Cool and Bored

Muutaman ylimääräisen huikan jälkeen Harley oli jo pää tyynyssä, omalla puolellaan, turvassa peiton alla ja katseli hämärän tuoman suojan turvin Robertia. "Sekin vielä", tyttö tuhahti toisen kommentoitua hänen viskiään, hyväähän se oli, jos sen kuvitteli hyväksi. Tosiasiassa sitä tuskin joisi edes paatuneemmatkaan alkoholistit - paitsi Harley ja äiti. "Mörkötarkastus" Harley selosti kohottautuessaan ylös ja tarkastaessaan katseellaan koko huoneen, sitten pää painettiin takaisin tyynyyn ja otettiin mukava asento. Eli Harleyn tapauksessa niin kippurassa kuin kykeni, ja peitto korvia myöten päällä, tyttö painoi silmänsä kiinni ja yritti nukahtaa. Päässä pyöri ajatuksia, ja päässä pyöri alkoholin takia.

"Rob..." Tyttö kuiskasi hetken hiljaisuuden jälkeen ja hiljentyi odottamaan vastausta. "Rob... mä en saa unta", hän kuiskasi uudelleen ja tökkäisi sormellaan toista käsivarteen. Harley vaivaantui, hän vaivaantui ajatuksistaan, ei mistään muusta. Ainakaan tällähetkellä. Ja ajatuksiaan hän ei toisi julki, se oli varma, hän ei ajatellut niitä edes itse, tai ajatteli ettei ajatellut. Mutta ajatteli kumminkin.

//Nyt katoan nukkumaan (:

Harleyn piiloutuessan peiton alle päätti poika tehdä samoin. Hän pöyhi nopeasti tyynynsä ja asettautui makaamaan sängylleen vetäisten samalla oman peittonsa päälleen. Robertin silmän sulkeutuivat ja hän yritti olla ajattelematta mitään - tyhjän pään kanssa sai aina parhaiten unta. Tosin nyt hänen ajatukset pyörivät siinä, että kuinkahan kauan siinä menisi, että Harley ilmoittaisi, ettei saisi nukutuksi.

Miten Robert aina osuikaan niin oikeaan pohdintojensa ansiosta?
Pian Harley tosiaankin ilmoitti, ettei saanut unta ja tökkäsi jopa poikaa käsivarteen. Rob kääntyi vaaleaverikköön päin ja avasi suljetut silmänsä tutkaillen nyt toisen kasvoja väsyneenä.
"Mitähän me nyt keksittäis, että saatais sut nukkuu", nuoriherra kysyi hitusen huvittuneena ja hieraisi kädellään kasvojaan. Elokuva ei kiinnostanut, niin entäs lukeminen? ... Pojalla tosin ei ollut yhtään ainoata kirjaa huoneessaan sillä hetkellä, jota olisi voinut tarjota tytölle lukemiseksi.

"En tiiä... kerro mulle jotain" Harley vaati silmät ummessa ja tarttui jälleen peiton reunaan puristaen sitä kätensä sisällä. Vaaleaverikkö mietti isäänsä, sillä pikku paskiaisella oli varmaan seitsemän tyttöystävää, yksi joka päivälle. Hän avasi silmänsä ja tarkkaili Robin kasvoja ilmeettömänä, kääntäen sitten katseensa pois. "Kerro sun siskosta", Harley kuiskasi ja toivoi samaan aikaan ettei Robert olisi kuullut yhtään mitään. Tytöllä oli vain epäreilu olo, hän ei halunnut aiheuttaa miehenalulle mielipahaa tai tungetella millään tavalla.

Harley otti peitonreunasta kiinni toisellakin kädellä, "Anteeks", tyttö henkäisi aidosti pahoillaan ja vältti ottamasta minkäänlaista katsekontaktia toisella reunalla makaavaan Robiin. Vaaleaverikkö kääntyi siten, että oli selkä toiseen päin, ja jäi jälleen ajatustensa kiusattavaksi.

