Be my boytoy, pretty (♂+♂=K18)

Väkinäinen nauru kuului hoikemman suusta. "Ei, ei mua tarvii pakkosyöttää. Syön kotona", hän sanoi ja hymyili mahdollisimman luottavaiseen sävyyn.
Keittiössä Andrew otti lasin vastaan ja otti siihen raanasta kylmää vettä. Lasi tyhjentyi kerralla. Uusi täyttö ja sekin meni nopeasti alas. Poika laski lasin lavuaariin ja katsahti Romeota. Hän istahti pöydän tuolille ja katseli keittiötasoon nojailevaa Romeota, joka nakerteli kurkkua. Sievä, vieton hymy levisi ruipelon kasvoille. No olipas se suloinen näky. Katse kääntyi tutkailemaan ympäri huonetta.
"Mun pitää varmaa pian lähteä, ettei Dan- veli hermostu", Andrew naurahti. Iik. "Pitäis keretä ennen sitä kotiin", totesi tuo vielä perään ja palautti katseensa Romeoon.

"Minneköhän jätin mun lippiksen...", Andrew mietti jo hieman etukäteen. Minne tosiaan se oli kadonnut? Ainakin se oli ollut koulun vessoissa mukana. Kyllä hän sen omasta mielestään oli tännekin ottanut. Varmaan eteisessä.. No jo, antaa olla. Kyllä se jostain löytyisi. Ainakin parempi niin. Se oli kaikkein ihanin hänen keräämistä lippiksistä.
Luiset kädet nousivat taas suun päälle ja tämä haukoitteli. Miköhän päivä olikaan? olisiko tänää koulua? Jos olisi, niin sinne ei tänään olisi mitään aikeita lähteä.

Romeo hymähti Andrewn tahdille kumota vettä. Toivottavasti poikaparka ei kumonnut mitään alkoholipitoista edes janoonsa tuota tahtia. Tiedä mitä siitäkin olisi tullut. Toinen istui tuolille ja katsoi suoraan rastapäähän sievästi hymyillen. Helvetin koukuttava pikkupeto...
Toisen sanat otettiin vastaan nyökkäyksen kera. Toisen veli taisi olla veljensä vartija, tai ainakin tarkka menemisistä. Ei romeo tiennyt, itsellään kun ei sisaruksia ollut. Tai oli, mutta niitä ei laskettu, äitiä kun ei ollut Romeon elämässä näkynyt eikä kaivattu. Sama päti äitiehdokkaisiin, ei näkynyt, ei kaivattu. Isä ei ollut sitoutuvaa tyyppiä. Mitä isot edellä, sitä pienemmät perässä.
"Jos mulla olis mahdollisuudet, veisin sut kyllä autolla", romeo hymähti. Päähän välähti ajatus siitä, että Jeo oli varmaan kuvioissa. Poika saisi noukkia Romeo naj Andrewin mukaansa js olisi menossa tänään keskustan suunnille. Ja varmasti olisi ja samantien, jos Romeo pääsisi toista jututtamaan. Toinen pitäisi keskustelun jälkeen ideaa vieläpä omanaan...

"Paitsi keskustaan pääsee kyllä kaverin kyydissä, jos se helpottaa sua edes hieman. Täältä kun on aika huonot kulkuyhteydet mihinkään jos ei jalan mee", poika jutusteli purren jälleen kurkkua.

Toisen kysymys lippiksestä sai vastaukseksi rastapään olankohautuksen. vaatteista ei todellakaan ollut mitään muistikuvaa. Sielä mihin jätetty, pikemmin heitetty, jos niitä ei kukaan ollut kerennyt varastamaan. Tuskin oli.
Andrewin haukottelu sai Romeon naurahtamaan ja natuuttamaan kurkkunsa loppuun. Juusto ja jugurtti tungettiin takaisin kaappiin koskemattomina.
"Onko sulla kuinka kova kiire?", Romeo kysäisi istuen hajareisin Andrewin syliin, vaikkei painoaan toisen kannateltavaksi laskenutkaan. Huulet etsivät toiset uhrikseen ja Romeo suuteli toista pitkään ja hellästi, ilman suurempaa halua tai intohimoa. vain suudellakseen, kai se oli jotain... Kiintymystä tai jotain muuta outoa ja lähes tuntematonta. Yleensä tällaisia suudelmia saivat vain ne hyvät ystävät joita se tuntui hävettävän. No, kai se oli sitten todistettu kun Romeo sekoaa.

Romeon sanoessa, että veisi ruipelon autolla jos olisi mahdollisuus, hymy suureni hieman tämän huulilla. "Ei se mitää. Enköhän mä täältä pääse kotii joka tapauksessa", hän vastasi ja piirteli sormenpäillään keittiön pöydän tasoa. Sitten toinen hetken päästä puhui jostakin frendistään, joka voisi heittää Andrewin. Poika ei olisi ollenkaan pistänyt pahakseen, vaikka pitäisikin kävellä kotiin. Se tekisi ihan kivaa. Ja samalla voisi mietiskellä asioita. Mutta sai hän kyydin tai ei Romeon ystävältä, ei hän siltikään joutuisi kävellä kotiin. Heillä kun oli oma autokuljetta. Andrewin mielestä sellainen oli roskaa. He asuivat jättimäisessä, kalliissa talossa ja heillä oli kotiapulaisia ja monta autokuljettajaa.
"Kiitti mut en haluu olla vaivaks", Andrew vastasi kiitollinen hymy huulillaan. "Mun on varmaa parempi mennä meijän kuljettajalla, koska muuten joudun kuuntelemaa kaikkee turhaa shittii kotona".

