I hate the fact that I think about you

Hiljaisuudessa Rasmus tuijotti ylös ponnahtanutta, joka näytti hetken yhtä ällistyneeltä kuin sinisilmäinen itsekin. Toisen pojan hölmistynyt kysymys sai Remuksen kuin refleksistä pyöräyttämään silmiään. Varmuudenvuoksi Remus kuitenkin vilkaisi ympärilleen. Ei, kyllä hän oli omassa huoneessaan, eikä suinkaan ollut kipittänyt unissaan Rasmuksen puolelle. Vanhempi ei sanonut mitään vaan tuijotti hiuksiaan pörröttävää pikkuveljeään. Oli raivostuttavan vaikeaa aina muistuttaa itseään poikien veljessiteestä, koska vaikka Remus oli parhaansa yrittänyt, ei hän ollut koskaan onnistunut pitämään toista veljenään. Nolonomainen puna koristi Rasmuksen kasvoja, jotka olivat Remuksen silmissä erittäin viehättävät. Tai siis…. Uhhg…

Remus nielaisi kankeaan tapaan ja yskäisi sitten nyrkkiinsä. Johan se oli kumma jos ei saanut edes omia ajatuksia hallintaansa. Varovaisesti sinisilmäinen yritti saada katsekontaktin toiseen, mutta siitä ei oikein tullut mitään, koska nuoremman katse tuntui vaeltavan jossain ihan muualla. Vanhempi haroi hiuksiaan ja pystyi kuvittelemaan sirkkojen siritystä taustalle.
”Oletko päissäsi tai….jotain..”, Remus kysyi hiljaa. Jotain Rasmus oli varmasti ottanut, koska miten muutoin hän olisi hänen vieressään sen kaiken mulkoilun ja paskoinkohtelun jälkeen. Vai oliko tämä jotain sairasta pilaa? Rasmuksen pelissä sellainen välierä, missä hän testasi miten vahva vastustaja – eli Remus – oli? Vanhempi puri kevyesti alahuultaan.

Poika mulkaisi kysymyksen tähden Remusta kimmastunein silmin, punan yhtään kasvoilta laskematta. Pitäisikö valehdella..? Ei, tuskin se läpi menisi. Toisaalta.. Itsehän Remus oli kysynyt.
"En", Rasmus kuitenkin päsähti kääntäen taas katseensa pois yrittäen uskotella itselleen, että ovenkarmi oli maailman kahdeksas ihme. Niin, miksi helvetissä hän oli Remuksen sängyssä?
Niin, hän oli yöllä tahtonut välttämättä pyytää anteeksi typerää ja lapsellista käytöstään. Hän oli jopa tainnut ajatella, että tahtoi sanoa samaisen vaikean sanan toiselle tuon ollessa hereillä... Ja pystyikö hän siihen? Ei, ei hän vain yksinkertaisesti pystynyt. Luonto ei antanut periksi lainkaan, Rasmus tyytyi tuijottamaan ovenkarmia.

"Mä...", poika aloitti antaen loppulauseen vain hiipua. Ei, ei hän kyennyt edes kunnolla yrittämään. Hänellä ei ollut rohkeutta lausua ääneen sitä sanaa, ties vaikka Remus olisi vain nauranut hänelle...

Remus huokaisi ja haroi hiuksiaan hämmentyneen näköisenä. Kysymyksen tähden hän oli saanut nuoremman katsomaan itseään, muttei tietenkään toivotulla tavalla. Heidän välinsä olivat vain pahentuneet ja sinisilmäinen oli aina luullut, ettei se sen pahemmaksi -kuin kaksi viikkoa sitten -voi tulla. Vaikka vanhempi oli yrittänyt keksiä syyn olla vihainen Rasmukselle, ei hän ollut keksinyt mitään. Oli helpompaa, kun molemmat olivat vittuuntuneita, mutta kahtena edellisviikkona se oli ollut lähinnä välttelyä ja huomiotta olemista. Se oli jotenkin paljon ahdistavampaa kuin tappeleminen. Sinisilmäinen hätkähti pienesti ja katsoi sitten Rasmusta, jonka lause kuitenkin hiipui vain yhteen sanaan. Katse laskettiin takaisin syliin.

