I hate the fact that I think about you

+ Chaos ja Rasmus :'> +

Hiljaisuus hallitsi tyhjässä huoneistossa. Vain pienen keittiökellon tikitys häiritsi taukoamatonta hiljaisuutta. Hetken kuluttua ikkunoita vasten tihuttelevat pisarat nousivat hiljaisuutta vastaan ja lyöttäytyivät yhteen keittiökellon kanssa. Sade yltyi ja huuhtoi ikkunoista kuivien päivien pölyt ja liat mukanaan. Avain kääntyi lukossa ja samassa tuo viimeiseen asti taistellut hiljaisuus särkyi. Remus työnsi päänsä sisälle, ahkerasti märki vaatteitaan kiroten. Mustahiuksinen nuorukainen repi märät kengät jaloistaan ja pörrötti ohuita hiuksiaan, saaden näin vesipisarat putoilemaan sateen lailla.
”Ja tänään ei pitänyt sataa”, hän murisi ja laahusti eteisestä olohuoneen puolelle. Sinisilmäinen heitti raskaan avainnipun sohvapöydälle ja ryhtyi edelleen käärmeissään repimään märkiä vaatteita yltään. Tummansinisen hupparin hän laski wc:n oven päälle kuivumaan, kun taas ihoaan vasten ällöttävästi liimautuneet farkut hän vei kylpyhuoneen puolelle. Alusvaatteisillaan Remus suuntasi huoneeseensa ja etsi itselleen kuivat vaatteet mustasta vaatekaapistaan. Enempiä pohtimatta hän valitsi ylleen valkoisen t-paidan ja polviin asti ulottuvat farkut. Kevyet vaatteet tuntuivat mukavilta, kun märät vaatteet olivat olleet valtavan raskaita mustahiuksisen yllä.

Remus tunsi pienen nälän kiusaavan ja samalla kun hän napsautti litteäruutuisen tv:n päälle, hän suuntasi jääkaapille nirso pilke silmissään. Ostos-tv:n juontajat hölisivät melkeinpä kilpaa uudenlaisesta imurista ja Remus hetken pohdittuaan, päätti tyytyä vain juourttiin ja vihreään omenaan. Punaiset hedelmät, marjat tai kasvikset eivät koskaan olleet ollut Remuksen mieleen. Onneksi perheen äiti ja ruokapuolen hoitaja Judy tämän tiesi, ja hankki vanhimmalle ottolapselleen vihreää omenaa ja paprikaa punaisen siasta.

Remus tallusti laiskasti takaisin olohuoneen puolelle ja kävi vatsalleen makaamaan niin, että hänen jalkansa olivat mukavasti sohvapöydän alla, kun muu keho sai rennosti lepäillä tuuhean maton päällä. Tylsyyttään Remus ei jaksanut kanavaa vaihtaa, vaan kauhoi jogurttia suuhunsa ja yritti olla kiinnostunut sinisestä, jopa kaksijohtoisesta imurista. Kaikkea turhaa sitä nykyään keksittiin.

- sarjassamme kiireessä vastatut~ anteeksi, kämpillä kerkeän paremmin <;; -

Tiedostaen uniinsa tunkevat elämän äänet Rasmus murisi mielenosoituksellisesti ja käänsi kylkeä. Itsepintaisesti mustatukka yritti jatkaa rauhallista untaan, vaikkakin epäonnistui siinä miltei täydellisesti. Muutaman silmien räpäytyksen jälkeen laiskiainen sai itsensä jotenkuten istuvaan asentoon.
Poika nojasi itseään vasemman kätensä varaan samalla hieroen oikealla rähmää silmistään haukotellen raskaasti. Jeesus näitä päiviä, olisi sitä kai pitänyt edes yrittää herätä kouluun eikä suinkaan vasta sen päätyttyä. Nojaa, eipä jaksanut emoa vähempää kiinnostaa.

Löysiin harmaisiin pyjama housuihin ja hieman kireämpään mustaan T-paitaan sonnustautunut poika mönki esiin peittonsa alta ja yhä silmiään hieroen raahautui ulos huoneestaan ja oli kaatua matkalla portaita alas. Että tälläinen alku päivälle, tai oikeastaan iltapäivälle... Miten sen nyt kukakin vain sattui ottamaan.
Ostos TVn pauhusta välittämättä poika hakeutui suoraan jääkaapille ja nyrpisti nenäänsä. Vaihteeksi ei mitään syömistä, mutta anorektikko kun oli ei poika mitään kokenut tarkemman miettimisen jälkeen tarvitsevansakaan.

Pullo lähdevettä tarttui mukaan kun poika suunnisti olohuoneeseen, jossa ilman sanoja lysähti sohvalle. 'Isoveljeen' vilkaistiin vain nopeasti, välinpitämättömän oloinen katse kuitenkin suunnattiin television ruutuun. Turhautuneen huokaisun saattelemana poika avasi pullon ja kumosi nestettä kurkkuunsa.

+ Ei mit ei mit :'> +

Remus siirsi tyhjän jogurtti purkin sivummalle ja pyöritteli omenaa sormissaan. Ostos TVn juontajat esittelivät imuriaan ison yleisön edessä ja yleisö näytti oikeasti kiinnostuneelta ja kaikki nauroivat mahdollisimman kovaa juontajan letkauttaessa jonkin ikivanhan ja loppu palaneen vitsi. Hirveää huijausta, vaikkakin osaavaa näyttelemistä: aivan kuin mustahiuksisen elämä koulussa. Remus vei omenan vasten vaaleita huuliaan, mutta raskaat askeleet kuultuaan, laski hän omenan takaisin matolle käsiensä mukana. Remus kohottautui hieman ja sivusilmällä vilkaisi, miten ”pikkuveikka” laskeutui rappuset alas. Pian sinisilmäisen katse siirtyi takaisin TVn ruutuun, eikä mustahiuksisella ollut mitään halua sanoa sanaakaan keittiön puolelle kadonneelle ”veljelleen”.