Romeo ilmesty hajareisin Andrewin päälle. "No ei kai mulla ihan kamalan kiire.. varmaa joskus kuitenki parin tunnin päästä aiois aika lähteä", hän vastasi toiselle, jonka jälkeen joutui suutelun kohteeksi. Mikä ei tietenkään haitannut. "Kuinka nii?".

Romeo naurahti toiselle, tuo ei näyttänyt olevan kyydin puutteesta moksiskaan, kiitti tarjouksesta muttei tahtonut kuulemma olla vaivaksi. Romeo tuhahti ja oli jo ilmoittaessa, ettei siitä vaivaa olisi ollut. Toinen kuitenkin kerkisi mainitsemaan kuljettajan Romeo ei sanonutkaan enää mitään. No... Ei olisi pitänyt olla yllätys, mutta oli kuitenkin. Siihen suhtauduttiin kuitenki välinppitämättömästi olkia kohauttaen.

Andrew kertoi, ettei hänellä mikään kova kiire ollut, muutama tunti. Romeo kuljetti kätensä toisen poseklle ja siveli sitä. Irrottautuessaan suudelmasta poika hymähti toisen kysymykselle.
"Muuten vaan", poika hymähti. "Haluat sä kattoo elffaa tai jotain? Piirrettyjä?", poika kysyi nousten jaloilleen katsahtaen Andrewia sitten kuin mitään välikohtausta ei olisi ollutkaan. Ihan kuin toinen olisi ollut vain kylään tullut kaveri, ihan kuin ei olisi nainut tuota poikaa useampaankin otteeseen viimeyönä.

Romeo nousi pois sylistä, sivellen ensin pojan poskea. "Ihan miten vaa", Andrew vastasi hieman hämmästellen yhtäkkistä Romeon käytöstä. Tai siis.. niin no toinenhan käyttäytyi ihan normaalisti. Ehkä liiankin normaalisti, ruipelon mielestä. Ihan kuin he olisivat olleet frendejä kauan eikä mitään muuta koskaan ollut tapahtunut. Eikö se ollut hieman omituista? Tai sitten Andrew oli tässä se omituinen. Mutta kyllä hän oli tottunut seksin jälkeen vähän erilaiseen käytökseen. Romeon normaali, ehkä hieman välinpitämätön käytös sai Andrewin tuntemaa olon hieman orvoksi ja.. käytetyksi? Okei, käytetty oli ehkä vähn liian raskas sana. Seksiähän tämä vain oli ollut, kyllä ruipelo oli sen alusta asti tiennyt. Mutta niin kuin tämä olikin jo osannut arvella, jälkikäteen tämmöinen saattaisi saada olon rikkinäiseksi.

Pyyhkien taas hieman ahdistuneen näköisen ilmeen kasvoilta, Andrew veti kasvoilleen hieman väkinäisen hymyn ja nousi itsekin ylos.
"Katotaa vaik jotain leffaa sen aikaa kunnes lähen", hän totesi hetken jälkeen. Siinähän ne viimeiset minuutit Romeon seurassa kulkisi. Andrewin tosiaan pitäisi varoa liian äkkinäistä kiintymistä. Mokoma ihastelija kun oli..
"En tiiä viitinkö ihan loppuu asti kattoa, mut katotaa jotain nyt ainaki sen aikaa". Andrew lähti jo hiljalleen tassustelemaan olohuoneen puolelle. Hän vilkaisi itseään peilistä. Hiukset olivat hieman alkaneet kihartua. "Voi hemmetti. Sulla ei oo varmaa suoristusrautaa?", hän kysyi apeana. Hyi.

Andrewin vastaus oli aika tulkitsematon, Romeo ohitti äänensävyn ilman tunnontuskia. Hänen oli helpompi itsensä kohdella ihmisiä näin, hän ei tahtonut antaa toisille toivoa. Se olisi ollut väärin niitä kohtaan, eihän Romeo kuitenkaan itse voinut olla varma tahtoiko enää nähdä tyyppejä seksin jälkeen. Andrewin hän tosin halusi, mutta ei hän halunnut, että toinen kiintyisi häneen liiaksi. Eikä rastapää voinut tietää sitä, että niin oli tainnut päästä jo käymään.
Toinen myöntyi elokuvankatselu seuraksi lähtöönsä saakka, Romeo soi toiselle yhden vastustamattomista hymyistään. Toinen vahvisti vielä edelliset sanansa eri lauseella ja rastapää vain nyökkäsi. Romeo seurasi Andrewia olohuoneeseen sipaisten kädellään toisen selkää muuta kuin vain kaveri eleenä toisen ohittaessaan. Huomaamattomasti tuo puri huultaan, näitä pitäisi rajoittaa. Ihan hänen itsensäkin takia.
"Suoristusmitäh?", Romeo kääntyi katsomaan itseään peilailevaa apeaa Andrewia. Nyt kun sen mainitsi niin pojan hiukset vetivät hieman kiharaan, oikeastaan aika suloinen...
"Mulla on ollut rastat seitsemän vuotta, sitä ennen mulla oli luonnon kiharat. Ei tosiaan ole suoristusrautaa, jos isän aarrevarastossa ei sellaista satu olemaan", Romeo naurahti kohauttaen olkiaan. "Sä olet ihan soma noinkin."

