Cool and Bored

//Joo, en jaksanu miettiä, mitä otsikkoon tungen, niin Le Corps mince de Françoise -bändin biisin nimi saa luvan kelvata X,D
Guinn tänne hahmonsa kanssa <3

Perjantai-ilta merkitsi aina sitä, että yökerhot ja klubit olisivat täynnä ihmisiä. Ihan missä tahansa maailmaa oltiin, tuo väite piti aina paikkansa.
Tämäkin yökerho, jota pidettiin yhtenä keskustan suosituimmista yökerhoista, oli täynnä ihmisiä. Nuoria ihmisiä varsinkin, sillä mikäs kuulosti paremmalta kuin se, että rankan kouluviikon jälkeen mentiin suoraan ryyppäämään. Rahaa paloi, sillä drinkit maksoivat yleensä paljon, mutta se oli vain plussaa yökerholle, jolle rahat olivat varmasti tarpeeseen.
Tällaiset yökerhot olivat sellaiselle väelle, joka nautti juhlimista ja rahan tuhlaamisesta. Joten miten ihmeessä tämä nuoriherra oli tänne eksynyt?

Robert Hamiltonista näki heti, että hän oli jo ottanut pari tuoppia, sillä hän heilui hieman sivulta sivulle seistessään paikoillaan yökerhoon menevässä jonossa. Poika oli kuljeskellut kaduilla yksin pohtien sitä, minne hän seuraavaksi menisi. Hän oli päässyt yhdeltä yöllä töistä, jossa oli ottanut nämä pari tuoppia, kun kerran ilmaiseksi sai. Robert halusi viettää aikaansa nyt jossakin, sillä hänestä se tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Juuri sopivasti tämä yökerho oli sattunut eteen, niin mikäpä siinä.
Nuorukainen oli aika häntäpäässä jonossa, mutta se ei tuntunut haittaavan tämän nuorukaisen suunnitelmia päästä sisään. Oikeastaan Robert oli aika varma, että pian jonon etupäässä olevasta tyttöjoukosta yksi tulisi pyytämään poikaa liittymään heidän seuraansa. Siltä heidän vilkuilu ja kikatus ainakin kertoili. Poika ehti juuri tumpata tupakkansa maahan, kun jo jonon etupäästä tuli yksi brunette hänen luokseen ja pyysi poikaa liittymään heidän seuraansa. Robert suostui neidin pyyntöön ja pääsi näin luikahtamaan häntäpäästä etupäähän. Pojan tarkoitus ei kyllä ollut jäädä näinen tyttöjen luokse lopun iltaa, sillä... No, Robert ei vain tuntunut olevan vielä kovin valmis läheisempään kontaktiin naisväen kanssa.

Urheilja pääsi sisään parin minuutin kuluessa. Hän tarjosi tytölle, joka oli pyytänyt poikaa liittymään seuraansa, yhden drinkin, jonka jälkeen hän karkasi tyttöjoukon käsistä. Robertin tarkoituksena oli tarkastaa tämä yökerho ja tehdä päätelmä siitä, jäisikö hän tänne tuhlaamaan yönsä vai menisikö kotiin nukkumaan.

kelpaa hyvin !<;

Harley Ayres, San Diegon yökerhojen siimeksessä, ja vielä varsin paljastavat iltahepenet päällä... harvinainen näky. Varsin rennolle ja sopivan suttuiselle nutturalle ängetyt hiukset tasapainottivat muuten niin bilehenkistä olemusta, diilausaikeissa oli parempi sopeutua porukkaan eikä erottua niinkuin susi lampaiden joukosta. Vaaleaverikkö oli tarkkaillut ilmapiiriä ja henkilöitä jo hetken aikaa, ilmeisesti varsin moni Astonin oppilas oli valinnut paikan illanviettomestakseen, joukkoon mahtui täysi-ikäisiä ja niitäkin jotka Harley tiesi alaikäisiksi. Savuinen ilma teki hengittämisen jonkinverran raskaaksi, valot välkkyivät musiikin tahtiin ja paikka oli viimeistä vapaata lattialaattaa myöten täynnä. Musiikin takaa ei erityisemmin kuullut ihmisten huudahduksia, vaikka monet yrittivätkin tehdä paikallaolonsa harvinaisen selväksi. Perjantai-ilta oli otollisin hetki hieroa pieniä ja miksei isompiakin huumekauppoja, Harleyn äiti hoiti bisneksiä muilla apajilla eikä ollut epäilystäkään siitä etteikö vaaleaverikkö olisi ollut paikan ainoa diileri, totta puhuttaessa niitä löytyi lähes joka puolelta. Silti kauppa oli illanmittaan käynyt varsin hyvin, naistenvessassa, baaritiskillä ja muutamaan otteeseen yökerhon hämärimmässä nurkassa johon vain harvat katseet eksyivät.

Ilmeisesti rikkaat pennut ja muut seurapiirihaukat eivät olleet ainoita joille paikka kelpasi, Harley tunnisti varsin monta koulunsa urheilijaa mutta huomion kiinnitti ilmeisesti lähtöä tekevä jätkä, jota tyttö ei millään tunnistanut. Toinen vaikutti varsin lupaavalta asiakkaalta ja Harley päätti käyttää mahdollisen tilaisuuden hyödykseen ennenkuin joku muu äkkäisi sen. Vaaleaverikkö nousi nurkkapöydästään ja nappasi käsilaukkunsa ja drinkkinsä mukaan ennenkuin lähti pujottelemaan ihmisjoukon läpi tuon tuntemattoman luokse. Väenpaljous raastoi Harleyn hermoja ja sai hänet ajattelemaan vakavasti totaalista tajunnan nollausta, mutta ennen sitä mahdolliset velvollisuudet kutsuivat etenkin häntä joten taistelu yökerhon toiselle puolelle pääsemisestä jatkui. Tyttö hörppäsi drinkistään ja istui kuin ohimennen jätkän pöytään, keksien jo päänsä sisällä mahdollisia tekosyitä seuraan tuppautumiselle jos toinen paljastuisikin raittiusaatteiden kannattajaksi.

"Harvoin täällä törmää noin yksinäisen näköisiin ihmisiin", Harley kuittasi pöydän toiselta puolen joutuen korottamaan ääntään metelin yli. Ennenkuin toinen ehti vastata tai poistua, hän tarjosi kättään vastapäätä istuskelevalle jätkälle "Mä oon Harley, kuka sä oot?", pieni hiprakka kuulsi jo äänestä läpi... työajallahan ei saanut juoda. Pienen tutkailun jälkeen Harley teki muutaman johtopäätöksen toisesta - nuori, komea, hyväkroppainen, eli varmasti Astonin opiskelija, ellei tapaus olisi turvautunut plastiikkakirurgiaan ja saanut samalla jotain vanhenemisenestoseerumia (helppo sana...).

Robert ei ehtinyt kauaa yksin olemaan, kun kuuli jo uuden äänen puhuttelevan häntä. Katse siirrettiin uteliaasti pöydän toiselle puolelle ilmestyneeseen vaaleaverikköön, joka jo pian ojensi pojalle kättä tervehdykseksi. Rob naurahti pienesti vilauttaen samalla valkoisia hampaitaan ja tarttui varovaisesti tytön hentoon käteen.
"En kai mä nyt niin yksinäiseltä näytä?" urheilija sanoi hitusen huvittuneella äänensävyllä ja nyökkäsi toiselle syvään.
"Robert Hamilton", texaslainen esittäytyi kohteliaasti, tarkasteli tyttöä hetken aikaa tummansinisillä silmillään, kunnes antoi katseensa hetken aikaa pyöriä muuallakin kuin vain blondissa neidossa.

