Make you come alive, I can take you higher k15

No, oikeastaan Jared ei enää uskonut kovinkaan vahvasti tämän illan mahdollisuuksiin. Hän ei jaksanut uskoa, että tämä miksikään tästä enää muuttuisi. Musiikki oli alkanut muistuttaa jotakin tuutulaulua ja koripalloilijakin tunsi olonsa enemmänkin väsyneeksi kuin biletyshaluiseksi. Sen lisäksi häntä vitutti, ja suunnattomasti vituttikin, unohtamatta tietenkään sitä, että hän oli suorastaan pöyristynyt tästä tapahtumien saamasta käänteestä.

Syvänsiniset silmät olivat harhailleet ympäristössä, keittiön kaapeissa ja ovien karmeissa ja kaikessa muussa mahdollisessa paitsi Maddisonissa, aina siihen saakka, kunnes cheerleader aukaisi suunsa.
Urheilija tunsi piristyvänsä. Häntä melkein nauratti. Eikä vain melkein naurattanut, vaan nauratti, mutta hän nieleskeli sen parhaansa mukaan ja antoi vain pienen hymyn kohota kasvoilleen. Maddison Morris olisi niin helppo nakki jatkossa, kun tuo oli todella noin pahoillaan siitä altaalla sattuneesta episodista. Tuon sinisilmäisyys oli jopa pelottavaa.

"Hei, ihan tosi, ei se mitään", Jared sanoi matalasti kääntäessään rintamasuuntansa vaaleaverikköä koti, tuon hymyillessä edelleen toisella suupielellään, vaikka silmiin olikin kohonnut pahoitteleva katse.
"Mun moka", jätkä sanoi kohauttaen sitten olkapäitään, painaessaan katseensa maahan. Joku muu olisi tulkinnut sen häpeäksi, mutta Jared tuijotti lattiaa vain sen takia, että estäisi itseään räjähtämästä nauruun. Jos tämä menisi läpi, hän ostaisi sen kunniaksi uuden auton.
"Olin ehkä vähän turhan hyökkäävä", Jared jatkoi nostaen katseensa lattiasta, naulaten ne Maddisoniin.
"Sä oot jotenkin... puoleensa vetävä." Aito hymy – ainakin melkein – kohosi Jaredin huulille, sillä nuo sanat hän saattoi jopa sanoa hyvällä omatunnolla. Koripalloilija livautti jokseenkin läpinäkyvän kohteliaisuuden sekaan, mutta toivoi Maddisonin olevan tarpeeksi humalassa ollakseen tajuamatta sitä. Ja sitä paitsi, ainakin suurin osa muusta huutosakista oli altis kohteliaisuuksille, eivätkä nuo koskaan ajatelleet niiden todellisia tarkoituksia, vaan keskittyi vain kikattamaan ja punastelemaan, kun sai kerran elämässään edes kuulla Jared Hawkinsin kehuvan noita jotenkin.

Maddison kallisti hieman päätään ja antoi katseensa vaeltaa ympäri keittiötä, välillä silmät kuitenkin eksyivät tutkimaan Jaredia, mutta niiden ei annettu kohota jätkän kasvoihin.
Cheerleader oli oikeasti ottanut tilanteen vähän turhan tosissaan, eikä hän todellakaan olisi osannut arvata, mitä Jaredin päässä sattui sillä hetkellä tosiasiassa liikkumaan. Noh, olihan illan aikana ollut ihan kivaakin. Maddison oli viihtynyt koripalloilijan seurassa ja oikeasti hän saattoi olla jopa ihastunut tähän. Tai sitten se oli vain humalan aiheuttamaa illuusiota, mistä sen tiesi.
Maddison hymähti vaisusti ja kuroi Jaredin ja hänen välilleen jääneen välimatkan parilla, hieman horjahtelevalla askeleella ja kietoi kätensä koripalloilijan ympärille. "Et sä ollut...", vaaleaverikkö naurahti ja puraisi huomaamattomasti alahuultaan. Oikeastaan häntäkin väsytti, bileet alkoivat olla loppusuoralla ja kellokin oli kirinyt reilusti eteenpäin.

