I hate the fact that I think about you

Rasmus nauroi Remuksen valittamiselle. "Höntti, muutama vitun sentti. Mitä väliä?", poika huokaisi pyöräyttäen silmiään. "Ei sitä kukaan ees huomais, jos et kokoajan olis muistuttamassa siitä", poika tokaisi raa'an tosiasian. Tiedä miten toinen siihen reagoi.
Lasin tuo tosiaan melko nopeasti itselleen nappasi ja täytti. remus oli kääntänyt kasvonsa Rasmuksen suuntaan.

"Älä näytä noin suloiselta", poika ärähti sipaisten vanhemman leukaa. "Mä voin tehdä jotain tyhmää", poika huokaisi juoden vettä katse siirrettynä tauluun seinällä. Vihreäsilmäinen palasi kuitenkin jäänsinisiin silmiin, koska niistä nyt vain oli vaikea pysyä erossa.

Tottahan se oli, että Remus hieman liioitteli lyhyyttään. Poikaa vain yksinkertaisesti ärsytti olla lyhyempi kuin Rasmus, joka kuitenkin oli nuorempi. Ei hän sille mitään voinut ja hänen tosiaan pitäisi vain suostua sulattamaan asia. Pituutta hän ei enää kasvaisi ilman korkokenkiä. Sisäisesti sinisilmäinen tuhahti.
”Mut meitin ego on kaks metrii korkee”, Remus virnisti viattomasti. Väite ei pitänyt paikkaansa, ei todellakaan. Mutta entäs sitten, kun hän oli päissään ja narsistinen kuningas, hänen egonsa tosiaan kurotteli pilvissä asti.

Punertava sävy viattoman hymyn kanssa valloittivat sinisilmäisen kasvot, nuoremman sanojen ja leuan hipaisun jälkeen. Tyhjäksi juotu lasi asetettiin tiskipöydälle ja pian katse siirtyi takaisin vihreisiin silmiin. Jäänsinisiä silmiä räpsyteltiin muka viattomasti.
”Ei se mua haittaa”, toinen myönsi päätään ujosti kallistaen.

Rasmus naureskeli toisen sanoille, "Paskat, jos sulla oikeesti olis joku ego niin sulla ei olis suojakuorta, jääprinssi", nuorempi virnisti hieman ilkeäsävyisesti taputtaen toista päälaelle ihan vain kiusallaan.
Poika raapi päänahkaansa samalla takuttaen jo ennestään nukkumisesta takkuisia hiuksiaan.

Toisen ilme, kasdvot ja kaikki vain yllyttivät. Sanatkin, Rasmus irvisti toiselle. "Vedä käteen", poika huokaisi silmiään pyöräyttäen kiusallaankaan tekemättä mitään mitä olisi tahtonut tehdä. Kuten esimerkiksi suudella vanhempaa Porterin veljeksistä aggressiiivisesti ja väkivaltaisesti. Vain koska... "Mua haittaa", poika huokaisi vetäytyen kauemmas tyhjentäen lasinsa laskien sen sitten tiskipöydälle. Nälkä hänellä ei todellakaan ollut, mikä ei Rasmuksen tapauksessa ollut lainkaan harvinaista.
"Sä olet ilkeä", poika huokais turhautuneena, astuen askelen lähemmäksi vangiten toisen huulet hellästi omiinsa suudellen kiduttavan hitaasti ja pehmeästi. Pian Rasmus irrottautui ja kääntyi kannoillaan laahustaen olohuoneeseen lysähtäen sohvalle.

Sinisilmäinen kohautti laiskasti olkapäitään. Jääprinssin mainitseminen sai Remuksen kuitenkin kurtistamaan kulmiaan. Oli melkein ahdistavaa, kun Rasmus tunsi hänet niin hyvin. Ihan kaikkea nuorempi ei onneksi tiennyt. No tottahan se oli, että kaikilla oli salaisuuksia joita ei uskaltanut muille jakaa. Remusta oli kiusattu ja pienempänä hän oli esittänyt perheensä silmissä aurinkoista ja reipasta pikku poikaa, vaikka yötä olivat kuluneet pelkästään itkemiseen. Jäänsinisissä silmissä vilahti tuskaa, joka kuitenkin nopeasti työnnettiin takaisin sinne, missä se oli kaikki vuodet mädäntynyt – syvälle sinisilmäisen sydämeen. Vedä käteen - kehotus oli niin sanotusti sitä perus Rasmusta, eikä Remus tehnyt muuta kuin naurahtanut kuivasti. Rasmuksen seuraavat sanat saivat vanhemman katoamaan omaan ajatuskuplaansa. Totta kai se haittasi. Vaikka he olivat tavallaan paremmissa väleissä, ei se muuttanut papereille painettua veljessidettä. Sanat siitä, miten jääprinssi oli ilkeä, katosivat jonnekin, eikä Remus osannut kuunnella tai keskittyä sanoihin ollenkaan.

Suudelma. Pehmeä sellainen ja sekin päätyi nopeasti. Remus tuijotti ääneti Rasmuksen selkää. Päättyisikö tämä suopeampi suhde yhtäkkiä, niin kuin se oli alkanutkin? Remuksella ei loppujen lopuksi ollut hajuakaan siitä, mitä Rasmus tai hän itse halusi. Katse laskettiin lattiatasoon. Hän ja Rasmus olivat saaneet molemmat kärsiä juuri toistensa vuoksi. Rasmus varmaan enemmän. Remus haroi hiuksiaan ja vilkaisi tikittävää kelloa keittiön vaalealla seinällä. Huokaisten hän irrotti selkänsä keittiötasosta ja asteli olohuoneeseen, lyhyt katse kävi Rasmuksesta.
”Sori, kyl mä tiedän”, poika sanoi värittömästi ja hiuksiaan haroen asteli kylpyhuoneeseen. Ja vähiten hän juuri halusi olla se, joka aiheutti Rasmukselle huonoa oloa. Poika pesi kasvonsa ja helpotuksekseen huomasi litsarin aiheuttaman kohdan olevan jo paljon vaaleampi. Hän kuivasi vaaleat kasvonsa vihreään kasvopyyhkeeseen ja kiristi pikkuponnariaan.