Kauaa poika ei ehtinyt olla hiljaa, sillä pian jo uusi naurahdus kumpusi ulos.
"Saanko arvata, että sä olet Astonista?" poika kysyi ja käänsi katseensa takaisin Harleyhin. Jotenkin poika tuntui tietävän toisen jotenkin, olikohan Rob ehkä kenties nähnyt tytön samassa koulussa? Pian poika saisi sen varmasti tietää. Jotenkin vaaleaveriköt tuntuivat jäävän paremmin mieleen, sillä he herättivät huomiota vaaleilla hiuksillaan.
Robert tarkkaili tyttöä jälleen, kuin yrittäen löytää tästä jotain tiettyä luonteenpiirrettä ja käyttäytymistä pelkän ulkonäön perusteella. Sen poika osasi sanoa, että toinen oli ottanut jo pari drinkkiä ja, että toisella oli jotain mielessä. Kenellä nyt ei olisi jotain mielessä, jos tällä tavalla tultaisiin uuteen ihmiseen tutustumaan?

"Itseasiassa näytät", Harley virnisti pahoittelevasti ja keskittyi seuraamaan tanssilattialla liikehtiviä ihmisiä, hän kuitenkin käännähti äkkiseltään Robertiksi itsensä esitelleen miehenalun puoleen ja naurahti silkasta hämmästyksestä, "Mun piti juuri sanoa samaa susta!" Vaaleaverikkö ei vain uskaltautunut heittämään arvausta ensimmäisenä väärinveikkaamisen pelossa. Lasi kohosi jälleen huulille, ja sen sisältö hävisi kerralla kurkusta alas, mitä sitä turhia antaa drinkin laimentua kun juotavaksi se oli ostettu? Harley tarkkaili Robertia hetken ja mietti melkeinpä vaivaantuneena, kannattiko ottaa riski ja ruveta pitämään kunnon myyntipuhetta, miehenalku ei vaikuttanut aivan ensisilmäyksellä käyttäjältä. Vaaleaverikkö vaikeni ajatuksiinsa uppoutuneena, näyttäen varmasti itse kamapäältä tuijottaessaan suoraan silmiäsärkeviin diskovaloihin ja väenpaljouteen.

"Etsä sattumoisin haluais ostaa jotain... siis niinkun vaikka pilvee tai essoo? Kun mä oon vähän niinkun mun mutsille töissä ja se saa hirveet raivarit kun mä en oo ton myymisen suhteen mikään maailmanmestari" Harley sai mumistua metelin yli ja loi Robertiin hiukan anteeksipyytelevän katseen, tyttö oli oikeasti pahoillaan että oli melkeinpä käyttänyt toisen ystävällisyyttä hyväkseen, "Paljon sä olet saanut jo?"mutta se vaikutti pieneltä verrattuna siihen mitä kotona odottaisi jos illan työntulos olisi edelleen yhtä heikkoa kuin ennen.

Harley tunsi puhelimen värisevän taskussaan ja kaivoi sen esiin, tyttö painoi vastahakoisesti vihreää luuria ja kuuli äitinsä humalaisen äänen, hänen olemuksensa painui varmasti lähes kymmenen senttiä kasaan ja pettymys kirpaisi jossain sielä kovan kuoren alla... Äiti oli juonut - taas. "No mitä nyt?" Harley huusi puhelimeen huonosta linjasta ja metelistä johtuen, "Paljon sä olet saanut jo?", hän painoi punaista luuria ennenkuin äiti kerkeisi kyselemään enempää. "Anteeks, mutsi vaan kyseli, mut eihän tääl metelis kuule kuurokaan", Harley pahoitteli ja kääntyi tarjoilijaan päin, "Tuo mulle viskiä ja kaks valkovenäläistä", tarjoilija nyökkäsi ja lähti baaritiskiä kohti suorittamaan tilausta.

Robert nyökkäsi kevyesti, kun Harley kertoi virnistyksen saattelemana pojan näyttävän yksinäiseltä. Vai niin, se taisi sitten olla tosiasia. Ehkä hän ei vain vieläkään ollut sopeutunut tähän uuteen kaupunkiin, vaikka olikin jo parisen viikkoa täällä ollut.
Kun tyttö keskittyi hetkeksi juomaan drinkkiäänsä, päätti poika tehdä samoin. Hän hörppäsi ison hörpyn smirnoffistaan ja sen tehtyään drinkki laskettiin takaisin pöydälle. Urheilija ei itse ollut aikomassa puhua, sillä jotenkin oletti tämän saapuneen tytön alkavan puhua.

Ja oletus osoittautui oikeaksi. Mutta mitä blondin suusta tulikaan?
Robert kurtisti hitusen kulmiaan tytön kysymykselle. Hän ajatteli ensiksi, että oli ehkä ymmärtänyt toisen kysymyksen väärin, joten ei ihan heti vastannut toisen kysymykseen. Hetken prosessoituaan tytön kysymystä mielessään, ei Robert voinut olla ymmärtänyt Harleyn kysymystä toisellakaan tavalla.
"Mä en käytä. Enää", nuorukainen vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi, soi tytölle viilenneen katseensa ja keskittyi muka nyt enemmän drinkkiinsä kuin blondiin. Tuntui jotenkin ikävältä, että Harleyn kaltainen tyttö oli joutunut huumediilaamisen keskelle. Jos siitä jäi kiinni, siitä joutui yleensä vankilaan. Robert ei mielellään halunnut kuvitella toisen istuvan vankilassa, joten myös sen takia yritti keskittyä juomaansa. Välillä poika kyllä kirosi sitä, että hän tunsi suunnatonta suojeluhalua naisia kohtaan.

Tyttö puhui taas jotain ja Rob nosti katseensa drinkistä Harleyhin. Blondi ei kuitenkaan puhunut hänelle, vaan kännykkäänsä. Tosin se keskustelu ei kauaa kestänyt, sillä pian tyttö jo näköjään löi luurin korvaan ja tilasi uuden drinkin.
"Miten sä voit diilata huumeita?" Rob esitti asiallisen kysymyksen, johon toivoi rehellisen vastauksen.
"Etkö sä ole oikeasti muuta työtä saanut?" Robert lisäsi vielä nopeasti ja katsoi Harleyta ehkä hieman liian läpitunkevasti silmiin.

"Niin mä vähän arvelinkin" Harley vastasi lyhyesti ja käänsi katseensa pois Robertista koittaen näyttää siltä, että keskittyisi johonkin aivan muuhun. Itseasiassa miehenalun vastaus yllätti, toinen oli siis aikaisemmin käyttänyt jotain, Harleyn oli vaikea uskoa sitä vaikka mistä sitä koskaan tiesi? Ihmishälinä ja valojen jatkuva välke kävivät entisestään ilkeämmin humalaisiin silmiin ja vaaleaverikön oli melkeinpä pakko kääntyä takaisin Robertin puoleen, oikeastaan sille oli toinenkin syy -miehen esittämä kysymys.

Kysymys sai Harleyn olon varsin tukalaksi, vielä kun siihen vaadittiin rehellistä vastausta ja hän sattui olemaan maailman huonoin valehtelija. Tyttö suorastaan vääntelehti tuolillaan ja koitti keksiä kaikkia mahdollisia keinoja joilla välttyisi vastaamasta kysymykseen, johon vastaamiseen tarvitsisi valottaa puolimenneisyyttä ja humalassa hän tuppasi olemaan varsin avautuvaista ja herkkää sorttia. Harley toivoi viimeiseksi itkunsekaista avautumista ventovieraalle miehenalulle siitä miten tämänhetkiseen tilanteeseen oltiin päädytty, eihän se mitään unelmaelämää ollut vaikka rahaa riitti jopa ylimääräiseksi asti. Tarjoilija saapui pöydän luokse juuri sopivasti ja Harley kumosi viskin kerralla alas välittömästi sen jälkeen, kun lasi oli kolahtanut pöydän pintaan. Pieni inhon irvistys karkasi tyttöraukan kasvoille juoman polttavan kitkerästä mausta, ja käsi tarttui samaan syssyyn tarjoiltuun valkovenäläiseen joka toivon mukaan kumoaisi viskin melkeimpä kuvottavan jälkimaun pois suusta.