"Haluaisitko sä mennä nukkumaan?", Maddison kysyi ja kohotti kulmiaan. Pieni haukotus kieli väsymyksestä ja neiti ei todellakaan ollut hehkeimmillään.
Mitään sen enempää sanomatta (ehkä oli ihan hyvä että neiti piti sievän suunsa supussa) cheerleader lähti keittiöstä rappusia kohti, tarttuen ikään kuin ohimennen Jaredin käteen; eihän hän tiennyt, missä sopisi nukkua ja missä ei.
Oikeastaan kuivat vaatteet rupesivat kuullostamaan ihan asialliselta tarjoukselta, toivottavasti kyseinen tarjous olisi edelleen voimassa.
Vaaleaverikölle kelpaisi vaikka jokin kulahtanut t-paita yöasuksi, kunhan hänen tarvitsisi nukkua valkoinen - ja edelleen kostea - toppi päällään.
"Etkö sä maininnut jotain niistä kuivista vaatteista?", Maddison kysyi pysähtyen samalla portaiden puoliväliin. Hän oikeasti sammuisi pystyyn hetkenä minä hyvänsä, joten ripeä toiminta tulisi olemaan suuri plussa.

Hieman yllättynyt katse käväisi tummatukkaisen pojan sinisissä silmissä, ennen kuin se haihtui ja silmät hymyilivät pienesti Maddisonille. Voi voi, tyttö oli niin... mikä edes oli oikea sana kuvaamaan tuollaista käytöstä, milloin blondi uskoi kaikki sanat mitä tuolle vain luritteli? Jared jopa voisi sääliä toista jollakin tasolla, ja jätkä todella toivoi, että kyse oli vain hänen ylimaallisen ihanasta olemuksestaan ja siitä miehekkäästä charmista mikä hänestä huokui, eikä siitä, että Maddion Morris oli noin sinisilmäinen ja luottavainen joka ikistä vastaan tulevaa miestä kohtaan.

Tytön astuessa ne muutamat askeleet lähemmäs, jotka olivat Jaredin ja Maddisonin välillä, koripalloilijan sinisiin silmiin syttyi pieni tuike, joka kertoi, että poika oli mielissään. Joku olisi voinut sen tulkita iloksi siitä, että pojan puheet hyökkäävyydestä oli kuitattu, mutta Jared oli mielissään sen takia, että vaaleaverikkö todella oli sulaa vahaa hänen edessään, jos ei kokonaan, niin ainakin viittä vaille.

Jared hymähti hyväksyvästi tytön sanoille nukkumaan menosta ja naurahti samoin tein perään.
"Se ois varmaan ihan jees, eiköhän nää bileet ala olla tässä", nuorukainen sanoi heittäen paljon puhuvan silmäyksen olohuoneeseen sammunutta jengiä kohti. Suurin osa oli jo lösähtänyt johonkin nurkkaan nukkumaan, sammunut keskelle lattiaa tai lähtenyt kotiin, ja ne harvat, joilla edes oli enää silmät auki, hoipertelivat törmäillen jokaiseen vastaantulevaan seinään.
Kun tyttö lähti keittiöstä, tarttuen Jaredin käteen, poika hymyili itsekseen puristaen pikaisesti tytön kättä, seuraten tyttöä portaisiin, ennen kuin suurin piirtein niiden puolivälissä toinen pysähtyi.
"Mainitsin", Jared sanoi naurahtaen Maddisonille, "ja eiköhän niitä vaatteita edelleen löydy."