Remus yritti keskittyä ohjelman katsomiseen ja yritti tapansa mukaan selvitä vain unohtamalla Rasmuksen läsnäolon. Remus puraisi omenaansa ja sitä rouskuttaen tuijotti väreilevää ruutua.
Rasmus oli ilmeisesti vasta noussut sängystään. Vanhempi kurtisti hieman kulmiaan. Hän taas oli ollut koululla opiskelemassa jo aikaisesta aamusta lähtien. Vaikka Remus yritti kuinka, oli hänen pakko sanoa jotain. Mustahiuksinen haroi hiuksiaan, siirtämättä katsettaan minnekään. Voisi hän kai jotain sanoa, tuskinpa se, jos hän ystävällisesti toivottaa hyvät huomenet, saa ”veljeä” tulistumaan.
”Huomenta”, Remus sanoi sarkastisesti. Mission failed. Remus haukkasi omenaansa. Ystävällinen aamutoivotus oli jälleen kerran lentänyt perseelleen.

Rasmus vilkaisi Remusta uudemman kerran väsyneillä vihreillä silmillään ja irvisti tuolle lapselliseen tyyliin. Huomenta? Eipä jäänyt epäselväksi pojalle toisen sanojen sarkastisuus. Minkän anorektinen teiniangsti mahtoi sille, että sattui olemaan yöeläin eikä lainkaan kiinnostunut koulun käynnistä. Toisin kuin ottoveli, jota Rasmus piti auttamattomana hikipinkona.
"Vitut", poika murahti vain jotain sanoakseen ja kääntyi katsomaan televisiota. Hän ei halunnut katsella Remusta, ei vain pystynyt vaikka toisaalta olisi tehnyt sen niin mielellään... Luonto ei kuitenkaan antanut periksi, joten ostos TV'n tuijottelu jatkui itsepintaiseen tyyliin.

Remuksen läheisyys tuntui jotenkin häiritsevältä. Vaikka eihän tuo mitenkään erityisen lähellä ollut, mutta kuitenkin. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt tuntua täysin luonnolliselta, olihan kyseessä kuitenkin isoveli. Tai.. niin, isoveli. Sitä poika yritti saada mahtumaan päähänsä. V-E-L-I, ei mitään muuta.
"Onko meillä kahvia?", poika kysyi sanojaan tarkemmin miettimättä. Teki mieli kahvia, vaikka Rasmus ei sitä oikeastaan juonutkaan. Eikä todellakaan pitänyt kyseisen piristeen mausta, Remuskin varmaan tiesi sen. Mieli teko oli kuitenkin jollain tapaa niin ehdoton.
Turhautunut Rasmus oikaisi paitansa helmaa, eikä vahingossakaan vilkaissut Remusta.

Rasmuksen huulien lomasta kuulunut kirosana ei yllättänyt, ei sitten ollenkaan. Hiuksiaan pörröttävä Remus vilkaisi ”veljeään” happamana, muttei suonut toiselle yhtään sen enempää huomiota. Mustahiuksinen tyytyi rouskuttamaan omenaansa. Se oli helpottava tapa, koska silloin vanhemman suu oli varattu, eikä hän voinut laukoa mitään sarkastista tai vittuilevaa. Ei ainakaan hetkeen. Remusta hirvitti jo valmiiksi, mitä hän suustaan ehtisi päästää, jahka omena oli enää vain raato.

Remus yritti keskittyä ohjelmaan, mutta se osoittautui hankalaksi, kun imurit eivät millään muotoa kiinnostaneet. Laiskasti Remus nousi istumaan ja kurottautui ottamaan kaukosäädintä sohvapöydältä. Remus nielaisi omenan palan ja pian hänen korvansa vastaanottivat Rasmuksen kysymyksen. Sinisilmäinen ei ehtinyt edes ajatella uudella omenan palalla suunsa tukkimista, kun oli jo tapansa mukaan aukonut suutaan enempiä miettimättä:
”Jaa-a. Enpä tiedä, onko laiskuus syönyt kykysi selvittää asioita itse? Annan sinulle helpon neuvon: mene keittiöön ja avaa keittiötasojen kaapinovia, niitä puukahvaisia jänniä juttuja, kunnes löydät, tai et löydä kahvipakettia”, Remus asettautui takaisin vatsalleen matolle ja hänen totta vie teki mieli iskeä päätään lattiaan. Remus kuitenkin tyytyi haukkaamaan omenaansa. Mistä lähtien Rasmukselle oli kahvi maistunut? Ainahan tuo oli haukkunut kyseisen piristeen makua. Remus rouskutti omenaa ja päätti pysyä täysin vaiti päässään pyörivästä kysymyksestä. Ugh. Miksi hän niin piti ”veljensä” ärsyttämisestä? Se ei ollut tuon tuittupään kanssa ollenkaan turvallista. Vihaisena ”veli” oli varsin raivostuttavaa seuraa. Voi tulisivatpa äiti tai isä pian…

Rasmus tunsi nahoissaan vilkuilut pistelevänä tunteena, kuin joku olisi polttanut hänen nahkaansa sytkällä. Ja voi kyllä, itsetuhoinen poika tiesi tasan tarkkaan miltä sellainen oikeasti tuntui. Ei juuri nyt kovinkaan hyvältä, Rasmus kun tahtoi ajatella kaikkea muuta kuin Remusta tällä hetkellä. Lumikin omenan rouskuttelu alkoi ottaa pikkuhiljaa päähän, teki mieli ärähtää jotain, mutta poika hillitsi kiukkunsa vain tuijottaen televisioon murhaavalla katseella. Muutamakin väärä sana saattaisi saada Rasmuksen rähjäämään, hakkaamaan ja kiljumaan. Sitten tuo vain purkaisi kaiken vähästä energiastaan kiukutteluun ja lysähtäisi väsyneenä sohvalle ja nukkuisi siihen kuin sammuneena. Koettu kyllä oli, ties kuinka monta kertaa.