Harley tunsi Robertin läpitunkevan katseen lähestulkoon polttavana ja sai tytön entistä hermostuneemmaksi, vaikka hän kuitenkaan harvoin meni näin pahasti sanattomaksi. "Koska kaikilla perheillä on ongelmansa ja jotkut ei vaan osannut selvittää niitä", vaaleaverikkö totesi kylmästi ja toivoi asian jäävän sikseen. "Mä käyn koulussa, miten mä hoitasin työn jossa ois määrätyt työajat ja huono palkka? Syytä alkoholistiäitiä joka repsahtikin huumeisiin ja rahottaa käyttönsä diilaamalla" Harley selvensi sävyyn, joka kertoi että asiasta puhuminen sai hänet varsin herkäksi ja tottahan se olikin. Tyttö ei ollut halukas puhumaan asioista joita kukaan ei ollut aikaisemminkaan uskaltanut puida ääneen.

Tyttö meni aivan hiljaiseksi, mikä sai Robertin epäilemään omia sanojaan. Hän oli tainnut osua arkaan paikkaan, sillä Harleyn katse kertoi kaiken. Blondi vaikutti kuitenkin melko eksyneeltä ja... Väärin ymmärretyltä?
Ehkä pojan ei sittenkään olisi pitänyt esittää toiselle niitä kahta kysymystä, tässä olisi muuten pärjätty ihan hyvin. Nyt tilanne oli saanut täysin uuden käänteen ja tästä nyt pitäisi tilanne muuttaa iloiseksi ja huolettomaksi.

Harley puhui ja sai Robertin yhä vain enemmän vaivaantuneeksi ja tuntemaan olonsa epämukavaksi. Nyt hän kirosi uudestaan sitä piirrettä itsessään, että hän huolehti aivan liikaa muista ihmisistä ja varsinkin naisista.
Kun Rob ei keksinyt vielä mitään fiksua ja lohduttavaa sanottavaa, hän viittoi tarjoilijaa luokseen ja tilasi tytölle samanlaisen juoman, minkä toinen oli hetki sitten kerralla vetäissyt alas. Ehkä se helpottaisi tytön oloa edes jotenkin.

"... Oon pahoillani", Robert pahoitteli sitten pitkän hiljaisuuden jälkeen ja siirsi katseensa sivulle.
"Aina ei mee nallekarkit tasan.." poika mutisi melko hiljaa, että hänen puheensa saattoi helposti upota muun melskeen sekaan.
"Etkö sä saa mistään mitään tukea? Siis opintotukea tai jotain... Pakkohan nyt jonkun on sunlaisia nuoria tukea", poika puhui sitten hieman erilaisella äänensävyllä kuin ennen. Hänen äänestään alkoi kuultaa pieni ymmärtämättömyys ja huolehtivaisuus. Rob katsahti Harleyhin nopeasti, ennen kuin siemaisi taas juomaansa.

"Ei mitään..." Harley totesi vaivaantuneesti Robertin pahoitteluihin, ja kiitti miehenalkua juoman tarjoamisesta pienellä hymyllä ja nyökkäyksellä. Toinenkin viski lähti ensimmäisellä huikalla huiviin ja sai tytön irvistämään jälleen, loput aikaisemmin aloitetusta valkovenäläisestä katosivat heti sen jälkeen jättäen lasin ammottamaan tyhjyyttään sen kolahtaessa ontosti pöytää vasten.

Takkutukka nyökkäili toisen sanoille ja koitti näyttää siltä, ettei asia ollut jäänyt vaivaamaan häntä. Tosiasiassa Harleyta ihmetytti Robertin uteliaisuus, olikohan toisellakaan aivan puhtaat jauhot pussissa ja millaisia luurankoja tällä mahtaisi olla omassa kaapissaan? Harleyn aloitellessa toista valkovenäläistään juomat meinasivat lentää lasin mukana pöydän toiselle puolen, mutta hän tyytyi tyhjehtämään sen ennen kuin vaivautui sanomaan mitään.

Tyhjä lasi lähes pamahti pöytää vasten ja Harleyn olemus kieli suuttumuksesta, "Voitko tarkentaa tota äskeistä... miten niin mun kaltaset nuoret?" Oltiinko tässä nyt totaalisia epäonnistujia joilla ei ollut toivoakaan päästä kunnon töihin saatika saada hyvää koulutusta? Leimasiko Robert Harleyn tosiaan yhteiskunnan yhdeksi epäonnistujaksi joka oli itse saanut valita korttinsa? Vaaleaverikkö koitti hillitä halunsa juosta koko helvetin yökerhosta ulos ja vaihtaa maisemaa johonkin halpaan räkälään jossa hyvällä tuurilla joku illan suhteen toiveitaelättelevä äijä tarjoaisi koko illan halpaa viinaa jota kuljetettiin pimeästi rajan toiselta puolen aina illan kääntyessä yöksi.

"Mä veikkaan että säkään et ole mikään pyhimys" Harley kivahti jäätävästi ja jäi tuijotamaan Robertia enemmänkin uhmakkaana kuin vihaisena.

Robert olisi niin mielellään halunnut välttyä tältä keskustelulta. Nyt oli myöhäistä toivoa sellaista, sillä Harley oli suuttunut, sen kertoi pelkkä olemus ja nyt tyttö tivasi tarkennusta pojan edellisiin sanoihin. Tummatukka käänsi katseensa pöytään, josta nosti katseensa sitten kattoon. Eikö maailmassa muka ollut useita Christinan kaltaisia ihmisiä, jotka auttoivat pohjalla olevia nuoria kaikin tavoin? Eikö kukaan ollut vielä löytänyt Harleytä ja yrittänyt auttaa tätä selvittämään ongelmansa, jotta tyttö voisi elää normaalia elämää?

Voi, ei Robertkaan mikään pyhimys ollut, ei todellakaan. Jos Harley kuulisi, mitä tämä nuoriherra oli tehnyt, ei toinen varmastikaan olisi missään yhteyksissä hänen kanssaan. Niin, Robert muisti liiankin hyvin Christinan kuoleman jälkeisen ajan, jolloin hän.. No, hän muuttui täysin. Silloin huumeet ja alkoholi olivat tulleet peliin. Ja noiden lisäksi myös tupakka, joka edelleen oli todella suuressa osassa Robin elämää.
Mutta se, mikä Harleyssa ja Robertissa oli erilaista on se, että Robert tajusi tehneensä väärin. Hän tajusi, mikä oli oikein ja mikä oli väärin, miten hänen tulisi jatkossa elää ja miten hänen tulisi suhtautua toisiin. Hän oli selvinnyt omista ongelmistaan itse (tosin Christinallakin oli tässä oma roolinsa, vaikka olikin kuollut). Harley ei ehkä selviytyisi itse, vaan tarvitsisi apua. Tai niin Robert ainakin ajatteli.

Viimein Robert otti uuden katsekontaktin blondiin ja katsoi toista taas syvälle silmiin. Hänen katseensa viestitti Harleylle, että hän ei tarkoittanut mitenkään loukata toista, hän oli tahtonut vain yrittää auttaa.
"Mä tarkotin, että kukaan ei ansaitse olla yksin, jos on vaikeaa. On olemassa ihmisiä, jotka auttavat ja käyttävät aikaansa pohjalla olevien ihmisten elämien parantamiseen. Heidän työtään täytyy arvostaa, jos he tarjoavat apua. He ovat todellisen elämän pyhimyksiä. He, jotka auttavat muita", Robert puhui, mutta hänen puheensa alkoi puolessa välissä kuulostaa siltä, että poika selitti asioita enemmän itselleen kuin Harleylle. Totta kai Robert oli alkanut puhua Christinasta tietämättään, mutta tajusi sen kuitenkin lopetettuaan puheensa. Poika jähmettyi hetkeksi aikaa paikoilleen ja laski katseensa pöytään. Sitten hän nousi nopeasti ylös pöydästä eksyneen oloisena ja lähti kävelemään kohti ulospääsyä.

