Kyllä mä tiedän olen labiili jätkä

Vai ei Romeo pienestä hätkähdä. No ei kai tuo varmaan. Mutta Andrew kyllä. Rastapää näytti sittenkin olevan kiinnostunut edelleen ruipelon seurasta ja tämän härnäämisestä. Oli ihailtavaa, miten joku osasi olla niin itsevarma ja rohkea. Andrew oli normaalisti hyvin rento ja heitti aina jonkinlaista läppää, mutta heikkoushan edelleen oli ihastuminen vähän kaikkiin ja häneltä sai nopeasti jalat alta. Ja pelottavaahan tässä oli se, että nyt kun Romeo taas kehottikin torjumisen sijasta Andrewia jatkamaan, he molemmat repisivät yhdessä hoikemman jätkän tuhansiksi kappaleiksi. Hän ei ollut sellainen vahva ihminen, joita hän jumaloi. Mutta epävarmuutta löytyi. Sen nyt varmaan näki laihuudesta, johon tilaan poika oli joskus itsensä ajanut.
Romeon virnistykset sai perhoset palaamaan ja poika lankesi taas toisen lumouksen alle. Miten tämä voi olla mahdollista...?

Rastapää purskahti sitten nauruun. Ruipelo alkoi oitis miettimään mitä typerää oli nyt tehnyt. Oliko hän nolannut itseään taas vaihteeksi entistä enemmän? Että hän jaksasi stressata nyt kaikesta pienestä..
"En mä oo sekopää. Mähän käyttäydyn ihan.. normaalisti.. tässä - hmm - tilassa", Andrew mutisi ja yllätys, yllätys, tuntien olonsa taas entistä typerämmäksi. Jos nyt alkoi miettimään, niin kyllä oikeastaan aika monikin oli häntä sekopääksi sanonut. Mutta se saattoi johtua siitä, että useimmiten tämä oli pajoissa tekemässä vaikka mitä hulluuksia. Usein kokeilemassa jotain hulluja temppuja lautansa kanssa, jonka vuoksi saatiin sitten kärsiä viikon pari ilkeistä ruhjeista.
"En oo välttämättä ihan vakuuttunu siitä uskaltaako sulle antaa numeroa", Andrew sanoi mietiskellen. "Mut ehkä mä annan sen sulle siitä huolimatta", hän virnisti.

Romeo totesi, että Andrew voisi tehdä ajattelematta mitä haluaisi. Sitä ei olisi kannattanut sanoa, sillä samalla hetkellä villit mielikuvat tunkeutuivat mieleen ja ajatukset pörräsivät taas hulluna. Kiduttavaa..
"Sun kamoja ettimää?", Andrew toisti hämillään. Minne? "No kai sitä vois.. Ja entäs sitte? lähetsä kotii?", tuo kysyi vielä perään yrittäen olla mahdollisimman välinpitämätön, mutta oikeasti tämä tahtoi palavasti tietää mitä rastapää oli tekemässä ja minne menemässä. Ottaisipa hän pojan mukaansa. Mutta niin tuskin tapahtuisi. Numeroahan toinen oli vain pyytänyt, eikä kotiinsa peiton alle.

/voi ihan mielellää laittaa lyhkäsempääki =D/

- joo, voin luvata lyhyempää x,> -

Vai tässä tilassa... Romeo virnisti taas. Jos Andrew oli normaali, niin sitten Romeo taisi olla siveyden sipuli..? Joo ei, mahdoton ajatus... Jokin raja sentään. Romeo ruskeine silmineen katseli ruipeloa pää vinossa ja hymy huulillaan. Ei kuulemman Andrew uskaltanut antaa numeroaan Romeolle. Poika suipisti suutaan ja kohautti olkiaan hieman. Aina ei onnistunut... Ja sitten nättipoika ilmoitti antavansa sen peloistaan huolimatta. Romeo nauroi.
"Kuulostaa hyvältä", poika hymähti.

Rastat heilahtivat hieman ja poika hymähti katsahtaen itseään peilistä. Omia silmiään tuijottaen Romeo Andrewllekin vastasi.
"Mun kamoja. Dekki saattaa löytyä katokselta, älä kysy miks, mä kerroin jo, et järki ei aina pysy perässä. Reppu saattaa olla jossain puskassa tai sit viety. Kirjat sielä sun täälä. Ei tiedä."
Poika vilkaisi Andrewia ja hymyili. "En mä tiä. Isällä on joku naikkonen, jonka kanssa se on jollain risteilyllä. Ei tiedä millon se tulee takas. Mä tee kotona mitään, ajattelin pikemminkin ehkä... öh.. En mä tiedä", poika naurahti kohauttaen olkiaan. "Kai mä meen kattoo himaan piirrettyjä."

Poika peruutti muutaman askelen ja ojensi kättään auttaakseen ruipelon alas. "Annas tänne käsi, kaunotar. Jos sua kiinnostaa, niin musta olis ihan kiva kattoo niitä piirrettyjä jonku kans."
Poika virnisti ja sipaisi vapaalla kädellään rastoja. Hän tahtoi vetää Andrewn kainaloonsa ja hipeltää tuon paidanreunaa. Niin, Romeolla oli välillä omituisia päähänpinttymiä.