Jälleen kerran Harley vaati nuorta herraa kertomaan jotain. Robertilla oli oikeasti tukala paikka siinä ollessaan, hän oli jo paljastanut itsestään liikaakin tuolle tuntemattomalle tytölle, joten mitä ihmettä toiselle pystyisi vielä kertomaan?
Mutta sitten tyttö tarkensikin kysymystään. Texaslainen jähmettyi ties kuinka monetta kertaa sen illan aikana ja hänen katseensa, joka vielä hetki sitten oli vaaleaverikköä katsonut, siirtyi tuijottamaan tyhjyyteen eteenpäin. Tämä oli niitä aiheita, joista Robert ei puhunut, eikä kukaan saisi häntä puhumaan. Hän oli sen päättänyt vuosia sitten, eikä kukaan ollut sitä enää sen paremmin kuin Harley rikkomaan. Ja poika oli pitämässä päänsä.
"Mä en puh-" poika ehti kuiskata tasapaksulla äänellä, kun kuulikin Harleyn jo pahoittelevan. Poika käänsi tummansiniset silmänsä varovaisesti katsomaan tytön suuntaan, joka käänsikin pojalle selkänsä. Robert kamppaili ajatuksiensa kanssa hetken aikaa, kunnes huokaisi nopeasti ja nappasi tyynyn ja peiton käsiinsä heittäen ne lattialla olevan patjan päälle.
"Mä nukun lattialla", poika puhui, kun nousi ylös sängystä ja laskeutui makaamaan patjalle.

Näin nuorukainen aina käyttäytyi, jos naisseuralainen alkoi käyttäytyä Robin mielestä liian läheisesti. Hän otti eroa toisesta, jotta tilanne ei tulisi missään vaiheessa karkaamaan käsistä.
Robert sulki silmänsä ja toivoi, että he molemmat voisivat viimein nukkua päänsä tyhjiksi.

Harley ei vastannut toiselle yhtään mitään, piti vain silmänsä ummessa ja toivoi nukahtavansa pian. Tunnelma oli painostava, ja juuri sellainen että Harley osaisi kerrankin pitää suunsa kiinni. Tyttö painautui aivan seinää vasten, pysyäkseen mahdollisimman kaukana Robertista, kerta hän ei osannut tehdä mitään muuta kuin aiheuttaa juuri tälläisiä tilanteita. Tällähetkellä edes kotona oleminen ei kuulostanut niin pahalta, sielä voisi sentään huutaa ja raivota, puolustella itseään ja vaikka rikkoa tavaroita jos mieli teki. Täällä ei voinut, Harleylla ei ollut mitään oikeutta tai syytä puolustella itseään. Sillä hetkellä häntä myös hävetti ja kadutti, miksi hän oli mennyt kertomaan melkein kaiken itsestään vieraalle ihmiselle? Ei Robert voinut ymmärtää millaista elämää Harley eli, ei kukaan voinut ymmärtää jos ei ollut kokenut itse.

Yleensä tyttö lähinnä nautti pahoitettuaan jonkun mielen, ja kun omantunnontuskat osuivat tälläkertaa kohdalle, se tuntui tuskalliselta ja lopulliselta. Harley ei halunnut näyttää siltä, hän ei halunnut edes nähdä Robertia, uskoen että se oli ainoa keino välttää sen pistävän ja kuristavan tunteen jatkumisen. Vaaleaverikkö yritti hengittää hitaasti, uskotellakseen toiselle nukkuvansa, vaikka unet taitaisivat jokatapauksessa jäädä väliin tältä yöltä. Ja koti kuulosti melkein turvapaikalta.

Harley yritti päästä kaikista niistä ajatuksistaan eroon, herätä aamulla muistamatta eilisestä mitään ja toivoen, että Robert olisi ollut vain joku sattumanvarainen majoittaja, ei se sama henkilö jonka vaaleaverikkö tiesi.

Kun Harley ei enään hetkeen puhunut, rentoutui poika huomattavasti ja otti paremman asennon. Kauaa siinä ei mennyt, kun tämä nuoriherra vaipui syvään uneen. Pari kertaa yön aikana Rob kääntyili, mutta muuten pysytteli melko paikoillaan. Unta tämä poika ei sinä yönä nähnyt, mikä oli suuri helpotus. Yleensä hän näki painajaisia, menneisyydestään tai vankilareissustaan. Oli siis melko helpottavaa, kun tänä yönä hän ei unia nähnyt.