Hemmetin hemmetti! Miksi Christina tuntui tulevan aina mukaan keskusteluun, vaikka Robert yritti pitää siskonsa pois mielestään kaikin mahdollisin keinoin. Christina oli selvästikin vaikuttanut poikaan, Rob halusi myös auttaa ihmisiä, joilla oli vaikeaa. Mutta hän ei ollut tajunnut, että muiden ihmisten auttaminen tuntuisi näinkin vaikealta. Christina oli auttanut niin monia ihmisiä, onnistunut nostamaan heidät pohjalta. Robert oli seurannut siskonsa työtä ihaillen, mutta samalla myös huolissaan. Auttaminen selvästi kulutti Christinan voimia, mutta sisko väitti olevansa elämänsä kunnossa.
"Älä tule mieleeni!" Robert ärähti hiljaa itsekseen, kun raivasi itselleen tietään ulos. Mutta sitten, narikan edessä, hän muisti Harleyn olemassaolon ja pysähtyi. Hän oli noin vain jättänyt tytön yksikseen, ei ollut sanonut edes hyvästejä.
Nuorukainen veti syvään henkeä ja yritti miettiä, mitä ihmettä hän tekisi nyt.

Harley tuijotti lähes yhtä tiiviisti pöytää kuin Robert aiemminkin, hän ei puhunut mitään eikä miettinyt edes mitään mitä sanoisi. Tyttö antoi toisen tarkentaa äskeistä lausettaan eikä edes vilkaissutkaan tähän, humala nousi päähän para-aikaa, eikä olo todellakaan ollut selväpäinen vaan pikemminkin hutera ja sumea. Yhtäkkiä tummahiuksinen miehenalku nousi pöydästä ja lähti ilmeisesti kävelemään ulko-ovea kohti, Harley jäi miettimään toisen sanoja sen verran mitä humalaltaan kykeni ja tajusi ettei Robertin aikeina ollut loukata häntä vaikka näin vaaleaverikkö oli aikaisemmin ymmärtänyt. Harleyn teki mieli lyödä itseään, ja katui sitä että veti asioista jälleen kerran omat johtopäätöksensä ennenkuin muut ehtivät tehdä yhtään mitään. Tyttö nousi tuolilta ylös ja lähti rynnimään ihmisjoukon lävitse toivoen että kerkeäisi tavoittamaan Robertin, koska koko asia oli jonkun selvittämättömän syyn vuoksi jäänyt vaivaamaan häntä.

Robert oli helppo tunnistaa, Harley näki miehenalun narikoilla ja jäi hetkeksi paikoilleen miettimään, oliko aivan viisasta rynnätä toisen perään ja saada illalla äidiltä kunnon huudot töiden keskenjättämisestä. Vaaleaverikkö teki kuitenkin niinkuin parhaakseen näki ja käveli aivan Robertin taakse ennenkuin nykäisi toista käsivarresta, "Mitä sä tarkoitit? Tolla auttamisjutulla?" Harley tivasi vaativasti ja tuijotti miehenalkua suoraan silmiin toivoen saavansa tälläkertaa toiselta vastauksen kysymykseensä. Eihän kukaan päälisinpuolin onnelliselta näyttävä ihminen voinut tietää yhtään mitään laitapuolen sakista ilman omia kokemuksia.

// sori helvetin lyhyt mutku tunti loppu nii pitää lähtee bussille... oon himas joskus puol 3 tuun sit takas ja kirjotan kunnon romaanin:-----D

//... Pääsen saarnaamaan sinullekin viestien pituudesta <3
Eli, mun kanssa pelatessa ei saa valittaa 'sori, tuli lyhyt', koska mä ärsyynnyn sellasesta XD Viestien pituudella ei ole mitään väliä, kunhan peli etenee! Ei voi mitään, jos tulee joskus lyhyempää kuin yleensä. Aika monelle käy niin, eikä sitä pidä pahoitella!
Okei? (:

Robert havahtui ajatuksistaan, kun tunsi nykäisyn hihastaan. Poika kääntyi ihmeissään ympäri ja hämmästyi näkiessään saman blondin edessään. Tyttö vaati taas tarkennusta Robin sanomisiin ja Robert nosti kätensä haromaan hiusiaan.
"No siis..." poika aloitti, mutta ei kyennyt oikein keskittymään sanomisiinsa, kun ympärillä oli liian paljon ihmisiä ja liian paljon melua.
"Mennään ulos?" Robert ehdotti, sillä hän ei oikeasti pystyisi puhumaan tässä melussa tytölle mistään auttamisesta.

// hahhaa okei ! nokun mä oon aina yrittänyt kirjottaa mahd. pitkiä et niitä ois mukava lukee ja mua itteeni ärsyttää lyhyet vastaukset ja tiedän että pitkiä on mukavampi lukee ja peli etenee jotenkin sujuvammin ja realistisemmin jos siinä kerrotaan jotain muutakin kuin vain oman ja pelikumppanin hahmojen välisistä tapahtumista (tän takia eksyn välillä kirjottaan ympäristökuvausta ja oman hahmon ajatuksista aivan liikaa) :-----D

Harley nyökkäsi lyhyesti ja lähti johdattelemaan Robertia tungoksen läpi ovea kohti, ilmeisesti moni muukin yökerholla asioinut oli päättänyt vaihtaa menomestaa samaan aikaan sillä ovella todellakin riitti väenpaljoutta. Vaaleaverikkö sai vuoronperään osakseen pari ronskiakin tönäisyä muiden kiireisten juhlijoiden suunnalta ja tilanne äityi siihen pisteeseen että hän itse turvautui kyynärpäätaktiikkaan tehdäkseen tietä itselleen ja miehenalulle. Ulko-ovien häämöttäessä aivan muutaman metrin päässä Harley havaitsi äitinsä viereisessä seurueessa, ilmeisesti kaikki ei ollut aivan kohdillaan, sillä Hannah näytti olevan varsin sekavassa mielentilassa eli ilmeisesti oli tullut maisteltua muutakin kuin alkoholia tai tupakkaa. Ja kokemuksesta Harley tiesi, että äiti järjestäisi kunnon shown sen takia että tyttö oli lyönyt aikaisemmi tälle luurin korvaan, vaaleaverikkö näki parhaakseen poistua paikalta huomaamattomasti ennenkuin törmäisi äitiinsä.

Ulos päästyään tyttö kääntyi ympäri tarkistaakseen, oliko Robert yhä mukana, hän veti keuhkonsa täyteen raikkaampaa ilmaa kuin yökerhon tunkkainen ja viinankatkuinen ilma, jossa oli hyvällä tuurilla kaksi prosenttia happea. Humala näkyi takkutukasta selvästi, silmät tuijottivat kumpainenkin omaan suuntaansa ja ohi kulkevien autojen valot sattuivat päähän jos niitä tuijotti pitkään. "Mennään tonne", Harley tokaisi ja osoitti pienempää baaria kadun toisella puolella. Sielä sai halpaa viinaa niin paljon kuin pää kesti juoda, ja baarin omistaja oli varsin mukava tapaus. Tyttö lähti ylittämään tietä ilman sen kummempia tarkistuksia, tuliko autoja vai ei, "Sulla on siinä fordissas jarrut", hän mumisi ottaessaan huteria askelia tien toista reunaa kohti.

"Tuu vaan arkajalka!" Harley virnisti päästyään takaisin jalkakäytävälle ja naurahti sanojensa päätteeksi haroen samalla hiukan villiintynyttä hiuskuontaloaan. Lyhyt harmaasävyinen mekko peitti juuri ja juuri tytön jalat polviin asti ja tämä kirosi asuvalintaansa, koska se oli varsin epäkäytännöllinen niissä tilanteissa, johin hän alituiseen eksyi. Huterat askeleet kohdistivat suuntansa pienen kulmapubin ovea kohti ja ympäröivä maailma näytti sumuiselta, etäisyydet heittelivät hiukan mutta silti eteneminen oli varsin tehokasta ja nopeaa. Käsi hakeutui ovenkahvan läheisyyteen ja tarrasi siihen kiinni päästäen viskinkatkuisen ilman pubin sisätiloista ulos saaden Harleyn varsin pahoinvoivan näköiseksi.