Romeon alkaessa puhumaan kamoistaan, alkoi Andrew hieman jännittyneenä miettimään, että mitä ihmettä toinen oli oikein tehnyt ennen heidän vessassa törmäämistään. Mahtoikohan toinen olla joku yli-innokas kokeilemaan hurjuuksia? Dekki katoksella? Sehän kuulosti ihan uhkarohkealta. Okei, no kyllähän Andrewkin teki vaikka mitä hulluuksia aina. Mutta ei hän ollut kuitenkaan katokselle joutunut, saatika hänen tavaransa.
Vielä mielenkiintoisempana Andrew kuunteli toisen puhetta isästä, naikkosesta ja piirretyistä. Piirrettyjä, oikeasti? Hmm, eli siis rastapään koti oli tyhjänä, vai oliko tuolla sisaruksia siellä? Ruipelo oli tahtonut kysyä, muttei tahtonut antaa liian kiinnostunutta vaikutelmaa tai muutenkaan olla liian tunkeileva.

Yhtään epäröimättä Andrew tarttui toisen kädestä. Voi miten lämmin ja mukavan tuntuinen se oli omassa kädessä.. Poika hyppäsi hanojen päältä pois, mietiskellen että mitä seuraavaksi mahtaisi tapahtua.
"Ehkä sä saat jonku mukaas", Andrew sanoi hymyillen sievästi. "Tai ehkä mä voisin tulla sun mukaas", hän jatkoi hiljemmalla äänellä. Nyt se ujous jo vittuun!
Poika yritti olla niin kuin olisi vahingossa unohtanut kätensä toisen käteen, sillä ei tahtonut ihan vielä luopua siitä. Muutama pieni askel lähemmäksi Romeota, yrittäen tehdä sen huomaamattomasti, mutta varmasti tuloksetta.
Romeo oli sanonut, että Andrew tekisi mitä tahtoi, eikä tarvitsisi miettiä.
"Mä tahtoisin nimittäi kovasti tulla. En ookaan kattonu piirrettyjä pitkää aikaa", hän nauroi. Voisiko hän hypätä jo toisen syliin ja syöksyä suutelemaan tuota?

Ruipelo tarttui Romeon käteen ja hyppäsi alas, Romeo kiepautti pojan kätevästi kainaloonsa ja virnisti. Hänellä ei ollut tapana arastella katseita tai muiden mielipiteitä. Hän osasi ilmiantaa omansa muiden mielipiteistä.
"Ehkä", poika hymähti. Itseasiassa hän saisi varmasti jonkun mukaansa. Puhelimessa riitti kyllä niitä numeroita ja aina olisi ainakin yksi vapaaehtoinen. Karisma, sitä se oli. Mieluiten hän kuitenkin viettäisi aikaa uuden tuttavuutensa kanssa. Niin, tuskin tuhlaamalla aikaa niihin piirrettyihin... Niitä hän voisi katsoa yksinkin. jos välttämättä tahtoisi. "Voisitko?", Romeo kehräsi ja näykkäsi kepeästi toisen niskaa.

"Musta se olis kivaa...", Romeo hymähti tökäten vessojen oven auki. 'Se' oli epämääräinen käsite, mutta jos Andrew olisi fiksupoika tuo tajuaisi Romeon puhuvan muusta kuin piirretyistä. Hän tuskin jaksaisi kotioven suljettuaan enää edes teeskennellä mistään piirretyistä. Hän kun oli asustellut kämpällä jo viikon päivää¨t yksikseen, kun isää ei ollut näkynyt. Välillä löytyi kuori pöydältä, hieman rahaa ja hyvällä tuurilla joku lappunen isän menemisistä.
Kämppä oli kuitenkin harvinaisen siistin näköinen, ottaen huomioon yksin asustelevan teinipojan. Sen kyseisen teinipojan isä oli se joka sotki, poika se joka piti kämpän kunnossa.

Kylmät väreet kulkivat läpi kropan kun Romeo näykkäsi pojan niskasta. "Kyl mä voisin", hän vastasi automaattisesti ja hymyili innoissaan itsekseen. Romeo ei todellakaan olisi ainut josta ajatus kuulosti kivalta. Sehän kuulosti täydelliseltä.
Hetken aikaa Andrew nautti olostaan toisen kainalossa, siinä ihanan lämpimän vartalon turvissa. Voisikohan toisen sylissä ikinä tuntea oloaan surulliseksi? Ruipelon olo oli nimittäin mitä täydellisin. Mutta hänhän oli melko hellyydenkipeä ja muutenkin sellainen, joka tahtoi isomman jätkän vierelleen.

"No eiköhän sitte mennä ettii niitä sun kamoja ja sen jälkeen piirettyjä katselemaan", hän naurahti heleästi, huvittuneena. Olisi kiva nähdä mistä toisen kamat tulisivat eteen. Mutta piirrettyjen katseleminen tulisi varmasti olemaan paljon kivempaa. Piirrettyjä, pyh. Sen kun näkisi. Andrew ei uskonut, että todella piirretyt olivat Romeon mielessä. Ja jos olisi, niin asialle tulisi muutos toisen kämppien luona. Tai ainakin ruipelo niin toivoi. Ei hän itse kuitenkaan varmaan aloitetta uskaltaisi millekkään tehdä. Oli hän kuitenkin Romeota paljon ujompi.

Niimpä he lähtivät, ovi perässä sulkeutuen.