------

Robert huokaisi raskaasti ummistellessaan silmiään. Vartalo tuntui kummallisen raskaalta liikuttaa, mutta poika sai kun saikin nostettua kätensä hieromaan kasvojaan. Hetki siinä meni, kun poika analysoi tilannetta ja sen tehtyään hän nousi polvilleen patjalle. Harley näytti nukkuvan vielä aika sikeästi pojan sängyllä.
Rob nousi nyt seisomaan ja nappasi kännykkänsä käsiinsä. Kello oli vasta yhdeksän aamulla, miksi ihmeessä poikaa ei enää väsyttänyt? Yleensä hän nukkui viikonloppuisin ainakin kymmeneen ja jos hän oli vielä jotain alkoholia ottanutkin, hän saattoi jopa nukkua pitkälle 12 asti.

Nuoriherra poistui hiljaa huoneestaan ja sulki oven varovaisesti perässään. Olohuoneesta kuului television pauhunta ja poika käveli kohti äänen suuntaa. Jelena istui sohvalla tuijottaen televisiosta tulevia lastenohjelmia.
"Robert", kuului matala miesääni huikkaavan keittiön puolelta, jolloin poika koukkasikin tiensä keittiöön. Hänen isänsä, Alexandr, istui keittön pöydän äärellä vaimonsa, Elizabethin, kanssa ja molemmat olivat vielä aamuvetimissään.
"Onko meillä täällä vieraana joku tyttö?" äiti kysyi toiveikkaana ja hänen silmänsä näyttivät kiiluvan uteliaisuudesta. Rob naurahti hiljaisesti äitinsä kysymykselle ja nosti kätensä hiustensa sekaan.
"No... Tavallaan", poika vastasi äidilleen, jonka ilme muuttui hämmästyneeksi.
"Miten niin tavallaan?" isä kysyi ihmeissään ja nyt molemmat vanhemmat tuijottivat poikaansa odottavasti.
"Mä tavallaan 'pakotin' sen tänne yöks, kun sillä oli vähän ongelmia perheensä kanssa", nuoriherra yritti vastata mahdollisimman lyhyesti ja yritti olla paljastamatta liikaa Harleyn elämästä.
Äidin kasvoille kohosi hymy, joka sai Robertin varuilleen. Äiti oli yleensä hymyillyt juuri noin Christinalle, kun tytär oli tehnyt jotain hyvää. Nainen nousi ylös tuoliltaan ja otti poikansa lämpöiseen halaukseen suukottaen tätä vielä otsallekin.
"Ihanaa, että meillä on sinun kaltainen poika.." äiti kuiskasi rakastavasti, taputti hellästi poikaansa rintakehältä ja laskeutui takaisin tuolilleen, josta oli hetki sitten noussit. Robin sydän jyskytti kiivaasti rinnassa, hän ei mielestään ansainnut tällaista kohtelua. Hän ei ollut kuten siskonsa oli ollut, he olivat aivan erilaisia ihmisiä.
"Mä.. Meen suihkuun", Rob sanoi ja katosi keittiöstä sen vähemmin äänin.

Nuorukainen avasi suihkun ja antoi lämpöisen veden hyväillä vartaloaan. Poika oli hetken aikaa aivan paikoillaan suihkussa, kunnes otti hieman pesuainetta ja alkoi pestä itseään. Hän tunsi itsensä hitusen likaiseksi eilisen baarireissun takia, ja hän varmasti lemahti alkoholille. Joten oli hyvä pestä se nyt pois.
Rob sulki suihkun ja nappasi pyyhkeen käsiinsä. Hän kuivasi itsensä tarkoin ja puki päälleen puhtaat housut jättäen itsensä taas paidattomaksi.
Nyt Robert suuntasi takaisin huoneeseensa katsomaan, oliko Harley vieläkin sikeässä unessa vai oliko toinen kenties jo pystyssä.