// No, jokainen kirjoittaa, miten tahtoo :,DDD'

Harleylle näköjään sopi se, että he vaihtaisivat paikkaa. Hyvä, sillä Robert ei oikein koskaan viihtynyt tällaisissa yökerhoissa, missä ei mahtunut juuri liikkumaan tai kuulemaan omia ajatuksiaan. Poika lähti hyvinkin mielellään seuraamaan tyttöä, vaikka olisikin halunnut itse johdattaa heidät ulos. Jotenkin nuorukaisesta nimittäin tuntui siltä, että tuo vaaleaverikkö vain johdattaisi heidät uuteen paikkaan, jonne tämä nuoriherra ei nyt tahtonut mennä. Ainkaan vielä.

Texaslainen oli selvemmässä kunnossa kuin Harley, nimittäin Robertilla oli vielä tajua siitä, mikä oli vaarallista ja mikä ei. Tien ylittäminen ilman vilkaisuja molempiin suuntiin oli vaarallista ja poika hieman kauhistui näkiessään Harleyn tuosta noin vain kävelevän tien poikki. Onneksi autoja ei näkynyt, mutta Rob koki velvollisuudekseen ottaa toinen kiinni ja saattaa mahdollisimman nopeasti tien yli.
Aivan niin kuin poika oli uumoillut, Harley oli jo johdattamassa heitä uuteen paikkaan. Paikka näytti hyvin likaiselta ja houkuttelemattomalta paikalta Robertin silmiin, eikä hän kovin mielellään tahtonut sinne mennä. Eikä tyttökään enää kovin halukkaalta näyttänyt saadessaan pudin lemahdukset kasvoilleen.
"Ehkä me ei nyt mennä sinne", Rob ehdotti pehmeästi, irrotti Harleyn käden varovaisesti ovenkahvasta ja lähti johdattamaan heitä kävelytietä pitkin ilman päämäärää.

Robert käveli hetken aikaa vaitonaisena ja toivoi mielessään, että Harley olisi jo unohtanut heidän edelliset keskustelunsa. Robert kyllä halusi auttaa tyttöä pääsemään irti ongelmistaan, mutta... Christina tuntui häiritsevän liikaa. Ehkä pojan pitäisi jo pikkuhiljaa päästä irti peloistaan ja toimia niin, kuin oli oikein.
"Mun sisko autto sunlaisia ihmisiä. Hän auttoi nuoria pääsemään irti ongelmistaansa ja nosti heidät takaisin pinnalle. Hänen kaltaisia ihmisiä on varmasti useita tai en mä tiedä.. Mutta sen mä tiedän, että sun ei pitäisi olla sun äitisi sätkynukke", Robert puhui viimein, pehmeällä ja matalalla äänellä ja otti nopean katsekontaktin tyttöön.

Pelkkä pubista tulvinut alkoholin haju sai Harleyn melkeimpä oksentamaan, tyttö painoi käden suunsa eteen ja otti pari nopeaa askelta pois oden edestä. Taas oli menty siihen pisteeseen että tyttö oli ottanut pari liikaa, ja huomenahan hän sen vasta tuntisikin nahoissaan, "Oot oikeessa", vaaleaverikkö melkeimpä vaikersi ja tarttui epähuomiossa Robertin käsipuoleen pystyäkseen kävelemään edes suoraan. Ja olo muuttui kokoajan sekavemmaksi, vaikka miehenalun ääni kuulosti kaukaiselta silti Harleyn korvaan särähti ilkeästi se, että Robert puhui siskostaan imperfektissä. Tyttö ei sanonut asiaan mitään vaan antoi toisen sanoa sanottavansa loppuun ennenkuin vastasi toisen katseeseen hiukan ihmettelevästi jatkaen kuitenkin askelten ottamista ennenkuin pysähtyi. "Auttoi?" Harleyn äänensävy oli varovainen ja olemus kieli siitä että tyttö ei oikein pysynyt kärryillä, selvinpäin ollessaan hän olisi luultavastikkin tajunnut mistä oli kyse, mutta ei nyt kun promillet hipoivat melkeimpä taivaita.

Harley jatkoi kävelemistä ihmisvirrassa, tai oikeastaan suurin osa San Diegon ihmisistä näyttivät viihtyvän enemmänkin baareissa kuin kadulla. Katuvalot valaisivat varsin likaista kävelykatua joka näytti vaaleaverikön silmissä mutkittelevalta, olossa ei ollut pahemmin kehumista ja väsymys alkoi painaa silmää siinä määrin että uusi tuoppi vaikutti ainoalta ratkaisulta joka pitäisi tytön hereillä vaikka pelkkä ajatus kaljasta sai oksennuksen melkein nousemaan kurkkuun. "Mun äiti tarvii apua ja mä rakastan sitä enkä halua enään ikinä samanlaisia rahavaikeuksia kun ennen", Harley selitti vaikka puheesta sai tuskin selvää eikä koko lauseessa edes ollut järkeä. Hänen katseensa harhaili vaikka sen oli tarkoituksena eksyä Robertiin, "Ja mä autan äitiä", tyttö jatkoi mongertamistaan.

Valot näyttivät sumuisilta ja autojen äänet, torven tööttäykset ja yökerhosta kantautuva meteli kuulosti siltä että ne kuuluisivat vähintään kilometrin päästä. Harley kompuroi vaikka tarkoitus oli kävellä sivistyneesti, harha-askeleita tuli kuitenkin lähes kokoajan ja keskittyminen hereilläpysymiseen herpaantui vähän väliä.

Robert jähmettyi huomattavasti, kun tyttö tarttui häntä käsipuolesta. Pojan olisi tehnyt mieli ujuttaa kätensä huomaamattomasti pois toisen otteesta, mutta hän ei kyennyt siihen. Harley oli nimittäin siinä kunnossa, että jos Rob vetäisi kätensä pois, toinen olisi välittömästi kumossa maassa. Sitä Robert ei halunnut. Mutta ei hän halunnut tätäkään, hän ei kestänyt naisten kosketuksia, ei ollenkaan.
Nyt poika yritti keskittää kaiken voimansa siihen, että hän kestäisi tämän koettelemuksen.

"Ei kuulu sulle", poika vastasi nopeasti ja ajattelematta, kun tyttö oli tarttunut pojan imperfektissä puhumiseen. Kuitenkin melko pian sanojensa jälkeen poika ähkäisi.
"Tai siis.. Mä en puhu siitä", nuoriherra yritti pyrkiä pahoittelevaan ja kohteliaaseen sävyyn, mutta se taisi hieman epäonnistua. Robert ei vain halunnut puhua siskostaan tämän enempää, sillä hän ei kyennyt siihen. Vaikka Harley tuskin muistaisi heidän käyneitä keskusteluita huomenna, se ei muuttanut asiaa.

"Jos sun äitisi oikeasti rakastaa sua, se ei vetäisi sua tähän mukaan.." poika mutisi hiljaa.
"Sun äitis tuskin haluaa nähdä sun istuvan vankilassa. Eikä vankila sopisi sulle yhtään", Robert lisäsi vielä edelliseen lauseeseensa ja toivoi, että Harley ei kimmastuisi pojan puheista. Rob yritti vain avata toisen silmiä siitä, että huumediilaaminen oli vakava asia, josta ropsahti roimat sakot ja vankilatuomio, jos siitä jäi kiinni.

Harleyta jollain sairaalla tavalla suututti toisen valistus siitä, mikä oli oikein ja mikä väärin. Tai oikeastaan häntä ei suututtanut, vaan pikemminkin ahdisti, mikä sai tytön tuntemaan itsensä varsin haavoittuvaiseksi. Hän ei vastannut Robertille mitään, kun tuo mainitsi ettei haluaisi puhua omista asioistaan, vaikka Harleyn asioista voitiin kyllä juoruta ja moittia. Olisi vaaleaverikkö varmaan selvinpäinkin tuntenut itsensä melkeinpä nurkkaan ahdistetulta, mutta humalassa se tuntui vieläkin pahemmalta senkin lisäksi ettei ajatukset toimineet kunnolla ja kuka tykkäisi muutenkaan olla selkä seinää vasten kun vastassa oli ventovieras ihminen.