Remus vaipui hetkeksi aatteisiinsa. Ajatukset seilasivat pienellä purjeveneellä menneisyyteen, tarkemmin sanottuna kahden viikon päähän. Hän oli tosiaan sumentunut päästään ja sen vuoksi Rasmuksella oli syy olla vihainen. Silloin sohvallakin hän itse oli vain kiusannut toista… vanhempi liikahti levottomasti. Hänkö sen oli aloittanut? No periaatteessa… Ehkä hän oli pelästyttänyt Rasmuksen ja siksi he olivat ajautuneet... Tunnontuska valtasi pojan pään. Ehkä Rasmus tosiaan halusi hänestä vain hyvän isoveljen ja oli loukkaantunut siitä, miten Remus oli toiminut. Masentunut sävähdys nousi vanhemman kasvoille ja hän vei vapisevat sormensa taas mustien hiustensa sekaan. Jos asia oli niin, niin hän todellakin olisi syvän anteeksipyynnön velkaa. Sinisilmäinen yritti keskittyä ajattelemaan kuten isoveli, vaikka se tuotti henkisesti kipua ja oli muutenkin vaikeaa.
”Tuota…”, poika aloitti hiljaa ja piti katseensa sylissään.
”Mä oon tosi pahoillani”, hän jatkoi hiljaisella, lähes murtuneella äänellä, jota hän yritti koota kokonaiseksi jokaisella värisevällä hengenvedolla.
”Mä tein väärin, sori”, vanhempi viimeisteli ja väkisin repi itsensä istumaan sängynlaidalle. Hänen täytyisi päästä pois, ennen kuin purskahtaisi itkuun. Helvetti että hän vihasi tunneherkkyyttään. Minkäänlaista katumusta tai itkua hän ei voisi Rasmukselle näyttää, ei nyt kun hän oli vihdoin toiminut oikein.

Rasmus katsahti Remukseen jopa säikähtäneesti. Toinen pyysi anteeksi, pahoitteli jotain mitä oli muka tehnyt. Ja Rasmus kun oli luullut kokoajan olevansa itse syyllinen. Tottapuhuen se luulo tai ehkä pikemminkin tieto ei kadonnut mihinkään.
"Ole nyt saatana hiljaa äläkä kitise", mustatukkainen emopoika ärähti ärsyyntyneen näköisenä kiukkuisella äänellä. "Tuki turpas äläkä inise enää yhtään. Sulla ei todellakaan ole minkään helvetin syytä pyytää mitään anteeksi!", RIP jatkoi ja sulki hetkeksi suunsa vain mulkoillakseen Remusta. Miksi hän purki itseään tällä tavoin Remukseen, vaikka hänen olisi tehnyt mieli vain suudella tuota idioottia?

"Vitut sä mitään oot tehny", Rasmus ärähti vielä tarraten äkisti kiinni Remuksen paidan rintamuksesta tuoden itsensä lähemmäs toista, miltei syliin. "Anteeks, anteeks että mä olen idiootti", Rasmus lausui vielä hiljaa, vaipuneella äänellä vihreiden silmien vilpitön, suorastaan lapsellinen katse Remuksen jäänsinisiin silmiin luotuna. Kiukku, aggressiivisuus palautui pojan silmiin kuitenkin pian. "Anteeks", Rasmus pyysi vielä kerran, vaikkakin nyt etukäteen ja painoi huulensa Remuksen huulille suudellakseen tuota aggressiivisesti.

Remus kurtisti tuskallisen näköisenä kulmiaan ja oli nousta ylös, kun käänsikin hämmentyneen katseensa Rasmukseen, tuon sanottua ettei hänellä muka olisi syytä pyytää anteeksi. Mustahiuksinen tuntui liimautuvan sängylle, eikä enää edes yrittänyt siirtyä mihinkään suuntaan. Hiljaisuudessa hän tuijotti takaisin Rasmusta.
”Siis mitä? Totta kai minulla on syytä pyytää anteeks-”, Remus jatkoi lujasti, kun huomasi toisen tarraavan valkoisen t-paitansa löysään kaulukseen. Nuoremman ei tarvinnut tulla kuin hieman lähemmäs ja sinisilmäisen hengitys oli jo tiiviimpää. Hiljaisuudessa vanhempi kuunteli nuoremman pojan hiljaisia sanoja ja tunsi palan nousevan kurkkuunsa.

Remus tuijotti hämmentyneen ja ilon sekalaisin tuntein Rasmuksen kauniisiin silmiin. Hän ei voinut käsittää miten hyvältä tuntui pyytää anteeksi ja kuulla itsekin pari pahoittelevaa sanaa.
”Mä-”, Remus aloitti hiljaa, kun hätkähtikin yllättyneeseen tapaan ja toisen suudellessa häntä, kaatui poika selälleen sängylleen.

Rasmus viittasi Remuksen vastaväitteet kintaalla. Ei toisella ollut syytä pyytää mitään anteeksi ja sillä selvä, asiasta ei enää keskusteltaisi.
Mustatukkainen poika oli onnistunut katkaisemaan vanhemman lauseen tarratessaan tuohon kiinni. Remus näytti Rasmuksen silmissä niin helvetin himottavalta. Ja vaikkei tämä olisitodellakaan saanut mennä näin, se vain meni.