Harley kuuli puhetta, hän ei saanut siitä kuitenkaan mitään selvää joten tyytyi kääntämään kylkeä ja mumisemaan jotain omiansa. Olo oli hirveä, pelkkä asennon vaihtaminen tuntui raskaalta ja päässä jyskytti enemmän kuin tarpeeksi. Robert oli ilmeisesti herännyt jo, koska Harley tunnisti ainakin hänen äänensä, ei sitä ääntä voinut olla tunnistamatta. Ennenkuin tyttö ajatteli pidemmälle, mieleen juolahti että miehenalulla taisi olla perhettäkin, paniikki iski pienesti ja vaaleaverikkö könysi sängystä vastahakoisesti ylös. "Hyvää päivää" hän manasi hiljaa ja jäi istumaan sängyn reunalle painaen päänsä käsiensä varaan. Tuntui siltä että vatsan sisältö teki tuloaan ylös mutta Harley keskittyi pitämään kaiken sisällään ja onnistuikin siinä, hän ei takuuvarmasti joisi enään koskaan. Puhelin löysi tiensä tytön käsiin ja käynnistettyään sen, näytölle ilmestyi ilmoitus 6 vastaamatta jätetystä puhelusta ja 2 tekstiviestistä. Kumpikaan viesteistä ei ollut äidin kirjoittamia, vaikka ne hänen numerostaan olivat tulleetkin. Ilmeisesti paikalla olleet miehet olivat koittaneet saada hänet kotiin, pisteet Harleylle puhelimen sammuttamisesta. Puhelut olivat myöskin kaikki äidin numerosta, ja Harley kiitti tuuriaan ettei puhelin ollut yöaikaan päällä.

Vaaleaverikkö ryhtyi etsimään vaatteitaan pahvilaatikoiden seasta, ja mekkonsa löydettyään tyttö riisui Robertilta lainaksi saadun t-paidan päältään ja puki mekon ylleen. Sitten hän etsi eilen jonnekin suuntaan heittämänsä hiuslenkin ja ahtoi hiukset edes hiukan siistimälle nutturalle, eipä ainakaan tulisi annettua ihan niin epäsiistiä ensivaikutelmaa jos nyt sattuisi niin että Harley törmäisi Robin perheeseen. Asiaa edes ajateltuaan tyttö meni melkein täysin lukkoon ja pyöri huoneessa kuin hyrrä keksiessään jotain mahtavaa pakosuunnitelmaa, kengät hän oli jättänyt eteiseen joten sitä kautta oli siis poistuttava. Oven auetessa Harley säpsähti näkyvästi ja käännähti pelästyneen näköisenä oven suuntaan, pieni helpotuksen huokaisu karkasi tytön huulilta tunnistaessaan tulijan Robertiksi. Tyttö ei kuitenkaan sanonut mitään.

Robert hymyili Harleylle pienoisesti, kun oli huomannut toisen olevan jo jalkeilla. Rob sulki huoneensa oven perässään antaen katseensa hetken laahata maassa, kun se sitten nostettiin takaisin blondiin.
"Huomenta. Nukuitko hyvin?" nuoriherra kysyi ystävälliseen sävyyn ja tajusi toisen olevan jo täysissä pukeissa. Toisin kuin Rob, joka oli taas vaihteeksi ilman paitaa.
Poika otti eräästä pahvilaatikosta itselleen mustan t-paidan ja puki sen nopeasti päälleen.

Nuorukainen hiljentyi hetkeksi ja yritti miettiä, mitä kohtelias yösijan tarjoaja voisi tässä vaiheessa sanoa.
"Tota... Onks sulla nälkä tai jano? Olisitko halunnut käydä suihkussa tai jotain?" poika esitti pari kysymystä, kun ne olivat pulpahtaneet hänen mieleensä. Totta kai Robert oli kiinnostunut tytön olosta ja yövieraan tarpeista oli aina huolehdittava.