"Mikä sä olet mua valistamaan?" Harley ärähti epäystävällisemmin kuin oli aikonut, ja riuhtaisi irti otteensa Robertista uhmakas ilme kasvoillaan. Tässä sitä taas oltiin, kun ei voitu pitää mölyjä mahassa ja puolustella itseään sopivissa määrin. Harley otti muutaman askeleen kauemmas miehenalusta kuin peläten, että tämä hyökkäisi hänen päälleen. Ehkä tyttö olikin jollain tavalla pelästynyt koko tilannetta ja puheenaihetta, ei hänen asioitaan oltu ennen puitu näin perinpohjaisesti. "Varsin tekopyhää ihmiseltä joka on puheidensa mukaan vetäny aikanaan itsekkin ties mitä!" Harley melkeimpä huusi ja tuijotti Robertia suoraan silmiin, jos ajatuksia voisi lukea, ei vaaleaverikön ajatuksista olisi saanut mitään selvää. Tyttö halusi juosta suorinta tietä kotiin tai sammua siihen paikkaan, mutta ei jäädä kärvistävään tilanteeseen enään hetkeksikään pidempään.

Varsin hysteerisessä mielentilassa oleva takkutukka herätti joidenkin ohikulkijoiden huomion, Harley oli loukkaantunut etenkin siitä että Robert puhui hänen äidistään sävyyn jota tuskin kukaan muukaan olisi sietänyt vaikkei miehenalku varmaan tarkoittanutkaan mitään pahaa. "Paremmin mä sielä vankilassa pärjäisin kuin täällä", vaaleaverikkö murahti kylmästi ja otti pari epävarmaa askelta jälleen poispäin Robertista. Ehkä paras suunnitelma olisi lähteä kotiin nukkumaan pää selväksi.

Robert henkäisi pahoittelevasti, kun Harley selvästi kimastui pojan sanoista. Riuhtasi jopa kätensäkin pois pojan käsipuolesta, mikä taas toi jollakin tapaa pienen helpotuksen tunteen. Kuitenkin... Robertin pitäisi korjata tämä tilanne, sillä ei halunnut vaaleaverikön pahoittavan mieltäänsä pojan sanomisien takia.
"Mä.. Mä vaan kerroin mun mielipiteeni", Robert puhui pehmeästi ja katsoi tyttöä pahoittelevasti.
"Joo, mä myönsin, että oon vetänyt kaikenlaista. Mutta mä en tee sitä enää. Mä pääsin siitä yli ja toivoin, että jonain päivänä säkin pääset. Elämää ei kannata tuhlata sellaiseen, mistä ei seuraa mitään hyvää", poika puhui. Okei, normaalisti Robert ei puhuisi mitään tällaisia, mutta alkoholilla oli nyt jonkinlaista vaikutusta pojan puhumiin asioihin. Hän ei ikimaailmassa paljastaisi kenellekään, varsinkaan tuntemattomalle ihmiselle menneisyydestään ollenkaan, mutta nyt menneisyydestä puhuminen tuntui niinkin helpolta, että Robertin teki mieli kadota paikalta, jotta ei vain vahingossakaan lipsauttaisi suustaan jotain... Jotain sellaista, mistä ei halunnut muiden kuulevan.

Nuoriherra huomasi Harleyn ottavan askelia poispäin hänestä, jolloin Robert harppoi parilla isolla askeleella tytön eteen ja yritti rauhoitella tätä pelkällä katseellaan, mutta tähän taidettiin tarvita hieman jotain muutakin kuin vain rauhallista katsetta.
"Hei.. Mä en tarkottanut mitään pahaa..." poika kuiskasi karheasti ja kallisti hivenen päätään katsellessaan Harleyta silmiin.
"Mut sun täytyy uskoa mua tässä asiassa; vankila ei oo sun kaltaisille nuorille naisille, joilla on mahdollisuus muuttaa elämäänsä parempaan suuntaan.." Robert jatkoi rauhallista ja hidasta äänensävyään toivoen, että vaaleaverikkö rauhoittuisi.

Kun Harley kerran oli suuttunut, sitä äksyilyä ja kiukuttelua kyllä kestäisi kauan. Tyttö oli säikähtänyt lähinnä sitä, miten niinkin mukavalta vaikuttava ihminen kuin Robert, pystyi pahoittamaan hänen mielensä yhden lauseen voimin. Hänestä tuntui, kuin joku olisi tarrannut kaksin käsin ja täysin voimin hänen kurkkuunsa kiinni ja kuristanut, Harley ei saanut enään sanaakaan ulos suustaan. Ja näin ei todellakaan ollut käynyt ennen, mikä saattoi johtua siitä että tytön perhesuhteisiin ei oltu koskaan puututtu sen pahemmin, tai niitä ei käytetty häntä vastaan.

Takkutukka käänsi katseensa poispäin Robertista ja toivoi miehen todellakin peruvan sanansa tai myöntävän erehdyksensä, Hannah todellakin rakasti tytärtään ja sitä asiaa ei mikään tulisi koskaan muuttamaan. Näin asiat olivat, Harleyn mielestä. "Sä et tiedä mistään mitään, mä en tarvi minkäänlaista psykologia tai mitään muutakaan, kiitos vaan tarjouksesta", Harley ärähti melkein nauraen silkasta epäuskoisuudesta. Miehenalulla todellakin oli otsaa! Minkäköhänlaisia huumeita herra sitten oli vetänyt jos oli niistä noinvain päässyt irti ja välttynyt kaikenmaailman sotkuilta ja ongelmilta, ja muutenkovain hän niitä oli alunperin ryhtynyt käyttämään? Harley pystyi tässä tilanteessa vain arvailemaan.

Olo oli etova, niin etova että pelkkä ajatus alkoholista nosti vatsan sisällön kurkkuun ja pakotti Harleyn turvautumaan kävelykadun reunassa olevaan puskaan antamaan ylen. Kakominen kuului varmasti Robertin luokse asti, vaikka tyttö koitti hoitaa koko tilanteen niin siististi kuin kykeni. Ainakaan hiukset ja vaatteet säästyivät turhalta vatsansisältökuorrutukselta, ja tällähetkellä Harley ei enään edes muistanut kotiosoitettaan.

Oli totta, että Robertilla ei ollut mitään käsitystä siitä, minkälaista tuon vaaleaverikön elämä oli ja millainen suhde tytöllä oli äitinsä kanssa. Robert ei olisi saanut käydä ilmaisemaan mielipiteitään ääneen, jos ne tuntuivat hiemankin loukkaavilta. Harley vaikutti melko herkältä ja särkyvältä (ainakin Robertin silmin), eikä nuoriherra tahtonut mitenkään satuttaa toista, ei edes sanomisillaan.
"Mä yritin vain auttaa", urheilija puhui edelleen sillä samanlaisella pehmeällä ja matallla äänellä, niin kuin hän yleensäkin puhui, kun yritti kuulostaa vilpittömältä ja rehelliseltä.

Robertia harmitti, kun tyttö ei ottanut vastaan apua, jota poika oli tarjonnut. Hän kuitenkin tunsi suurta tarvetta yrittää auttaa tätä tyttöä. Tältäköhän se oli Christinastakin tuntunut, kun hän oli tavannut jonkun, joka tarvitsi apua? Niin, tältä sen täytyi tuntua. Piinalliselta ja... Hämmentävältä?