Sen enempää sanomatta pitkän huiskea koripalloilija lähti johdattamaan Maddisonia portaita ylöspäin pidellen edelleen tyttöä kädestä, ottaen tosin varmuuden vuoksi tukea portaiden kaiteesta – hän oli kuitenkin juonut sen verran monta, että jos päässä humahtaisi oikealla hetkellä, hän pahimmassa tapauksessa kierisi portaat alas ja tapattaisi itsensä, eikä se tällä hetkellä kuulunut Hawkinsin suunnitelmiin.

Toisessa kerroksessa olevista ovista vain kaksi oli enää auki, ja toiseen huoneeseen Jared asteli Maddison vieressään. Hän oli saanut Zackilta luvan yöpyä täällä huoneessa, eikä Jared liiemmin enää halunnut lähteä ajamaan kotiin. Huone oli suuri, se taisi itse asiassa olla Zackin makuuhuone, jonka keskellä oli valtavan kokoinen parisänky. Vihreät seinät olivat Jaredin mielestä mauttomat, mutta sitä hän ei ollut koskaan kertonut Zackille.
"Zackin porukat on jossakin Australiassa", Jared tokaisi ohimennen luoden nopean silmäyksen Maddisoniin, "ne tulee joskus ehkä kahden kuukauden päästä. Siihen saakka Barnes asuu täällä yksin. Tai siis taloudenhoitajan kanssa."
Se, että Zack Barnes asui kaksi kuukautta yksin valtavassa talossa tiesi helvetillisen monia bileitä niiden viikkojen aikana, kun Barnesin vanhemmat olivat muualla.

"Katotaas niitä vaatteita..." Jared tokaisi kävellessään aavistuksen verran huojuen huoneen toisella laidalla olevalle ovelle. Sen avautuessa huone oven takana paljastui vaatekomeroksi, joka oli varmaan keskiverto amerikkalaisen vaatehuonetta neljä kertaa isompi. Barnesilla ei ainakaan vaatteista näyttänyt olevan pulaa...
Hetken mylttäämisen jälkeen Jared nakkasi tavallisen valkoisen, muutamalla printillä kuvioidun merkkipaidan sängylle ja kiskoi oman, kaiken kosteuden iholta keränneen mustan t-paidan päältään laittaessaan vaatehuoneen oven takaisin kiinni.
"Zack ei pistä pahakseen, vaikka siltä pari paitaa katoaiskin. Kuten varmaan huomasit, sillä on noita vaatteita niin paljon, ettei se varmaan edes huomaa, että muutama rätti oliskin kadonnut."

// sori hitti, huomauta jos häiritsee.

Maddison kulki yläkertaa kohti Jaredin johdattelemana ja kompuroi satunnaisesti askeltensa välissä. Portaista selvittyään blondi huokaisi ja haroi kasvoilleen valuneita hiuksiaan takaisin päälaelle, tiedostaen sen, miten epämukavalta märät vaatteet tuntuivat. Jos ja kun Maddison huomena selviäisi kotiin, hänellä ei - toivon mukaan - olisi mitään surmakrapulaa. Taylor varmasti kärkkyisi kotiovella ja utelisi illan yksityiskohtia koko päivän, ja jos hän ei saisi haluamaansa informaatiota, luvassa olisi ärsyttävää uhkailua ja niin edelleen.

Cheerleader käveli koripalloilijan rinnalla toiseen vapaista huoneista ja katsoi ympärilleen, sänky näytti syntisen houkuttelevalta ja Maddisonin olisi tehnyt mieli kömpiä saman tien nukkumaan, turhia aikailematta.
"Okei...", blondi myötäili Jaredin sanoja, "Täällä taitaa siis olla aika paljon menoa?", hän naurahti uupuneena ja istui sängyn reunalle. Hetkeksi cheerleader sulki silmänsä ja havahtui, kun Jared mainitsi jälleen kerran niistä kuivista vaatteista. Eh. "Ai niin...", Maddie mumisi ja nousi vastahakoisesti ylös, seuraten koripalloilijaa huoneen toiselle laidalle, valtavan kokoiseen vaatehuoneeseen.
Kun Jared oli löytänyt itselleen jonkun t-paidan ja riisunut omansa, blondi ei kerta kaikkiaan mahtanut itselleen mitään vaan käänsi katseensa jätkään, joka sillä hetkellä keikkui paidattomana. Maddison hengähti syvään saatuaan viimeinkin silmänsä irti toisesta, napaten sitten ensimmäisen t-paidaksi todetun vaatekappaleen käsiinsä. Matka jatkui takaisin sängyn luokse ja nyt oli cheerleaderin vuoro kuoriutua kosteista vaatteistaan.