"Vittu sä oot yks paska kans", Rasmus ärähti mulkaisten tulistuneena Remukseen ja sitten televisioon. Kiusallaankaan poika ei kävisi keittiössä tarkistamassa kahvitilannetta. Poika nosti jalkansa sohvalle ja nojasi polviinsa kietoen kädet jalkojen ympärille. Vihreät silmät sulkeutuivat, mustatukka yritti keskittyä hengittämiseen ja mielensä tasaamiseen. Hän ei nyt vain tahtonut tuhlata kaikkea energiaansa Remukselle kiukutteluun. Se oli niin helvetin raskasta, yleensä fyysistäkin. hiusten repimistä, lyömistä, potkimista ja pahoja sanoja. Ja sitten Rasmus salaa katui kaikkea jälkeen päin, vaikkei sitä näyttänytkään. Joskus teki mieli pyytää anteeksi keskellä yötä ja kömpiä remuksen sänkyyn nukkumaan tuon kainaloon... Eikun hetkinen..? Ei tasan tehnyt, ei varmasti. Eieieieiei. Ja vaikka poika kuinka vakuutteli itselleen, ei hän uskonut. Hänellä oli kiellettyjä, tiedostettuja, tunteita toista kohtaan. Veljeään kohtaan.

Hetken mielijohteesta, vahvasta ärtymyksestä, salatuista tunteista, poika nousi jaloilleen, kiersi pullon korkin auki ja yritti kaataa kylmän viileästi sen sisällön veljensä niskaan.

Remus tuijotti TV-ruutua, ohjelmaan ollenkaan keskittymättä. Matala tuhahdus sointui Remuksen vaaleiden huulien välistä. Eipä ollut Rasmuksen sanat tulleet yllätyksenä ja vaikka se olikin raivostuttavaa myöntää, niin ei Remus voinut vihreäsilmäistä syyttää. Vanhempi päätti pysyä hiljaa, koska taisi tällä kertaa ansaita ”veljensä” sanat. Sinisilmä kiristeli hampaitaan, kunnes haukkasi uudemman kerran omenastaan. Periaatteessa hän oli ollut onnekas, koska oli saanut kusipäisyydestään palkaksi vain kiroavia sanoja. Kaipa nuorempi oli nukkunut hyvin, kun ei jo ollut jostain taikonut pesäpallomailaa itselleen ja ryhtynyt hakkaamaan sillä matolla makaavaa. Onni tosiaan, Remus ei jaksanut juuri nyt ryhtyä pohtimaan peitetarinaa siitä, miten hän olisi mustelmat saanut.

Vanhemman teki ärsyttävästi mieli vilkaisi Rasmuksen puoleen. Tuijottaa vain pitkään toisen vihreisiin silmiin, ja hymyillä kuin normaali… Isoveli… Ei…hän haluaisi olla hetken kuka tahansa muu. Ei isoveljen titteliä kantava, kuka tahansa muu jolla on oikeus vain katsoa ja…tuntea niin kuin... Ugh. Remus pörrötti jo kohtalaisen kuivuneita hiuksiaan. Paskat, ei hän mitään tuntenut. Miksi hänen muka tekisi mieli niin katsoa kasvoja, jotka näki muutenkin joka päivä? Naurettavaa, typerää…outoa. Remus huoahti, hän halusi vilkaista, muttei uskaltanut. Ei katsoa silmiin tai edes kohti. Hän ei halunnut antaa itselleen minkäänlaista lupaa vilkaista, ei edes kimmeltävän ikkunalasin kautta.
’Miksi juuri minä, kaikista ihmisistä. Sairasta’, Remus mietti jokseenkin ärtyneenä ja heilutteli varpaitaan.

Äkkiä sinisilmäinen havahtui ja käänsi katseensa yläviistoon. Remuksen huulien lomasta karkasi jokseenkin säikähtänyt inahdus ja ärtymys katosi niille teilleen.
”Äläälälälälääl!”, mustahiuksinen toisteli nopeaan tahtiin. ”Mä vasta kastuin ulkona!”, hän jatkoi epätoivoista änkyttämistään.

- yh, kun lyheni >.< -

"Idiootti", Rasmus sihahti ja kohotti pullon huulillen juoden siitä kuin janoon kuoleva. Katse luotuna alaviistoon, veden kostuttamilla huulilla tympeä ilme. Remus ärsytti häntä niin tajuttoman paljon juuri nyt... Ja halutti myös.
"piippiippiip", Rasmus imitoi sarkastisen ärsyttävällä, kylmällä äänellä. "ei vittu saa selvää", tuo tokaisi ja heitti lopun pullonsa sisällön päin Remusta.
"Arvaa vaan helvetti kaks kertaa kiinnostaako vittuakaan", RIP totesi viileästi, irvisti ja istuutui takaisin sohvalle. katse hakeutui automaattisesti televisiöön, poika oli kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Parhaansa mukaan, kun Remusta ei olisi ollutkaan. Sen verran pahasti toisen läsnäolo sattui päähän ottamaan.

Todellisuudessa imurin mainostaminen ei kiinnostanut mustatukkaista emoa sitten lainkaan, mutta intensiivisestä katsomis tavasta olisi saattanut saada päinvastaisen kuvan.

Ei haittaa. Lyhyt linja on nopeampaa. :>

Remus räpsytti silmiään ja huokaisi, vetäen jalkansa esiin sohvapöydän alta varjoista. Onneksi Rasmus edes joskus malttoi kuunnella ja noteerata vanhemman sanat. Nyrpeänä Remus tuijotti Rasmusta, hetken liikahtamattakaan. Hitaasti vanhemman katse kuitenkin liukui jonnekin Rasmuksen huulien ja pullonsuun tienoille. Nopeasti katse kuitenkin kääntyi jonnekin keittiön suuntaan. Nuoremman, mutta silti ärsyttävästi pidemmän mustahiuksisen imitointi sai kuitenkin sinisilmäisen kääntämään kiukkuisen katseensa takaisin. Remus oli jo valmiina ärähtämään jotain, kun sai loput vedestä osittain kasvoilleen ja paidalleen.
”Vitun—”, Remus ärähti, mutta tyytyi loppupään lauseestaan vain manaamaan itsekseen. Mustahiuksinen nousi ylös ja vilkaisi ”veljeään” nyrpeästi. Remus vilkaisi valkoista paitaansa, joka liimautui ihoa vasten inhottavasti.
”Kiitti vaan, oot mulle nyt sitten kuivanpaidan velkaa, juntti”, Remus ärisi ja repi paidan päältään, lopulta visvaisten sen raivostuttavaa-haluttavaa-RAIVOSTUTTAVAA veljeään kohti. Äristen vanhempi marssi huoneeseensa etsimään uutta paitaa. Rasmusta manaten hän penkoi kaappiaan ja mielessään jo kyhäsi suunnitelmaa, jossa hän kuppaisi saavillisen likavettä pahanilmanlinnun niskaan. Jos hän nyt vain löytäisi itselleen uuden paidan kaikkien muiden vaatteiden joukosta.