Yhtäkkiä pojan korviin kantautui selvä kakominen ja Rob etsi katseellaan Harleyn, joka oli eksynyt lähimmän puskan luokse. Tässä vaiheessa Robert kiitti sitä, että häneen alkoholi ei juuri vaikuttanut parin drinkin tai oluen jälkeen. Hän pysyi yhä tukevasti maanpinnalla, eikä seuraavana päivänä hänellä ollut edes huono olo.
Poika astui parilla askeleella Harleyn luokse ja siirteli toisen vaaleita hiuksia pois kasvojen edestä, jotta ne eivät vain töhriintyisi oksennukseen. Robert oli nimittäin kuullut, että naiset vaalivat melko tarkasti hiuksiaan, joten eikö tämä nyt ollutkin ihan oikea teko, että poika auttoi toista pitämään hiukset puhtaina?
"Ehkä sun olisi aika lähteä kotiin... Missä sä asut?" Robert ehdotti varovaisesti ja odotti, mitä tyttö vastaisi. Se kyllä oli varma, että hän saattaisi tämän nuoren naisen kotiin, ei hän voisi antaa toisen yksinkään lähteä minnekään hortoilemaan. Ajatuskin yksin hortoilevasta blondista sai Robertin pasmat sekaisin.

// omegletan tässä samalla (ja hauskaa on ollu)

Harley oli todella sekaisin, sekaisin sekä päästään että henkisesti. Ja henkisesti sekaisin oleminen johtui kuningas alkoholista, jälleen kerran. Hän vannoi itselleen ettei takuulla tarttuisi enään ikinä pulloon tai drinkkiin vaikka aseella uhattaisiin. "Odota..." Tyttöraukka mongersi niin epäselvästi että Robertilla oli varmasti vaikeuksia saada tytön puheesta selvää tuon selvittäessä ajatuksiaan ja kotiosoitettaan päänsä sisällä. Pieni paniikki iski siinä vaiheessa kun Harley tajusi ettei oikeastikkaan muistanut osoitettaan, eikä voinut sataprosenttisesti luottaa tässä tilassa suuntavaistoonsa. "Vähän matkan päässä... mä voin kävellä", hän jatkoi siansaksaksi puhumista ja loi Robertiin nopean ja varsin epätoivoisen katseen. Hiukset valuivat kasvoille tytön suoristettua selkänsä ja pyyhittyään kasvoille valuneet ripsivärit poskiltaan, silmät vuosivat edelleen oksentamisen vuoksi ja Harley oli varmasti varsin säälittävä näky.

"En mä voi mennä kotiin tässä kunnossa", Harley melkeimpä nyyhkytti - tässä sitä taas oltiin, laskuhumalassa ja päällä pahemman luokan angstaukset jota edes Dr. Phil tuskin jaksaisi kuunnella. Puhe oli edelleen pelkkää mongertamista ja olo huono kuin auton alle jääneellä pesukarhulla. Äsköinen riita oli jo kipittänyt kauas pois Harleyn mielestä, aamulla tyttö tuskin edes muistaisi koko episodia.

Tyttö otti hataroivia askeleita kotia kohti, jos hän edes oli menossa oikeaan suuntaan, "Mä pärjään yksinkin", tapaus intti ja toisti Robertille lähes kolme kertaa peräkkäin saman lauseen. Parin kompastumisen jälkeen Harley löysi itsensä polviltaan asfaltoidulta tieltä ja naurahti lähinnä omalle kurjuudelleen, aamulla olisi tyttöraukalla mahtava olo, se oli aivan varmaa. Muutama paheksuva katse osoitti vaaleaverikön suuntaan, eikä ihme, vaikka San Diegossa humalainen teini toikkaroimassa keskellä kävelykatua ei ollut harvinainen näky, silti se aiheutti aina jonkinlaista paheksuntaa... etenkin vanhempien ihmisten silmissä.

Robert oli hiljaa ja päätti hetken aikaa seurata tytön tekemisiä (sekä yrittää ymmärtää, mitä toinen hänelle sopersi). Harley sanoi, että asui vähän matkan päässä. Eihän Robert voinut asiaa mitenkään kyseenalaistaa, kun hänellä ei ollut hajuakaan, missä päin tyttö asui. Hänen täytyisi vain luottaa siihen, että vaaleaverikkö oikeasti tiesi kotiosoitteensa.
Kun Harley loi poikaan nopean ja epätoivoisen katseen, tiesi Rob, että hän ei ikimaailmassa voisi jättää tyttöä yksin, vaan hänen olisi huolehdittava, että tuo surkeannäköinen tyttö pääsisi turvallisesti kotiin sängyn pohjalle. Jotenkin toisen katse sai pojan tuntemaan olonsa hämmentyneeksi ja sekavammaksi.

Sitten tyttö jo sanoi nyyhkyttäen, että ei voisi mennä tuossa kunnossa kotiin. Poika katsoi tyttöä nyt vuorostaan säälivästi, mutta kuitenkin ymmärtävästi, sillä kuka nyt halusi lapsensa tulevan tuossa kunnossa kotiin. Tai, eihän Robert tiennyt, oliko tytöllä kotona odottamassa molemmat vanhemmat.
"Mitä sä sitten ajat-" poika aloitti, mutta tyttö keskeytti hänet inttämällä, että tyttö pärjäisi yksinkin. Siltä se ei ainakaan näyttänyt, sillä toinen kompuroi pahan näköisesti ja kun toinen oli pian polvillaan maassa, pinkaisi Robert toisen vierelle ja nosti tytön kuin höyhenen pystyyn. Mitään sanomatta Robert vielä nappasi toisen reppuselkäänsä. Hän ei todellakaan ollut päästämässä tyttöä kävelemään yksin.
"Nyt me tehdään näin, että me mennään nyt mun luo", Robert kertoi suunnitelmansa lähtiessään kävelemään tietä pitkin Harley reppuselässään.
"Sä saat nukkua mun sängyllä ja mä nukun sohvalla. Mun sänky on iso ja pehmeä, sen pitäisi kelvata vaikka prinsessalle", Robert yritti puhua rauhoittavasti, sillä eihän hän voinut tietää, säikähtäisikö tyttö hänen ehdotustaan vai olisiko se toiselle ihan ok ajatus.

Huono olo vaivasi edelleen, ja se ei helpottanut ollenkaan varsinkin kun Robert päätti nostaa tyttöparan reppuselkäänsä. Vaikka tilanne oli huvittava, Harley ei halunnut oksentaa uudestaan ja vielä miehenalun päälle. Muutenkaan hän ei tykännyt olla niin korkealla, kun oli tottunut tutkailemaan maailmaa siellä 160 senttimetrin tasolla. Lisäksi tilannetta hämmensi entisestään Harleyn mekko, joka tuntui olevan jossakin aivan muualla kuin reisien peittona, tai kyllähän se reidet peitti, mutta vähän niinkuin strippareiden minihameet. Ja Harley näytti varmasti varsin halvalta, mistä hän ei taas pitänyt ollenkaan. "Koitatsä stailata mua strippariks?" vaaleaverikkö ähisi Robertin takaa ja koitti toisella kädellään repiä mekon helmoja alemmas.

Harley tajusi miehenalun lauseen vasta myöhemmin, ja päätti ettei aikoisi vaivata tätä enään yhtään enempää vaan suoritua kiltisti kotiin. "Hei hei hei, mä voin mennä kotiin, en halua vaivata sua yhtään lisää", hän mongersi ja laskeutui toisen reppuselästä alas ryhtyen hätäisen huterasti oikomaan mekonhelmojaan alas. Vaikkka Harley otti pari ristiaskelta ja huojui uhkaavasti, päätti hän tehdä niinkuin parhaakseen näki ja koittaa eksyä viimeistään aamuun mennessä kotiin. Toki häntä pelotti, kun se niinkutsuttu koti sijaitsi San Diegon varsin hämärällä alueella ja sinne pitäisi kävellä yksin - niin siis jos sinne osaisi.

"Ootsä sit prinsessa?" Harley mongersi kikattaen ja peitti kasvonsa käsillään, huulten välistä karkasi pitkä huokaus ja hän olisi antanut mitä vaan jotta olisi tälläkin hetkellä selvinpäin. Takkutukka häpesi sitä, miten hän oli suuttunut Robertille aiemmin, eikän miehenalku ollut tarkoittanut mitään pahaa ja silti Harley suuttui niin pahasti. "Anteeks", Tyttö melkein kuiskasi ja toivoi loppujenlopuksi ettei Robert olisi kuullut mitään sillä hän oli huono pahoittelemaan tekojaan tai sanojaan.