Romeo selasi hyllyistä leffoja ja katsahti sitten Andrewiin. "Mitä sä haluat nähdä. Täällä on kaikku rambot ja... mun leffat", Romeo naurahti. "Komediaa, toimintaa ja jonkin verran seikkailua." Pojalla todellakin oli huomattava varasto niitä leffoja, ei tosin yhtä paljon kuin piirrettyjä, mutta paljon kuitenkin.

Pieni, kevyt kosketus selän luona oli saanut Andrewin värähtämään huomaamattomasti pienestä mielihyvästä, mutta se taantui heti. Piti nyt muistaa kenen seurassa oikein oltiin.
Andrew puuskahti vaivaantuneena kun Romeo mainitsi omistaneen rastat jo seitsemän vuoden ajan ja epäili, ettei heillä ollut suoristusrautaa. Voi kamalaa. Ei ruipelo niin tarkka ollut ulkonäöstään kuten esimerkiksi jotkut hänen tuntemat ihmiset (kuten vaikka Danny), mutta kyllä se silti hieman harmitti, että pitäisi lähteä maleksimaan pihalle hiukset laimeesti kihartuneina.
"Tosi soma", hän irvisti, mutta hymyili kuitenkin perään. Ei hän tahtonut antaa itsestään sellaista kuvaa, että olisi jotenkin pikkutarkka tai muuten vain kitisevää valittajaa.

"Katotaa vaikka komediaa", tämä vastasi rastapäälle ja istahti sohvalle. Hän kallistui kyljelleen sohvan toiseen nurkkaan, tiiviisti, ettei veisi toiselta istumapaikkaa. Pää painautui käsinojaa vasten väsyneenä.
"Sä saat päättää leffan. Mulle on ihan sama", Andrew totesi hymyillen.

Romeo nauroi toisen irvistykselle. Niin, hiusfriikkejä oli nähty ennenkin, ihme sinänsä että sellaisetkin rastapäähän lankesivat. Romeolla kuin ei hiusongelmia ollut, kerran kuukaudessa hiusten peseminenkin riitti hyvin.

"Joo", Romeo hymähti ja ennen kuin hän edes kerkesi kysyä oliko toisella ehdotuksia tuo ilmoitti Romeon saavan päättää. "selvä", rastapää hymähti napaten yuhden dvdn hyllyltä laittaen sen sitten soittimeen napaten matkallaan sohvalle mukaansa kaukosäätimen. Andrew oli vetänyt itsensä kasaan sohvannurkkaan ja Romeo vain nauroi tuolle.
Pojan istuttua rennosti sohvalle Romeon ja Andrewn välillä oli tyhjää tilaa vaikka kuinka.
"Kuules nyt kirppu, et sä nyt noin iso ole", poika naurahti painottaen noin -sanaa. Poika taputteli kädellään sohvan pintaa lähempänä häntä. Rastapää olisi mielellään vetänyt toisen kainaloonsa ja silitellyt päätä, mutta hän ei tahtonut satuttaa Andrewia. Hänestä ei ollut sitoutujaksi, eikä hän uskaltanut edes yrittää. Tahallaan hän ei tahtonut sydämiä särkeä, muttei jäänyt murehtimaan vaikka muutama välillä menikin rikki. Loppujen lopuksi se ei vaikuttanut millään tapaa hänen omaan elämäänsä. Se, että joku kiintyi Romeoon kenties jopa ihastui tai rakastui oli toivottomia tunteita. Poika ei osaisi tehdä mitään niiden hyväksi.

Rastapää valitsi jonkun leffan ja työnsi sen soittimen sisälle. Leffa lähti pyörimään ja Andrew yritti parhaansa mukaan keskittyä siihen, joka kävi vähän vaikeaksi sen vuoksi, että toinen seilaili ihan omissa maailmoissaan. Itse asiassa ruipelo jopa hätkähti toisen ruvetessa puhumaan hänelle. Oli ehkä ihan hyvä, että toinen oli palauttanut hänet takaisin maan pinnalle, ennen kuin toinen olisi vajonnut täysin synkkiin syvyyksiin.
Katse kohdistui toisen käteen, joka taputteli sohvan päällystettä vierellään. Sen jälkeen se iskeytyi toisen kasvoihin. "No.. mä vaa ajattelin antaa sulle tarpeeks tilaa", hän hymyili toiselle. "Ja näin on ihan hyvä olla", tuo lisäsi ja palautti katseensa telkkariin, ennen kuin jäisi taas lumoutumaan toisesta.

Hetken päästä Andrew suoristi kuitenkin hieman jalkojaan ja nosti itseään sen verran, että sai nojattua päällään käteensä. Hän pohti mikä leffa oikein oli, koska ei ollut ikinä nähnyt kuvajaistakaan tai kuullut mitään kyseisestä filmistä.
"Saanko mä hakea sun sängyltä peiton?", Andrew kysyi. "On tylsää kattoa leffaa ilman vilttiä tai peittoa", todettiin virne naamalla.

Romeo upposi aika nopeasti leffaan naureskellen sen mustalle huumorille ja legendaarisille kliseille, jotka oli hämäävästi piilotettu muka jotenkin erikoisiksi juonikuvioiksi. Niin, mikä juoni? Rastapää oli sitä tyyppiä joka tahtoi katsoa leffoja välillä oikeasti ja välillä niiden varjolla tehdä kaikkea muuta. Hänen pitäisi pitää mielessään Andrewin ehdotus. Ja ihan kuin hän niin hyvää ideaa olisi voinut edes unohtaa.
Andrewin vastaus sai romeon naurahtamaan. "En mä tartte paljoa tilaa, mä vioihdyn kyllä välillä ahtaastikin", poika ilmoitti nuolaisten huuliaan. Pian tuo kuitenkin käänsi katseensa takaisin ruutuun ja hakkasi itseään henkisesti pesäpallomailalla. Ei saanut koskea eikä vihjailla, sitä poika päähänsä yritti takoa huonolla menestyksellä.