Taas Rasmus onnistui tekemisillään keskeyttämään toisen sanat, joskaan se ei häntä tuntunut häiritsevän sitten yhtään. Remus kaatui selälleen sängylle ja Rasmus perässä, eikä mitenkään viattoman näköisesti. Jos nyt jompikumpi vanhemmista olisi saanut päähänsä rynnätä koputtamatta sisään, mikä oli harvinaista, olisi pojilla ollut todellakin paljon selitettävää. Rasmus ei uhrannut mietteelle enempää ajatuksia vaan suuteli kiihkeästi ja aggressiivisesti Remusta allaan.
Kohottaen kasvojaan vain hivenen aggressiivisuutta ja syviä tunteita roihuavat silmät suunnattiin Remuksen jäänsinisiin. Että ne osasivatkin olla kauniit...
"Mä... Sori", Rasmus tokaisi hieman punehtuneena, mutta ei voinut mitään sille että hänen täytyi painaa huulensa vielä kevyesti toisille. Nyt hän voisi vain juosta pois ja lukkiutua huoneeseensa. Rasmus yritti nousta, mutta jokin esti häntä. Jokin.. Helvetti hän ärsytti jopa itseään. Huokaisten poika jäi istumaan toisen päälle katsellen tuon piirteitä purren alahuultaan.

Remuksen vatsassa tuntui polttelevan. Rasmuksen pehmeät huulet tuntuivat synnillisen hyviltä ja vaikka kiellettyä se oli, nautti vanhempi toisen kosketuksesta. Lisäksi aggressiivisena Rasmus oli… valtavan himottava. Olihan nuorempi sitä muutenkin, mutta varsinkin nyt hän vaikutti lähes vastustamattomalta. Syy siihen oli Remukselle itselleenkin tuntematon. Suudelma katkesi ja Remus makasi täysin paikoillaan, tuijottaen huulet raollaan poikaa yllään. Remuksen silmissä Rasmus oli niin hyvän näköinen, oli aina ollut. Kauniit huulet, nenä, posket, koko kroppa ja varsinkin tuon vihreät silmät. Varsinkin silmistä sinisilmäinen oli aina pitänyt. Nuoremman pojan silmät näyttivät Remuksen silmissä olevan aina täynnä tunnetta. Milloin vihaa, intoa, iloa, yksinäisyyttä, pehmeyttä.. Nyt ne näyttivät olevan täynnä viattomuutta. Remus hengitti rauhallisesti ja pojan vaaleille kasvoille yritti väkisinkin nousta huojentunut ja onnellinen hymy. Sinisilmäinen veti syvään henkeä ja sulki silmänsä, avaten ne hitaasti uudestaan.

"Saat anteeksi”, hän kuiskasi ja virnisti. Poika tunsi itsensä kevyeksi, vaikka tietty syyllisyyden tuonne painoi edelleen rintalastaa. Silti tuntui tavattoman hyvältä, kun Rasmus katsoi häneen hentopuna poskipäillään. Ei mulkoilua, eikä mitään muutakaan epämiellyttävää.

"Saanko mä?” poika kysyi ja Remuksen vasen käsi liukui Remuksen kyljelle, puristuen omistavasti paidankankaan ympärille. Sinisilmäisen ilme muuttui lähes anelevaksi. Hän ei vain voinut mitään sille, että tunsi itsensä syylliseksi.

Rasmus vain katsoi. Ei hän osannut vähään aikaan tehdä muuta. Vain katsoa, yrittää tulkita ilmeitä. Saada Remuksesta irti niin paljon kuin vain mahdollista. Pieni, arka hymy pysytteli rasmuksen huulilla. Remus sulki silmänsä ja avasi ne. Poika keskittyi hengittämiseen, räpäytti silmiään ja pudisteli hieman päätään. Ihan järjissään hän oli, mitä nyt vain hieman väsynyt...

Remuksen kuiskatut sanat nostattivat varmemman hymyn huulille. Toinen oli antanut hänelle anteeksi ja vieläpä noin helposti... Rasmus hymyili silmät täynnä onnellisuutta, jota tällä hetkellä tunsi niin vahvana.
Vanhemman pojan kysymys sai Rasmuksen sävähtämään hieman. Pieni viattomuus välähti silmissä antaen kuitenkin pian tilaa leikittelevälle kiusanhengelle. Remuksen kosketus tuntui niin laittoman hyvälle, että Rasmus olisi voinut vaikka kuolla sen tähden. Mitä ei luonnollisesti tehnyt.
"Ihan mitä sä vain halua", Rasmus kähisi hiljaa. Hymy oli hieman vino, kiusaava. "Mut en mä voi antaa sulle anteeksi, koska ei ole mitään syytä", Rasmus väitti yhä kivenkovaan. Remus ei ollut tehnyt mitään... Ainakaan Rasmus ei uskonut tuon tehneen mitään, saati muistanut.