Nykyhetki alkoi tuntua etäisemmältä, jotenkin oudolta... Rasmus nyppi paitansa helmaa. Miksi hänellä piti olla niin vahvoja tuntemuksia.. Varsinkin Remusta kohtaan. Pieni emopoika alkoi hiljalleen vajota kohti maanista tilaa. Mitä hän tahtoi Remuksesta..? Ei, hän tiesi kyllä... Ei vain myöntänyt saati sanonut ääneen... Mitä Remus sitten tahtoi hänestä..? Sitä mustatukka ei osannut sanoa. Tämän päiväisen perusteella... Ei se kovasti tuntunut poikkeavan Rasmuksen haluista. Ja silti poika ei kyennyt rakastamaan vanhempaa avoimesti. Häntä pelotti, pelotti niin vitusti.

Remuksen lausumat sanat saivat tyhjät vihreät silmät kääntymään toiseen poikaan, joka pian katosi näkyvistä. Emon katse jäi tuijottamaan siihen, missä toinen oli hetki sitten ollut. Rasmus istui polvet koukussa sylissään toinen käsi niiden ympäri kiedottuna, toinen nyppi paidanhelmaa.
Nyt ei tehnyt mieli tupakkaa. Rasmus tahtoi purkaa kipua ja kiukkua johonkin. Mieli tuntui kaatavan sen pimeän pienen huoneen seinät Rasmuksen niskaan. e mieli vihasi häntä, kuten moni muukin. Rasmus tahtoi ajatella muuta kuin kaikkia vaikeita asioita. Huokaisten poika nousi ja palasi keittiöön valikoiden mukaansa pienen ja kätevän veitsen. Rasmus vilkaisi kylpyhuoneen suuntaan, käänsi katseensa pois.

Veitsen kanssa poika kiipesi yläkertaan ja sulkeutui huoneeseensa nojaamaan vasten ovea. Poika riuhtoi paidan päältään, katseli hetken inhoten arpista yläkroppaansa. Hän inhosi sitä mitä teki, mutta ei voinut olla tekemättä. Se vei ajatukset pois, auttoi unohtamaan hetkellisesti helkisen kärsimyksen. Rasmus painoi veitsen kylmää terää vasten rintaansa ja antoi sesen rikkoa ihon. Veri valui vuolaana virtana. Rasmus saisi jälleen keksiä tekosyyn verisille pyjaman housuilleen, jos ei kerkeäisi viedä niitä pyykkiin huomaamattomasti.

Peilistä tyhjään katseeseen vastasivat kylmät ja lähes elottoman näköiset, kirkkaansiniset silmät.
Remus vain tuijotti omaa kuvajaistaan, kunnes äänettömästi laski katseensa lavuaariin. Raskas, huokauksen tapainen hengenveto karkasi jostain, eikä Remus ymmärtänyt sitä omaksi tuotoksekseen. Silmät vilkaisivat kermankeltaisia sukkia ja pian askeleet veivät olohuoneeseen.
”Kuule mä--”, Remus takelteli, mutta katseensa lattiasta kohottaneena havaitsi Rasmuksen jo kadonneen jonnekin. Hiljaisuus tuntui jälleen olevan Remuksen ainut seuralainen. Mitä hän oikeastaan oli aikeissa sanoa? Askeleet veivät sohvalle, jolle tavis hetken punnittuaan istahti. Jalat pysyivät lattiaa vasten, vaikka muu keho päätyi makaamaan selällään puoliksi käsinojan yli.
Hän ei tosiaan tiennyt mitä olisi sanonut. Jotain hän oli sanomassa, jotain jota hän ei ollut miettinyt valmiiksi. Vaikka rakastaisinkin toista ihmistä paljon, en vain tiedä kuinka osoittaa se hänelle?

Remus tuijotti kattoa. Mitä hän oikein ajatteli? Ei hän saisi rakastaa, ei ainakaan Rasmusta. Veljeään. Nimenomaan, sen sanan ajatteleminen tai edes lausuminen Rasmuksen kohdalta toi pahan maun suuhun. Mutta jokaisella ihmisellähän on oikeus kaikkiin tunteisiinsa, tuntuipa muista miltä tahansa. Mutta vastapainoksi tälle Remus pystyi heittämään sen, että vaikka ihmiset tunsivat kaikenlaista, se ei tarkoittanut että tunteiden mukaan tulisi toimia. Olikohan hän vain taakka? Taakka ja ärsyke nimenomaan Rasmukselle. Vai ajatteliko hän taas liian pessimistisesti ja piti Rasmusta uhrina ja itseään sinä pahiksena, joka murskasi viattoman olennon maailman?

Hiuksia harottiin. Tämä oli tosiaan sellainen asia, jonka Remus halusi selvittää. Hän halusi tietää, satuttiko hän vain jatkuvasti nuorempaa poikaa, vai oliko tilanne vain niin hankala, ettei hän voinut kuin syyttää siitä itseään. Tosiasia oli, ettei hän uskaltanut kysyä mitään, hän pelkäsi toisen nauravan, vaikka näillä näkymin oli melko selvää, ettei Rasmus nauraisi. Varmaan. Remus pakotti itsensä suoristamaan selkänsä vasten sohvan nojaa. Kädet kierrettiin yläkehon ympärille, kuin suojelemaan sitä. Hän ei halunnut olla taakka tai se joka sai Rasmuksen kärsimään. Ei, vaikka se tarkoittaisi sitä että hänen täytyisi päästää irti kaikista tunteistaan ja haluistaan. Päästää irti myös siitä tunteesta, että halusi olla toisen lähellä ja tuntea toisen lämmön.
”Rasmus…”, sinisilmäinen kuiskasi hiljaa, vaikkei ollut varma lähtikö ääni hänestä vai oliko hän vain kuvitellut sen.