Harley hieraisi niskaansa vaivaantuneena ja katseli lattiaa välttääkseen turhan katsekontaktin Robin kanssa, "M-mun pitäs varmaan mennä kotiin", tytön oli pakko jättää lauseensa kesken vetääksen henkä sillä happi tuntui loppuvan hetkenä minä hyvänsä. "Äiti tappaa mut... tai ainakin heittää mut pihalle", Harley totesi vakavana ja hieraisi niskaansa uudestaan. Katse etsi käsilaukkua, ja tyttö tunki samaan syssyyn puhelimensa sinne nostaessaan laukun lattialta ylös, huokaus karkasi huulien välistä ja Harley katsoi ilmeettömänä Robertiin. Mitäköhän toinen mietti ajatella hänestä, pitikö miehenalku häntä epäkiitollisena? Harley oli tosiasiassa kiitollinen Robille, palveluksen velkaa ja mitä vielä? Hän ei vain osannut sanoa kiitos, tai näyttää muutenkaan kiitollisuuttaan sen pelossa, että hän olisi taas säikäyttänyt Robin tohelointinsa vuoksi.

"Mä oon tosi tosi pahoillani... kun oon aiheuttanu vaivaa ja ties mitä" Harley mumisi suupielestään ja piti katseensa tiiviisti lattiassa.

Robert nyökkäsi, kun Harley sanoi lähtevänsä kotiin. Se ehkä olisi ihan viisainta tässä tilanteessa. Tosin... Ei tyttöä voinut kotiin päästää ilman kunnollista aamiaista. Vaaleaverikkö näytti muutenkin jo hyvin heikolta ja Rob tunsi jälleen kerran suurta tarvetta auttaa toista.
"Mä päästän sut lähtemään vasta sitten, kun oot syöny aamupalan", nuoriherra sanoi tiukasti, mutta leppoisalla äänellä. Hän soi tytölle pienen hymyn ja pudisteli päätään, kun Harley pahoitteli.
"Eipä tuo mitään. Olipa ainakin erilainen baarireissu", Rob yritti tavoitella huoletonta äänensävyä ja oli onnistunut siinä omasta mielestään ihan kiitettävästi. Ei poika oikeasti edes ajatellut sitä, että Harley olisi muka aiheuttanut vaivaa tai mitään.

"Eli.." Robert totesi hetken kuluttua, aukaisi huoneensa oven ja viittoi kädellään Harleyta astumaan ulos ovesta, jotta poika voisi johdattaa hänet keittiöön aamupalalle.

"Ei... kun mä meen kotiin nyt, soitan sulle tai jotain kun oon päässy sinne asti", Harley mumisi hieraisten niskaansa jälleen ja vältellen suoraa katsekontaktia. Painoa vaihdettiin hermostuneesti jalalta toiselle ja tyttö rukoili mielessään että Rob tajuaisi antaa ensimmäisenä periksi, Harley ei halunnut aiheuttaa yhtään enempää vaivaa tai vaivaantua hengiltä miehenalun perheen vuoksi. Ei sillä etteikö tyttö olisi halunnut syödä, hän ei vain halunnut näyttäytyä etenkään Robertin perheelle siinä kunnossa ja siinä mielentilassa. Harley katsoi miehenalkuun melkein pelokkaana, miettien jo, missä vaiheessa hän lähtisi menemään vaikka väkisin. "Ihan oikeesti", tyttö ärähti hiljaa ja kiinnitti katseensa jälleen lattiaan. Hän tunsi olevansa selkä seinää vasten eikä todellakaan viihtynyt tilanteessa sitten alkuunkaan.

Harley astui askeleen taaemmas ja puisteli päätään, "Mä pärjään", hän uskotteli Robertille rauhallisesti vaikka ei uskonut siihen itsekkään. Miten hän pärjäisi jos äiti päättäisi heittää pihalle? "Mä pärjään" Harley kuiskasi uudestaan vakuutellakseen lähinnä vain itselleen ja jäi katsomaan lattiaa, hän tiesi että ensi yö vietettäisiin taivasalla tai motellissa. Harleylla olisi rahaa, ja lisää saisi keinolla millä hyvänsä. "Ei sun tarvii tehä tätä mulle", tyttö naurahti epäuskoisena, "Mä en tarvii apua", hän lisäsi uudelleen ja vältteli edelleen Robertin katsetta.