"Niin mikä oli?", Rasmus kysyi haastava, nopea katse vain hetken Remukseen naulittuna. Että oli ihanaa olla ärsyttävä pentu... Veden kaataminen Remuksen päälle taisi olla virhe, Rasmus nielaisi vaivalloisesti vaikka yrittikin peittää sen. Valkea paita liimautui vasten toisen rintakehään, kuulsi läpi. Ja mikä vielä pahempi, Remus riisui sen. Väliä ei nyt ollut sillä, että märällä paidalla viskattiin Rasmusta vaan sillä, että hänen isoveljensä keikaroi asunnossa yläosattomissa. Jeesus, typerät syntiset ja kielletyt tunteet...

"Saatanan turpa kiinni, pätkä", RIP ilmoitti kärkkäästi vilkaisten vahingossa veljensä suuntaan, katse harhaili hetken vartalolla kunnes se revittiin väkisin television ruutuun. Ei saanut katsoa, ei saanut katsoa, ei...
Rasmuksen helpotukseksi ja suureksi onneksi Remus lähti huoneeseensa, luultavasti hakeman paitaa päälleen. tarkempia miettimättä nuorempikin Porter nousi jaloillen ja kipitti yläkertaan. RIP jäi norkoilemaan vasten ovenkarmia Remuksen tonkiessa vaatteitaan.
"Mulla on kuivia paitoja", Ramsus sanoi tarkemmin miettimättä. Pojan olisi tehnyt mieli hakatab päätään seinään, mitä hän oikein teki?

Remus tonki vaatteitaan ja hetken ärisi sitä, miksei pitänyt vaatteitaan järjestyksessä, toisekseen hän ärisi Rasmusta, joka oli jälleen pätkitellyt häntä. Ja pätkittely oli jotain sellaista, mitä Remus vihasi. Pitäisikö hänen iskeä jalkoihinsa korkokengät ja sitten sipsutella niillä viisi senttiä pidempänä? Ei, niin alas hän ei vajoaisi, vaikka idootti-Rasmus saisikin pilkanaihetta toisen lyhyydestä. Sinisilmäisen huulien lomasta karkasi kirosana toisensa perään. Äkkiä hän havahtui ja käänsi katseensa ovelleen. Mustahiuksinen tuijotti ”veljeään” täysin liikkumatta. Miten hyvältä Rasmus osasikaan näyttää täysin liikkumatta, kasvoillaan normaali ilme, ei se tavallinen pilkkaava tai vittuileva virne. Eäh? Mitä hittoa hän oikein ajatteli omasta VELJESTÄÄN?

Rasmuksen sanat kuultuaan Remus jäi hiljaiseksi. Tarjoutuiko vihreäsilmäinen lainaamaan hänelle paitaansa? Vieläpä ystävällisesti? Mustahiuksinen tapitti ”veljeään” ja raotti huuliaan, muttei hetkeen saanut sanaakaan sanottua.

Vanhempaa ärsytti myöntää se, miten paljon hän jossain sisimmässään ilahtui. Ei hän saisi ilahtua, eikä varmasti antaa ilon nousta silmiinsä. Remus siirsi hetkeksi katseensa toisaalle. Miten hän saisi suljettua kielletyt ajatuksensa sivuun, kun hänen päänsä oli täynnä vain… tuota ovenkarmiin nojailevaa idioottia. Remus pörrötti hiuksiaan ja nousi seisomaan.
”Lainaatko?” Remus kysyi ja puolivahingossa virnisti iloisemmin, kuin olisi halunnut. Tyytyväisenä myhäillen Remus kipitti pidemmän veljensä luokse ja enempiä asiaa harkitsematta tökkäisi toista rintakehään.
”Olet kiltimpi kun vain jaksat yrittää~”, Remus virnuili pirullisesti. Hän rakasti Rasmuksen ärsyttämistä, mutta piti yhtä paljon siitä, kun toinen oli mukava.

Niin. Varmasti hänellä kuivia paitoja oli, mutta tuskin suuremmin puhtaita. Joitakin kertaalleen päällä pidettyjä ja lattialle viskattuja. Rasmus katseli seinille toisen pojan sijasta.
Vahingossakaan hän ei aikonut luoda enempää vilpittömän ystävällisiä tai sanojaan katuvia silmäyksiä Remukselle. Ei varmasti, saisi vielä päähänsä että Rasmus oli kiltti poika ja piti toisesta. Niin, mutta hänhän oli sisimmässään kilttipoika ja piti Remuksesta. Eikun hetkinen... No, sama se eipä toisen tarvinnut tietää kumpaistakaan seikkaa.
"No vittu en, huvikseni sanoin", Rasmus katsahti remukseen silmissään ärtymys ja äänensävyssään pisteliäisyyttä Poika pyöräytti silmiään. "Dah."