Aluksi Maddison riisui valkoisen toppinsa ja laski sen lattialle, sängyn viereen. Seuraavaksi lattialle päätyivät mikroshortsit ja rintaliivit, lopuksi hän puki t-paidan ylleen ja istahti sängylle.
Hetkeä myöhemmin Maddie kellahti selälleen makaamaan ja kiskoi peittoa ylleen, korjaten asentoaan vieläkin mukavemmaksi. Jos tilannetta lähdettiin analysoimaan rankalla kädellä, cheerleader tunsi olonsa hieman vaivautuneeksi. Toisaalta se saattoi johtua vain hiljalleen laskevasta humalasta, eikö laskuhumala ollut aina se kaikista pahin ja epämukavin tunne?
Maddison hivuttautui hieman kömpelösti lähemmäs seuraan liittynyttä Jaredia ja laski kätensä tuon vatsalle. Tyynynsä asentoa korjailtyaan hän hengähti selvästikin väsyneenä ja sulki silmänsä hetkeksi. Alakerrassa soiva musiikki kuului vaisusti yläkertaan asti, mutta ei kuitenkaan niin, että se olisi pahastikin häirinnyt.
"Kai sä heität mut huomena kotiin?", blondi kysyi hieman arasti ja siveli koripalloilijan vatsaa edelleen kädellään. No totta kai toinen veisi hänet, ainakin oletettavasti (ja toivottavasti).

"Kysytkin vielä", Jared heitti huvittuneesti Maddisonin kysymykseen. Se nyt oli kai sanomattakin selvää, että meno tulisi olemaan seuraavien viikkojen aikana Barneseilla melkoinen. Olisi hyvä, jos talo olisi enää niiden kaikkien lukuisten bileiden jälkeen pystyssä. Ei olisi oikeastaan mikään ihme, vaikka se olisi juhlittu maan tasalle.

Jared haroi kädellään tummaa, vielä aavistuksen märkää hiuskuontaloaan sinisten silmien kiinnittyessä sängyn vieressä seisovaan cheerleaderiin tuon kuoriutuessa ulos vaatteistaan. Mistähän kaikesta hänkin oli jäänyt paitsi tänään... No jaa, parempi onni ensi kerralla. Jos Jared ei tosissaan uskoisi tähän, Maddisonin pitäisi pitää varansa, jätkä ei kykenisi varmaan hillitsemään itseään, jos ei olisi niin varma itsestään, hän kyllä saisi kieritetty kauniimman Morrisin pikkusormensa ympärille.

Blondin asettuessa sänkyyn Jaredkin käveli lähemmäs, heitti tummat farkkunsa johonkin sängyn lähettyville ja hivuttautui peiton alle. Olo tuntui vähän huteralta ja jotenkin väsyneeltä, mutta sen varmaan pystyi hyvin pistämään laskuhumalan piikkiin.
Jätkä oli ristinyt kätensä niskansa taakse, ennen kuin Maddisonin hivuttautuessa lähemmäs hän kiersi kätensä tytön ympärille ja veti tuon hitaasti paremmin ja lähemmäs itseään. Koripalloilija päästi hymähdyksen, jossa oli sekoitus väsymystä ja tyytyväisyyttä, kun tytön sormet sivelivät hänen vatsaansa.
"Totta kai", Jared vastasi aukaistuaan kiinni olleet silmänsä, kuin asia olisi ollut itsestään selvyys. Ja sitähän se olikin, ainakin nuorukaisen itsensä mielestä.
"Ei prinsessaa jätetä yksin aamulla kävelemään", urheilija naurahti matalasti, sanojen jälkeen suun kääntyessä pieneen haukotukseen.