Toisen kysymys sai Romeon ruskeat silmät katseineen siirtymään Andrewiin. hetken poika tuijotti kunnes sisäisti kysymyksen huulten kaartuessa skesikkääseen virneeseen.
"Hae vaan, jos tahdot", poika vastasi hymähtäen. Hän itse tiesi kyllä tunteen. hänen täytyi näpertää jotain keskittyessään. oli se sitten jonkun toisen paidanhelma tai hiustupsu tai oma rastapötkö. Jotain vain oli oltava.

Toinen naureskeli leffalle kun taas Andrew oli sen verran väsynyt, ettei tajunnut ottaa vastaan kuvaa tai puhetta tietoihinsa. Kyllä hänenkin huulille hymy välillä leveni, ihan vain sen takia, että häntä nauratti hänen typeräisyys uupuneena.
Romeon vastaus ja huulien nuolaisu sai katseen siirtymään tähän ja siihen se myös jäi. Rastapäätä oli sitten vaikea lukea. Andrew ei saanut yhtään tietoa toisen ajatuksista - tai ylipäätä mistään.
Hetken kuluttua myös ruipelo käänsi katseensa muualle. No tämäpä tilanne oli muuttunut yhtäkkiä oudoksi. Ehkä hennomman kannattaisi keskittyä vain leffaan ja lähteä sen jälkeen nopeasti karkuun, jos vaikka edessä olisi jotain kiusallisia tilanteita. Ne nyt ainakin rikkoisivat tätä enemmän. Ehkä hän voisi myös jäädä salaa toivomaan, että he törmäisivät jossain joskus tai Romeo ottaisi häneen muilla tavoin yhteyttä.

Andrew nousi ylös ja kipitti hakemaan peiton, Romeon annettua siihen luvan. Ruipelo kietoi sen ympärilleen, palaten paikoilleen. Katse tuijotti tiiviisti tv:n ruutua. Leffa vaikutti hyvin mielenkiintoiselta, mutta poika hänen vierellään vaikutti sitäkin enemmän kiinnostavemmalta. Ja arvatkaa vain kuinka vaikea oli keskittyä tuijottelemaan telkkaria kun oli parempaakin katsottavaa. Voi että mitä kiusaus se olikaan..

Romeo tunsi kyllä Andrewin katseen ihollaan, jos hän olisi ollut nolostuvaa tyyppiä hän olisi varmasti punastunut. Hän tiesi vaikuttavansa jopa typerältä ensin vihjaillen, sitten suudellen, naiden ja nmyt leikkien kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan antaen silti selviä vihjailuja. Mikä häntä vaivasi? Univaje tai jotain? Andrew? Viimeksi mainittu ainakin, toinen oli jotain niin ristiriitaista ja kiehtovaa. Eikä Romeo tahtonut särkeä toista, pikemminkin toivoi tuon löytävän itselleen jonkun jolla oli antaa Andrewille se, mitä rastapäällä itsellään ei ollut. Hän toivoi jonkun pojan onnelliseksi Andrewin rakastajana. Nimenomaan pojan, sillä laiheliinia ei osattu kuvitellakaan tytön kanssa. Se olisi jotenkin niin... luonnottoman oloista.
Ja silti Romeo tuskin kykenisi sulattamaan sitä, kun toinen varattuna kieltäytyisi seksistä rastatukkaisen skeittarin itsensä kanssa. Hän mököttäisi siitä varmaan ainakin viikon.

Andrew kipitti hakemaan sen peiton, Romeo huomasi sen vaikka näennäisesti keskittyikin leffaan täydellisesti. Oikeasti se oli alkanut pikkuhiljaa mennä ohi. Romeo kääntyi katsomaan peittoon kääriytynyttä Andrewia ja avasi jo suunsa sulkien sen sitten ja kääntyen takaisin television suuntaan näpertäen rastapötköä sormissaan. Mitä hän oli ollutkaan sanomassa? Jotain typerää ja harkitsematonta. Jotain, mitä ei hetken mietinnän jälkeen tahtonutkaan sanoa.

Edes siitä ei saatu selvää, että oliko Romeokin vaipunut omiin maailmoihinsa vai katsoiko tuo todella leffaa. No luultavasti leffaa katsoi. Rehellisesti Andrew ei uskonut rastapään olevan sellainen ihminen, joka hirveästi ajatteli mistään mitää. Siis ei todellakaan pitänyt toista vajaana tai muutenkaan häiriintyneenä, mutta kuitenkin sellaisena, joka vain tekee mitä tahtoo ja sanoo mitä haluaa, ajatellen vasta sen jälkeen - jos silloinkaan.
Andrew mutristi huuliaan ja yritti tyhjentää kaikki ne typerät ja ahdistavat ajatukset, yritti tyhjentää mielen, yritti seurata leffaa itsekin.