Harleyn mumistessa, että hän lähtisi kotiin, Robertin ilme vakavoitui. Poika suoristi ryhtinsä ja jäi yhä seisomaan oven vierelle, käsi tosin laskeutui rennoksi vierelle. Harley jatkoi inttämistä siitä, että hän pärjäisi itse. Ei poika sitä pahemmin epäillytkään, häntä vain enemmän huoletti se, mitä tapahtuisi, kun Harley kohtaisi äitinsä. Ei sitä koskaan voinut tietää, aikoisiko äiti esimerkiksi lyödä tytärtään, heittää tyttärensä pihalle vai aikoisiko toinen vain torua, mutta jättisi sitten muuten rauhaan. Niin, mistään noista vaihtoehdoista Rob ei voinut olla kovin varma, mutta hän toivoi jälkimmäistä vaihtoehtoa tapahtuvaksi.

"Okei", poika puhui viimein. Hänen äänensä oli tyyni ja lempeä, mutta silti siitä kuulsi pieni epävarmuus.
"Sä pärjäät", Rob lisäsi vielä hiljaisemmin, antoi katseensa laskeutua hetkeksi maahan, mutta katse nousi kuitenkin pian takaisin vaaleaverikköön.
"Saanko lähteä saattamaan?" poika kysyi varovaisesti.

Harley tutkaili katsellaan edelleen lattiaa, ja mumisi jotain epämääräistä niin hiljaa ja sekavasti että miehenalku ei olisi taatusti saanut selvää vaikka tuo olisi seissyt aivan vaaleaverikön vieressä. Käsi hakeutui jälleen niskaan ja painoa vaihdettiin jalalta toiselle, "Ihan helvetin sama", tyttö mumisi ja vilkaisi Robertiin kulmiensa alta. Miehenalku saisi taatusti jäädä puolimatkassa pois pulkasta, Harley ei veisi toista mukanaan kotiinsa asti, varsinkaan nyt kun hän tiesi mitä olisi odotettavissa. Rob ei tietenkään ymmärtäisi sellaista häpeän tunnetta, joka kouri vaaleaverikön sisuskaluja, vaikka aikalailla samoilla viivoillahan tässä oltiin. "Mä lähden nyt, tuu perässä jos tuut", Harley ärähti ja otti pari epävarmaa askelta miehenalun ohi, ja käveli suoraan eteiseen. Tyttö laittoi kengät jalkaan ja avasi ulko-oven siinä toivossa että Robert jäisi vapaaehtoisesti sen toiselle puolelle, taakseen vilkaisematta hän lähti kävelemään siihen suuntaan josta uskoi kotinsa löytävän.

Harleyn sanat saivat Robertin hieman hämilleen, mitä poika oli tehnyt, kun tyttö yhtäkkiä tiuski hänelle siihen malliin? Tietenkään tuo hämmennys ei näkynyt hänen kasvoillaan ollenkaan, hänen kasvonsa pysyttelivät rauhallisina ja ilmeettöminä. Nuoriherra ajatteli, että nyt kai oli parasta olla sanomatta yhtään mitään, sillä hän ei halunnut pahoittaa toisen mieltä sen enempää.
Rob nappasi mustan nahkatakkinsa tuolin selkänojasta ja lähti Harleyn perään, joka oli hetki sitten viilettänyt pojan ohi.

"Hei, oota nyt!" poika huudahti ja hänen äänestään alkoi kuulua selvä epäymmärrys. Rob juoksi Harleyn rinnalle ja astui tuon eteen, jotta tyttö ei pääsisi etenemään sen edempää.
"Miks sä käyttäydyt näin? Teinks mä jotain väärin?" Robert kysyi ja kurtisi kulmiaan katsellessaan tyttöä kasvoihin.

Robert tunsi olonsa hyvin hämmentyneeksi. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt naisia, eikä varmaan koskaan tulisi edes ymmärtämään. Hän ei koskaan tajunnut, milloin oli edes vahingossa loukannut toista tai että milloin oli sanonut jotain sellaista, mitä naisväki ei tahtonut kuulla. Nyt Rob halusi kuulla, oliko hän tehnyt jotain väärin vai oliko Harley pahoittanut mielensä jostain aivan muusta syystä.