Oli se tämäkin nyt kumma, kun tähän aikaan hän makasi sängyssä naisen kanssa. Se ei ollut ihme, että hän makasi sängyssä naisen kanssa, mutta se, ettei hän toden totta tehnyt yhtään mitään muuta kuin maannut, oli ihme. Ja ehkä sekin, että hän oli lopetellut kerrankin vähän aikaisemmin. Mutta joskus näinkin päin.

Jaredin kutsuessa Maddisonia prinsessaksi, tämä naurahti huvittuneena ja samaan aikaan jokseenkin uupuneena. "Toivottavasti tällä kertaa asiat sitten menee niinkuin saduissa", tämä mumisi painaessaan päänsä Jaredin rintakehää vasten. Väsymys tuntui viimeistään nyt vieneen voiton cheerleaderista, sillä silmät painuivat kerta toisensa jälkeen kiinni, eivätkä ne meinanneet pysyä auki millään. Hiljalleen tytön käsi lopetti koripalloilijan vatsan hivelemisen, syvän huokauksen säestämänä. Hyvät yöt jäivät toivottavamatta Maddisonin nukahtaessa humalaiseen uneensa.

Ja toden totta unet olivat sekavia, häiritseviä ja outoja. Maddison heräsi aamuyöstä - kun oli vielä pimeää - hätkähtäen painajaisestaan, mutta pian uni tempaisi tytön uudestaan mukaansa.

--- Aamu

Maddison avasi silmänsä varovasti ja inhosta irvistäen. Valo särki silmiä ja neiti olisi mielellään kaivautunut jonnekin peittojen alle suojaan pimeään, krapula tuntui voittamattomalta kohdata.
Tyttö päästi tyhmääntyneen murahduksen sulkiessaan silmänsä uudestaan, kuin uskoen ja toivoen, että äskeinen oli ollut vain unta, eikä hän oikeasti ollut hereillä. Mutta... Hänen vieressään oli joku. Maddison ei ollut menettänyt muistiaan, mutta kesti hetken aikaa tajuta, että hänen vieressään nukkui Jared Hawkins - yksi ehkä Astonin tavoitelluimmista jätkistä.
No mutta ei kai... Ei. Maddison ei ollut hypännyt suin päin lakananlaulatuspuuhiin tämän kanssa.

"Huomenta", blondi mumisi hivuttautuessaan varovasti istumaan. Ei ollut kaukaahaettua sanoa, että hän oli edelleen humalassa. Siltä ainakin tuntui, mutta olo oli ainakin kuudenkertaisesti kuvottavampi ja sokkotreffit vessanpöntön kanssa saattaisivat olla ajankohtaiset jossakin vaiheessa päivää.
Maddison siirsi peiton päältään ja nousi sängyn reunan yli seisomaan. Päässä tuntui heittävän melkoisesti ja cheerleader joutui ottamaan tukea yöpöydästä - hän ei joisi enää koskaan.

Jared hymähti vastaukseksi Maddisonin sanoihin, vaikkei ollutkaan samaa mieltä tytön kanssa. Hän ei ollut mikään prinssi valkealla ratsulla – tai ehkä hän oli, mutta vain ohikiitävän hetken. Ei Jared Hawkins osaisi sitoutua vain yhteen naiseen ja elää tuon kanssa elämäänsä onnellisena loppuun saakka. Ei ainakaan nyt, eikä varmasti vielä moneen vuoteen.

Tummatukkainen nuorukainen tunsi, miten hänen kainalossaan makaavan cheerleaderin käden liike hänen vatsallaan hidastui ja lopulta pysähtyi kokonaan, tilalle ilmestyen vain Maddisonin tasaisen rauhallinen hengitys, joka kertoi tuon vaipuneen uneen.
Hetken vielä sen jälkeen koripalloilijan sormet sivelivät kevyesti vaaleaverikön käsivarren pehmeää ihoa, sinisten silmien tuijottaessa humalasta kiiluvin silmin kattoa, ennen kuin jätkä vaipui uneen.

