Cool and Bored

Harleyta hymyilytti Robertin jääräpäisyys, ja sen näki tytön kasvoilta. Osa hymystä johtui kuitenkin siitä, että hän taisi olla aidosti iloinen ettei joutunutkaan kävelemään yksin kotiin, mutta se asia jäisi takuuvarmasti vaaleaverikön omaksi salaisuudeksi. Takkutukka naurahti ääneen Robertin jälleen jankuttaessa siitä, ettei Harleylla ollut pienintäkään mahdollisuutta päästä miehenalusta eroon ennen kuin tyttö astelisi kotiovelleen. "Mä juoksen sua karkuun sitten, piiloudun tonne baariin tiskin alle", Harley mumisi teennäisesti ärsyyntyneenä mutta kasvojen ilme paljasti ettei hän ollut tosissaan. Vaaleaverikkö käännähti ympäri niin että käveli selkä menosuuntaan päin, mikä saattoi toisaalta olla varsin vaarallista, olihan tuo vielä pienessä huppelissakin. Hetken käveltyään Harley horjahtikin taaksepäin mutta sai pidettyä itsensä pystyssä, aidosti huvittunut naurunpärskähdys karkasi tuon huulien välistä saaden tytön näyttämään varmasti siltä että tämä olisi itkenyt. Paljon iloa horjumisesta, vai miten se oli?

Eniten koko kujassa ärsytti se, että kokoajan sai olla varuillaan koska machoilevat itsetunto-ongelmaiset miehet heittivät tyhjät kaljatölkit kadulle komeassa kaaressa (voimien esittelyä... tietenkin), ja Harley tiesi kokemuksesta että semmoisen saaminen päähän ei ollut mukavaa. Itseasiassa tytön teki mieli tupakkaa, tai kannabista, oikeastaan molempia. Hän käveli jonkun ränsistyneen rakennuksen seinän edustalle ja kaivoi käsilaukustaan säntäntekotarpeet, kannabista tälläkertaa. Ja sitä Robert ei varmasti huomaisi ennenkuin se suloinen sätkänkäry leijjailisi tuon hajuaistin ulottuville. Nopeasti ja hätäisesti kääritty sätkä oli varsin ruma, melkein kuin ydinpommin jälkimainingeissa kyhätty. Silti se paloi hyvin, ainakin Harley uskoi niin. Sytkäri valaisi tytön kalpeita kasvoja tämän vetäessä ensimmäiset savut syvälle keuhkoihinsa. Maailman paras tunne, eikä sitä käynyt kieltäminen.

Matka jatkui taas, varmemmin kuin aikaisemmin, tämän jälkeen olisi vielä matkaa kuitenkin kahden kujan ja yhden risteyksen verran. Harley ei pitänyt kiirettä vaan nautti sätkänsä polttamisesta, edes tuijottavat miespuoliset ihmiset eivät saaneet hänen keskittymistään herpaantumaan. "Haluatsä?" Harley tarjosi sätkää Robertille, ei tyttö tainnut muistaa mitä miehenalku oli aiemmin kertonut.

"Sitten mä juoksen sun perään, etsin sut ja kannan sut kotiin", urheilija vastasi nopeasti ja yksinkertaisesti, hymyili vieläpä kovin itsevarmasti Harleylle. Robert oli tosissaan, hän kyllä kantaisi tuon neitokaisen kotiin, jos toinen alkaisi inttää vastaan ja juosta jopa pakoon. Kuulostihan se pojan korviin hivenen julmalta, mutta hän tarkoitti vain ja ainoastaan hyvää. Harley saisi kiittää onneaan, että oli kaikista maailman miespuolisista törmännyt juuri tähän yksilöön, joka teki kaikkensa suojellakseen naisia.

Harley oli taas kaatua, tällä kertaa sen takia, kun oli kävellyt takaperin. Robert oli jo pinkaisemassa ottamaan tytöstä kiinni, ehti jo tarttua toisen ranteesta, mutta Harley näyttikin pysyvän pystyssä ihan omin voimin, jotan nuoriherra irrotti nopeasti otteensa toisen ranteesta.
"Sun kannattaisi varmaan katsoa sinne suuntaan, minne kävelet", Robert ehdotti lempeästi, mutta sitten tyttö jo kääntyiki oikeaan suuntaan, jollon Rob huokaisi helpottuneena. Se tästä nyt olisi vielä puuttunut, että Harley loukkaisi itsensä jotenkin.
Tyttö näytti käärivän sätkää, josta pojalle tuli mieleen se, ettei hänkään ollut polttanut jo tuntiin! Tässä välissä olisi siis otollinen tilaisuus polttaa yksi tupakka. Tupakka rauhoitti kiristyneitä hermoja, tässä tapauksessa se rauhoitti Harleyn läsnäolosta. Ei Harleyssa ollut mitään vikana, mutta Robertilla oli vain se... No... Hän ei osannut olla kovin kauaa rentona naisseurassa.

Poika oli juuri kaivanut käsiinsä tupakka-askin, kun kuuli Harleyn tarjouksen. Rob katsahti tyttöön tutkivasti ja yritti nuuhkaista, mitä toinen oikein poltti.
"Mä en käytä enää", poika vastasi lyhyesti, asetti tupakan huulilleen ja sytytti sen mustalla sytkärillään jatkaen samalla matkaansa Harleyn rinnalla.
"Eikä sunkaan kannattaisi, mutta mikä mä oon sua käskemään", Robert jatkoi, loi nopean vilkaisun Harleyhin ja päästi savut ulos huuliensa välistä.

"Sori mä ihan unohdin", Harley pahoitteli aidosti, sitten katse kohdistui uudestaan Robertiin, tyttö tumppasi sätkänsä, "Tarjoo sitten rööki, mä en uutta rupee väsäämään", olemus kieli lapsenomaisesta uhmakkuudesta. Sitähän Harley oli pullollaan, uhma-ikä oli palannut takaisin, oikeastaan se ei ollut ikinä kadonnut mihinkään. Tyttö asteli Robertin viereen ja virnisti, "Jokatapauksessa, mä oon nopeampi juokseen ja niin pieni että sä tuskin löydät mua" Harley tiesi että jäisi varmasti juoksumittelössä toiseksi, mutta ikinä ei saanut myöntää häviötään.

Vaikka miehenalku olikin mukavaa seuraa, vaaleaverikkö pani merkille toisen jonkinlaisen hermostuneisuuden. Hän ei itse osannut selittää sitä, mutta tiesi että jokin varmasti raastoi Robertin hermoja, ehkä se johtui Harleysta itsestään tai jostakin aivan muusta. Ja senpä takia takkutukka tunsi olonsa epävarmaksi toisen seurassa, aivan kuin Robert olisi jonkinlainen uhka tai muuta vähintäänkin yhtä pitkältä haettua selitystä sille, miksi tyttö tunsi olevansa selkä seinään ahdistettuna.

Kujan loppupäässä Harley tunsi jonkinlaista huojentuneisuutta, vaikka edessä olikin vielä samanlainen koettelemus, ja vielä syvemmällä San Diegon hämärällä alueella. Hän ei tuntenut itseään enään yhtään niin sanavalmiiksi kuin yleensä, ja siksi tyttö oli varpaillaan kokoajan ja keskittyi lähinnä eteenpäin pääsemiseen eikä siihen, miten ihmiset tuijottivat seurueineen baarien ulko-ovien vieressä imien kukin vuorollaan tupakkia tai jotain muuta polteltavaksi kelpaavaa. "Kerro jotain itsestäs", Harley katsoi Robertiin vaativasti ja äänestä kuulsi aito uteliaisuus, olihan hän itsekkin kertonut melkeimpä kaikki salaisuutensa miehenalulle vaikka riskinä olikin se että seuraavana maanantaina koko Aston tietäisi hänen ja äitinsä pikku bisneksistä. Takkutukka johdatteli parivaljakon kujan päästä vasemmalle, sitten oikealle kohti seuraavaa ja entistä synkempää kujaa. Tämän jälkeen Harley voisi sanoa itseään rohkeaksi, yksin ollessaan tyttö olisi varmasti tilannut taksin, itseasiassa se olisi tälläkin kertaa ollut nopein ja turvallisin vaihtoehto verrattuna kävelemiseen.

Mitään sanomatta Robert tarjosi tupakka-askiaan Harleyn suuntaan. Pojan kulmat kohosivat hieman, kun tyttö jaksoi yhä vitsailla pakoon pääsemisestä.
"Joo, en kommentoi", Rob vastasi huvittuneena pudistaessaan päätään. Raaka tosiasia oli vain se, että jos Harley pinkaisi yhtäkkiä juoksuun, ei toinen ehtisi kauas juosta. Ei sillä, että poika kehui nopeuttaan, mutta hän tiesi olevansa nopeampi kuin tuo pikkuneiti.