Remus tuli lähelle, salpasi nuoremman hengitystä, vaikka se yritettiinkin pitää tasaisena ja välinpitämättömänä. Kun toinen nyt oli jo noin lähellä olisi Rasmuksen tehnyt yksinkertaisesti mieli kiskasta tuo kiinni itseensä, painaa huulet huulille. Hänen teki mieli kirota 'sukulaisuus' helvettiin, vitut siitä että toinen oli nimellisesti hänelle veli.
Pieni puna karkasi poskille, mutta se voitiin kuitata kiukustumisena. Ainakin mitä Rasmuksen tiuskiminen saattoi antaa ymmärtää.
"Vitut. Älä saatana liikoja ittestä luule, kusipää", Rasmus tuhahti ja kääntyi kannoillaan astellen oman huoneensa ovelle avaten sen ja kadoten sisään. Ovi jätettiin auki. Rasmus vilkaisi hieman häpeissään käsirautoja seinillä, mutta ei tarttunut niihin. Kaipa Remus oli niistä ennestäänkin tiennyt. Tai siitä, että RIPin huumori oli erittäin kieroa laatua.
Rasmus noukki sylillisen paitoja lattialta heittäen ne sitten sängylle.
"Siittä. Jos ne menee sulle." Rasmus nyt kuitenkin itse oli olematonta kokoa, suorastaan anorektisen laiha. Sen siitä sai kun ei syönyt oikeastaan koskaan mitään. "Kaapissa tuskin on paskaakaan paitoja."

Remus virnuili tyytyväisenä, vaikka todellisuudessa hänen sydämensä hakkasi ärsyttävän tiuhaan tahtiin hänen oman eleensä vuoksi. Pelkkä tökkäisy vasten ”pikkuveljen” rintakehää tuntui synnillisen hyvältä. Naurettavaa, pieni kosketuskin sai aikaan oudon lämpimän tunteen, jota Remus oli yrittänyt työntää sivuun jo ties kuinka kauan. Kun Rasmus ilmoitti sanoneensa sanansa aivan vain huvikseen, kohautti Remus olkapäitään.
”Samapa tuo, pukisin silti mieluusti jotain ylleni”, hän tuhahti ja kipitti pidemmän perässä. Vaikka Remus kuinka yritti, hänen katseensa liimautui Rasmuksen selkään lähes anovansa, uteliaana. He olivat veljeksi vain papereilla, ei muuten. Miten kaikki olisi helpompaa, jos he olisivat eri perheistä? Remus nielaisi kankeasti.

Rasmuksen kadottua huoneeseensa, jäi Remus hetkeksi ovelle seisomaan. Mustahiuksisen kirkkaansiniset silmät liimautuivat käsirautoihin, pieni puna poskillaan Remus pudisti päätään ja päätti keskittyä paidan hankintaan. Remus asteli peremmälle, vasta kun Rasmus oli asettanut valikoiman paitoja sängylleen. Arvioiva pilke silmissään puolialaston Remus istuutui sängynreunalle ja silmäili vaatteita yksi toisensa perään. Vaikka Remus yritti keskittyä paitojen katselemiseen, hänen ajatuksensa leijailivat muualle: nimittäin uniin ja haaveisiin.
Kuinka usein hän oli nähnyt unta, jossa hän oli öisin käpertynyt ”pikkuveljensä” viereen kylmin öin. Kuinka monta sellaista lyhyttä unenpätkää hän oli nähnyt, jossa hän oli voinut ilman huolen häivää painaa huulensa vasten Rasmuksen omia.

Miksi hän näki jatkuvasti sellaisia unia ja vielä piti niitä mukavina ja hyvinä? Remus puri alahuultaan ja hetkeksi päästä paidoista irti, vieden kätensä otsalleen, kuin olisi tuntenut kovaa päänsärkyä. Olisivatpa asiat yksinkertaisempia.

Rasmus ynähti jotain erittäin epämääräistä Remuksen sanoille. Samalla RIP kuitenkin ajatteli, että toinen saisi mieluusti pukea jotain päälleen, että Rasmus saattoi edes katsoa toiseen tuntematta niin saatanallista himoa painautua vasten alastonta rintakehää. Jeesus, miksi hänen piti ajatella näin? Oli sanomattakin selvää, miksi hän ei tehnyt niin kuten mieli kehotti. Jeesus, jos Remus olisi hieman etäisempi henkilö sen voisi tehdä. Jostain jonka kanssa ei asunut oli helpompi päästä eroon ison mokan jälkeen, veli, sitten sukua tai ei, oli huomattavasti hankala tapaus. Tilanne kuitenkaan tuskin unohtuisi kovin nopeasti.

"Ne ei välttämättä mahdu sulle, ku oot niin helvetin isokokoinen pituuteesi nähden", Rasmus ei voinut olla laukaisematta. Hyvähän se oli puhua, jos itseltä kykeni laskemaan kylkiluut jopa paidan läpi. Johtuni siitä, että RIP suosi melko tiukkaa mallia paitojen suhteen. Mikä ei sitten varmaan ollut niin hyvä, kun piti etsiä Remukselle sopivaa.
"Toi vois mennä", Rasmus tokaisi ja noukki lattialta naisten mallisen, Rasmukselle löysän, mustan T-paidan. Niin, ei jotain hyvää jossei huonoakin, Tokio Hotellin poitsujen pärstät nimittäin koristivat paidan etumusta siinä, missä kyseisen bändin logo löytyi takaa. Eikä Rasmus edes pitänyt THsta, se oli ollut joku hetken mielijohde ihan vasin vitsin vuoksi.

Paita viskattiin Remukselle kaikesta huolimatta. Rasmus istui itsekin tarkemmin miettimättä sänkynsä reunalle, katse ajelehti seinille. Pistäisi nyt nopeasti sen paidan päälleen, enne kuin Rasmus menisi tekemään mitään typerää ja peruuttamatonta. Helvetin helvetti, pitäisi varmaan huutaa veli ulos hänen huoneestaan melko nopeasti...

Remus havahtui ajatuksistaan ja käänsi katseensa Rasmukseen.
”Hiljaa juntti. En oo isokokonen, sä vaan oot tollanen aliravittu kukkakeppi”, Remus sanoi ja irvisti sanojensa päätteeksi. Sinisilmäinen suki hiuksiaan ja silmäili huoneen seinille. Katse käänty seiniltä, vasta kun Remus joutui kopittamaan mustan HT-paidan. Hän ei ollut koskaan pitänyt kyseisestä bändistä, mutta kaipa paita kotosalla menetteli. ”Isoveli” pyöritteli paidan kangasta sormissaan ja katseli sitä arvioivasti. Likainen se ei onneksi ollut, ehkä kerran käytetty pesun jälkeen. Kirkkaansinisilmäinen hätkähti, kun huomasi Rasmuksen yks kaks ilmestyneen viereensä.
Remus vilkaisi pidemmän kasvoihin, mutta tuon kauniin vihreät silmät olivat jossain seinien tienoilla.

