneensa vähän liian kovaa. Hän vilkaisi ympärilleen, ja lausui Marjorielle "Kiitos, anteeksi", ja veti sitten punastuneena vihkonsa takaisin.

Paul alkoi väkerrellä tehtävää loppuun, ja Marjorien neuvoja miettien se menikin nopeasti. Hän pystyi soveltamaan edellistä tehtävää pariin seuraavaankin tehtävään, ja keskittyi nyt niihin, joten nörttipoika pysyi pari minuuttia hiljaa.
Päästyään tehtävissään pitkälle, Paul laski kynän kädestään ja nosti päänsä. Hän tuki kyynärpäänsä pöytään, pään käsiinsä ja katseli Marjorieta. Hän kuitenkin varoi katsomasta liian 'intiimisti' tai syvästi, ettei toinen ahdistuisi. Mutta minkäs hän sille mahtoi, että tuota tyttöä oli äärimmäisen mukava katsella. Marjoriessa oli enemmän sitä jotakin, mitä hän oli kenessäkään muussa tytössä nähnyt - miksi ihmeessä hänen pitäisi haikailla cheerleadereiden perään, kun tässä oli nyt joku aivan eri tavalla ja tasolla kaunis?

Paul punastui omille ajatuksilleen ja hautasi kasvot käsiinsä, ja teeskenteli haukottelevansa, jotta toinen ei huomaisi punastusta - taas kerran.
"Vieläkö on paljon jäljellä?" hän kysäisi, kun huomasi Marjorien saaneen jonkun tehtävän loppuun. "Minulla ei ole enää paljon..."
Paul mietti, mitä tapahtuisi, kun tehtävät olisi tehty. Lähtisivätkö he koteihinsa? Vai olisiko mahdollista jatkaa vielä, eikä lähteä heti eri teille?

Marjorie katseli poikaa vielä hetkisen sen jälkeen kun tämä oli jälleen syventynyt tehtäviinsä. Tyttö ei osannut oikein keskittyä omiinsa,´sillä hänenkin ajatuksensa pyörivät siinä mitä tulisi tapahtumaan kun tehtävät todellakin loppuisivat. Hiljalleen hän syventyi kuitenkin pariin viimeiseen laskuunsa ja katseli aina silloin tällöin sivusilmällä poikaa. Kynä liikkui hiljalleen paperilla ja muodosti koukeroisia numeroita ja kirjaimia ruuduille. Vasta pojan kysymys havahdutti neiti Carterin uudelleen tehtävistään ja silloin totuus iski päälle kovana. Tehtävät olivat oikeasti loppumassa molemmilta - mitä sen jälkeen?

Pienesti neitokainen hymähti ja pudisti sitten nopeasti päätään. '' Ei minullakaan ole paljoa jäljellä.. Oikeastaan.. Viimeinen tehtävä enää '', tyttö mutisi ja katseli poikaa. Olisiko typerää pyytää tätä jäämään seuraksi vielä tehväien jälkeenkin? Vai mitä hänen kuuluisi tehdä? Marjorie mietti itsekseen ja tajusi sitten, ettei tiennyt mitä tekisi. Hän ei ollut koskaan elämänsä aikana joutunut vastaavaan tilanteeseen ja se sai hänen sykkeensä nousemaan aavistuksen.

Viimeisen tehtävän raapustettuaan hän kallisti aavistuksen päätään, sipaisi hiussuortuvan korvansa taakseen ja vilkuili Paulia hermostuneen oloisena. Sanoja ei ollut, tai ainakaan hän ei osannut valita niistä ainuttakaan lausuttavaksi ääneen.

"Hyvähyvä", Paul lausahti kannustavasti, kun Marjorie kertoi enää yhden tehtävän olevan jäljellä. Hänkin kävi viimeisten kimppuun - onneksi jäljellä oli enää kaksi ihan lyhyttä tehtävää. Itse asiassa järjestysnumeroiltaan tehtävät olivat alkupäässä, mutta Paul oli halunnut aloittaa vaikeammista tehtävistä, ja lopettaa nopeimpiin.
Kului ehkä minuutti, kaksi, kun Paul jo sulki tehtäväkirjansa ja vihkonsa, nappasi penaalinsa ja laittoi työvälineet sinne. Kirja, vihko ja penaali aseteltiin varovasti laukkuun, ja laukku laskettiin sitten lattialle.

Paul katsahti sitten Marjorieen ja sanoi hymyillen: "Valmis!" Hän uskoi, että Marjoriekin oli jo saanut tehtävät valmiiksi, ja mietti sitten, mitä täytyisikään sanoa. Uskaltaisiko tai voisiko hän sanoa ihan suoraan, vai olisiko Marjoriella itsellään sanat tai vaikka omiakin suunnitelmia, vai...?
Marjorie ei vaikuttanut sanovan mitään, joten Paul päätti hieman rohkaista itseään. Hän oli mies, hänen täytyisi sanoa nyt jotakin, jos kerran halusi, etteivät tiet eroaisi nyt jo.
Siispä hän yskäisi, ja sanoi:
"Mitäs me sitten tehdään?" - painottaen sanaa 'me', mutta sanoen sen kuitenkin niin, ettei Marjorie pelkäisi Paulin pakottavan häntä mihinkään. Sitähän Paul ei halunnut.