He kävelivät pitkän ajan hiljaa. Hiljaisuus sai pojan hieman rauhoittuneemmaksi, mutta totta kai tupakka edesauttoi sitä myös. Välillä Robert silmäili ympärilleen kuin varmistaakseen, että kukaan ylimääräinen ollut lähtenyt heidän peräänsä tai jotain vastaavaa. Ei Robertkaan kovin hyvin tällaisilla hämärillä kujilla viihtynyt sen enempää kuin varmasti Harleykaan viihtyi.

Sitten Harley avasi suunsa ja halusi kuulla jotain pojasta. Robert meni tästä valppaaksi ja sauhutteli hetken aikaa tupakkaansa ennen kuin aikoi vastata toiselle.
".. Ei oo juurikaan mitään kerrottavaa", Robert vastasi ensiksi ja varisutti tupakasta tuhkia maahan. Hetken hän taas mietti seuraavia sanojaan.
"Muutin tänne noin kuukausi sitten Texasista. Mulla on äiti ja isä plus pikkusisko. Mä soitan arki-iltaisin eräällä jazzklubilla pianoa työkseni", poika kertoi hyvin supistetusti itsestään. Hän ei pahemmin kertoillut muille itsestään ellei nyt tuntenut itseään todella varmaksi toisen seurassa.
"Ja jos et huomannu, mä poltan", Rob yritti hieman keventää tunnelmaa ja heiluttelit tupakkaa kädessään, kunnes se löysi paikkansa takaisin huulenpielestä.
Robert oli vahvasti sitä mieltä, että tämä vaaleaverikkö ei muistaisi häntä enää huomenna, sillä toinen näytti olleen ottaneen jo sen verran alkoholia, mikä saisi ainakin tuon kokoisen neidin helposti sammumaan. Ihme, ettei toinen ollut vielä sammunut.

"Sun vuoro. Kerro jotain muuta itsestäs aineiden käytön lisäksi", Rob vaati sitten pehmeällä äänellä ja katsahti Harleyta suoraan silmiin.

Harley nappasi askista tupakan ja vei sen välittömästi huulilleen, ennenkuin muisti että oli unohtanut sanoa jotakin, "Kiitos", hän virnisti ja sytytti röökin vetäen ensimmäiset savut syvälle keuhkoihinsa. "Joo, sä poltat, wow, mä en ookkaan sokee", takkutukka naurahti hiukan sarkastisesti ja vilkaisi sivusilmällä Robertiin. Tyttö ei vaan voinut ymmärtää miksi miehenalku ei suostunut kertomaan enempää itsestään, ja se sai hänet entistä enemmän varpailleen koska liika uteliaisuus saisi toisen varmasti säikähtämään eikä Harley halunnut olla tunkeileva. Tyttö hieraisi niskaansa, tilanne sai hänet vaivaantumaan pahemman kerran koska hän oletti että Robert oli tähän asti elänyt onnellista elämää perheensä kanssa ja Harley tunsi olonsa lähestulkoon slummissa asuvaksi pummiksi jos joutuisi kertomaan itsestään. "Noh tuota...", vaaleaverikkö aloitti epäröiden ja hieraisi niskaansa uudelleen. "Oon aina eläny täällä, ja porukat eros koska niille tuli hirveet riidat rahast jota meil ei ennen ollu melkein koskaan ylimäärästä. Sitten mutsista tuli alkoholisti ja isä muutti Houstoniin... ja sit mutsi vaihto huumeisiin ja samoihin aikoihin mä rupesin käyttää joten sit mutsi rupes diilaan et sais rahaa aineisiin. Mut mulla oli silti onnelline lapsuus", Harley painotti erityisesti loppua, tietämättä itsekkään miksi. Eihän tässä ihan turmiolla oltu, päinvastoin hän sai olla onnellinen ettei perhesuhteet olleet tulehtuneet, ellei mukaan laskettu isän ja äidin nykyistä suhdetta.

Harley käveli varsin rauhallisesti kujalla, ehkä siksi ettei nähnyt eteensä hämärässä melkein ollenkaan. Sieltä täältä kuului jälleen sitä samaa humalaisten örveltämistä ja naurua, joka saisi varmasti vahvahermoisimmankin kylmille väreille. Tyttö tumppasi tupakan kengänkärjellään ja jatkoi matkaansa, nyt olisi varmasti päästävä suorinta tietä kotiin, sillä ilmeisesti baarista lähtenyt seurue oli ottanut päämääräkseen saman osoitteen kuin edellä kulkeva parivaljakko. Ja Harley tiesi miksi, tyttöraukan äiti käveli seurueen rinnalla. Ilmeisesti tämä oli taas niitä kertoja kun huomionkipeä äiti otti baaristä yövieraita mukaan, joten oli melkein ilmiselvää että yöllä ei tulisi unta edes silmänräpäyksen verran. Ennenkuin Robert ehtisi ihmettelemään Harleyn kiihtyvää etenemistahtia, tyttö päätti kiskaista toisen käsivarresta kujan sivuun, jääden itse miehenalun taakse piiloon. Ilmeisesti äiti oli niin sekaisin ettei edes tajunnut katsoa ympärilleen, vaan tukeutui vieressä kävelevään mieheen jota Harley ei ainakaan tunnistanut. Seurueen mentyä ohitse Harley pujahti takaisin kujalle, "Siinä meni äiti ja äidin uudet kaverit..." tytön äänensävy oli pettynyt ja ennenkaikkea vihainen. Äiti aina lupasi että tänään tultaisiin ajoissa kotiin ja vietettäisiin loppuilta kahden, mutta se jäi baariin aina melkein aamuyöhön asti ja tuli sitten kotiin yhden tai useamman miehen kanssa. Mitään vikaa siinä ei olisi ollut jos ne osaisi olla hiljaa ja pahimmassa tapauksessa Harley joutui epätoivoisten iskuyritysten kohteeksi jos äidin seurueessa yksi oli jäänyt ilman yönviettokumppania.

"Sä et voi tulla tonne" Harley parahti ja ajatteli ensimmäiseksi repiä hiuksensa irti silkasta raivosta. He eivät ehtisi enään porukan edelle, joten oli kaksi vaihtoehtoa, kävellä kotiin sen riskin kanssa, että joku suivaantuisi Harleyn seuralaiselle pahemman kerran tai mennä yksin kotiin ja saada ensin äidin huudot ja sen jälkeen jonkun nihkeästi päälle nelikymppisen miehenretaleen kosiskelemaan. Ajatus pakkoavioliitosta ei tuntunut houkuttelevalta, rahaa ei ollut yöpyä motellissa joten Harley turvautui ykkösvaihtoehtoon. "Okei tehään näin, tuut saattaan mut, jäät tupakille mun kanssa ja sitten... sitten mä meen varmaan nukkuun, ellei mua koiteta pakottaa jonkun rekka-paten vaimoksi" viimeinen oli tosin tarkoitettu vitsinä, sillä tytön kasvoille levisi vaisu hymy ja suupielestä karkasi jälleen huvittunut naurahdus.

Robert kuunteli Harleyn kertomusta itsestään. Ainakaan kuulemisen perusteella ei tytölläkään sen paremmin ollut mennyt kuin pojallakaan. Paitsi, että tämä nuoriherra oli viettänyt yhden vuoden elämästään vankilasta taposta, mutta sitä hän ei ikimaailmassa tytölle kertoisi. Ei kertoisi, jos siitä voitaisiin päättää. Rob oli heti vankilasta vapauduttuaan päättänyt, että hän ei ikinä puhuisi kenellekään menneisyydestään, jotta vankilassa oleskelu ei paljastuisi kenellekään. Työnantajille oli pakko näyttää papereita, mutta eivät he mielellään ottaneet nuorta miestä töihin, joka oli ollut vankilassa. Työnhaku oli tälle nuorukaiselle hyvin vaikeaa, mutta ei mahdotonta, minkä nykyinen työpaikka jazzklubilla oli osoittanut.
"Hienoa, jos itse olet tyytyväinen lapsuuteesi", Robert avasi taas pitkän hiljaisuuden jälkeen suunsa. Harleyn elämä ei ehkä ollutkaan niin kamalaa kuin Rob oli kuvitellut, mutta oli siinä kyllä aikalailla parantamisen varaa.