Remus tunsi yllättäen pientä inhoa paitaa kohtaan. Kun hän sen oli vetänyt päälle, olisi hänen poistuttava. Miten helvetin paljon hän olisikaan halunnut jäädä paikoilleen ja jos ei muuta, niin nojautua ”pikkuveljeään” vasten. Eihän se olisi edes insestiä tai mitään. Hehän EIVÄT olleet oikeita veljeksiä. He tulivat täysin eri paikoista ja erilaisista olosuhteista. Remus käski itseään pitämään päänsä kylmänä ja huokaisten hän nousi seisomaan. Tarkempia ajattelematta, Remus vei vaaleat sormensa jonnekin Rasmusten hiusten sekaan. Sormenpäitä vasten mustat hiuskiekurat tuntuivat kutittavan hyviltä ja hetkeksi sinisilmäinen sulki silmänsä.
”No kai sä kiitoksen jollain tasolla ansaitset”, Remus sanoi ja virnisti pirullisesti, samalla pörröttäen toisen hiuksia. Vanhempi avasi silmänsä ja velmusti virnuillen lähti ovea kohti. Miten helvetin paljon hän olisikaan halunnut jäädä äskeiseen lyhyeen hetkeen.

"Vitut mikään juntti sulle ole, pätkä", Rasmus murahti mulkaisten veljeään. Niin, eihän kolme senttiä paljoa ollut, mutta kun se kerran tuntui Remusta häiritsevän niin mikäs sen parempi asia puuttua.
"Mä en en vaan vittu tykkää syödä", poika murahti katse jälleen jossain seinillä.

Remuksen sormet upposivat Rasmuksen pörröiseen, mustaan hiuspehkoon. RIP unohti muutamaksi sekunniksi hengittämisen kokonaan. Säikähtänyt, yllättynyt, sekä tyytyväinenkin katse kohotettiin velipoikaan. Enimmäksi kuvastui vain kahta ensiksi mainittua. Pian vihreät silmät kuitenkin mulkoilivat toista, kulmat kurtistuivat. Mitä helvettiä Remus teki?! Ja se mitä se teki aiheutti Rasmuksessa vain lisää niitä typeriä ja päättömiä tunteita. Vittu, pitäisi purra niskat poikki tuollaiselta. Ja silti sellainen sadismi ei käväissyt edes pojan mielessä.
"Hah, helvetilliset kidutusmetodit on sun mielestäs kiitos? Miöllä vitun vuosisadalla sä oikeen elät?!" rasmus tarrasi vanhempaa ranteesta, piti kiinni ehkä hetken liian pitkään, ennen kuin tiputti käden päänsä päältä. Helvetti, kämmen tuntui olevan liekeissä... Rasmus olisi tahtonut koskea uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Mitä ei tietenkään, luonnollisesti, tehnyt.
"Idiootti", Rasmus murahti ja heittäytyi itse sängylleen selälleen napaten lattialta sarjakuvan, jota rupesi lukemaan. Näennäisesti, oikeasti ajatukset pyörivät vanhemmassa pojassa.

Remus kääntyi veljensä puoleen ja kerrankin näytti oikeasti jääprinssiltä, jota koulussa esitti.
Vanhemman veljen katse muuttui kylmäksi, samalla niin turhautuneeksi. Nuorukaisen vaaleiden huulten lomasta karkasi ärsyyntynyt murahdus. Tuntuiko hänen yksinkertainen pörrötyksensä tosiaan Rasmuksesta kiduttavalta?
”Voi aneeksi teidän korkeutenne, en enää koske teihin tai hiuksiinne pitkällä tikullakaan”, Remus sanoi ja tuhahti muka välinpitämättömänä. Ajatuskin siitä, ettei hän koskaan saisi edes hipaista Rasmusta, sai vanhemman pelottavan levottomaksi. Typerät, ahdistavat tunteet. Kirkkaansinisilmäinen huokaisi, asteli käytävään ja kiskaisi typerän PIKKUVELJENSÄ oven kiinni. Remus raahautui rappuset alas ja alakerrassa heittäytyi olohuoneen sohvalle. Mustahiuksinen tuijotti hammasta purren harmahtavaa kattoa. Tosiaan, hän oli pieneksi hetkeksi unohtanut Rasmuksen oikean luonteen. Miksi hän oli pienen ystävällisen eleen vuoksi erehtynyt pitämään nuorempaa edes pienen hetken ystävällisempänä? Typerää. Kusipää Rasmus oli eikä siitä mihinkään päästy. Seuraavalla kerralla, kun nuorempi vielä uskalsi vahingossakin ärsyttää, Remus hakisi jostain pesismailan ja hakkaisi toisen naaman muusiksi.

Vanhempi huokaisi. Ikään kuin hän siihen koskaan pystyisi. Ehkä hänen pitäisi yrittää päästä eroon typeristä tunteistaan. Ei hän ollut siinä ennenkään onnistunut, joten miksi onnistuisi nyt? No ehkä hän voisi ryhtyä seurustelemaan jonkun kanssa. Ehkä hän sitten unohtaisi typerät ja oikukkaat tunteensa kusipäätä kohtaan.
”Vittu”

"No hyvä", Rasmus päsähti ärtyneenä. Sanat loukkasivat poikaa, hänen omansa oli tarkoitettu vihaisiksi. Enemmän ne olivat vain hieman pettyneet ja kiukkuiset. Ja jumalauta, niiden sävyjen ei todellakaan olisi pitänyt kuulua läpi hänen äänestään! Remus saisi vielä päähänsä jotain... mikä piti paikkansa. Mutta kun ei se saisi saada päähänsä mitään... Eieieieieieieiei, Remus oli Rasmuksen veli. VELI, eikä helvetti vie yhtään mitään muuta, vain veli.
Rasmuksen olisi kovasti tehnyt mieli huutaa Remuksen perään, että tuo saisi koskea häntä niin paljon kuin vaan koskaan tahtoisi. Rasmuksen olisi tehnyt mieli huutaa anteeksi, sanoa ettei tarkoittanut sitä mitä oli hetkenmielijohteesta mennyt sanomaan. Tahtonut suudella kaiken vääryyden pois. Ja mitään niistä poika ei tehnyt, käänsi vain sivua sarjakuvansa kanssa.