Kello seinällä raksutti kevyesti eteenpäin. Marjorie oli saanut tehtävänsä tehtyä ja jäänyt hiljaa katsomaan miten poika suoritti parissa minuutissa viimeisensä. Kun tämä ryhtyi pakkaamaan tavaroitaan, henkäisi tyttö nopeasti ja kokosi omansa, pujottaen ne sitten näppärin sormin laukkuunsa. Tuntui hyvältä, mutta samalla häntä alkoi jännittää ja hermostuttaa entistä enemmän. Pienesti hän lopulta hymyili pojalle ja katseli tätä niillä erikoisilla silmillään, jotka loistivat jäänsinisinä jalokivinä hänen kasvoillaan.

Pojan kysäistessä kysymyksensä, Marjorie alkoi miettiä. Mitä hänen kuuluisi tai pitäisi pojan kanssa tehdä? Hän viihtyi yleensä tyttöporukoissa, jutellen ja kuunnellen toisten juoruilua ja kateutta ylempien klikkien tyttöjä kohtaan. Poikien seurassa hän ei ollut koskaan ollut ja nyt kun hän oli tavannut Paulin, hänessä velloivat suuremmat tunteet ja ajatukset kuin ystävällisyys ja ole kohtelias, ole mukava jne. Tyttö mumahti vaimeasti, purren alahuultaan. Kevyesti punatut huulet raottuivat aavistuksen, mutta sen jälkeen ne painautuivat jälleen kiinni.

Marjorie oli tajunnut olevansa umpi kujassa. Hän oli nähnyt miten muut tytöt roikkuivat poikien kauloissa ja kuhertelivat avoimesti koulussa, mutta hän ei ollut koskaan joutunut tai saanut ajatella miten hän itse moisessa tilanteessa käyttäytyisi. Nyt hänen oli pakko. Tunteet joita hän poikaa kohtaan tunsi, eivät voineet olla vain ystävyyttä vaan.. jotain syvempää. Kevyesti tyttö sipaisi hiuksiaan ja kohautti sitten olkiaan. '' En oikein tiedä.. Tarkoitan kun.. En ole koskaan ollut.. öhm.. pojan kanssa kahden.. '' tyttö kuiskasi viimeiset sanat toiselle. Hän ei ollut koskaan tuntenut halua tarttua yhdenkään pojan käteen tai painautua ainuttakaan vasten, mutta nyt hän olisi halunnut uskaltaa tehdä sen kaiken.. Mutta uskallus puuttui.

Paul humahti heti punaiseksi, kun Marjorie oli kuiskannut asiansa loppuun. Oliko hän mennyt nyt kuitenkin liian pitkälle? Eikö Marjorie halunnutkaan... Tai siis, oliko heidän ajatuksensa sittenkin täysin erilaiset? Mitä nyt tapahtuisi?
Paul tunsi änkytyksen saapuvan takaisin sanavarastoonsa.
"A-a-anteeksi, e-en minä-nä tark-k-koittanut, mutta, si-iis, kun tuota..."

Paulia hävetti. Hän oli mennyt liian pitkälle, ehdotellut tuollaisia, ja nyt hän änkytti jälleen. Tomaatin punaiset kasvot piiloutuivat käden taakse, joka raapi otsaa. Miten hän nyt tästä tilanteesta selviäisi? Hän ei tahtoisi puhua toiselle änkyttäen. Eikä rauhoittuminen tällaisessa tilanteessa onnistunut noin vain - Paul oli peloissaan ja häpeissään.
Paul katseli lattiaa ja raapi nyt niskaansa. Jotenkin hänen olisi tämä tilanne korjattava. Mutta miten?
Sitten Paul keksi: hermostuneisuus ei vaikuta hänen kirjoitukseensa. Olisiko liian noloa kirjoittaa sanottavansa? Mutta muutakaan vaihtoehtoa nörttipoika ei keksinyt, joten hän kaivoi muistivihkonsa ja kynänsä esiin, repäisi vihkosta sivun, ja kirjoitti:
"Anteeksi, en minäkään, minulla ei ole koskaan ollut ystäviä, jotka olisivat tyttöjä." Paul keskeytti kirjoittamisen. Mitä hän vielä kirjoittaisi, jotta asia korjaantuisi?
Paul jatkoi: "Ajattelin vain, että olisi ollut mukavaa tarjota sinulle kahvit, tai jotain." Sitten Paul lukaisi lapun vielä läpi, ja työnsi sen Marjorieta kohti tämän luettavaksi.

Tyttö katseli hädissään ja hermostuneena toisen reaktiota sanoihinsa. Olisiko sittenkin pitänyt vain olla hiljaa? Kun poika sitten kirjoitti jotain lapulle, pomppasi Marjorien sydän kurkkuun. Hän oli suoraan sanottuna kauhuissaan. Miten kaikki saattoi mennä näin pieleen? Tyttö tasoitteli hengitystään, kunnes poika työnsi lapun hänen eteensä. Miten kaunis käsiala, tyttö ajatteli heti. Mutta sitten hän ryhtyi lukemaan itse tekstiä. Luettuaan sen hän helpottui hieman, vaikka tavallaan myös pettymys työntyi esiin. Poika halusi selvästikin olla vain.. vain.. vain kaveri, ystävä.

Pienesti tyttö sipaisi hiuksiaan, nousi ja otti tavaransa, sekä katsoi sitten poikaa. Ehkä hänen käytöksensä oli hieman erikoista ja töykeän näköistäkin, mutta sitten hänen huulilleen kohosi se herttainen ja omalaatuinen hymy, jonka avustamana hän sanoi pojalle: '' Mennäänkö nyt heti? '' Hän naurahti nopeasti, peitellen pienoista pettymystään.. Joka kuitenkin unohtui nopeasti. Tyttö tiesi kyllä, mitä hänen pitäisi tehdä.. Ajatukset hänen päässään olivat kirkastuneet, mutta silti pieni ujous yritti ottaa asemaa uudelleen hänessä.