*

Epämääräinen ynähdys vierestä sai Jaredin havahtumaan hereille. Silmäluomet väistyivät hitaasti ja urheilija joutui räpyttelemään silmiään useamman hetken, ennen kuin ne tottuivat valoisaan huoneeseen. Päässä jyskyttävä särky kieli siitä, että eilisiltana oli juotu enemmän kuin vain muutama. Onneksi Jared ei useinkaan kärsinyt niin karmeasta krapulasta, että joutui kaulailemaan heti aamutuimaan vessanpöntön kanssa. Se ei oikein sopinut hänen imagoonsa.

Paljasta ihoa vasten tuntuva vieras, lämmin keho sai Jaredin hymyilemään toispuoleisesti. Totta kai hänellä oli ollut sinäkin yönä nainen.
Mutta kun nuorukainen käänsi päätään niin, että näki vaaleaverikön kasvot, hän sai vain vaivoin pidettyä ilmeensä normaalina, kun muistikuvat eilisillasta palasivat yhdellä rysäyksellä Jaredin mieleen. Niinpä niin, Maddison Morris, eikä hän ollut saanut yhtään mitään. Tai no, korjattaisiinko, että hän oli saanut jotain, muttei tarpeeksi.

"... Huomenta", Jared murahti vastaukseksi hieroessaan särkeviä ohimoitaan. Siniset silmät kääntyivät seuraamaan Maddisonin nousua pystympään, tytön näyttäessä siltä, että tuo oli vieläkin humalassa. Ja luultavasti blondi olikin.
Jätkä nousi pystympään haroen tummia hiuksiaan, hivuttautuessaan pois lämpimän peiton alta. Lattialle kasatut vaatteet kopattiin käteen eikä kestänyt kauaakaan, kun Jared oli täysissä pukeissa.
"Jos lähdetään menemään kohta", Jared enemminkin totesi kuin kysyi Maddisonilta, joka keräili samaan aikaan omia vaatteitaan ylleen, vastaten myönteisesti. Hawkinsilla ei kuitenkaan ollut mitään aikomusta jäädä asumaan Barneseille.

Kymmenen minuutin, korkeintaan vartin päästä Jared istui omassa valkeassa Aston Martinissaan, odottaen, että pelkääjän paikalle istunut tyttö oli vetäissyt oven kiinni, ennen kuin ajoneuvo kaarsi pois Barneseiden pihasta suunnaten kohti Morrisien taloa. Automatka meni lähinnä hiljaisuuden vallitessa, autoradiossa lauloi joku Jaredille tuntematon nainen, joka täytti hieman hiljaisuutta. Maddison näytti kuitenkin sen verran huonovointiselta nojatessaan käteensä avoimen ikkunan vieressä, ettei Jared yrittänytkään kehitellä mitään keskustelua – eikä hänen oma olonsakaan ollut sellainen, että hän olisi halunnut alkaa jutella niitä näitä.

Kun Aston Martin pysähtyi pienesti nytkähtäen Morrisien talon eteen, Jared tarttui Maddisonin käsiin ja loi pitkän katseen toisen turkoosinvivahteisiin silmiin. Urheilijan kasvoille levisi pieni virnistys, Jaredin kumartuessa eteenpäin, painaen nopean, pienen suudelman Maddisonin suupieleen.
"Nähdään", jätkä sanoi nyökäyttäen päätään, ennen kuin jarrupoljin painettiin pohjaan ja auto kaarsi mutkan taakse renkaiden vinkuessa.

Radio soi ja Jared ajatteli, että tämä suhde tarvitsisi vielä hieman eteenpäin viemistä.

// ja tämä oli tässä.