Andrew kääntyi taas katsomaan Romeota, joka parhaillaan itsekin kääntyi katsomaan häntä. Tuo avasi suunsa ja sulki samantien. Niin.. mitä?
"Tuota..", Andrew aloitti ja sulki itsekin suunsa. No voi hitsi. Katse kääntyi muualle. "Taidan hakea tyynynki", hän sanoi hetken kuluttua ja kipitti takaisin huoneeseen, jossa he olivat nukkuneet. Hän nappasi tyynyn mukaansa ja palasi sohvalle. Tyyny antoi paljon mukavemman olon. Se oli paljon pehemämpi kuin tuolin käsinoja. Peitto kierittiin taas ympärille ja katse kulki tv-ruutuun, kiertöen ensin Romeon kautta.

Adrew totesi yhden ainoan sanan. Romeo ei ollut kerennyt siihenkään. Andrewkin jätti lauseensa sanomatta, Romeo pudisti hieman päätään. Toinen kävi hakemassa tyynynkin ensin siitä ilmoittaen. Kun Andrew tuli takaisin ei Romeo enää edes leikkinyt katsovansa leffaa vain ilmeettömin kasvoin ruskeat silmät olivat suunnatut ruipeloon. "Mä tota", Romeo haki hetken sanoja raapien päätään. Hänelle harvinaista, yleensä hän vain sanoi suoraan sen mitä miettikin.

"Mun ei oo tarkotus satuttaa sua tai mitään, sori", poika totesi. "Mä haluaisin vain naida sua, uudestaan ja uudestaan, mut ei mulla ole kykyä sitoutua yhteen", poika totesi. "Mä en sais naida sua saati antaa mitään toivoa."
Sanottuaan asiansa poika katsahti leffaa huokaisten sitten syvään. Vitut hän sitä pystyi katsomaan, silmät hakivat katseensa kohteeksi jälleen Adrewin ja Romeo hymyili oikeasti pahoillaan. Hän olisi mielellään kyllä yrittänyt juuri tuon pikkupedon kanssa, mutta miksi yrittää jos tiesi epäonnistuvansa kuitenkin ja vain satuttavansa toista? Seurustelussa eivät päteneet samat säännöt kuin skeittirampeilla.

Vain hetken Andrew oli kerennyt katsoa leffaa kun Romeo alkoikin puhumaan. Katse kohdistui toiseen ja ruipelo kuunteli toista mielenkiintoisena, myös varsin peloissaan. Jo toisen ilme kertoi siitä, ettei nyt tulisi sellaista tekstiä josta hän pitäisi. Toisen sanoessa heti ensimmäisenä, ettei tahtonut satuttaa Andrewia, pojan katse kääntyi muualle. Toisen puhe tuli täysin hänen tiedostoihinsa, mutta hän peitti sen tuskan jota jokainen sana hänessä herätti. Niin, ruipelo oli nimittäin hyvin herkkä.
Romeon lopettaessa puheensa, Andrew pudisti päätään, saadakseen murtuneen ilmeen pois ja kääntyi taas katsomaan rastapään komeita kasvoja, kauniita silmiä.
Henno hymy levisi Andrewin kasvoille kun heidän katseet kohtasivat. "Mä tiedän", hän sanoi. Se oli vastaus jokaiseen toisen lauseeseen. Hän tosiaankin oli tiennyt asian olevan näin.

Hetken kuluttua Andrew säikähti sitä, että hänen ajatukset ja pohdinnat olivat näkyneet niin hyvin läpi hänestä ja saanut toisen ahdistuneeksi.
"Anteeks jos mä saan sun olon ahdistuneeks", Andrew pahoitteli vakavissaan, mutta soitti pienen naurun perään. Ei hän tahtonut tehdä tilanteesta vaikeampaa. Hän muutenkin saattaisi murtua pian. Aina pari päivää oli hänelle ne vaikeimmat tämmöisien hetkien jälkeen, mutta kyllä hänkin elämää osaisi jatkaa. Ei hän niin surkimus ollut, eikä kuitenkaan niin ihastelija, että itkisi toisen perään viikkoja.
Andrew paransi asentoaan sohvalla, vaikka siihen ei olisi ollut tarvetta. Hänen oli pakko saada jotain muuta tekemistä kuin toisen kasvojen tuijottelu, edes hetkeksi. Taas leffan kuvajaisia ruudulle katsomaan. Hän ei tahtonut toisen huomaavan vielä enemmän heikkouttaan.

Andrew käänsi katseensa pois Romeon puhuessa, rastapää tajusi kerenneensä jo satuttaa toista. Andrew oli kiintynyt häneen... Romeo ei yleensä osannut edes välittää jos joltakulta kohdistui häneen sellaisia tunteita. Hän saattoi toisinaan olla hyvinkin sydämetön ihminen. Hetken viiveellä Andrew vastasi tietävänsä. Toinen näytti niin pieneltä ja särkyvältä. Mitä helvettiä Romeo taas olikaan tehnyt? Poika puri huultaan eikä mahtanut itselleen mitään vaan veti toisen syliinsä vain pitääkseen lähellä ja silitteli tuon hiuksia.

"ei se ole sun vika, että mä olen kusipää", Romeo hymähti. "Sä vaan herätät mussa tunteita, joita mä en edes uskonut omistavani", poika kertoi ja puhalsi toisen hiuksiin. Hänellä ei ollut enää aikomuksia naida toista tai käyttää muutenkaan omaan hyvään oloonsa. Tai niinno, mitä hän sitten muka teki pitämällä Andrewia sylissään?
"Sano mulle, niin mä en enää yritäkkään ottaa suhun yhteyttä, mä en tahdo sotkea mitään", Romeo sanoi tarkoittaen sanojaan. Hän kestäisi kyllä, hän pääsisi yli vaikka se saattaisikin jäädä kaihertamaan. Hän ei kaivannut toista koska tunsi ihastusta tai mitään. Hän kaipasi täydellisyyttä hipovaa seksiä. Hän vain sattui olemaan sellainen ihminen. Hän ei välittänyt ihmisistä itsessään, hän välitti mielihyvästä jonka noiden kautta itselleen sai. Niin julmalta kuin se kuulostikin.