Helpotus löi Remuksen sisällä, kun hän tulkitsi Rasmuksen hieman oikukkaat sanat anteeksiannoksi. Vatsassa perhoset heittelivät ilmassa voltteja ja Remus yritti olla huomioimatta niitä. Tuntui siltä, kuin Remus olisi juuri voittanut olympialaisissa kultaa. Oli lähes omituista, miten huojentunut olo hänellä saattoikaan olla. Kaksi viikkoa angstatut päivät tuntuivat merkityksettömiltä ja turhilta. Rasmus tosiaan oli se henkilö, joka sai Remuksen hetkessä muuttumaan toiseksi ihmiseksi pelkästään omalla käyttäytymisellään. Viikon Remus oli ollut hiljainen, pidättäytyvä ja arka. Kaikki oli jo unohdettu, annettu anteeksi.

Remus henkäisi helpottuneena ja sulki silmänsä. Siniset silmät kuitenkin vietiin pian takaisin Rasmuksen vihreisiin, kun nuorempi yhä väitti kiven kovana, ettei Rasmus muka olisi tehnyt mitään. Remus tuhahti vastaan panevasti.
”Älä vikise”, Rasmus haastoi vinoilua silmissään.
”Ihan tarpeeksi sulle tuotin päänvaivaa, jotta anteeksipyynnön olisin velkaa”, sinisilmä tuhahti ja hymyili tahallaan mahdollisimman ylimielisesti.

"Vitut mitään vikise. Ja sä olet vaan typerä, sitä voit pyytää anteeksi jos välttämättä tahdot. Ja ehkä saatkin", Rasmus hymähti. "Mä en jaksa tapella nyt", poika huokaisi. Se todellakin oli Rasmukselle harvinaista. Toisinaan hän kuitenkin kärtti riitaa parhaansa mukaan ja kunnolla. Silloin kenen tahansa olisi tehnyt mieli lyödä mustatukkaa, joka suorastaan kerjäsi verta nenästään.

Rasmus kierähti Remuksen päältä istumaan toisen sängylle ja katselemaan vanhempaa poikaa flirttaileva kiusa silmissään. "Tiesitkö ,että näytät hyvältä tästä kulmasta katsottuna", poika tokaisi pokkana spontaanisti pieni vino hymy huulillaan. Mikä häneen oli mennyt? Miksi hän nyt yhtäkkiä oli nii navoin Remusta kohtaan? Miksei hän toivottanut toista helvetin syvimpiin syövereihin ja lähtenyt dataamaan, kuten normaalisti olisi saattanut tehdä? Kuten olisi tehnyt vielä vuotta aiemmin. Miksei nyt..?

”Kunhan kiusasin”, Remus hymyili viattomasti. Ei hänelläkään ollut tarmoa tapella, eikä hän sitä äskettäinkään ollut halunnut. Kunhan oli vinoillut takaisin. ’Silmä silmästä, hammas hampaasta?’ Sinisilmäinen hengähti nuoremman pojan siirryttyä sängynreunalle. Rauhassa Remus hengitteli, kunnes käänsi katseensa Rasmustako kohden. Vihreissä silmissä näkyi jotain uutta, joku sellainen pilke, jota ei Remukselle oltu ennen suotu. Sinisilmäinen ei osannut heti tulkita sitä, kun huomasi kehonsa värähtävän toisen tokaisusta.
”Äeh?” Remus uikahti, ennen kuin edes ehti sitä tiedostaa. Puna kohosi kasvoille ja Remus ponnahti istumaan tuijottaen vihreäsilmäistä. Rasmus ei ollut koskaan sanonut hänestä mitään hyvää, ilman että vanhemmat olivat vieressä. Ei edes syntymäpäivinä tai muinakaan hetkinä. Ei ainakaan mitään ulkonäköön viittaavaa. Remus tunsi olevansa valtavan iloinen, eikä saanut sitä piilotettua silmistään, vaikka kasvot olivatkin edelleen punehtuneina jääneet tuijottamaan Rasmusta.

Remus vei sormensa yönmustiin hiuksiinsa. Entäs se ”silmä silmästä, hammas hampaasta”-teoria? Poika nielaisi ja yritti pukea ajatuksiaan sanoiksi. Voi miksi hän muka yhtäkkiä oli niin hermostunut.
”Öähgh… kiitos.. ”, poika lopulta mutisi punehtuneet kasvot lattiaa kohti. Mielessään hän potkaisi itseään. Eikä hän olisi voinut sanoa Rasmuksesta jotain kaunista, nyt kun kerrankin oli ollut tilaisuus? Mokomakin pelkuri.