Nuoriherra kuuli ääniä takaaltaan ja vilkaisi taakseen. Samalla häntä jo kiskaistiikin varjoihin ja Harley piilottautui pojan selän taakse. Robert fiksuna ihmisenä oli hiljaa niin kauan, kunnes joukko juopuneita ihmisiä oli mennyt heidän ohitseen, sillä varmasti Harley selittäisi käytöksensä aivan pian.
Ja niinhän toinen selitti. Kuullessaan, että tuossa juopuneessa seurueessa oli mukana Harleyn äiti, ei Robert voinut olla tuntematta inhoa ja vihaa toisen äitiä kohden. Robertia inhotti pelkkä ajatuskin siitä, että Harley joutuisi taloon tuntemattomien miehien seuraksi, ja hänen inho vain kasvoi, kun poika tiesi kaikkien olevan juopuneita. Juovuksissahan kaikkea tapahtui, eikä se yleensä ollut mitään kovin hyvää.

Robert oli vahvasti Harleyn suunnitelmaa vastaan ja sen huomasi jo pelkästä katseesta, kun poika kääntyi vakavissaan katsomaan tyttöä. Silloin poika vasta pudotti tupakkansa maahan ja tumppasi sen melko kovakouraisesti jalallaan maata vasten.
"Luuletko sä oikeesti, että mä päästäisin sua näkemäni jälkeen yksin kotiisi", Robert puhui vakavalla ja matalalla äänensävyllä. Luulisi tytön jo ymmärtävän, että poika ei ollut jättämässä toista yksin, ennen kuin tiesi toisen olevan turvassa.
"Sä tuut joko meille tai mä tuun teille. Sä päätät", poika sanoi päättäväisesti ja siirsi katseensa sivummalle. Mitä ihmettä hän oli hetki sitten sanonut? Tästä ei tulisi seuraamaan mitään hyvää.

Harley oli varsin yllättynyt Robertin reaktiosta, tyttö säpsähti ja katsoi miehenalkua silmiin, "Itseasiassa mä haluun säästää sut ja itseni nöyryytykseltä joten mielellään ei meille", hän häpesi aidosti kotiaan. Sitä vanhaa, ränsistynyttä omakotitaloa jonka seinistä maali oli halkeillut ja putoillut varmaan jo kultaisella 70-luvulla. Jossa telkkari oli auki yötäpäivää ja tiskit jätetty tiskaamatta, ruokapöytää käytettiin kauppatiskinä ja huumeita piilotettiin sohvatyynyjen sisään. Harley ei ymmärtänyt, miksi äiti ei ostanut uutta asuntoa, uusia kalusteita ja alottanut vaikka koko helvetin elämäänsä alusta, kerta rahaa riitti. Mihin se raha katosi? Syötiinkö se vai lahjoitettiinko kehitysmaihin?

Vaaleaverikköä hävetti myös se, miten paljon vaivaa hän oli miehenalulle aiheuttanut. Ja itseasiassa hän tunsi itsensä varsin pieneksi ja mitättömäksi, vaikka yleensä tyttö oli se, jonka kaikki tunnistivat äänestä ja röyhkeästä käytöksestä. Ehkä sellainen käytös vain johtui siitä että heikkouksien näyttäminen ei ollut luonnollista, ja Harley halusi piilottaa itsestään kaikki ne piirteet joista ei pitänyt, ja joista muut eivät pitäneet. Robert piti tyttöä varmaan aivan sekopäisenä, friikkinä, nistinä ja mitä vielä... siltä Harleysta tuntui. Ja pahemmalta tuntui kävellä resuisen ja revityn näköisenä jonkun toisen kotiin kun omaan kotiin ei vain voinut mennä, ehkä Harleyn oli pakko myöntää viimein itselleenkin että tosiasiassa asiat voisivat olla paremminkin.

Kaiken tälläisen ajatteleminen sai Harleyn olon alakuloiseksi, ja sen huomasi varmasti jokainen kanssaeläjä. Enään ei huvittanut vitsailla tai puhua mistään muustakaan, mielummin käveltiin vaisusti Robertin perässä ja tuijotettiin eteensä, olisi varmaan turhaa koittaa puhua mistään muustakaan, ei ne ajatukset katoaisi minnekkään. Silti Harley toivoi että toinen kertoisi vaikka sadun siitä helvetin Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä, hiljaisuus oli lastensatujakin pahempi asia. "Puhu jotain", takkutukka vaati varmaankin varsin surkean näköisenä ja tarttui miehenalkua paidanhihasta kuin pikkulapsi.

"Eli meille", Robert päätteli lempeällä äänellä, kun Harley ei mielellään olisi vienyt poikaa omaan kotiinsa. Ymmärsihän poika syyn, mutta sitä hän ei vain ymmärränyt, miksi vaaleaverikkö antoi kaiken tuon jatkua päivästä toiseen. Jos Harley aikoisi tehdä jotain muuttaakseen elämäänsä, tytön pitäisi itse ottaa ohjat käsiinsä.
Robert sulki hetkeksi aikaa silmänsä. Miksi hänellä olikaan suuri taipumus ajatella vain muiden parasta? Miksi hän ei vain voinut antaa asioiden olla niin kuin ne olivat? No ehkä siksi, että Robert oli vain huolissaan. Niin, hän oli huolissaan Harleyn tulevaisuudesta. Mitäköhän tämä nyt tarkoitti, pitäisikö pojan ryhtyä joksikin psykologiksi?

Taas sankka hiljaisuus laskeutui parin ylle, eikä Robert aluksi edes tajunnut moista. Hän oli niin syventynyt ajatuksiinsa ja yritti miettiä Harleylle joitain sanoja, joilla saisi tytön olon paremmaksi. Neitokainen näytti nimittäin todella surkealta ja särkyvältä sillä hetkellä, että teki pahaa vain katsoakin toista.
Poika kuitenkin havahtui tytön vaimeaan vaatimukseen ja siihen, kun tyttö tarttui hänen paidanhihasta kiinni. Robert huokaisi hiljaa ja alkoi henkisesti valmistautua seuraavaan tekoonsa, joka oli niin eräRobertmaista.

Robert asetti sitten käsivartensa Harleyn niskan taakse niin, että tyttö oli nyt hänen käsivartensa johdateltavissa, kun poika lähti johdattamaan heitä kohti kotiaan. Hän ei yleensäkään kosketellut vastakkaista sukupuolta edes tämänkään vertaa, joten Robertilla oli melko vaikeaa pitää itsensä rauhallisena. Se kuitenkin onnistui aivan hyvin, vaikka poika olikin olettanut aivan muuta. Hän halusi vain, että Harleylla olisi turvallinen ja huoleton olo. Tosin eihän sitä voinut koskaan tietää, oliko vaaleaveriköllä jokin läheisyyskammo miehiin kuten Robilla naisiin, mutta piankos tytön reaktio tähän käsivarteen niskan takana saataisiin selville.
Niin, mistäs poika nyt puhuisi Harleylle.
"Mulla oli isosisko, Christina", tummatukka aloitti. Tämä oli sitten jotain sellaista tietoa, jota poika ei kenellekään tahtonut kertoa, mutta Harley ansaitsi tietää sen, mitä hänen rakkaalle siskolleen oli käynyt, jotta tyttö tietäisi, miten vaarallista oli liikkua hämärillä kujilla yksin. Eikä Harley varmastikaan muistaisi tätä keskustelua enää aamulla, poika luotti siihen olettamukseen nyt täysin.
"Se autto työkseen ihmisiä, joilla oli vaikeaa. Mä seurasin sen työtä ihaillen, koska mun sisko oli niin vahva ja sinnikäs. Se autto ihmisiä pääsemään yli huumeista, alkoholista ja ties miestä ongelmista. Mä oikeasti luulen, että se oli jonkin sortin enkeli, koska se sai aina ihmisten huulille hymyn, vaikka muilla oli miten vaikeaa tahansa... Hmph, Christina oli varmasti enkeli", Robert puhui ja näytti katsovan tyhjyyteen. Hän oli täysin syventynyt omiin ajatuksiinsa, muistelemaan rakasta siskoaan, joka vaikutti tuovan hyvyyttä aina sinne, minne vain astuikin.

Aluksi Harley säpsähti, kun Robert laski käsivartensa tytön hartioille. Tuo katsahti miehenalkuun varsin epäilevästi mutta asiaa sen enempää miettimättä jatkoi kävelemistään samaan tahtiin toisen kanssa. Vaaleaverikkö oli jollain tavalla jännittynyt ja arkaileva, mitä harvoin tapahtui hänenkaltaiselleen ihmiselle joka tuntui syöksyvän ongelmiin pää kolmantena jalkana. Harleytä edelleen vaivasi se, että Robert puhui siskostaan imperfektissä, muttei tohtinut kysyä asiasta sen enempää vaan keskittyi hiljaa kuuntelemaan mitä toisella oli sanottavana. Vaaleaverikkö oli aina pitänyt sossutätejä, psykologeja, ja kaikkia muitakin laitapuolen kulkijoiden auttjia tietämättöminä ja tekopyhinä, teki varmasti hyvää kuulla asioita joskus toiseltakin puolelta eikä vain luottaa omiin ennakkoluuloihinsa. Miehenalun tarina veti Harleyn hiljaiseksi, vaikka hän ei kokonaan voinutkaan ymmärtää toista, eihän hänellä koskaan mitään sisaruksia ollut ollutkaan.