Robert kurtisteli ihmeissään kulmia, kun tyttö mainitsi jotain strippareista.
"Mistä ihmeestä sä puhut?" poika kysyi aidosti hämillään, mutta tajusi hetken kuluttua, mitä toinen tarkotti. Nuorukainen vilkaisi tytön paljaisiin reisiin, joista piti tyttöä tukevasti reppuselällään. Okei, ehkä tämä ei ollutkaan se parhain mahdollinen keino kantaa tyttöä mukanaan.
"Sori, se ei ollut mun tarkoitus", Robert pahoitteli, mutta hänen äänestään kuulsi huvittuneisuutta.

Sitten tyttö jo laskeutui alas reppuselästä mongertaen, että ei halunnut vaivata texaslaista poikaa enempää. Robert kääntyi katsomaan tyttöä hieman ihmeissään toisen sanoista.
"Miten niin vaivata enempää?" poika kysyi tyynesti ja katseli Harleyn melko kompuroivaa etenemistä.
"Jos mä en saa pitää huolen siitä, että pääset turvallisesti kotiin, niin tää jää vaivaamaan mua", Robert puhui taas ja soi nyt ystävällisen ja lempeän hymyn tytölle. Niin, minkäs ihminen luonteelleen mahtoi ja Robert tunsi suurta suojeluhalua naispuolisia kohtaan.

Robert naurahti hitusen tytön kysymykselle, oliko poika sitten prinsessa.
"Mä nyt yritin vain vakuuttaa sua siitä, että mun sänky on todella mukava", poika korjasi sanomisiaan ja katseli Harleyta huvittuneena. Mutta sitten tytön suusta kuuluikin aivan pieni, juuri ja juuri selkeä anteeksipyyntö, mikä sai nuorukaisen kasvot hetkeksi ilmeettömiksi. Nopeasti kasvoille ilmestyi pieni hymy, mikä kertoi selvästi, ettei poika ollut moksiskaan tytön tekemisistä tai sanomisista.
"Jos me nyt vain yritetään päästä sun kotiisi, niin pääsisit säkin niille ansaituille yöunille", Robert ehdotti tyynesti ja nosti käsiään sen merkiksi, että tyttö sai kertoa, minne suuntaan he lähtisivät jatkamaan matkaansa.

Harley vastasi hiukan epäröivästi Robertin hymyyn ja huokaisi sitten uudestaan, "Ööh... tuonne?", tämä selosti ja osoitti varsin epäilyttävän näköistä syrjäkujaa vähänmatkan päässä. Tyttö lähti kävelemään jo hiukan selväpäisemmin eteenpäin vaikka huojuikin edelleen, silmät tuntuivat raskaammilta kuin koskaan ennen ja kyllä yöunet kuulostivat helvetin hyvältä idealta. Harley vilkuili sivullee vähän väliä kuin tarkistaakseen että Robert oli varmasti mukana, vaikka tyttöä hiukan harmittikin että miehenalku joutuisi kävelemään vielä omaan kotiinsa, varsinkin kun kyseessä ei ollut San Diegon hyvämaineisimmat nurkat. "Mä voin tosiaan kävellä tästä yksinkin", Harley piipitti epäröiden pysähtyen kujan valoisampaan päähän ennenkuin astelisi kaikkien niiden paskaisten ja epäilyttävien räkäbaarien ohitse. Tyttö loi Robertiin kysyvän katseen ja koitti vastustella inhonväreitä vastaan jotka väkisinkin lävistivät hänen koko ruumiinsa. Vaikka Harley oli asunut koko ikänsä samoilla kulmilla, hän vieroksui varsinkin tätä osaa kaupungista edelleen. Hämärässä näkyi selvästi ihmisten ääriviivat, miten ne joko räyhäsivät baarin edessä toisilleen tai egoilivat muutaman henkilön ryhmissä vuoron perään. Pelkkä ajatus ällötti, että Harley joutui kohta kävelemään tuon paikan läpi.

Onneksi yö oli varsin lämmin, tyttö olisi muuten jäätynyt ilman minkäänlaista päällystakkia tai edes pitkähihaista paitaa. Vaaleat hiukset olivat päättäneet karata nutturalta, joka näytti nyt enemmänkin siltä että se oli nyljetty, vaikka muutama hiustupsu siinä vielä roikkuikin. Harley katsahti Robertiin uudestaan, "Sä voit mennä kotiin", hän intti rauhallisesti ja lähti ottamaan varovaisia askeleita kujan toiseen päähän kohti. Kenkien korot kopisivat niin äänettömästi kuin kykenivät, silti Harley tiesi että kohta hän saisi taas niitä ällöttäviä ja kuvottavia katseita osakseen kaikilta niiltä ällöttäviltä ihmisiltä. Ja silloin tyttö tuntisi olonsa halvaksi, niin kävi joka kerta eikä siihen silti koskaan tottunut.

Harley koitti näyttää rauhalliselta vaikka sydän hakkasi melkein kurkussa asti, selvinpäin ollessaan tilanne olisi ollut vähintäänkin sama. Tai riippuisi päivästä, tällähetkellä Harley halusi ennen äitiään kotiin ja herätä huomenna odottavaan krapulaan. Vilkuilu sivulle jatkui edelleen, vaikka tyttö ei ollutkaan jäänyt kuulemaan Robertin vastausta edelliseen lauseeseen, tämä silti toivoi salaa että miehenalku olisi hänen kehotuksistaan huolimatta pitänyt päänsä ja lähtenyt saattamaan.

"Tuonne siis", Robert toisti tytön sanat ja lähti kävelemään aivan Harleyn kannoilla. Oikeastaan poika otti pari nopeaa askelta, jotta pystyi kävelemään tytön rinnalla, sillä ohikulkevat juopuneet miehet loivat hieman liiankin läpitunkevia katseita vaaleaverikköön. Eihän nuorukainen voinut sellaista sallia, vaan mulkaisi jokaista vastaantulevaa sellaisella katseella, mikä kehotti ulkopuolisia pysyttelemään heistä kauempana.
Niin, Christina oli juuri ollut yhdellä tällaisista hämäristä kujista, kun oli tullut pahoinpidellyksi, raiskatuksi ja... Murhatuksi. Se oli kanssa yksi syy siihen, miksi Robert niin kiivaasti halusi saattaa vaaleaverikön kotiin. Hän ei kestäisi kuulla seuraavana päivänä, jos ei olisi saattanut tyttöä kotiin, että Harleylle olisi tapahtunut jotain.

Poika ingnoorasi tytön sanomiset siitä, että Harley voisi kävellä itsekin. Tästä ei juteltaisi, Rob pysyttelisi tytön vierellä loppuun asti, kunnes toinen oli varmasti turvassa. Nyt poika siis käveli vain vaitonaisena toisen vierellä ja loi yhä vaarallisia katseita niihin, jotka kehtasivatkin tarkastaa Harleyn päästä varpaisiin.

Kun tyttö vieläkin intti, että pärjäisi yksinkin, oli Robertin pakko huokaisi lyhyesti ja katsahtaa Harleyhin vaativasti.
"Mä en jätä sua yksin", poika henkäisi sellaisella äänensävyllä, johon ei mielellään voisi puhua vastaan.
"Sä et pääse musta eroon kuin vasta sitten, kun olet turvallisesti kotona. Onko ymmärretty? Hyvä", Robert puhui ja soi toiselle loppujen lopuksi ystävällisen hymyn. Tässä vaiheessa nuoriherra katsahti tytön pukeutumista ja oli sitä mieltä, että asialle oli tehtävä jotain. Rob riisui mustan nahkatakkinsa, joka oli aina hänen mukanaan ja asetti sen Harleyn olkapäitä peittämään. Hän ei sanonut mitään, jatkoi vain hiljaisena matkaansa toisen kanssa. Inttipä toinen mitä hyvänsä, ei Robert ollut ottamassa takkiaan enää toiselta. Nyt pojalla oli päällään valkoinen poolopaita, joka ihan mukavasti myötäili hänen lihaksikasta vartaloaan.