Andrew ei ollut varma olisiko iloinen vai enemmän surullinen siitä kun Romeo veti hänet syliinsä ja rupesi paijaamaan häntä. Se sai pojan olon tuntemaan aika säälittäväksi, ihan kuin hän olisi maailman toivoton tapaus. Mutta joka tapauksessa oli se kivaa päästä taas toisen syleilyyn, näin hetkeksi vielä ainakin.
"En mä pidä sua kusipäänä", Andrew kertoi melko hiljaisella äänellä. Hän ei viitsinyt katsoa toista silmiin. Miten tämä oli yhtäkkiä mennyt niin vaikeaksi? Ehkä kaikki oli nyt vaikeampaa sen takia, että Andrew oli saanut todistuksen luuloonsa ja tiesi, ettei tämä merkinnyt mitään. Kyllä hän selviäisi, mutta kai se oli ihan ymmärrettävää, että asia silti kirpaisi aika suuresti.

Hetken pohdinnan jälkeen ruipelo avasi taas suunsa. "Kyllä sä voit muhun ottaa yhteyttä", hän sanoi hieman epäröiden, mutta kuitenkin tosissaan. Totta kai hän tahtoisi nähdä toista, vaikka se saattaisikin repiä häntä joka kerta enemmän. "Jos vaan niiltä muilta heiloiltas kerkiät", hän naurahti väkinäisesti ja kääntyi toisen sylissä katsomaan tätä.
Ehkä hänen olisi parempi lähteä jo ihan kohta. Ennen kuin antaisi toisen tai itsensä vahingoittaa lisää itseään. "Jos täst on vaivaa nii sun ei tarvii käyttäytyä noin kultasesti. Mä luultavasti kestän muutenki", hän virnisti leikkisästi. Viimeisestä lauseestaan hän ei kyllä ollut niinkään varma, mutta ei tämä mikään maailmanloppu kuitenkaan ollut. Ei tämä tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta.

"Mä olen", Romeo naurahti. "Mitä se sitten on, jos käyttää muita kuin esineitä vain sen takia että itsellä on kivaa? Kusipäisyyttä, mun mielestä ainakin", poika tokaisi suukottaen toisen päätä. Ja hän tiesi koko helvetin ajan, ettei olisi saanut tehdä niin.

Toinen antoi luvan yhteyden ottoon, Romeo luotti sanoihin. Hän oli oikeastaan hyvillään saamastaan luvasta... Toisaalta hänen ei olisi pitänyt olla... No, milloinpa Romeo olisikaan tehnyt niin kuin piti eikä niin kuin itse halusi? Aika harvoin, jos koskaan. Sanat olisi voitu lukea jopa katkeriksi. Kun muilta heiloilta kerkesi.. Romeo naurahti, Andrew kääntyi hänen kasvoihinsa päin. "Eiköhän sulle aikaa löydy", poika totesi sipaisten toisen hiuksia.
"Sä olet ihan kuin pikkulapsi, tiesitkö?", poika uteli eikä voinut olla painamatta huuliaan Andrewin otsalle.

Sanoille Romeo irvisti. "Mä olen läheisriippuvainen", poika naurahti suukotti toista taas. "Mä en tee mitään vain muiden takia, mä olen itsekäs. Ja mä tiedän sen ihan tarpeeksi hyvin, voidaklseni sanoa sen ääneen. Sä saat lyödä mua ja lähteä ihan koska vain. Sun pitää tehdä niin kun sun itsesuojeluvaistosi käskee", Romeo jatkoi katse nyt Andrewin silmissä.
"Sussa on jotain koukuttavaa, huumaava, prinsessa, tiesitkö?"

Romeo puhui kusipäisyydestään, jonka Andrew tahtoi työntää suoraan toisesta korvasta ulos, kuultuaan sen. Ensinnäkin sen takia, että toinen käyttäytyminen muistutti Dannyä niin paljon, eikä hän tahtonut pitää kaksoisveljeään, maailman tärkeintä ihmistä kusipäänä. Toiseksi sen takia, ettei tahtonut antaa itselleen enempää syytä lähteä vielä. Koska hän ei tahtonut lähteä. Jos toinen kertoisi itsestään liikaa huonoja puoliaan ja sitä miten merkitön Andrew hänelle oli, ruipelo oikeasti alkaisi ottamaan tosissaan toisen sanat ja pelastaisi itsensä toisen kynsistä.

Toinen sitten mainitsi, että Andrewille varmaan löytyisi aikaa jostakin vaihteessa. Miten arvoton olo siitäkin tuli. Se oli kuin hänet olisi pistetty jonoon, joita Romeo vuoronperään hoiteli. Siitä huolimatta se ei rikkonut sitä toivoa, että toinen oikeasti soittaisi hänelle. Pitäisi kuitenkin olla varovainen odotuksen suhteen, sillä toinen ei välttämättä soittaisi. Mistä sitä tietäisi vaikka toinen vain puhui siihen suuntaan, koska sääli niin paljon Andrewia.
Pikkulapseksi kutsumiseen Andrew ei osannut reagoida mitenkään. Hän ei edes jaksanut miettiä ottaisiko sen hyvällä vai pahalla. Hän vain hymähti vastaukseksi ja käänsi katseensa muualle.