+ Anteeksi tapahtumavähäinen sisältö >< +

Rasmus veti viiltoja ihoonsa ja puri huulta, hän ei voinut estää kyynelten kohoamista silmiinsä. Hän oli kanssa yksi paska ihminen. Vitun kusipäinen mulkku... Voi vittu! Paniikki kohosi vihreisiin silmiin ja vikinä karkasi huulilta, kasvot olivat kalvenneet järkytyksestä valkeiksi.
"REMUS!", Rasmus parahti säälittävällä äänellä niin kovaa kuin koskaan vain kykeni. Voi helvetti... Hän oli onnistunut viiltävään syvään, verta suorastaan pulppusi ulos. Jokin oli rusahtanut. Ei, Rasmus ei todellakaan tahtonut sairaalaan! Ne sieltä juoruaisivat eteenpäin ja Rasmus joutuisi suljetulle osastolle 'ongelmansa' tähden. Vähintäänkin keskustelemaan jonkin makeilevan kallonkutistaja ämmän kanssa henkeviä. ei kiitos, todellakin ei kiitos.

Liuta kirosanoja karkaili pojan huulten välistä, häntä jopa pelotti. Tämä oli jotain uutta ja oletettavasti vaarallistakin. Ei Rasmus koskaan ennen ollut viillellyt itseään näin vahvojen tunteiden alaisena ja sen näki. Joku fiksumpi varmasti lopettaisi tähän ja vaikka rasmuskin sitä itselleen tolkutti hän tuskin pystyisi siihen.

- lyhyttä... -

Remus tuijotti hiljaisuudessa eteensä, eikä jaksanut enää edes ajatella. Pelkkä ajatteleminen tuotti jollain tasolla tuskaa ja poika toivoi, ettei olisi koskaan joutunut Rasmuksen kanssa samaan perheeseen. Miten helppoa se olisikaan, jos hän olisi joutunut toiseen perheeseen ja tavannut uhoavan ja vittumaisen Rasmuksen astonissa? Mitenköhän kaikki olisi silloin mennyt? Sinisilmäinen huokaisi ja sulki silmänsä. Suojelevina pojan kädet pysyivät hänen oman kehon ympärillä. Hiljaisuuden leikkasi yksi ainut parahdus, joka sai Remuksen unohtamaan miten helvetissä hän oli jo ehtinyt yläkertaan, eikä hän muistanut edes juosseensa rappusia ylös. Täysin omassa tilassaan hän oli vain yksinkertaisesti juossut yläkertaan ja juoksuaskeleet veivät aina Rasmuksen ovelle asti.
”Rasmus?!” vanhempi poika ehti huudahtaa, ennen kuin jo huomasi seisovansa toisen ovella.
Pojan sydän hakkasi rinnassa pelkästä säikähdyksestä ja oikea käsi asetettiin ovea asten.
”Ootsä ookoo? Tuunko mä sisään?” Remus kysyi, vaikka olisi vain tahtonut rynnätä peremmälle toisen huoneeseen.

Rasmus oli täysin paniikissa, Remus hänen ovensa takana. Oliko hän ihan idiootti, toinenhan tappaisi hänet tämän takia. Vittujen vittu. Rasmus pyyhkäisi kyyneleitään verisellä kädellä sotkien kasvonsakin tummaan hurmeeseen.
"Vittu. Mä vähän tota.. ööh... sotkin", poika totesi painuneella äänellä ja laski katseensa lattiaan, kyynelet valuivat silmistä vuolaampina.
"Muhun sattuu. Sattuu ihan helvetisti, en mä tarkottanu että mä..", poika valitti ja puri taas huultaan puristaen silmänsä kiinni. Paikoin kipu oli lähes sietämätöntä. "Tuu, mut... älä pliis...", Rasmus antoi lauseen lopun hiipua olemattomiin.

"Tuu. Mä en halua lääkäriä", Rasmus parahti uudelleen, hän ei tahtonut mihinkään laitokseen. Hän ei tahtonut eroon Remuksesta niin vaikeaa kun se olikin itselleen myöntää. Rasmus itki ja painoi päätään toisen kätensä varaan painaen toista kättä syvimmän haavan päällä. Ihan kuin se mitään olisi auttanut.
"Anteeks."

Remus veti syvään henkeä ja kaski itseään rauhoittumaan. Poika sulki silmänsä ja avasi ne hetken päästä uudestaan. Sinisilmäinen hiljeni ja yritti unohtaa säikähdyksensä ja keskittyä kuuntelemaan hiljaisia sanoja oven tuolta puolen. Sotki? Siis mitä toinen oli sotkenut? Pian vasen käsi liittyi oikean käden seuraan vasten ovea ja Remus odotti hiljaa toisen jatkavan. Pojan huulet raottuivat ja hän yritti sisäistää nuoremman pojan sanoja. Toinen oli sotkenut ja häneen sattui. Ensimmäisenä Remukselle tuli mieleen että toinen oli hakannut jonkun esineen ja tätä kautta satuttanut itsensä. Näin asia ei kuitenkaan voinut olla, koska Remus olisi kuullut moisen. Luvan saaneena Remus puristi silmänsä kiinni ja avasi sitten silmänsä oven mukana. Ovi sulkeutui kuin itsestään perässä, vaikkei Remus itse ymmärtänyt sulkevansa sitä. Silmät tuijottivat lasittuneena verestä tahriintunutta poikaa. Ovi naksahti paikoilleen ja huulet raollaan, katse jämähtäneenä tasan yhteen ihmiseen, ei Remus saanut sanotuksi sanaakaan.

Remuksen päässä vilahti ensimmäisenä kuva ambulanssista ja seuraavaksi kuva ensiapulaukusta ja terveystiedon kirjasta. Ajatukset sysättiin kuitenkin mahdollisimman nopeasti sivuun ja vaikka vanhempi poika olisi tosiaan halunnut tietää missä mentiin, hän kuin itsestään unohti kuulustelun ja vain laskeutui polvilleen asettaen toisen kätensä itkevän Rasmuksen olkapäälle.
”Ei hätää, kyllä tää hoituu”, poika sanoi hiljaa ja kokosi itseään kuin palapeliä, pystyäkseen pysymään itse sinä turvana ja tukena kun sitä kerrankin tarvittiin.
”Mihin sattuu?” poika kysyi ja kallisti päätään. Ei, hän ei missään nimessä lähtisi kuulustelemaan toista, vaikka silmät välillä harottivatkin arpien suuntaan.