Harley ei oikeasti keksinyt mitään viisasta sanottavaa ja keskittyi nyt täysin kuuntelemaan miehenalkua eikä vaivaisi toista kokoajan omilla ongelmillaan. Ne olivat hänen ongelmansa, eivät Robertin tai kenenkään muunkaan. Tyttö jatkoi kävelemistä ja alkoi tuntea olonsa pikkuhiljaa rennommaksi ja turvallisemmaksi toisen seurassa, itseasiassa se taisi olla ensimmäinen kerta pitkiin aikoihin kun hänen olonsa oli niinkin turvallinen. Vaikka olikin jollain tavalla pelottavaa että jotain täysin tuntematonta ihmistä kiinnosti ja harmistutti niin paljon hänen asiansa ja elämänsä, se toi jonkinlaista turvan tuntua eikä ahdistusta ja ärtymystä.

Matka tuntui varsin pitkältä, eritoten kun kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Toisaalta tuntui oikealta olla hiljaa nyt, kun Harley huomasi ettei Robert puhunut siskostaan niinkuin sisaruksista yleensä puhuttiin. Liiat kysymykset oli hyvä jättää pois, samoin kaikki ne asiattomat kommentit joita Harley olisi halutessaan voinut räyhätä toisen kasvoja vasten. Mutta sille ei vain jostain syystä ollut tarvetta eikä hyvää ja kelvollista syytä, miksi Harley heittäytyisi ilkeäksi vielä ihmistä kohtaan joka oli auttanut häntä enemmän kuin liikaa? Oikeastaan tytön teki mieli halata miehenalkua ja kiittää tätä, ja Luojaa siitä että toisen kaltaisia ihmisiä oli oikeasti olemassa.

// EI VITTU SAATANA PERKELE!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Vittu mozilla kaatu ja sanonko minne mun viesti meni.......................................................................................................... Fuck, olin jo melkee valmis! ÄRRRRRRRRRRRRRRÄRÄRÄRÄÄR
Sori jos oli sekava viesti, kadotin mun oikean ajatuksen, kun jouduin kirjoittaa tän uudestaan .___.

Harley ei ainakaan tehnyt elettäkään poistaakseen pojan kättä hartiansa takaa, joten Robert jätti sen siihen lepäämään. Sana vain toisen suusta, niin poika ottaisi sen pois. Hän ei toki halunnut vaikuttaa miltään lähentelijältä tai muulta vastaavalta, halusi vain edes jotenkin auttaa toista. Tosin hän ei osannut itsekään sanoa, miksi tytön auttamiseen olisi vaadittu jotakin tällaista elettä, se vain oli tuntunut oikealta jostain kumman syystä. Tämän läheisempään kontaktiin Robert ei kuitenkaan aikoisi edetä, ei, hänellä oli omat rajansa hameväen kanssa. Niin, poika ei halunnut tulla liian läheisiksi juuri kenenkään kanssa, vaan halusi pitää tietyn eron toiseen ihan vain sen varalta, että toisen menettäminen ei sitten satuttaisi liikaa.
Nuoriherra tosiaan ajatteli vain sitä menetyksen tuskaa, jota hän oli joutunut kokemaan siskonsa takia. Rob ajatteli, että ei koskaan pystyisi sitoutumaan. Ihastuminen ja rakastuminen oli mahdollista, mutta jos niin kävi, se vain merkitsi sitä, että poika alkaisi enemmän syrjäytyneemmäksi ja välttelisi rakkautensa kohdetta kaikin mahdollisin keinoin. Hän oli tehnyt niin kerran aikaisemmin ja lopulta rakkauden kohde löysikin jonkun toisen. No, se taas ei tuntunut kovin kivalta Robertia kohtaan, mutta minkä poika luonteelleen mahtoi. Hän ei vain osannut tehdä asialle mitään. Säälittävää.

Parivaljakko oli kävellyt tosiaan jo pidemmän ajan puhumatta. Se tuntui pojasta ihan mukavalta ja toivottavasti myös Harleystäkin. Pitkä matka ei enää ollut, parisen sataa metriä eteenpäin, niin edessä pitäisi näkyä omakotitalo. Robert asui vielä perheensä luona, sillä ei ollut ehtinyt vielä etsiä itselleen sopivaa asuntoa, olivathan he vasta muuttaneen San Diegoon.
"Tossa mä asun", nuorukainen puhui sitten viimein ja osoitti edessä näkyvää valkoista taloa. Talo ei näyttänyt mitenkään kummalliselta, se oli tavallinen talo tavalliselle perheelle.
Poika kaiveli avaimia taskustaan ja avasi ulko-oven niin hiljaa kuin osasi. Hänen vanhempansa ja pikkusisko olivat varmasti jo sikeässä unessa, eikä poika halunnut heitä herättää.
Kun Harley oli saatu turvallisesti sisään ja ulko-ovi hiljaa suljettua, työnsi poika hennosti Harleyta eteenpäin kodissaan. Koti oli kuin kenen tahansa keskituloisen perheen asunto. Ei liian hieno tai liian ruma. Kotoisa ja sopivan lämmin.

Robert avasi huoneensa oven ja päästi Harleyn ensiksi sisään. Hänen huoneessaan oli vieläkin pahvilaatikoita purkamatta ja muutenkin vielä kaaoksen vallassa muuton takia, mutta sänky, televisio, työpöytä ja kannettava löytyivät kuitenkin huoneesta. Huoneen seinät olivat väreiltään tylsän harmaat ja lattiakin oli tummaa puuta, mutta ei se poikaa haitannut. Ei hän täällä kuitenkaan kauaa asuisi.

"Okei" Harley vastasi hiukan epäröiden Robertin osoittaessa taloaan, pieni vihlaisu tuntui jossain syvällä, koska talo näytti jotenkin niin kodikkaalta ja turvalliselta. Joltain sellaiselta mitä hänen kodissaan ei ollut. Tyttö seurasi Robertia kiltisti sisään, ja siitä toisen huoneeseen. Hän olisi halunnut nähdä miltä muualla talossa näytti, mutta päätti sitten malttaa uteliaisuutensa kanssa ja jäädä odottamaan huomiseen. Miehenalulla oli ilmeisesti muutto vielä kesken, sillä pahvilaatikoita tuntui olevan joka paikassa. Harley ei nähnyt mitään, tunsi vain toisen läsnäolon - ja niin no, niiden pahvilaatikoiden. Talossa oli hiljaista, niin hiljaista että kuuli jopa omat sydämenlyöntinsä, itseasiassa takkutukkaa jännitti, se oli vähän niinkuin sellainen tunne kun meni ensikertaa kyläilemään poikaystävän kotona. Ei oikein tiennyt miten päin pitäisi olla, tai mitä pitäisi sanoa vai pitäiskö sanoa mitään. Harley tyytyi olemaan hiljaa ennenkuin tajusi janonsa, "Saisinko mä vettä?", hän kuiskasi kuulostaen pikkutytöltä joka oli valvonut kokoyön ja uskaltautui viimein mennä herättämään jonkun.

Nukkumisjärjestelyt vaivasivat jälleen, ja Harley tarjoutuisi nukkumaan sohvalla. Hän oli muutenkin tuottanut toiselle jo niin paljon vaivaa ettei varmasti aikoisi vaatia mitään hienouksia nukkumapaikkansa suhteen. Tyttöä ei itseasiassa väsyttänyt enään ollenkaan, hän tunsi olonsa varsin pirteäksi vaikka ilta oli ollutkin varsin yllätävä ja draamaa täynnä. Vaaleaverikkö seisoi edelleen keskellä Robertin huonetta, lattialla pahvilaatikoiden seassa. "Mä voin nukkua sohvalla tai lattialla", Harley mumisi ja katseli ympärilleen vaikkei mitään nähnytkään.
Vaika maailma huojuikin silmissä edelleen, tyttö oli muuten melkein selvinpäin. Ajatukset juoksivat ainakin kirkkaammin kuin aikaisemmin illalla ja olo oli jo paljon parempi. Robertilla ei olisi yhtään inttämistä nukkumisjärjestelyjä vastaan, tästä asiasta Harley päätti. Tai ainakin tytön omasta mielestä päätösvalta kuului hänelle.