Rasmus sulki silmänsä ja nielaisi, helvetti tätä kaikkea. Mustatukka nousi istumaan sänkynsä reunalle, murahtaen siitä jaloilleen ja alas portaita. Hän tarvitsi nyt raitista ilmaa, etäisyyttä veljestään. Niin, eikä mikään tietenkään mennyt suunnitelmien mukaan. Jo miltei portaiden alapäässä poika horjahti ja kaatui erittäin miehekkään kiljahduksen saattelemana alas puolisen kymmentä porrasta, vatsalleen. Mitään vakavaa tuskin sattui, sillä liuta kirosanoja syöstiin ilmoille hyvin normaaliin Rasmus tyyliin.

Remus hengitti rauhallisesti ja koitti keskittyä johonkin aivan muuhun kuin Rasmuksen ajattelemiseen. Se oli kuitenkin vaikeaa, niin vaikeaa että sitä oli hankala uskoa todeksikaan. Sinisilmäisen pää ja keho tuntui olevan vain yhtä ajatusta varten. Rasmuksen kosketus ranteella, hän kykeni tuntemaan sen vieläkin. Polttavan kuumana ranteen ympärillä kuin rengas.Vanhempi tiesi pelkäävänsä eniten tuntea, hän pelkäsi tunteitaan ja tunteettomuutta. Hän tiesi tuntevansa liikaa jotain käsittämättömän ”veljeään” kohtaan. Eikä hän halunnut uskoa sitä, se oli liian vaikeaa ja raskasta. Remus hengähti ja pörrötti hiuksiaan. Samassa hän havahtui tuttuun ääneen, jota seurasi aikamoinen ryminä. Mustahiuksinen ponnahti istumaan sohvalle ja kirkkaansiniset silmät kääntyivät portaiden suuntaan. Ennen kuin Remus ehti sisäistää asian, oli hän jo kuin refleksistä loikannut sohvalta ja pinkaissut vauhdilla maassa makaavan Rasmuksen luokse.
”Vittu Rasmus, ootsä kunnossa?!” Remus lähes parkaisi ja kyykistyi toisen viereen, laskien kätensä nuoremman olkapäälle. Hitto, se tästä vielä puuttuisi jos äskeisen päätteeksi Remus joutuisi tilaamaan ambulanssin. Ajatuskin karmi ja sai vanhemman sydämen hakkaamaan hulluna, siinä missä hengityksen kiihtymään.

Rasmus kuuli kuinka nopeat askelet lähestyivät häntä, toinen poika kumartui alas hänen luokseen. Tiedusteli hänen kuntoaa, Rasmuksen sisällä läikkyi jotain lämmintä.
"Mä voisin paremmin, jos sä peruisin aiemmat sanas", poika tuhahti ja puri samantien huultaan. Mitä helvettiä hän oli mennyt sanomaan? Helvetinvittuperkele! Rasmus painoi silmänsä kiinni ja murisi itsekseen jotain todella hiljaista. Pieni hymynkare koreili huulilla, Remus oli perunut puheensa teoilla, tuon käsi kosketti hänen olkapäätään. Hitaasti päänsä lattiaan lyönyt poika nousi istumaan, piteli hieman päätään. "Auts."
Hetkenmielijohteesta, puoliksi tahallaan, puoliksi vahingossa Rasmus horjahti vasten vanhempaa poikaa. Nojasi päätään häpeilemättömästi vasten toisen rintaa, oman TH paitansa peittämää rintaa.
"Anteeks", poika sanoi hiljaa, lähes kuulumattomasti. Hän ei tiennyt itsekään pyysikö anteeksi 'horjahtamistaan' vaiko kaikkea tänä päivänä, elämän aikana, tehtyä typeryyttä ja ilkeyttä. Tosin, sitä ei noin heppoisella pahoittelulla varmaankaan anteeksi annettaisi.

Remuksen sydän tykytti ja kun Rasmuksen tuhahdus tavoitti hänen korvansa, sinisilmäisen sisällä hehkui jotain niin lämmintä ja kaunista. Kiitollisuutta ja samalla oloa keventävää, mieltä sumentavaa onnea. Silmiin syntyi pelkkää pehmeyttä, eikä vanhempi voinut kuin häkeltyneenä katsoa, kun Rasmus nousi kivusta valittaen istumaan. Miten yksinkertaiset sanat voivat saada ihmisen hetkessä niin iloiseksi, sitä Remus ei koskaan Rasmuksen kohdalla lakannut ihmettelemästä. Vanhemman syke kohosi reippaasti, kun nuorempi äkkiä painautui vasten vanhemman rintakehää. Hän ei tiennyt, oliko se tahallista vai vahingossa tapahtunut, mutta vanhempi ei antanut mitään mahdollisuutta enää peruuttaa kauemmas: Remus kiersi oikean kätensä Rasmuksen selän taakse ja vasen kiersi pojan niskan kautta tämän hiuksiin. Vanhempaa ei haitannut yhtään se, jos toinen kuulisi hänen hulluna hakkaavan sydämensä.
Vanhempi hautasi kasvonsa Rasmuksen muistiin hiuksiin ja yritti jotenkin karistaa huuliltaan hymyn, joka ei millään suostunut hetkeksikään painumaan piiloon.

Tuntui liian hyvältä saada olla siinä hetkessä. Se oli kuin Remuksen äänettömän toiveen toteutuminen. Rasmus oli siinä, aivan hänen luonaan, eikä pannut vastaan, vaikka vanhempi kuinka piteli toisen hennosta kehosta kiinni.
”Samoin”, Remus kuiskasi pehmeämmin, kuin olisi uskonut kykenevänsä. Rasmus oli Remukselle kuin huumetta, koukuttavaa, eikä siitä tahtonut päästää irti.