Rasmus antoi hieman periksi, jotta Remus pääsi huoneen sisäpuolelle. Poika kuitenkin vingahti säälittävästi, sillä kipu säteisi yläruumiissa, suorastaan repi häntä. Poika painui takaisin vasten ovea eikä kyennyt tyrehdyttämään kyyneleitään.
Remus laskeutui onneksi mitään kyselemättä polvilleen tuoden kätensä Rasmuksen olkapäälle. Poika tönäisi vaistomaisesti veitsen kauemmas, se kierähti muutaman metrin lattialla. Toinen lausui lohduttavia sanoja, joihin Rasmus ei osannut uskoa vaikka ne Remuksen äänellä kuulikin. Se kyseinen ääni, koko henkilö, oli Rasmukselle kaikkikaikessa juuri nyt.

"Sattuu", poika osasi parahtaa hyvin selventävästi vastaukseksi toisen kysymykseen. Mustatukka siirsi kauttaaltaan verisen kätensä avoimen ja suht syvän haavan päältä. Poika puri huultaan ja kärsimys suorastaan kuvastui kasvoilta. 2Mun ei pitänyt", poika selitteli katsahtaen vilpittömin vihrein silmin Remusta kääntäen katseensa sitten pois taas huultaan purren. Että hän osasi olla todella tyhmä aina silloin kun ei todellakaan olisi pitänyt. "Mut mä en halua", poika valitti taas katseensa Remukseen singoten. "Mä en vittu halua mitään kallonkutistajaa", poika totesi silmistään kuvastuen kauhua. Hän helvetti pelkäsi! Ei hän voisi avata itseään kellekkään ulkopuoliselle. Ei, hän ei vain osaisi luottaa kehenkään.

Katse viivähti veitsessä, joka kieriessään oli jättänyt ohuet verivanat lattiapintaa vasten.
Kyllähän Remus oli epäillyt Rasmuksen viiltelevän itseään, muttei olisi koskaan uskonut toisen kehon olevan….näin pahassa kunnossa. Vanhempi ei tiennyt mitä ajatella, eikä huolehtinut sen eteen, toisen parahtaessa kivuliaasti. Huoli poltteli vatsapohjaa, mutta Remus pakotti itsensä olemaan johdonmukainen. Kättä siirrettiin haavan päältä ja vaikkei sinisilmäinen lääkäri ollut osasi hän ymmärtää tilanteen vakavuuden. Onneksi hän ei pelännyt verta, muuten auttamisesta ei tulisi mitään.
”Mä tiedän ettei pitänyt, älä pelkää. Kyllä tää hoituu”, Remus sanoi Rasmuksen sanojen jälkeen. Remus veti syvään henkeä ja kumartui sitten tarkastelemaan haavaa. Kuinka ihmeen syvälle toinen oli itseään onnistunut haavoittamaan? Hemmetti, kusessa oltaisiin jos jokin sisäelin oli saanut osumaa. Remus kuunteli nuoremman tuskaisia sanoja ja nyökähti. Suukko painettiin vasten nuoremman otsaa
”Et sä mihinkään joudu ja jos me sairaalassa käydään, niin mä kyllä keksin jonkun tarinan tälle”, Remus lupasi ja pian vanhempi poika kipusi pystyyn ja kipitti Rasmuksen sängyn luokse.
Lakana revittiin sängystä ja revittiin helposti pienemmiksi siivuiksi.

Askeleet palasivat Rasmuksen luokse.
”Nyt mä yritän tyrehdyttää tota, toivotaan ettei enempää tarvita”, Remus sanoi, muttei ilman lupaa vielä tehnyt mitään. Aikanaan sinisilmäinen oli ollut tavattoman ihastunut sairaalaohjelmiin ja oli sitä kautta oppinut, että paniikissa olevalle autettavalle potilaalle piti kertoa kaikki auttajan tekemät liikkeet välttääkseen väärinymmärryksiä.
”Älä panikoi, mä oon tässä sun turvana enkä mee mihinkää ennenku oot kondiksessa. Mä tiedän ettei se ole paljoa mutta yritetään selvitä”, Remus rauhoitteli toista, mutta tarkoitti joka sanaa. Hän ei jättäisi toista yksin, hän ei tekisi sitä vaikka Rasmus suuttuisi kuinka.

Remuksen ääni rauhoitti, pelkkä läsnäolo tuntui rauhoittavan. Rasmus jopa säikähti ajatusta, että ehkä uskaltaisi luottaa yhteen ihmiseen. Niin, hän uskaltaisi kyllä luottaa itsensä toiselle, Remus näytti tietävän mitä piti tehdä.
Remus suuteli hänen otsaansa ja sai nuoremman huokaisemaan jopa lievästi tyytyväisenä. Ajatukset palautettiin kuitenkin pian kipuun, vihlaisi ja rasmus inahti taas. Että hän osaisi olla yksi kusipäinen idiootti.
Remus lupasi keksiä peitetarinan, eikä nuorempi mustatukka mahtanut mitään tuhahdukselleen. "Niiku mitä? Tyhmäkin tajuaa ettei niitä saa selitettyä luonnollisiksi", Rasmus tuhahti. Katse seuraili vanhemman tekemisiä, itsevarmuus palasi hiljalleen, mutta se saattaisi sortua jälleen hetkenä minä hyvänsä. Remus repi lakanan ja tuli riekaleisen lakanan kanssa takaisin kertoen että yrittää tyrehdyttää veren vuotoa. Rasmus katsahti toita kosteilla vihreillä silmillään antaen luvan tehdä mitä vain kunhan se helpottaisi oloa. Käsiä siirrettiin pois tieltä.