//sori vähän pomppaan tossa yhessä kohtaa:----D

Harley käännähti yllättyneenä Robin puoleen kuullessaan toisen kysymyksen, "Et, sunkaan ei vaan tarvi tietää kaikkea", äänensävy oli väritön ja tytön kasvot pysyivät ilmettöminä. Hän ei halunnut, että Robert näkisi vähääkään siitä niin kauniista perhe-elämästä jota hän eli. Kauniista ei ollut tietoakaan, ja pystyikö sitä elämää perhe-elämäksi kutsua. Harley käänsi selkänsä toiselle ja jatkoi kävelemistä ripeään tahtiin, vaikka hän jollain tavalla tiesi että Robert kirisi kohta vierelle. Tyttö ei puhunut mitään, käveli vain eteenpäin vilkuillen sille sivulle, jolla miehenalku oli aikaisemmin kävellyt. "Sun ei oo pakko", Harley totesi vakavana ja kääntyi Robertin puoleen pysähtyen sitten kasvoillaan vähintäänkin yhtä vakava ilme. Ei hän tarvinnut henkivartijaa tai mitään psykologia, hyvinhän sitä oltiin tähänkin asti pärjätty, tai pärjätty ja pärjätty mutta muiden ei tarvinnut tietää sitä.

Matka kului hiljaisuudessa, Harley ei maininnut sanallakaan mistään mitään, katsoi vain eteensä kävellessään niitä kujia pitkin, joita hän eilenkin oli Robertin kanssa kävellyt. Tyttö pysähtyi valkoisen, tai oikeastaan tuhkanharmaan talon eteen, jonka maalipinta oli lohkeillut jo varmaan silloin kun hän ei osannut edes kävellä. Harley katsoi Robertiin ja koitti peittää kaikki ne häpeästä kielivät eleet jotka puskivat hänen olemuksestaan ulos, "Mä meen nyt...", tämä aloitti hiukan varoen ja vilkaisi miehenalkuun kallistaen päätään.

Niin, ei Robertin oikeasti edes tarvinnut tietää kaikkea. Nyt hän alkoi miettiä itsekin, että miksi hän olikaan ollut niin kiinnostunut toisen elämästä. Hänen ei tarvinnut tietää kaikkea, sillä eihän hän itsekään paljastanut toisille omasta elämästään.
Poika jatkoi hiljaisena kävelemistä Harleyn rinnalla. Nyt edes Rob ei tuntunut osaavan sanoa sanaakaan, joten päätyi kulkemaan vaitonaisena. Ehkä tähän ei tarvittu sanoja.

He kävelivät ja kävelivät, kumpikin vaitonaisina ja vältellen toistensa katseita. Robert antoi katseensa laahata joko maassa tai edessä näkyvässä maisemassa. Välillä hän kyllä vilkaisi Harleyn suuntaan kuin varmistaen, että toisella ei ollut sen suurempaa hätää.
He pysähtyivät lopulta erään talon eteen, jota nuorukainen hetken aikaa tummansinisillä silmillään tarkasteli. Talo näytti jokseenkin vanhalta ja ränsistyneeltä, mutta ei sitä voinut pelkän ulkonäön takia tuomita. Mutta poika pysyi hiljaa, hän ei aikonut sanoa mielipidettään toisen talosta, sehän olisi loukkaavaa.
"Okei", poika totesi pehmeästi ja katsahti Harleyhin lempeä ilme kasvoillaan.
"Pärjäile", tämä vielä lisäsi, nyökkäsi hitaasti päätään ja kääntyi kannoillaan. Rob lähti astelemaan takaisin kotiaan päin hitain ja pitkin askelin. Hänellä oli kyllä aikomus jäädä vielä kauemmas katsomaan, että Harley menisi kotiinsa asti, ettei toinen vain lähtisi jonnekin muualle harhailemaan.

// niin sä sait sen mun yksityisviestin muttakun mä en nyt pääse lukeen sun vastausta niin huutele vaikka tänne et miten tehään?

Joo, ihan ku mä enää muistaisin, mitä kirjotin X,D
Taisin ehdottaa, että jos nää nyt erois ja sitten joskus tapais uudestaan uusimmissa merkeissä? 8,)

Juu okkepokke, sopii mulle (niin ei sillä että kaikki mun pelit seisoo nyt, että ei sua vaan sattuis kiinnostaan alotella heti uutta peliä) :----D

Pidetään pliis parin päivän tauko XDDDDD Käykö ? :,D

JUUUUU sopiii :----D