// tuli kiire lähtee himaa ::(

Robert nakkasi pari pahvilaatikkoa hieman syrjemmälle, jotta hänen huoneessaan voisi edetä. Olihan se hieman noloa, kun huone oli sellaisessa kunnossa, mutta nyt ei voinut mitään. Robert ei ollut varautunut vieraisiin.
Mutta sitten Harley pyysikin vettä ja sai Robin huomion itseensä. Tyttö vielä puhui jotain nukkumisjärjestelyistä, mutta poika päätti nyt ensiksi hakea toiselle sen vesilasin.
"Joo, mä käyn hakee sulle vettä. Puhutaan sen jälkeen siitä, kuka nukkuu ja missä", nuoriherra sanoi rauhallisesti ja livahti hiljaa huoneestaan. Hän yritti edetä mahdollisimman hiljaisesti kodissaan kohti keittiötä, jotta ei herättäisi perhettään. Keittiöön hän pääsikin melko vaivatta ja otti ylähyllyltä lasin. Hän täytti sen kylmällä kraanavedellä ja oli juuri kääntymässä se kädessään, kun kuuli vaimeaa muminaa viereltään. Katse laskettiin alemmas ja lempeä hymy kohosi Robin kasvoille.
"Jelena, miksi olet valveilla?" Robert kysyi pehmeästi ja kyykistyi tummakutrisen pikkusiskonsa eteen, joka levitti käsiään sen merkiksi, että halusi veljensä syliin. Robert otti tytön syliinsä ja nosti tämän ilmaan noustessaan seisomaan suoraan.
"Minä kuulin askeleita", tyttö vastasi unenpöppörössä. Jelena vaikutti siltä, että jos hänet nyt laskettaisiin sängylle, tuo nukahtaisi heti.
"Mä yritin olla hiljainen, mutta en näköjään tarpeeksi. Anteeksi, kun herätin", Robert pahoitteli ja piteli pikkusiskoaan yhden käden varassa sylissään ottaen toiseen käteen vesilasin, joka oli tarkoitettu Harleylle. Jelena huokaisi raskaasti ja oli hiljaa.
"Mä vien sut nyt takasin nukkumaan, mutta käydään eka mun huoneen kautta", poika kuiskasi pikkusiskolleen ja lähti keittiöstä suuntana oma huoneensa.

Robert avasi hiljaa huoneensa oven ja tuli sisään pikkusisko sylissään ja vesilasi toisessa kädessään. Jelena käänsi päätään vaaleahiuksisen tytön suuntaan ja katsoi tätä unisena. Robert ojensi Harleylle vesilasin ja nosti Jelenaa paremmin sylissään.
"Kuka toi on.." pikkutyttö supisi väsyneenä ja hieroi silmiään.

Harley ei ollut ikinä pahemmin välittänyt pikkulapsista, ja sekin oli yksi asia mitä hän ei taatusti myöntäisi, ainakaan äidilleen. Tyttö jähmettyi paikalleen kuullessaan selvästi pikkulapsen äänen viereltään ja etsi kädellään hetken Robin tuomaa vesilasia. "Kiitos", hän kuiskasi ja joi lasin tyhjäksi laskien sen sitten lähimmän pahvilaatikon päälle. Miehenalku ei ollut maininnut sanallakaan pikkusiskosta, joka hortoili öisin ympäri taloa, ajatus oli kaikessa karmivuudessaan huvittava. Harley tunsi itsensä kiusaantuneeksi ja hieraisi niskaansa koittaen kuumeisesti keksiä jotai muuta ajateltavaa, "Mun pitäs varmaan lähtee", hän mumisi suupielestään ja kyykistyi lattialle etsimään käsilaukkuaan. Jos koko talo heräisi pelkästä pienestä kolahduksesta tai askelista, Harleyn olisi mahdoton olla täällä, vaikka hän vain seisoisi paikallaan.

Kun kädet löysivät käsilaukun, vaaleaverikkö nousi seisomaan ja huokaisi syvään. Helvetin haahuilua koko touhu, etenkin Harleyn osalta. Ei Robertissakaan kehumista ollut, miehenalku tuntui ensin lähestyvän ja sitten taas pakenevan, kokoajan ja Harley halusi tietää syyn tai saada edes jonkinlaisen selityksen. Se oikeasti sai hänet hyvin hämilleen ja epävarmaksi, ja epävarmuus oli maailman kamalin tunne, sen hän tiesi. Pimeässä oli vaikea lähteä kävelemään mihinkään suuntaan joten Harley istahti sängyn laidalle ja tuijotti seinää ilmeettömänä ja vaisuna. Viimeisenä hän halusi sanoa yhtään mitään, saisi vain pikkutytön itkemään, takkutukka oli todella huono lasten kanssa.

Jollain ihmeellisellä tavalla tuo suloinen pikkutyttö pelotti Harleyta, ehkä juuri siksi ettei hän itse ollut ikinä tässä iässä joutunut lasten kanssa tekemisiin. Robert näytti varsin onnelliselta pikkusiskonsa kanssa ja näky sai väkisinkin hymyn kiipeämään kasvoille.

Robertin kuullessa tytön ajatus lähtemisestä sai pojan hieman hämmästyneeksi. Oliko hän tehnyt jotain kenties väärin? Oliko hän sanonut jotain tai oliko hänen huoneessaan jokin vialla, kun vaaleaverikkö tahtoi yhtäkkiä lähteä?
"Rob.." Jelena mutisi vaativasti. Ai niin, kuka tuo vaaleaverikkö oli.
"Tossa on Harley. Se jää meille tänään yöksi", Robert kuiskasi ja vilkaisi nopeasti tytön suuntaan. Ei Robert kovin mielellään ollut toista päästämässä lähtemään noin vain ilman mitään selitystä. Vaikka oikeastaan poika kyllä ymmärsi, jos tyttö tunsi olonsa jotenkin hämmentyneeksi tuntemattomassa talossa ja melko tuntemattoman pojan seurassa.
"Mutta nyt sä meen nukkumaan. Sun täytyy olla huomenna pirteä, jotta jaksa leikkiä sen naapurin Davidin kanssa. Sähän tykkäät siitä, etkö tykkääkin?" Robert sanoi kiusoittelevasti ja sai vastauksekseen hennon lyönnin olkapäähän.
"Enkä tykkää.." Jelena mutisi, mutta Robert naurahti kevyesti ja lähti viemaan siskoaan tytön omaan huoneeseen, joka sijaitsi aivan eteisen vieressä.

Pian poika palasin takaisin huoneeseensa ja sulki oven perässään. Kasvoilla ei ollut enää sitä samanlaista hymyä, joka vielä äsken pojan huulilla oli komeillut Robertin pidellessä siskoaan sylissään.
"Anteeks tosta.. Jelenalla on tosi hyvä kuulo", poika yritti piristää tunnelmaa, mutta jotenkin se ei tainnut onnistua. Poika sekoitti tummia hiuksiaan ja huokaisi raskaasti.
"Niin, sä siis nukut tossa sängyllä ja mä nukun.. Vaikka tossa lattialla. Musta tuntuu, että jos mä lähden täältä huoneesta jonnekin, niin sä pakenisit täältä sen sileän tien", poika puhui sitten vakavemmalla, mutta silti pehmeällä äänellä.
"Mä vaihoin siihen just tänään lakanat, että ei pelkoa mistään täistä tai vastaavista", Robert puhui vielä ja alkoi kaivaa tummanruskeasta kaapista itselleen patjaa.

Harley naurahti, "Mä osaan livahtaa aika hiljaa", tyttö kellahti selälleen ja jäi tuijottamaan kattoa, oli hassua miettiä millaista olisi asua tälläisessä talossa joka oli omaan kotiin verrattuna oikea palatsi. Kodikas ja siisti, Harley kuvitteli takanreunalle valokuvat Robertista, siitä pikkusiskosta ja isosiskosta, näteissä kehyksissä jotka sopisivat muuhun sisustukseen. Sen kuvitteleminen sattui, eihän heillä omassa kodissa ollut edes takkaa. "Mä nukun lattialla, en vaivaa sua enään yhtään enempää", Harley nousi salamannopeasti ylös seisomaan ja jäi katsomaan Robia vaativasti. Oli hirveää vaivata toista ensin omilla ongelmilla, sitten kiukutella, tulla toisen kotiin nukkumaan ja vielä pistää Rob nukkumaan lattialla. Ja kaiken kukkuraksi hän oli vielä yrittänyt myydä miehenalulle huumeita. Omatunto soimasi, sattuneista syistä. "Ja mua ei enään edes väsytä ollenkaan", Harley kiukutteli kuin pikkulapsi, naamalla oli uhmakas ja ärtynyt ilme.