Remus kertoi ettei menisi minnekään Rasmuksen luota, ennen kuin hän olisi kunnossa. Mustatukka hymyili pienesti. "Lupaatko?", tuo uteli varmistaakseen toisne sanat. Hän ei tahtonut niiden olevan vain puhetta, tyhjiä ja tarkoituksettomia sanoja. Remuksen piti olla lähellä ja auttaa häntä. Vain olla, se helpotti.
Rasmuksen vauhkot ajatukset karkailivat. Taas siihen kallonkutistajaan. Ei, Rasmus ei todellakaan tahtoisi puhua, yhtään. Hän ei tahtot avautua tuntemattomille traumaattisesta lapsuudestaan tai muusta.
"Mä haluan käydä katsomassa äitiä", Rasmus sanoi yhtäkkisesti katsoen suoraan Remukseen anovilla silmillään. Äidillä poika ei tarkoittanut nyt Judya vaan Yasminia, hän ei tarkoittanut ettäkö olisi ollut menossa heti vaan jossain vaiheessa. Rasmus ei ollut nähnyt naista pitkään aikaan. Hänellä oli ikävä, vaikka äiti olikin hieman etäinen. Sille ei mahtanut mitään, se nainen oli kuitenkin pelastanut Rasmuksen siltä mieheltä...

Siniset silmät tuijottivat kostuneisiin, vihreisiin silmiin. Katse laskettiin haavaan ja sen jälkeen lattiaan. Vanhemman ilme oli hetken pohtiva. Mielessään hän yritti väkertää jonkinlaista kaavaa siitä, paljonko toinen oli suunnilleen menettänyt verta. Ihmisen kehossa oli keskimäärin 4-6 litraa verta ja koska Rasmus oli tuollainen ruikku, arvioi Remus toisen kehon sisältävän noin neljä ja puoli litraa verta. Aika paljon sitä oltiin menetetty, mutta hengenhätää ei vielä ollut. Nuorempi kysyi peitetarinasta ja Remus kohautti olkapäitään.
”Ehkä edelliset arvet on vanhoja arpia, kun joku random hyökkäs kujalla sun kimppuun ja uusin tuli siitä ku juoksit veistä päin. Tai jotain”, Remus pohdiskeli ja virnisti rauhallisesti. Luvan saaneena vanhempi painoi varovasti yhtä harsomyttyä vasten haavaa.
”Mutta sitä voidaan miettiä myöhemmin jos se nyt on tarpeen. Koita nyt keskittyä kestämään”, vanhempi sanoi määrätietoisesti, eikä antanut tekemisiensä olla yhtään arkailevia vaan nimenomaan osaavia ja päättäväisiä. Remus kumartui etukenoon. Vasen käsi piti harsoa vasten haavaa ja toinen hivutti nuorempaa hieman etukenoon.

Remus oletti toisen pysyvän hetken etukenossa ja kiersi nuoremman selän takaa harson tuon yläkehon ympäri. Side kierrettiin ympäri pariin otteeseen ja kädet tietenkin jätettiin vapaiksi. Rasmuksen utelu sai lempeän hymyn nousemaan vanhemman vaaleille huulille.
”Lupaan etten lähde mihinkään. En vaikka käskisit”, poika sanoi rehellisesti ja peruutti sitten hieman. Haavaa painettiin yhtä ja harsoa sidottiin etupuolelle jonkinlaiseen solmuun. Vanhempi tuijotti hetken Rasmusta ymmällään.
”Eiköhän se jollain tavalla järjesty”, Remus sanoi toisen kertoessa haluavansa tapaavan äitinsä.

"Joo, ja mulle on luontaista juosta päin veitsiä", rasmus tokaisi nyökäyttäen päätään suoden Remukselle hymyn. Ihan pienen vain. Remus painoi lakanaa haavaan ja Rasmus inahti valittaen sitten hiljaa. Pitkö sitä leikkiä teräaseilla, kun ei kerta kestänyt seurauksia? Piti, masennustilaansa mustatukka ei osannut purkaa muuten. ja ajatukset biologisesta isästäkin vietiin pois viiltämällä iho auki. Nyt Rasmus oli tosin viiltänyt muutakin kun vain ihoa. Toisottavasti ei mitään vaarallista. Vähintään vähintäänkin johonkin lihaan, miksi hänen piti olla näin taitava tyrimisessä?
Toisen lauseelle Rasmus nyökytteli silmät kiinni painettuina, hän puri huultaan ja keskittyi kestämään kuten kehotettu. Rasmus haukkoi henkeään ja valitti Remuksen kuljettaessa häntä hieman etukenoon saadakseen harson sidottua. Jokin oli selvästi vinossa, kun huulten välistä ei syösty uskomattoman monipuolista kiroustulvaa.
Rasmuksen kysymykseen oli vastattu hymyn kera ja siihen Rasmus tyytyi. Hän jostain käsittämättömästä syystä luotti. Mikä ei ollut hänelle ollenkaan luontaista. Remus sitoi harson vielä kiinni. Nuorempi suuntasi katseensa toiseen. "En mä pyydä", poika huokasi katsellen toista verestä likaisten mustien hiustensa takaa, verestä likainen koko poika.

"Järjestyy se", poika totesi katse lattiassa. Oli hän ennenkin äitiään käynyt katsomassa, joskin viimeksi jokin aika takaperin. Miltei vuosi. Puhelimessa he olivat puhuneet useammin, Yasmin oli selvästi pahoillaan suunnasta johon poika oli kasvanut. sen näki, vaikkei sitä ääneen sanottukaan. Jokin side äidin ja pojan välillä silti oli.
"Mä olen ihan tyhmä", rasmus puuskahti hiljaa vieden kätensä eteenpäin voidakseen vain koskea toista. Huulta purtiin kovemmin, jotta hän voisi pitää valituksen ja kivun äännähdykset sisällään. Hän tahtoi koskea remusta juuri nyt, vaikka se sattuikin laittoman paljon. "Anna mulle käsi", poika pyysi hiljaa vieno puna kasvoillaan. Ja mistä lähtien hän oli alkanut käyttäytyä tällä tavoin Remuksen seurassa?