Rasmus räkätti hetken Remuksen reaktiolle vedet silmissä kunnes jäi katselemaan vanhempaa ja sinisilmäistä poikaa vino hymy huulillaan.
"Ihan kiva reaktio, sinänsä", Rasmus ilmoitti virnuillen Remukselle kuin olisi voittanut tämän erän, kuten tavallaan olikin. Hän vain ei ollut varma kilpailiko Remus häntä vastaan vai hänen kanssaan...

Remus kiitti ja Rasmus hymyili oikein suolaisen pirullisesti. Puna Remuksen kasvoilla oli kiva, eipähän tarvinnut yksin punastella ja hävetä sitä...
Vaikka Rasmus pikkuhiljaa alkoikin käsittää, mitä oli kertomassa toiselle ei häntä kaduttanut. Tilanne kuitenkin näytti ainakin vielä olevan hänen edukseen. Tiedä mitä siitäkin seuraisi, jos Remus pääsisi niskan päälle.
"Mihin sun itsevarmuus katosi, jääprinssi?", Rasmus kysäisi viattomasti hymyillen yhä pientä ja pirullista hymyään, joka sitten kumosikin viattoman äänensävyn. Pikkupiruhan tuo mustatukkainen emopoika todellisuudessa oli. Niin, ja häntä tuppasi kestämään vain pieninä annoksina kerralla.

Remus oli voinut jupista ja punastella siinä vaikka kokon loppuelämänsä. Tilanne nolotti häntä ärsyttävän paljon. Punastella nyt Rasmuksen sanoista! Kaikkea oli tultu koettua ja nähtyä… Kaiken lisäksi toinen vielä nauroi kuin voittaneena. Samperi, erän hän voitti, muttei sotaa.
Puna kuitenkin katosi ja hetken poika tuijotti verenhimoisesti eteensä. Oliko hän juuri kuullut oikein? Poika kuuli päässään kellon tikitystä ja rauhallisesti hengittäen hän yritti sisäistää asian kokonaan. Sinihiuksisen huulille nousi hermostunut hymy. Helvetti sentään, miksi juuri Rasmuksen piti tietää kaikesta? Voi miksi elämän nimessä miksi?
”Hiljaa paskiainen”, Remus tuhahti ja nousi seisomaan asettaen kätensä koppavana lanteilleen. Sinisilmäinen silmäili vihreäsilmäistä, kunnes veti syvään henkeä.
”Emo, emo, emo, emo, emo, emo, emo, emo, emo, _emo_!” Remus irvisti leikkisästi vetäen lopuksi syvään henkeä. Jos Rasmus haastoi hänet leikkeihinsä ärsyttämällä/vittuilemalla, saisi hän sata varmasti kaiken takaisin.
”Mutta etpäs ole enää ainut, joka jääprinssin kuoresta tietää”, Remus virnisti.

Rasmus vain nauroi. Remuksen reagointi oli niin hauskaa... Emottelullekin poika vain nauroi. väsymys ei todellakaan tainnut olla hyväksi mielenterveydelle. Jep, poika tiesi olevansa emo, ei sitä kenenkään tarvinnut hänelle kertoa. Varsinkaan Remuksen. No, normaalisti hän olisi vetänyt herneen nenään ja sanonut paljon rumia ja valheellisia asioita. Nyt niin ei kuitenkaan tapahtunut. Nauru lakkasi kuin seinään vasta, kun Remus tokaisi ettei Rasmus enää ollut ainut.

"Vai en mä ole sun ainut enää..?", poika tokaisi muka loukkaantuneena, puolet siitä oli tietenkin aitoa, mitä ei toiselle koskaan kerrottaisi. 2Onko sulla vakavakin parisuhde sen kanssa?", vaikka Rasmus yrittikin pitää äänensä leikkisänä ei hän voinut estää sitä mustasukkaista sävyä äänessään. Helvetinhelvetti! Joskus hänen tewki niin mieli hirttää itsensä kaiken takia.