Vaaleaverikkö otti muutaman varovaisen askeleen Robin luo, poika näytti kaivavan patjaa kaapista. "Mä voin ottaa sen", tuo tarjoutui auttamaan, pysähtyen sitten aivan toisen viereen. Rob vaikutti jollain hassulla tavalla säikyltä, niinkuin joku gerbiili tai muu vastaava, ajatus sai Harleyn naurahtamaan ääneen, se oli oikeasti hauskaa. "Anteeks", hän jatkoi naureskelunsa lomasta ja ojensi kätensä tarttuakseen patjan reunaan. Vakavoiduttuaan vaaleaverikkö jäi tutkailemaan miehenalkua silmillään, itseasiassa Harley ei edes erottanut pimeässä muuta kuin toisen piirteet, se olikin ainoa asia mitä Harley oli koko illan aikana toisesta nähnyt. Eikä tyttö edes tajunnut jääneensä tuijottamaan, hänhän vain katseli. Silmät kävivät jokaisen piirteen läpi ja Harley koitti arvailla miltä toinen näyttäisi jos valot pistettäisiin päälle.

Harley säpsähti hiukan herättyään ajatuksistaan uppoutuneena, katsahti hämillään Robiin ja koitti loihtia kasvoilleen jotain hymyn tapaista. "Jos mä nukun ihan sängyn toisella reunalla ja sä toisella?" Ajatus oli huvittava ja lapsellinen, oikeastaan se vain lipsahti tytön suusta. Pimeässä oli vaikea erottaa muiden reaktioita, mutta Harley oletti säikäyttäneensä Robertin pahemman kerran. Itseasiassa olo oli kuin jollain pedofiililla, tai hyväksikäyttäjällä. Tyttö ei vain halunnut nukkua yksin jonkun toisen kodissa, se tuntui hiukan ryöstämiseltä, ryövätä toisen sänky, peitto, tyyny ja lakanat. Harleyn olemuksesta näki että tyttö oli hiukan itsekkin pelästynyt, tai enemmänkin varuillaan Robertin reaktiota odotellessa. Vaaleaverikkö otti kaksi askelta taaemmas ja istui jälleen sängylle, "Ehkä mun ois sittenkin ollut parempi mennä kotiin".

Suututti, oikeastaan enemmänkin itketti. Tai jotain vähintäänkin yhtä sekavaa, Harley puri huultaan ja yritti hillitä itsensä siltä mieliteolta että olisi samalla sekunnilla ryhtynyt repimään hiuksiaan irti. Harleytä suututti äiti, koti, ja koko helvetin huumetouhu. Ehkä Robert oli saanut tytön avaamaan silmänsä sille tosiasialle että Hannah käytti tytärtään työntekijänä, Hannah käytti tytärtään rahankeruuvälineenä. Ja Harley uskoi kaiken paskan mitä äiti oli hänelle viimeisen kahden vuoden aikana puhunut, miksi hän ei ikinä saanut mitään äidiltään? Rahaa, vaatteita tai vaikka lomamatkaa, joululahjoja tai syntymäpäivälahjoja? Miksei heillä syöty kiitospäivänä hyvää ruokaa perheen ja sukulaisten kesken, vietetty joulua tai edes perheiltoja helvetti sentään. Oikeastaan Harley ei edes tiennyt miksi kaikki asiat pamahtivat yhtäkkiä vasten kasvoja, ja saivat olon näinkin paskaksi. "Vittu", tuo ärähti hiljaa itkunsekaisella äänellä ja hautasi kasvot käsiinsä. Tyttö ei taatusti itkisi Robertin nähden, ei ikinä.

Robert kohotti itsekseen kulmiaansa kaivessaan patjaa ulos kaapista, kun tyttö kertoi osaavansa livahtaa hiljaa. Toisen livahtaminen varmasti epäonnistuisi, jos tyttö aikoisi nyt niin tehdä, sillä vankilassa sitä oppi heräämään aivan pieneenkin ääneen ja aina sai olla varovainen, ettei joutunut pahoinpidellyksi muilta jengeiltä, jotka olivat olevinaan niin koviksia ja alistavia. Eli Robertin oli oppinut havahtumaan unistaan todella pieniin ääniin ja hänen unensakin oli usein kevyttä. Parempaan suuntaan oltiin kuitenkin menossa ja ehkä vielä jonain päivänä hän saisi nukuttua aivan kunnolla, ilman huolta.
Nuorukainen kääntyi Harleyn suuntaan, kun toinen sanoi, ettei häntä väsyttänyt ollenkaan.
"Ai, okei.. No, haluuks sä kattoa sitten telkkaa vai käydä koneella vai.. Puhua?" Rob yritti keksiä toiselle jotain tekemistä, mutta suusta tuli juuri nuo tyypilliset ehdotukset. Eipä poika kovin kekseliäs ollut, mutta tämä pistettiin alkoholin ja pienoisen väsymyksen piikkiin.

"Kyllä mä saan tän itekin, sä voit vaa istua", poika sanoi, kun tyttö oli tarjoutunut auttamaan häntä. Sitten yhtäkkiä tyttö naurahti ja sai Robertin katsahtamaan toista hitusen ihmeissään. Pian kuitenkin texaslaisen huulille ilmestyi pieni hymy, oli mukava kuulla toisen pitkästä aikaa naurahtavan. Eli ei tässä ihan metsissä oltu. Toivottavasti.
Robert huomasi Harleyn katseen itsessään. Ensiksi se ei vaivannut, mutta kun toisen tuijottamista jatkui vielä jonkin aikaa, se sai pojan hitusen hämmentyneeksi. Hänen pitäisi nyt sanoa jotain todetakseen sen, että hänen aivonsa yhä toimisivat.
"Öö.. Sä voit vaikka pistää valot päälle, jos haluut", poika puhui, kun asetti patjan lattialle sängyn vierelle. Niin tosiaan, he olivat kahdestaan pimeässä huoneessa ja he hädin tuskin tunsivat toisensa. Ei ollut Robertin tapaista 'kaapata' apua tarvitseva tyttö tällä tavalla kotiinsa, mutta ei poika ollut muutakaan keksinyt. Toinen ei kuitenkaan kotiin voinut yksin mennä, siellä ei varmasti tapahtuisi mitään hyvää.

Harley ehdotti, että he voisivat nukkua samassa sängyssä. Sen kuuleminen sai pojan jäykistymään ja tuntui siltä kuin maha olisi tehnyt voltin. He kaksi samassa sängyssä. Robert ja Harley samassa sängyssä. Poika ja tyttö samassa sängyssä.
Siis olihan Robertilla toki kokemusta naisasioista. Niin, silloin kun hän oli hieman enemmän juovuksissa kuin nyt. Välillä (oikeastaan melko harvoin) hän saattoi löytää vierestään tuntemattoman neitokaisen, jonka kanssa oli päätynyt pitkän baari-illan jälkeen toisen asuntoon. Robert ei kieltänyt, että yöllä sattui ehkä tapahtumaan jotain läheisempääkin kontaktia vastakkaisen sukupuolen kanssa, mutta selvinpäin ajatus siitä kuulosti hyvin absurdilta ja ehkä hieman mahdottomaltakin. Mutta eikös nukkuminen ollut ihan viatonta, varsinkin jos he kerran nukkuisivat sängyn eri laidoilla? Siinähän ei ainakaan pitäisi tapahtua mitään sen ihmeellisempiä. Ehkä. Toivottavasti...

Mutta sitten tyttö puhui taas jotain lähtemisestä, jolloin poika kääntyi kunnolla Harleyta päin ja katsoi tätä tiiviisti.
"Voidaan me vielä sunkin kotiisi mennä, mut muista se, että mä tulen mukaan", Robert ehdotti, mutta oli oikeasti täysin omaa ehdotusta vastaan. Robertin kodissa oli selvästi turvallisempaa kuin Harleyn kotona ja poika pitikin tytön mielellään tämän yön täällä. Ihan vain kaiken varalta.
Harley kirosi hiljaa sellaisella äänensävyllä, mikä enteili vahvasti sitä, että toinen alkaisi pian mitä oletettavammin itkeä. Robert tietenkin huolehtivaisena ja varoavaisena miehenä istahti sängylle tytön viereen, mutta pysyi sitten liikkumattomana paikallaan.
"Jos se saa sut tuntemaan olosi turvalliseksi ja rauhoittuneeksi, niin me voidaan kyllä nukkua samassa sängyssä.." nuoriherra kuiskasi pehmeästi ja katsoi Harleyn vaaleita hiuksia ilmeettömänä. Sillä hetkellä tuntui oikealta vain kaapata tyttö tiukkaan halaukseen, mutta poika ei vain voinut liikuttaa itseään.