Huvittuneena Remus naurahti nuoremman kommentille veitsiä päin juoksemisesta. No olihan se mahdollista, että veitsi oli jätetty johonkin töröttämään ja poika oli vahingossa nirhaissut itseään siihen. Lakananpalaa vietiin kauemmas haavasta, kunnes se painettiin siihen uudestaan.
”En usko että osuit mihinkään sisäelimeen, taisit osua lihakseen”, Remus päätteli. Jos toinen olisi osunut maksaan tai haimaan, tai oikeastaan mihin vain, se olisi jo menoa. Toinen olisi vähintään pyörtynyt. Keskittyneenä sinisilmä nyökähti Rasmuksen sanoille ja painoi hetken voimakkaammin. Paita ja housut pitäisi hävittää ja johonkin, niitä ei enää saisi puhtaaksi. Katse käväisi lattialla. Myös lattia piti putsata. Remus huokaisi raskaasti ja sitoi lakanan paikoilleen. Rasmuksen puuskahdus sai sinisilmäisen pörröttämään hämmentyneenä hiuksiaan.
”No niin olit”, Remus myönsi. Mitä sitä kiistämään, Remuksen tapoihin kuului sanoa asioita suoraan.

Katse nostettiin lempeänä ja toisen kurotus kohti sai vanhemmat huulet raottumaan. Toisen kasvoja koristi suloinen puna ja tyytyväisenä käsi ojennettiin toiselle.
”Ota vaan rauhallisesti, ei tee haavalle hyvää jos liikut”, vanhempi käski huolehtivalla äänensävyllä.

Rasmus nyökkäsi pienesti, hyvä ettei hän mihinkään kovinkaan tärkeään paikkaan ollut onnistunut osumaan. Hengissä selvisi, kai se oli pääasia. Rasmus parahti astetta kovempaan ääneen kivusta toisen painaessa lakanaa voimakkaammin.
"Saatana, sä teit ton tahallas!", Rasmus väitti katsahtaen Remusta hieman julmasti. Pian hän kuitenkin lientyi, toinen sentään yritti auttaa. Olisihan Remus yhtähyvin voinut olla sellainen kusipää, joka vain nauroi h'nen tilanteelleen paskaisesti ja lähti pois. Rasmuksesta itsestään olisi voinut mieltää sellaisen. Kyllä hän Remusta auttaisi.. Vaikkei sitä kyllä ikinä ääneen myöntäisikään.
Toinen myönsi Rasmuksen olleen tyhmä, poika puri hieman huultaan. Se tuntui vain enemmäön uskottavalta toisen sanomana. Hän vannotti itseään enää koskaan tekemästä mitään tuollaista. Ja vaikka kuinka vannottikin syvällä mielessään hän tiesi kuitenkin sortuvansa. Hieman sama tilanne, kun usein tupakkalakon yhteydessä.

Toinen antoi kätensä Rasmuksen otteeseen ja poika hymyili pienesti. Sitten Remus meni komentelemaan häntä ottamaan rauhallisesti ettei tekisi pahaa haavalle. Rasmus mulkaisi toista vihreillä silmillään.
"Vitun hoitsu. Mua sattuu ihan saatanasti ja tuskin siitä sen enempää haittaa on jos sattuu vielä vähän lisää", Rasmus tuhahti. "Tuu lähemmäs, ettei mun tarvitse kiduttaa sua satuttamalla itseäni, kun sä siihen noin vakavasti tunnut reagoivan."

Arvioivasti siniset silmät katselivat punertavia lakanoita, kuin etsien kohtaa josta veri puskisi kankaan lävitse. Sellaista ei onneksi niillä näkymin ollut havaittavissa ja Remus saattoi huokaista syvään purkaakseen pois mahdollisimman paljon harteille kerääntynyttä jännitystä ja painetta. Haavaa painaessa oli Rasmus jo ehtinyt väittää kaiken laista, mutta väitteille oli vain hymyilty viattomasti. Tottahan se oli, pakko oli painaa jotta haava tyrehtyisi edes jotenkuten. Kädestä pidettiin kiinni ja Remus tunsi sisällään jonkinlaista lämpöä, sekä helpottuneisuutta, koska kaikesta oltiin ilmeisesti päästy vain säikähdyksellä ja punaisella parketilla.
”Mistä sitä tietää jos musta vielä tulee lääkäri”, Rasmus hymähti toisen kutsuessa häntä hoitsuksi.
Vihreisiin silmiin katseltiin tiiviisti ja vanhempi oli tyytyväinen siihen, ettei toinen näyttänyt enää niin pahalta. Ei Rasmus ainakaan itkenyt sillä hetkellä tai haukkonut paniikissa henkeä.

Kulmia kohotettiin, kun puhe kiduttamisesta saavutti Remuksen korvat.
”Älä kiduta”, sanottiin nopeasti ja lyhyempi siirtyi Rasmuksen kylkeen ovea vasten. Hetken sinisilmäinen oli hiljaa ja kallisti sitten päätään.
”No kelpaako? Kyl mä olisin vainu syliinki tulla, jossei sul olis pipiä masussa”, virnuiltiin. Remus tunsi olonsa kevyeksi ja se johtui siitä helpotuksesta, jonka Rasmus oli tuonut, kun näytti olevan kunnossa. Olisi hirveää, sietämätöntä menettää toinen. Pienesti Remustakin silti sattui. Kipu jossain pojan sisällä johtui siitä, että toinen satutti itseään näin. Pahempaa kipua kuitenkin tuotti se epäilys, että hän oli saanut tekemisillään tämän, ja mahdollisesti parit muut arvet aikaan.

Rasmus naurahti toisen sanoille tulevaisuuden ammatistaan, joskin inahti säälittävästi perään. Nauraminen sattui, oikeastaan teki mitä vain niin tuntui sattuvan. Omavika, kyllähän Rasmus sen ymmärsi. Remus ei tahtonut Rasmuksen kiduttavan, mikä oli ymmärrettävää. Toinen siirtyi hänen vierelleen ja kysyi kelpasiko. Pienesti Rasmus nyökkäsi painaen päänsä huulta purren vasten toisen olkapäätä, käsi hivuttautui toisen reidelle ja Rasmus huokaisi katsellen lattiaa. Toinen kertoi, että olisi voinut tulla syliinkin, jos Rasmus ei olisi ollut pipi. Katse kääntyi Remukseen ja hetken poika vain ilmeettömänä katsoi. "Ei mua haittaa että sattuu", Rasmus tuhahti ja huultaan kovemmin purren kohottautui itse hivenen siirtyen hajareisin toisen päälle. Sattui, helvetisti sattui, mutta saipa ainakin olla lähellä.