Remus tiesi joskus päänsä posahtavan puhki. Rasmus ei ottanut hänen puheita ollenkaan vakavasti, vaan päinvastoin. Tottahan toki sinisilmäinen piti toisen naurusta, mutta kosto ei ollut suloinen kun toinen ei vain kerta kaikkiaan vetänyt minkään kokoista hernettä sieraimeensa. Sinisilmäinen veti huokaisten kätensä puuskaan ja oletti toisen naurun kestävän. Nauru kuitenkin katkesi ja kummissaan sinisilmäinen vei katseensa Rasmukseen. Toisen kysymykset sai Remuksen nostamaan kulmiaan. Oliko toinen… Virne karkasi vanhemman huulille ja poika istahti mustalle matolleen.
”Hmmmmmmmmm”, Remus mumisi hymyillen ja esitti pohtivaa. Remuksen katse vaelteli huoneen seinillä ja lopulta sinisilmäinen nosti etusormen vaalealle alahuulelleen ja katse iski kuin nuoli nuoremman vihreisiin silmiin.
”Mustasukkainen?~”, poika virnisti. Ei hän mikään idiootti ollut, Rasmuksen nauru oli katkennut ja sitä jatkaneet kysymykset viittasivat pahasti juuri siihen, mistä Remus nyt nuorempaa syytti. Lopulta poika huokaisi ja kohautti olkapäitään.
”Ei, mut vaan juotettiin känniin ja paljastuin”, Remus myönsi hieman vastahakoisesti.
”Onhan hän vallan mielenkiintoinen ja mukavanoloinen tyyppi…mutta ei siinä kai sen ihmeempää”, hän jatkoi olkapäitään kohauttaen.

Rasmus murisi ärtyneenä Remuksen virnuiluille. Hänen olisi tehnyt mieli motata toista, mutta ei hän periaatteessa tahtonut. Mustatukkainen emopoika tyytyi siis vain näyttämään kieltään toiselle. Mitään ei suoranaisesti sanottu, Rasmus olisi voinut kitistä ja änkyttää vastaan, mutta olisiko siitä loppuviimein ollut yhtään mitään hyötyä..? Ei, mutta missä ihmeen välissä hän oli muka alkanut ajattelemaan tällä tavoin?!

"Kai", Rasmus murahti pyöräyttäen vihreitä silmiään. "Sanotko sä, ettei mun asema ole uhattuna? Kai?", Rasmus nurisi, eikä mahtanut mitään pakottavalle mielihalulle hypätä istumaan remuksen syliin. Ja niin tuo sitten teki painaen päänsä vasten rintaa. "Mua väsyttää ihan saatanasti. Sitten kun mä olen nukkunut mun univelat pois, niin mä alan taas ärsyttäväksi. Sano mulle heti, ettei mun asema ole uhattuna, joooko?", rasmus puhui epäselvästi, nopeaa ja yhteen pötköön. Hänellä oli tänään siis pakottava tarve nolata itsensä toisen silmissä, niinkö? No, niin kai sitten, mutta Rasmus kyllä pitäisi sanansa ja kiukuttelisi uudelleen herättyään. Tietenkin remus voisi yrittää valvottaa häntä mahdollisimman pitkään, mutta väsynyt Rasmus oli myös ärsyttävä kakara.

Remus oli ällikällä lyöty, miten yksi pieni sana pystyi saamaan Rasmuksen noin vaivaantuneeksi? Ainakin siltä nuorempi vanhemman sinisissä silmissä näytti. Jossain sisällään Remus oli iloinen, koska toinen mitä ilmeisimmin oikeasti mustasukkainen. Sinisiin silmiin syntyi pehmeyttä, joka ei kadonnut mihinkään nuoremman siirtyessä sängynreunalta vanhemman syliin. Omistavasti kädet kiertyivät toisen ympärille.
”Ei ole uhattuna”, Remus myönsi rehellisesti. Hän ei valehdellut. Se tosiasia, että hän piti oikeasti vain vihreäsilmäisesti ja halusi itsekkäästi toisen vain itselleen, ei muuttuisi koskaan.
”Eikä tule olemaan”, vanhempi lisäsi lempeästi ja puhalsi Rasmuksen hiuksia. Sinisilmäisestä tuntui hyvältä sanoa asia niin kuin se oli. Ei kiertelyä eikä kaartelua, vain totuutta ja puhdasta tunnetta pursuavia sanoja. Sanoja, jotka olivat osoitettuja vain ja ainoastaan vihreäsilmäiselle pojalle.
”Mutta ehkä mä päästän sut vetämään hirsiä. Mun pitää ehtii vielä kouluun”, Remus nauroi heleään sävyyn.

Rasmus suorastaan kehräsi siinä Remuksen omistavaan syliin suljettuna. Hänellä heitti jo pienesti päässä, josta saatiin syyttää vain ja ainoastaan väsymystä. Tai ehkä hieman myös sitä, että vanhempi mustatukka oli kertonut hänelle, ettei asemansa ollut uhattuna. ei nyt eikä tulisi olemaankaan. Lempeä ääni ja se, että vain piti lähellä tuntuivat uskomattoman hyviltä yhdessä...

"Joo, mene kouluun. Mä nukun tässä, ja sit kun mä herään mä räkkyän..", Rasmus mutisi karaten sylistä painettuaan suukon Remuksen suupieleen ja möngerrettyään toisen peiton alle. Rasmusta väsytti, se oli kylmä totuus.
"Pidä hauskaa koulussa, nörtti. Ehkä mäkin joku aamu eksyn taas sinne. Nyt mä kuitenkin nukun..."