Rasmuksen vihreät silmät tuijottivat suoraan kauniin sinisiin. Remuksen katse oli pelottavan lempeä, jotenkin jopa herkkä. Ja RIP meni ajattelemaan tuon kaikkea muuta kuin veljellisessä mielessä, se tietenkin korjattiin päässä heti vain veljellisyydeksi. Remus välitti, koska oli hänen isoveljensä. VELJENSÄ ja piste. Silti, hyvä olo läikehti Rasmuksen sisällä. Rintaa vasten painetulla korvallaan poika kuuli hieman liian tiuhaksi kuvittelemansa sydämen sykkeen. Pieni hymy kareili huulilla, pian pitäisi taas alkaa kiukuttelemaan ja rähisemään, ettei Remus vain aavistaisi mitään... Mutta kai hänelle suotaisiin vielä ihan pikkuinen hetki tätä hyvänolon tunnetta? Edes tämän kerran. Tahattomasti Tokio Hotel paita puristui Rasmuksen nurkkien sisälle.

"Idiootti", Rasmus tuhahti ponnettomasti, eikä sitä voitu lukea ilkeäksi. Ehkä ennemmin vain lempeäksi toisen huomioimiseksi? "Päästä irti musta", Rasmus tokaisi hiljaa. Lauseeseen selvästi sisältyi alkuun sana 'älä' ja se oli sävystä helppo lukea mukaan. Ääneen sitä ei kuitenkaan ollut lausuttu.

Tuntui jotenkin palkitsevalta olla siinä hetkellisessä lämmössä, kaiken sen tappelemisen ja muun häsläämisen ohella. Rasmuksen hiukset tuoksuivat hyvältä, eikä vanhempi antanut merkkiäkään siitä, että liikkuisi, saati haluaisi liikkua. Vain hetkeksi vanhemman katse kääntyi jonnekin eteisen suuntaan. Tätäkään hetkeä tuskin kestäisi kovinkaan kauaa, kun he jo joutuisivat esittämään parhaimpia veljeksiä töistä tulleille vanhemmille. Niin, he joutuisivat esittämään parempia veljeksiä, kuin olivat. Veljeksiä. Veljiä. Veljet. Lähiaikoina edellä mainitut sanat useiden muiden lisäksi olivat alkaneet kuulostamaan Remuksen korvissa lähes vastenmielisiltä. Hän tosiaan oli sekomassa. Vaikka hän kuinka tunsi jotain outoa himoa ja Rasmus veti häntä jatkuvasti puoleensa, olivat he silti papereilla veljiä. Koko asian ajatteleminen teki jollain pienellä tavalla kipeää.

Kuullessaan Rasmuksen ponnettoman äänen, nousi Remuksen kasvoille pieni hymynkare. Tuo oli varmasti huonoin äänensävy haukkumiselle, minkä Remus oli koskaan Rasmuksen huulien välistä kuullut. Rasmuksen seuraavat sanat eivät hätkäyttäneet vanhempaa, mutta olisivat varmasti hätkäyttäneet, jos vanhempi ei olisi kuullut nuoremman äänensävystä sitä tiettyä painoa. Remuksen teki mieli sanoa, ettei todellakaan halunnut päästää irti. Hänen teki myös mieli sanoa sarkastisesti, että ehkä päästäisikin, jos nuorempi ei pitäisi niin kovasti kiinni hänen paidastaan.
”Enpä taida, kidutan sinua vielä vähän aikaa kostoksi säikyttämisestä”. Remus sanoi ja pojan äänestä oli helposti erotettavissa huvittuneisuutta ja tietynlaista pehmeyttä, jonka hän kuitenkin yritti kätkeä.

Pienen hetken päätteeksi hän lopulta irrotti ja virnisti velmusti.
”Vieläkö olet elossa?” sinisilmäinen kysyi huvittuneena ja käsi nuoremman selän takaa siirtyi pörröttämään vanhemman omia hiuksia.

Remus lupasi kiduttaa häntä vielä hetken. Kostoksi. No, Remus tahtoi Rasmuksesta ehkä normaalin veljen, joka olisi kiltti. Niin, muttakun RIP tahtoi enemmän! Ei olisi saanut tahtoa, mutta se oli nyt sivuseikka, hän oli kuitenkin miltei veljensä sylissä, ja vieläpä oli kehrätä kuin tyytyväinen kissa. Mitä ei tietenkään tehnyt, sehän olisi ollut kerrassaan outoa.

Toinen irrottautui, joten Rasmuskin avasi nyrkkinsä ja riuhtoi kätensä irti kuin paita olisi ollut liekeissä. Ne kädet laskettiin syliin, samoin katse. Kysymykseen poika ei vaivautunut vastaamaan. Vihreät silmät suunnattiin kohti sinisiä, poika pudisteli hieman päätään jotta saisi hiuksensa asettumaan jotenkin. Pieni, vino hymy käväisi huulilla.
"No en", Rasmus tokaisi sitten kuitenkin vastaten Remuksen esittämään kysymykseen.

Pieni, lähes huomaamaton virne huulillaan Remus vilkaisi vihreäsilmäistä, jonka kädet sekä katse painautuivat syliä kohti. Vanhemman vaaleiden huulten välistä karkasi matalaa naurua ja Remus nousi seisomaan käsiään verrytellen. Nuorukainen tunsi itsenä yllättävän pirteäksi, johtui kai tyytyväisyydestä. Aivan kuin hän olisi yhtäkkiä saanut akkunsa ladattua täyteen energiaa.

Ärsyttäminen tulisi kuitenkin aloittaa pian, ettei tilanne karkaisi vielä käsistä. Vanhemman teki tosiaan valtavasti mieli painaa nuorempi vasten lattiaa ja painaa huulensa vasten tuon huulia, kaulaa, ihoa. Kaikkea. Sinisilmäisen ajatukset eivät olleet sallittuja ja hän pudisti päätään yrittäen unohtaa moiset aatteet.
”Noniin torvi, aiotko istua siinä kunnes pölytyt?” Remus kysyi ja virnuillen käänsi selkänsä ja asteli kohti olohuonetta.