"Mua ei haittaa fyysinen kipu", poika huokaisi painaen päänsä vasten toisen olkapäätä. "Henkisesti mä tuskin jaksan enää", poika huokaisi hiljaa tarraten tiukasti kiinni Remuksen paidasta, jota sotki verellään. Rasmus käänsi päätään ja korjasi hieman asentoaan vingahtaen, mutta painoi kevyen suukon vasten toisen kaulaa.
"Mä taidan sotkea sun paitaa", poika fiksuna tokaisi hymyillen pienesti.

Huolestuneena nuorempaa tuijotettiin ja pieni osa Remuksesta etsi pientäkin syytä lähteä sairaalaan. Mitä jos koko homma toistuisi joskus, kun hän ei itse ollut paikalla? Sinisilmäinen nielaisi kankeasti. Luomia laskettiin aste ja neutraalina katse vietiin lattiaan, samalla kun nuorempi laski päänsä vasten Remuksen olkapäätä. Toisen ele lämmitti mieltä ja kulmia kohotettiin, kun julki tuotiin se tieto, ettei kipu muka haittaisi. Remus olisi halunnut inttää vastaan, mutta toistaiseksi hän sulki suunsa nuoremman hivuttauduttua lähemmän. Vanhemman harmaa huppari sai hieman tummempaa väriä verestä ja suu raollaan Remus tuijotti kattoa kohden. Varoen toinen käsi siirtyi Rasmuksen selän taakse ja hiljaa silitti toisen selkää. Remuksen ele oli varovainen ja ihan syystäkin vanhempi halusi olla todella varovainen. Kuka nyt haluaisi tuottaa jo valmiiksi tuskissaan olevalle ihmiselle lisää kipua?

Henkisesti toinen ei enää jaksanut? Vanhemman ilme synkkeni ja toinenkin käsi vietiin selän taakse.
”Mä oon tosi huono tällasissa… mut mä haluun et sä jaksat edes jonkun verran..ja… okei mua pelottaa noi sun puheet”, myönnettiin. Helvetti soikoon, oliko se nyt ihmekään? Remus oli elämässään kuullut niin monia juttuja itsemurhista, joiden takana piili masennus, väsymys ja muut vakavat asiat. Remus hengitti rauhallisesti, kunnes hymähti hiljaa toisen sanoessa jotain paidan sotkemisesta.
”Ei se haittaa”, kuiskattiin ja varoen vasen käsi liukui selkää pitkin ylemmäs nuoremman hiuksiin.

Rasmus katsahti toisen kasvoja tuon ilmoittaessa, että puheet pelottivat Remusta. Nuoremman käsi eksyi sipaisemaan Remuksen poskea. "En mä tee ittelleni mitään... Eikun siis vittu tapa tai niin", poika lausui vaimealla äänellä.
Paidan sotkemisesta ei kuulemma ollut haittaa, mutta Rasmus tuskin kiinnitti siihen edes huomiota toisen silitellessä hänen selkäänsä. Tuntui hyvältä vain olla siinä, haavoittuneena Remuksen sylissä. Sen ei varmasti olisi pitänyt tuntua siltä, he olivat kuitenkin molemmat poikia ja Remus oli hänen veljensä. Tai ei biologisesti, mutta kuitenkin.

"Se ei sotkeennu jos sen ottaa pois", Rasmus hymähti hiljaa, hieman virnistäen ja kiehäsi itseään varovasti toista vasten. Kasvot asetettiin kaulalle ja hampaat näykkäsivät nahkaa kevyesti. Toisen kätensä poika antoi eksyä Remuksen paitojen alle tuon vatsalle.

Vaikka tilanne oli mitä oli ja kaksikko istui punaisen nesteen tahrimana verilammikossa, ei Remus voinut olla sokeana uskomatta sanoja, jotka hän kuuli pojalta sylissään. Jos toinen ei tappaisi itseään, se oli hyvä. Mutta oli se vanhemmalle miten tuskallista ajatella ja pysyä asiasta vaiti, ei Rasmus luvannut olla satuttamasta itseään toista kertaa. Remus olisi tahtonut jutella ja käydä asioita halki, mutta se kuulosti suunnitelmana paljon helpommalta kuin toteuttaminen.

’Sori, musta ei varmaan oo tekemään mitään muuta ku olee sun vierellä’, Remus ajatteli sävähdys surua silmissään. Se ei riittäisi, mutta sille vanhempi ei voinut tehdä mitään. Siniset silmät räpsähtivät ja pelkästään nuoremman virnistys sai vanhemman pojan silmiin jonkinlaista tyytyväisyyttä. Keho reagoi toisen kiehnäämiseen ja liikkeeseen kaulalla salamana ja vaikka toisen läheisyys tuntui kuinka hyvältä, ei Remus voinut olla mutristamasta huuliaan. ”Sä et oo ihan kondikses jos oot huomannut?” poika naurahti vaikka jo pelkkä äänensävy paljasti sen, että se mitä nuorempi teki, oli kovasti vanhemman mieleen.

Rasmus ei kuulemma ollut kunnossa, mutta sen tuo tiesikin jo. "Ei se haittaa", poika vastasi ja suukotti toisen kaulaa. "Se saattaa haitata sitten kun mä saan raivokohtauksen tai jotain. Mä saatan ehkä vetää ranteet auki ja olla säälittävä ja tyhmä sen takia, mutta mitä väliä? Ei olis ensimmäinen kerta... Mut Remus mä.. Kun siis..", Rasmus soperteli. Hän yritti kertoa toiselle, että välitti ja piti toisesta enemmän kuin oli oikein. Ja ei hän sitä saanut sanotuksi. Ja varmasti olisi jälkeenpäin saattanutkin katua sanomisiaan. Saattoihan olla, että Remus vain nauraisi hänelle ja saisi olon tuntumaan pahemmalta kuin mitä se oli nyt.
Niin, se tuntuisi niin paljon pahemmalta, jos vanhempi lähtisi pois ja jättäisi Rasmuksen yksistään huoneensa lattialle.