Jos Harleyta suututti, inhotti, itketti ja mitä vielä, niinkuin nyt, oli melkein mahdotonta sanoa yhtäkään sanaa. Tyttö istui sängyn laidalla kasvot haudattuina, huulta purren, viimeisenä tässä kaivattiin itkunsekaista avautumista jonka seurauksena koko talo heräisi. Itkeminen olisi varmaan tehnyt ihan hyvää sellaisen valtavan turhautuneisuuden tunteen purkautumisen vuoksi, mutta Harley ei vain kehdannut. Eihän hän itkenyt yleensä koskaan, ei vaikka aseella uhattaisiin, tai niin hän ainakin uskoi. Ehkä Robert oli oikeasti saanut tytön avaamaan silmänsä äidin ja koko huumetouhun suhteen, mutta eihän tuo parempaa osannut ajatellakkaan kun ei semmoista ollut kokenut. Sille Harley ei mahtanut mitään, että pari satunnaista kyyneltä sattui silmistä vuotamaan poskille, ne pyyhittiin nopeasti kämmensyrjään ja hengitettiin syvään. Nyt olisi varmasti tärkeintä rauhoittua ja nukkua pää selväksi, aamulla olisi jo varmasti parempi olo.

"Sä pelkäät mua", Harley totesi itkunsekaisella äänellä ja naurahti jälleen. Hänestä tuntui että Robert pelkäsi häntä, ei se luultavasti totta ollut mutta Harley vain ajatteli asian näin. Toinen halusi auttaa ja mitä vielä, vaikka taisi säikkyä hiukan itsekkin. Ajatus oli huvittava ja tyhmä, niinkuin kaikki muutkin takkutukan ajatukset, toisia ei vain oltu järjellä siunattu. Pimeässä istuminen helpotti, ei tarvinnut puhua sanaakaan, tai ei hän miehenalusta tiennyt. Oliko töykeätä istua hiljaa puhumatta vai pitäisikö sanoa jotain? Siihen Harley ei vaan tiennyt vastausta. Ehkä olisi vain pitänyt itkeä ja antaa itkun tulla, mutta miten Robert siihen olisi suhtautunut. Takkutukkaa vaivasi edelleen se, miten paljon hän oli puolestaan vaivannut toista, ihan tarpeeksi asti ja vielä ylikin.

Oli huvittavaa, että nukkumisjärjestelyistä tuli niinkin iso numero. Harley oli tottunut nukkumaan ties missä ja kenen kanssa, ja oli outoa ja varsin pelottavaa nukkua yksin vieraassa talossa. Se sai tytön naurahtamaan lyhyesti jälleen, tälläkertaa tosin aidosti.

Robert oli kärsivällinen ja antoi tytön hetken aikaa kerätä voimiaan. Pari kyyneltäkin Harleyltä karkasi, mutta tyttö pyyhki ne nopeasti pois. Tytöstä tuntui melko varmasti epämukavalta ja hämmentyneeltä itkeä tuntemattoman pojan seurassa, ainakin Robert ajatteli niin ja antoi sen takia tytölle aikaa rauhoittua.
Ja sittenkös Harley totesi nuorukaisen pelkäävän häntä. Robertin huulille kipusi pieni huvittunut hymy, mutta silti tämä nyökkäsi.
"Vähän vain", poika vastasi rehellisesti ja katseli Harleytä levollisesti.
"Mulle sattuu harvoin tällaisia tilanteita. Oikeastaan tää taitaa olla ensimmäinen tilanne, jossa olen raahannut tytön mukaani kotiini", Robert puhui ja naurahti itsekin hiljaa. Oli mukava kuulla toisenkin naurahtelevan aina välillä, vaikka poika ei tiennyt, miksi toinen nauroi. Ehkä poika käyttäytyi jotenkin typerästi tai sanoi typeriä asioita, se saattoi olla hyvinkin mahdollista.

Tummatukkaisen pojan käsi kohosi hieman kuin kysyen Harleylta, saiko hän koskettaa toista. Kuitenkaan ilman toisen vastausta Robert sipaisi toisen nutturalta tippuneita vaaleita hiuksia korvan taakse ja pyyhkäisi samalla hennosti sormellaan toisen poskelta kyynelvanaa pois.
"Kyllä sä voit itkeä, jos haluat.. En toki pakota, mutta välillä se tekee hyvää.." Robert kuiskasi hypnoottisella äänellä kuin kehottaen toista päästämään pakolliset tunteet ulos.

Harley taisi olla itsekkin hiukan säikyssä mielentilassa, tyttö säpsähti miehenalun koskiessa hänen poskeaan, silti hän ei tehnyt elettäkään liikkuakseen mihinkään suuntaan. Hän vain istui, istui ja tuijotti eteensä, "Mä en halua itkeä", vaaleaverikkö mumisi ja koitti hillitä itsensä. Sillä hetkellä istuminen tuntui varsin hirveältä, varsinkin kun vieressä istui ihminen jolla asiat olivat hyvin. Harley nousi ylös ja antoi itkun tulla, mitä sitä turhia enään pidättelemään kerta se tuntui vihdoin ja viimein niin vapauttavalta ja lohduttavalta. Seistä pimeässä ja itkeä, keskellä kaikkia niitä pahvilaatikoita, antaa kyynelten sotkea meikit. "Helvetti", tyttö ähkäisi itkunsa lomasta ja pyyhki poskiaan kämmensyrjällään.

Pahvilaatikot olisivat joutuneet pahoinpitelyn uhreiksi jos Harley olisi ollut omassa kodissaan, se oli varma. Mutta siinä hän nyt vain seistä jumitti ja itki, itki koko turhautuneisuuttaan pois. Ja Harleyta hävetti enemmän kuin koskaan ennen, itkeä nyt vieraan ihmisen kodissa keskellä yötä ja vaivata toista omilla ongelmillaan. Itsehän hän oli asiat tähän pisteeseen ajanut, eikä siitä käynyt muita syyttämään.

Robert odotti, että tytön kuori murtuisi ja toinen alkaisi itkeä. Niinhän siinä lopulta kävi, Harley ponkaisi ylös seisomaan ja alkoi itkeä. Nuorukainen nousi hitaasti toisen rinnalle ja katseli toista tummansinisillä silmillään, joista suorastaan hehkui sekä huolehtivaisuus että tyyneys, joita näki hänen katseessaan useasti.
"Mulla on idea", poika kuiskasi sitten, tarttui tyttöä hennosti kädestä ja lähti johdattamaan tätä pois huoneestaan. Aina, kun hänellä itsellään oli paha olla, hänellä oli aina ollut eräs paikka kodissaan, minne hän voisi mennä vaikka huutamaan ilman, että kukaan kuulisi. Täälläkin oli olemassa samanlainen paikka.

Poika johdatti heidät kellariin ja sulki oven perässään sinne päästyään. Poika laittoi valot päälle, jolloin kellari paljasti salaisuutensa. Siellä oli paljon muuttolaatikoita, mutta keskellä kellaria roikkui punainen nyrkkeilysäkkiä. Poika irrotti otteensa Harleyn kädestä ja heilautti kättään nyrkkeilysäkin suuntaan.
"Antaa mennä vaan. Sen kuin hakkaat", Rob kehotti ja tarkkaili Harleyn reaktiota.

Harley katsoi Robiin varsin hämmentyneesti kun miehenalku ryhtyi taluttamaan häntä jonnekkin, itseasiassa hän luuli että toinen heittäisi hänet ulos tai jotain muuta vastaavaa mutta seurasi silti toisen perässä kellariin. "Ei se nyrkkeilysäkki oo mulle pahaa tehnyt", tyttö mumisi ja tarjosi silti säkkiä kohti melko voimattoman iskun. Takkutukka tunsi itsensä turtuneeksi, ja väsyneeksi vaikka silmiä ei painanut yhtään, silti hän halusi vain nukahtaa ja nukkua vaikka siihen asti että kaikki suuttumus olisi tipotiessään. Harley antoi viimeisten kyyneleiden vain olla, ja keskittyi jakelemaan edelleen varsin säälittäviä lyöntejä ympäri nyrkkeilysäkkiä, yksinkertaisesti tytöllä ei ollut yhtään voimia jäljellä. Äiti pyöri ajatuksissa jokaisella kerralla, kun Harley tunsi nyrkkeilysäkin pinnan rystysissään, jollain sairaalla tavalla hän toivoi että äiti olisi ollut siinä sen tilalla. Hakattavana ja ruhjottavana, sitten tyttö veisi varmasti kaikki äitinsä piilottamat ja pihtaamat rahat ja lähtisi helvettiin koko San Diegosta ja alottaisi puhtaalta pöydältä.