Huvittuneena Remus katseli, miten Rasmus asettui nukkumaan – jälleen – hänen sänkyynsä.
Sinisilmäinen nousi huokaisten seisomaan ja nappasi mukaansa laukkunsa sekä vaatepinon pöydältään.
”Tämä nörtti häipyy nyt”, Remus virnisti ja asteli ovelle. Rauhallisesti ovi vedettiin auki ja hetkeksi sinisilmäinen vielä pysähtyi. Hän oli pitkään hiljaa ja nojasi kätensä ovenkarmiin.
”Kiitos”, sinisilmäinen kuiskasi hiljaa, yksi sana täynnä sitä tunnetta, jota hän ei osannut sanoiksi pukea. Ovi vedettiin rauhallisesti kiinni perässä ja Remus asteli alakertaan, kohdaten Judyn aurinkoisen katseen keittiöpöydän ääreltä.

Hyvät huomenet toivotettiin ja aamupala syötiin yhdessä. Sinisilmäinen oli huojentunut, koska Judy ei ollut kuullut tai huomannut mitään erikoista. Syötyään pojalle tuli kiire pestä hampaansa ja pukea ylleen, kun jo hänen piti juosta ovesta pihamaalle. Jääprinssin esittämisestä tulisi hankalaa, varsinkin nyt kun onnellinen hymy ei ottanut millään väistyäkseen Remuksen vaaleilta kasvoilta.

Rasmus ynähti jotain epämääräistä tyynyn ja peiton välistä, ei mitään järkevää. Kuitenkin ilmiantaakseen olevansa vielä jotenkuten hereillä. Kiitos sai pojan kohottamaan päätään ja katsomaan ovelle hämmentyneenä. Liian myöhään, sillä Remus kerkesi vetämään sen jo kiinni. Pienesti mustatukka pudisti päätään ja laski sen takaisin tyynylle nukahtaen lähes samantien.

Poika näki varsin suloisia unia, vaikka tuskin niitä enää herättyään muistaisi. Rasmus olisi voinut ihan pokkana väittää, että Remuksen sängyssä nukkui paremmin. Mutta kaikista parhaiten tuo kuitenkin uskoi nukkuvansa vanhemman Porterin ottopojan vieressä... Mitä ei tietenkään myöntäisi kenellekään.

- jatkuuko siitä, kun Remus löytää Rasmuksen koulusta paluun jälkeen - yllätys, yllätys - nukkumasta? ::'D -

+ Roger that sir :''> +

Päivä oli kulunut uskomattoman laiskasti, eikä normaalisti tunnollisen jääprinssi jaksanut kuunnella edes opettajien selostusta. Ruokailu oli kulunut huokaillen ja kanarisottoa mussuttaen. Pitkällä välitunnilla Remus oli saada sydänkohtauksen, törmättyään ykkösvuoden opiskelijatyttöön, joka oli tunnustanut jääprinssille kukkivat tunteensa ja kylmästi Remus oli tytön torjunut. Niin, saanut myös litsarin. Kaipa hän oli sanonut asiansa liian kylmäkiskoisesti. Onneksi kukaan ei ollut nähnyt, onni taisi yhä olla hänen puolellaan.

Laiskasti avain työnnettiin lukkoon ja haukotellen Remus veti oven auki ja sulki sen perässään. Väsymys ahdisteli poikaa, mutta siitä välittämättä aamulla päälleen punaisen hupparin ja tummat pillifarkut pukenut poika asteli keittiöön. Hymy huulillaan hän tarttui vihreään omenaan ja haukkasi siitä. Tapansa mukaan sinisilmäinen räpsäytti TV:n päälle ja rouskutti omenaansa. Kun hän havaitsi, ettei värilaatikosta tullut kerta kaikkiaan mitään, asteli hän eteiseen ja vilkaisi itseään suuresta kokovartalo peilistä. Hiukset kasvoivat hullua vauhtia, pian hänen pitäisi taas leikellä hiuksensa lyhyimmiksi, nyt hän tosin pystyi kesyttämään takahiuksensa pikkuiselle ponnarille. WC:stä vietiin valkoinen hiuslenkki, joka sidottiin pään taakse hauskaksi tupsuksi, joka piteli hiuksia pois kutittelemasta niskaa.