"Must vähän tuntuu että jos tää satuuttaa mua, nii se on jo tapahtunu - joten se on nyt ihan sama lähenkö mä nyt vai vasta myöhemmin", hän totesi rehellisesti, katse naulittuna telkkariin. Ei hänellä ollut mitään kunnon itsesuojeluvaistoa. Hän suorastaan juoksi aina sellaisiin tilanteisiin, missä hänen haavat oli helppo repiä auki. Noh, kipu kestäisi vain hetken. Sitä paitsi hän voisi pienien itkujen tirautettua olla taas paljon pirteämpi - niin oudolta kuin se kuulostikaan.
"No itseasiassa en tienny. Eipä oo ainakaa minkäälaisia todisteita tähän mennessä sellaiseen saatu", hän virnisti naurahtaen.

Toinen jollain tapaa etääntyi melko nopeasti, Romeo tiesi tehneensä paljolti kaiken väärin, mutta ei silti oikein osannut käsittää mistään mitään. Epäsuorasti toinen kertoi tilanteen jo satuttaneen itseään, Romeo antoi kätensä vapaasti silitellä toisen alastonta selkää.
"Niin", Romeo hymähti neutraalilla ilmeellä. Hän ei antanut hymynsä enää olla sellainen kun se normaalisti oli. Jostain syystä se ei tuntunut luonnolliselta juuri nyt.

Andrew virnisti, ettei tiennyt ja ettei sellaisesta ollut mitään todisteita Romeo naurahti räkäisesti.
"Kuules nyt, prinsessa, sillä asenteella ettei sussa ole mitään vikaa ja muut on turhia idiootteja", poika tuhahti puskien kevyesti päätään Andrewia vasten. "Sä olet täydellinen, etkä sä sais antaa kenenkään satuttaa sua. Sä ansaitset jotain hyvää.. Sä ansaitset jonkun joka osaa pitää sua hyvin ja kohdella sua kuin jumalaa. Sä ansaitsen jonkun, joka on sun arvoises ja jolla on antaa se mitä sä tarvitset.", Romeo puheli lopettamatta silittelyä. "Sun ei tarvi antaa kenenkään leikkiä sulla tai käyttää sua. Sun ei tarvi sietää mua silmissäs tai mitään. Mä olen harvinaista kyllä oikeasti pahoillani siitä, ettei mulla ole antaa sulle mitään pysyvämpää."

Romeon käsi silitteli ruipelon paljasta selkää ja puski päällään häntä kohti, hellästi ja varovaisesti tietenkin. Andrew kuunteli toisen puheita ja kaikkia niitä ystävällisiä sanoja, katsoen toisen silmiin ja kuunnellen jokaisen sanan tarkasti. Minkä takia toinen puhui hänelle niin kauniisti? Eikö tuolle tullut ollenkaan mieleen, että tuollaiset puheet saisivat hänet ehkä kiintymään tuohon enemmän ja sitä myöten myös satuttamaan lisää - olipa toisen puheet puuta ja heinää, tai ei.
"Oletpas sä kultainen" Andrew hymyili toiselle lempeästi ja painoi pienen suukon toisen poskelle. "Kiitos", lisättiin perään, toivoen ettei ahdistanut toista käytöksellään.

Seuraavaksi mietittiin, että kannattaisiko siirtyä istumaan omilleen vai jäisikö siihen toisen syleilyyn, johon Romeo oli hänet vetänyt. Jos kerta viimisiä minuutteja oli menossa, niin hän pysyisi tässä. Ihan siltä varalta ettei toinen oikeasti ikinä hänelle soittaisi.
"Ei sun tarvii olla pahoillas. En mä ainakaan oo", todettiin katse telkkarissa. Nyt olisi oikeasti pakko keskittyä katsomaan muualle. Enää hän ei uskaltanut tavoittaa toisen katsetta. Muuten hän sortuisi kuin räjäytetty silta. "Ja parempi vaa että sanotaa asiat suoraa. Ei kaikkea voi saada, vai mitä? oon mä kuitenki sen verran iso poika että kestän tän", hän virnisti, vaikka oikeasti olikin melko tuskissaan. Vilkaisu kelloon ja yhtäkkiä tuntui kun hän tekisi kuolemaa ja viettäisi viimisiä hetkiään elossa. Okei, se meni jo vähän yli, mutta sellaiset fiilikset toisella nyt oli. Kyllä se siitä jo poistuisi oltuaan pari tuntia erossa rastapäästä.

Ei, Romeolla ei ollut käynyt mielessäänkään että hänen sanansa voisivat vaikuttaa toiseen mitenkään niin kuin tuo ne ajatteli. Toisaalta ei hänellä oikein ollut käsitystä siitä miten muut hänet ymmärsivät. Hän tiesi miten onnistui iskemään tahtomansa tyypin ja se riitti hänelle ihan tarpeeksi hyvin.
Romeo luotti toisen sanoihin ja vain nyökkäsi. ei kai pitäisi olla pahoillaan, mutta kun vain sattui olemaan. ja kai lukioikäisen pojan pitäisikin jo kestää tällainen. Tosin lukioikäisellä pojalla pitäisi varmasti olla myös kokemusta seurustelusta... No, eipä Romeolla ollut eikä se haitannutkaan. Hän oli villi ja vapaa, vaikkakin hänellä oli tapansa pitää itsensä vireessä. Kai hänkin joskus vakiintuisi. Ehkä... Erittäin iso ehkä. No, ei vielä ikuisuuteen, mutta ehkä vielä joskus. Tiedä sitä, koskaan ei osannut etukäteen sanoa.