"Mun pää on ihan sekasi", poika sanoi ja vihreillä silmillään hetken toista katseltuaan poika painoi huulensa toisen huulille. "Nää pois, nyt", poika sanoi ja kiskaisi vaativana paitoja kädellä, joka oli vieläkin niiden alla.
Pojan kieli nuolaisi toisen huulia ja toinen käsi eksyi hiuksiin. Silmät olivat painuneet kevyesti kiinni. "Sun pitäis antaa mulle kurinpalautusta, kun mä olen tuhma poika", poika huokaisi ja suukotti kevyesti huulia. Toisaalta Remuksen olisi kuulunut vain työntää Rasmus pois päältään ja lähteä, sättiä tuota ja kertoa kymmenen kertaa, että he olivat veljiä. Ja silti se, mitä toisen olisi pitänyt tehdä olisi satuttanut poikaa enemmän kuin tuo pystyisi koskaan itse itseään satuttamaan. Ja silti toisen kuuluisi kieltää Rasmusta koskemasta itseensä näin, kohtelemasta veljeään tällä tavoin.

”Mua haittaa. Kohta sä pyörryt kipuihin ja mä saan sit pa-----”, inttävä lause jäi kesken vanhemman huokaisten puolivahingossa nuoremman pojan huulten seikkaillessa hänen kaulallaan.
”----nikoida tääl ihan itsekseni”, hän jatkoi ja tuijotti nuorempaa vaativan näköisenä, vaikka kevyt puna hänen poskipäillään söi uskottavuutta. Oli todella vaikeaa yrittää inttää vastaan, koska keho oli täysin mieltä vastaan. Mieli käski sinisilmää työntämään loukkaantuneen pois ja ilmoittaa, että mitään ei tehty haavan vuoksi. Hänhän oli omin silmin nähnyt miten kipeää haava teki, joten oliko mitään järkeä lisätä toisen kipua. Keho taas oli sitä mieltä, että kosketus tuntui hyvältä ja lisää tahdottiin vaikka se tuottaisikin tuskaa. Toisen sopertelua kuunneltiin kulmat koholla ja sanaton mielenkiinto silmissään Remus kallisti aavistuksen päätään. Toisen sanojen pontti jäi hämärään ja kun Rasmus sanoi päänsä olevan sekaisin, ei Remus voinut olla mielessään lisäämättä ettei nuorempi ollut ainoa. Protestointia ja pienimuotista saarnaa haavasta ja sen aiheuttamasta kivusta Remus ei edes ehtinyt aloittaa, kun hänen huulensa olivat varattuja muulle.

Paidat pyydettiin poistamaan, tai vaadittiin, miten lie, silti ne haluttiin pois päältä.
”Mut..mut..mut-- Remus intti ja kuulosti varmasti idiootilla piipittäessään vastaan kuin pikku vauva ikään.
”Ja siis.---- Etkö sä muka oo kurittanu ittees tarpeeks?” poika kysyi ja koitti pitää puolustuksensa kasassa. Se oli kuitenkin tuskallisen vaikeaa, koska keho oli koko ajan halukas heittämään paidat nurkkaan ja vaatimaan lisää huomiota ja antamaan sitä. ”Hoidetaan sun haava kuntoon, kiltti? Sitte äöh…. en vastustele tai väitä vastaan?” Remus ehdotteli ja yritti kääntää toisen päätä, vaikka hänellä oli jo täysi työ saada itsensä pitämään näppinsä erossa.

Rasmus murahti vastaukseksi toisen sanoille. "En mä pyörry. Ehkä vähän huimaa, mut ei se haittaa. Sen ei ole mitään vitun väliä", poika tuhahti. "Sun ei tarvi panikoida mun takia. Sä et saa, mä kiellän", poika jatkoi leikitellen toisen hiuksissa sormillaan.
Remus intti vastaan, eikä ottanut paitojaan pois. Ja Rasmus oli kuulemma kurittanut itseään ihan tarpeeksi. "Rem", poika huokaisi hiljaa ja puri huultaan vetäenm kasvojaan hieman taaemmas. Toinen ei siis tahtonut päästää Rasmusta alastoman rintakehänsä kimppuun... Ei tietenkään tahtonut, he olivat veljiä. Rasmus ajautui takaisin lukkojen taakse mielessään. Ja mitä helvettiä hän oikein oli ollut tekemässä? Remus oli hänen veljensä! isoveli, ei muuta.

Haavat kuulemma hoidettaisiin kuntoon ja sen jälkeen mitään ei enää kielletty tai väitetty vastaan. "Et sä ole mulle mitään velkaa", Rasmus totesi viileällä, loukkaantuneella äänellä ja kääntyi toisen sylissä sivuttain irvistäen tuskan tunteesta haavassaan. "Ei sun tarvi vaan yrittää miellyttää mua, mä ole iso poika ja kestän kyllä", rasmus puhui yhä viileään sävyyn, vaikkakin valheita. Hän oli vain säälittävä alipainoinen pikkupoika, joka tasan ei kestänyt mitään. Ja sitäpä emo ei itselleenkään suostunut myöntämään.
"Mä haluan röökiä", poika murahti ja nousi väkisin ylös ja jaloilleen. Äkkinäinen nousu ei kuitenkaan ollut fiksu ajatus, sillä pyörtyminen kävi todella lähellä, poika horjahti vasten lähetä seinää ja parahti kivusta. Poika jäi vain hengittämään raskaasti ja säikähtäneenä vasten seinää. Poika ei mahtanut mitään kyyneleille, jotka tunkivat silmiin. Hän tunsi olonsa helvetin avuttomaksi ja säälittäväksi. Eikä se ollut lainkaan kiva tunne.