"Mä en jaksa enään" Harley huohotti ja nojasi nyrkkeilysäkkiin kietoen sen ympärille. Hengitystahti oli tiuha ja hän luuli kuulevansa oman pulssinsa melkein aivoissa asti. Tytöllä oli huono kunto, ja vähän voimaa, sitä ei käynyt kiertäminen tai kieltäminen. Robert oli oikeassa, Harleyllä oli paljon parempi ja rauhallisempi olo, itseasiassa hän ei varmaan kolmeen vuoteen tuntenut itseään näinkin vapautuneeksi ja levolliseksi. Vaaleaverikkö kääntyi ympäri ja antoi katseensa eksyä miehenalun silmiin, väkisinkin pieni hymynpoikanen nousi tytön kasvoille. "Nyt mua väsyttää", hän naurahti ja otti pari askelta Robin suuntaan jääden sitten seisomaan paikalleen kasvoillaan enemmän tai vähemmän tyhmä ilme. Niinkuin aina.

Taas nuoriherra odotti, kärsivällisenä ja tyynenä sitä, että Harley alkaisi lyödä nyrkkeilysäkkiä. Ensiksihän tyttö oli jotain mumissut vastaan ja löi säkkiä voimattomasti, mutta sitten vaaleaverikkö alkoi käyttää ylimääräisiä voimiaansa nyrkkeilysäkkiin. Kellari täyttyi vaimeista lyömisäänistä ja Robert seisoi kellarin suulla edelleen liikkumattomana. Hän seurasi Harleyn lyöntejä ja oli ehkä hitusen huolissaan siitä, että tyttö onnistuisi satuttamaan itsensä jotenkin. Onneksi niin ei käynyt ja pian toinen huohotti, ettei enää jaksanut.
"Etköhän sä ole ihan tarpeeksi sitä jo rökittänyt", texaslainen totesi kevyesti ja otti pari askelta Harleyn suuntaan. Silloin tyttö sanoi, että häntä väsytti. Eipä se tullut kovin suurena yllätyksenä tämän nuorukaisen korviin. Häntä itsekin väsytti aina, kun hän pääsi pois nyrkkeilyharjoituksistaan.

Robert kääntyi kannoillaan ja suuntasi kohti valkoista kaappia, joka piti vaimeaa hyrinää. Sen avatessaan se paljasti sisältään kaikennäköisiä juomia, mutta poika otti sieltä tavallisen vesipullon, sillä ajatteli tytöllä olevan taas jano.
"Tässä vähän kylmää vettä", poika ojensi pullon toiselle.
Poika tunsi olonsa jotenkin hiostavaksi ja epämukavaksi, joten hän päätti riisua valkoisen poolopaitansa, jossa olikin ylättäen tullut melko lämmin. Sen riisuttuaan hänelle jäi päälle musta hihaton (siis on siinä kuitenkin sellaset pienet hihat y'know XDDDD) paita, joka paljasti hänen varsin lihaksikkaat käsivarret. Olihan se nyrkkeily harrastuksena nyt jotain tulosta tuottanut.

"Kiitos" Harley nappasi tarjotun vesipullon ja joi siitä niinkuin hän ei olisi eläessään kylmää vettä saanut. Robertin seurassa oli mukava olla, vaikka toinen olikin varsin kummallinen tapaus. Tyttö istahti maahan ja jatkoi vesipullon tyhjentämistä tutkaillen samaan aikaan ympärilleen, kellari oli aika suuri vaikka pahvilaatikot täyttivätkin melkein koko pinta-alan. Tai ainakin se oli suurin Harleyn näkemä kellari, juuri sellainen mihin tuotiin kaikki ne tavarat mitkä haluttiin pitää poissa näkyvistä. Miehenalun riisuessa poolopaitansa Harley pani merkille tottakai toisen lihakset, ilmeisesti Rob viihtyi kellarissa hakkaamassa nyrkkeilysäkkiään varsin paljon. Päälisin puolin tummahiuksinen poika ei näyttänyt sellaiselta henkilöltä joka sulkeutuisi kellariin hakkaamaan katosta roikkuvaa säkkiä, mutta mistä sitä koskaan tietäisi. Oikeastaan Harley tiesi Robertista hyvin vähän vaikka oli itse vuodattanut melkein koko elämäntarinansa tälle. Ja se vaivasi, miksi miehenalku salaili niin paljon?

Tyttö siirsi katseensa takaisin lattiaan ja mietti jotain järkevää sanottavaa, tuntui kuin mitään ei olisi tullut mieleen. Ainakaan mitään puhumisen arvoista, ajatukset harhailivat varsin lahjakkaasti ja loppujen lopuksi Harley tunsi itsensä melkoisen eksyneeksi. Ehkä tämäkin tunne johtui vain siitä että hän oli päässyt purkamaan kaikki patoutuneet tunteensa aina vihasta surullisuuteen asti. Huomena hän takuuvarmasti leikkaisi kaikki sohvatyynyt auki ja etsisi viimeisenkin kokaiinipussin, vetäisi ne vessanpöntöstä alas ja ottaisi kaikki äitinsä rahat. Ja sitten hän varmasti lähtisi jonnekkin muualle, ja antaisi äitinsä riutua yksinäisyydessä rahattomana siihen asti kunnes se vanha lehmä tajuaisi mennä ensin vieroitukseen ja sitten kunnon töihin.

Harley nousi hiukan vaivalloisesti ylös ja huokaisi syvään, uni tosiaan tuntuisi mahtavalta idealta ja tyttö loi Robiin kysyvän katseen. "Mentäiskö jo?" ääni oli hiljainen ja kuulosti varmaan säälittävältä anelulta. Harleylla oli tyhjä olo, tai ei tyhjä, vaan sellainen olo mitä hän ei ainakaan muistaakseen ollut koskaan kokenut.

"Joo, mennään vaan", Robert vastasi tytölle, kun toinen oli kysynyt, voisivatko he jo mennä ja lähti johdattamaan heitä kohti omaa huonettaan, joka olikin jo käynyt tytölle tutuksi.

Huoneeseen saavuttuaan poika heitti käsissä olevan paitansa työpöydän luona olevan tuolin selkänojalle ja vetäisi sänkynsä pedattua peittoa jalkopäätyyn sen merkiksi, että tyttö voisi milloin vain pujahtaa lakanoiden väliin. Rob perääntyi parin askeleen verran sängyn luota ja hieraisi kämmenellään tummia hiuksiaan.
"Noni, siihen voit käydä maate", poika totesi sitten hieman hämmentyneellä äänensävyllä. Oli melko outoa pyytää toista käymään pehkuihin omaan sänkyynsä.

Robert mietti, olikohan tyttö jo unohtanut sen nukkumisjärjestelmä asian. Voisiko poika nukkua lattialla vai pitäisikö hänen nyt nukkua toisen kanssa samassa sängyssä? Ehkä hän nyt odottaisi, mitä Harley sanoisi ja tekisi, niin asian voisi sitten päättää.

Harley seurasi Robia takaisin tämän huoneeseen ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen, tyttö ei takuulla nukkuisi mekko päällä. "Ei sulla olis mitään vanhaa t-paitaa tai jotain? Tää on varsin epämukava yöpaidaks", tyttö naurahti sanojensa perään ja istahti sängyn reunalle ja jäi katselemaan ympärilleen. Hetken aikaa seiniä tutkailtuaan vaaleaverikkö usutti katseensa jälleen miehenalun kiusaksi, kasvoille levisi varsin huvittunut ilme, "Ei sun oo pakko mun vieressä nukkua, aattelin vaan ehdottaa, on meinaan aika julmaa pistää sut nukkuun lattialle kun oon muutenkin vaivannut niin paljon" Harley totesi ja hymyili ehkä hiukan ujostelevasti.

Tyttö nappasi käsilaukkunsa lattialta ja ryhtyi penkomaan sen sisältöä, kun puhelin osui käteen, hän viskasi veskansa takaisin lattialle ja tarkisti vastaamatta jätetyt puhelut ja saapuneet viestit. "Äiti on soittanu 6 kertaa ja lähettäny 3 viestiä, kaikissa lukee jotain aivan helvetin sekavaa", Harley päivitteli ärsyyntyneenä ja nakkasi puhelimensa laukun seuraksi lattialle.