Andrew wi ainakaan vielä ollut rastapään sylistä mihinkään karannut, eikä sitä pistetty pahaksi. Ja miljoonatta kertaa Romeo tolkutti itselleen, että olisi pitänyt. Äh, hän tyrkki ne ajatukset päässään taka-alalle. Tai yritti ainakin.
Romeon sormet koskettivat toisen poskea, muutama niistä karkasi leuan alle ja kohtii toisen kasvoja suuntaamaan katseensa tojan kasvoihin. Jälleen rastapää sortui suutelemaan Andrewia. Vaikka ei ol... Ja vitut siitä, meni jo. Pojan suudelma oli kevyt ja lyhyt, sormat upposivat taas toisen hiuksiin ja Romeo hymähti.

No nyt se taas teki sen. Romeo suuteli ruipeloa kevyesti, saaden tunteet hirveeseen taistoon sisällään. Törkeetä. Antaisiko hän tuhota nyt loputkin siitä hyvästä fiiliksestä mitä oli ja jatkaisi, vai vetäytyisi irti ja säästäisi edes vähän itseään tältä tilanteelta? Andrew tiesi mitä tahtoi, eikä se todellakaan viitannut mitenkään vetäytymiseen erilleen toisesta, ei. Jos nyt vielä vähän nauttisi toisen täydellisestä huulista ja katuisi sitä myöhemmin.
Hän ei nimittäin jaksanut taistella itsensä kanssa, vaan antoi luomien painautua kiinni ja vastasi toisen hentoon suudelmaan. Kädet olivat eksyneet pojan hiuksien sekaan.
"Älä vaa kiduta mua liikaa", Andrew sanoi toiselle. "Mä en nimittäin voi vastata sulle kieltäytyvästi mihinkään mitä käsket tai pyydät", kerrottiin rehellisesti ja kasvot vetäytyivät hieman kauemmaksi toisesta.

Katse etsi kelloa, joka löytyi melko nopeasti. Pitäisiköhän kohta jo nousta ja lähteä? Niin, sitähän tässä oltiin mietitty jo jonkin aikaan, mutta mitään ei oltu saatu aikaiseksi. Ja kenen syytä se oli? Romeon. Romeo, Romeo, Romeo. Ihana Romeo.
"Meiltä menee toi leffa ohi kokonaan".

Andrew vastasi hänelle. sulki silmänsä ja vastasi. Hyvä niin. Kai. Ei Romeo enää osannut tulkita, kaikki oli jollain tapaa melko sekavan oloista. Andrew pyysi Romeota kiduttamasta ruipeloa liikaa, rastapää ynähti. hän yritti olla hellä ja kiltti, kajoamatta toisen ruumiiseen enää liiaksi.
"Mä olen niin kiltti kuin osaan", Romeo sanoi ja antoi kätensä eksyä toisen niskaan suudellakseen tuota vielä. Hitaammin, pidempään ja vain hivenen kovempaa. Ihan vähän vain...
Romeo ei tahtonut päästää toista enää satuttamaan itseään rastapään kanssa. Hän ei sallinut itselleen mitään huvia enää, ei saisi suudella. Piti lopettaa. Heti. Niin ja mitä teki Romeo? Ujutti kieltään mukaan ja suuteli vielä pitkään kunnes viimein vetäytyi.

"Haittaako se?", poika kysyi kepeästi kaataen itsensä vasten sohvan selkänojaa. Hellästi kädet vetivät toista hänen päälleen. Hänen tosiaankin pitäisi lopettaa jo...

Romeo lupasi olla niin kiltisti kuin osaisi, mutta palasi suutelemaan hennompaa uudelleen. Se oli vahvempi kuin äskeinen, vain hitusen, mutta vahvempi siitä huolimatta. Hetken päästä toinen sujautti kielensäkin mukaan peliin. Eikä Andrew tietenkään osannut erottautua suudelmasta, vaan vastasi. Se tuntui niin hyvältä kuin pahalta samaan aikaan. Hän oli ehkä maailman sekavin ihminen ikinä. Mutta minkä hän sille mahtoi, että kaikki tunteet esiintyivät hänellä aina niin vahvasti. Esimerkiksi jos jotain mukavaa tapahtui, hän saattoi innostua siitä aivan turhankin paljon. Tai jos jokin oli surullista, hän saattoi ahdistua siitä niin pahasti, että makoili koko päivän sängyssä. Iloisena ei voinut olla paikoillaan, piti hyppiä innoissaan, eikä hymy pystyisi sammuttamaan.

Romeo kallistui taaksepäin ja veti varovaisesti Andrewia päälleen. "Ei", hän vastasi kuiskaustakin hiljempaa, katse pysyen toisen silmissä - niin, edelleen. Eihän se tosiaan haittaisi, jos heidän tavoitteena oli saada poika murtumaan niin pahasti kuin mahdollista ja saada Danny Romeon perään. Kaikkein pahinta olisi se, että Andrew hajoisi toisen edessä. No tuskinpa niin tapahtuisi. Hän olisi niin vahva kuin vain osaisi. Miksi hän ei voinut pitää tilannetta hyvänä? Tässähän hän makoili toisen sylissä ja oli huomion keskipisteenä, paijattavana.