Siniset silmät kääntyivät yläkertaan johtavia rappusia kohden. Nukkuikohan Rasmus vielä? Asiaa enempää pohtimatta lähti vanhempi suunnistamaan yläkertaan aina huoneellensa asti. Remus avasi ovensa valkean oven ja jäi hetkeksi huvittuneena nojailemaan ovenkarmiin, rouskuttaen omenaansa.
”Herätys ruusunen”, Remus sanoi leikkisästi ja rämpytti valoja, jättäen ne lopulta päälle. Vanhempi poika puraisi omenaansa ja asteli sänkynsä viereen kumartuen hieman Rasmuksen puoleen.
”No miltä tuntui nukkua sata vuotta?”

Jos Rasmus ei jotain sietänyt niin sitä, että hänet herätettiin kesken syvän koomatilan, Ja vieläpä ihan miellyttävän unen. Julman näköinen pentu nosti päätään suorastaan kiehuen mustat hiukset sekaisin ja takussa.
Rasmus mulkoili Remusta murhaavasti
"Tukehdu omenaas Lumikki", tuo ärähti kammetessaan itseään istumaan. Hän oli luvannut räkytä Remukselle herättyään, mutta toisaalta tuo oli luvannut, että hän oli... Hetkinen?! Mitä ihmettä hän olikaan tänään mennyt sanomaan ja vieläpä ääneen Remuksen kuullen? Vitunvittu.

"Paljon kello on?", poika kysyi katsahtaen toista pää hieman kallellaan. Niin, pakko oli sanoa jotain, vaikka sitten jotain niinkin arkista kuin kysyä kelloa. Tuo ei edes tuntunut tajuavan lopettaneensa jo alkuunsa sen räkkyämisen.

Enää Rasmuksen mulkoilu ei saanut Remusta hiljaiseksi ja hämilleen. Kyllä hän tiesi, että vihreäsilmäinen vihasi herättämistä. Viattomasti vanhempi hymyili ja haukkasi omenastaan. Raivokohaus päättyi ennen varsinaista alkuaan, eikä Remus valittanut. Poika vain muusasi omenaa hampaillaan ja kallisti päätään, kun Rasmuskin teki niin.
”Puol neljä”, Remus sanoi huvittuneena ja kipitti ovelle.
”Tuutko syömään vai jatkuuko uhmaikä vielä?” Remus kysyi leikillään ja naurahti viattomasti. Hän ei ollut tosiaan hetkeen ollut näin hyvällä tuulella. Sitä saattoi olla vaikea uskoa, mutta sinisilmäiselle pieni härnääminen oli vain tapa osoittaa että hän oikeasti välitti. Tyytyväisenä poika haukkasi uuden palan omenastaan ja asteli käytävään, astellen sitten alakertaan. Rauhallisesti Remus tökki pikkuponnariaan ja asteli keittiöön, laskien sitten hanasta vettä siniseen lasiin.

Rasmus raapi päätään ja näyttio siltä, miltä tuosta kyllä tuntuikin. Rasmus oli siis auttamattomasti pihalla ja kävi erittäin hitaalla. Ehkäpä hän kohtapuolin heräisi rasittavasta koomatilastaan.
Kellonajan kuultuaan pojan kulmat kohosivat. Puoli neljä..? Hän olikin sitten nukkunut ihan kiitettävästi putkeen, pieni hymy käväisi emon kasvoilla pyyhkiytyen pikaisesti pois.
Remuksella näytti olevan hiukset kiinni, mikä oli kieltämättä suloista.. Eikun!

Vanhemman kysymykseen Rasmus ynähti epämääräisesti tehden kuitenkin jotain nousemisen eteen. Hän olisi voinut vetää päälleen vaatteet ihan vain jos sattuisi törmäämään jompaankumpaan vanhemmista. Ei ainakaan tulisi mitään turhia selittelyjä yövaatteista... Isä ei ainakaan uskoisi, jos Rasmus sepittäisi valheita, vaikkei siinä suinkaan huono ollut. Vihreät silmät osuivat Remuksen vaatekaappiin ja niissä välähti puhdas ilkikurisuus. Kai jääprinssiltä hänen tyyliinsä sopia vaatteita liiknisi... Jos rasmus ei väärin muistanut niin toinen omisti ainakit jotkut tummat pillit, mitkä menisivät anorektikolle normihousuista. Kai sieltä tummia paitojakin löytäisi..?
No, tuumasta toimeen vaan ja silmät ristissä randomilla vaatteet toisen kaapista. Sitten poika kompuroikin portaat alas ja keittiöön todeten sen sitten Remusta vaille autioksi. Minkäs poika sille mahtoi, että rysähti varoittamatta vasten toisen selkää kiertäen toisen kätensä Remuksen ympärille toisella kurottaen itselleen lasia.

Alas tultuaan Remus oli vilkaissut itseään nopeasti eteisen peilistä. Poskea nyt litsarin vuoksi hieman nipisteli ja iho punoitti. Ei onneksi pahasti, kaukaa ei huomannut mitään. Tytöt osasivat lyödä yllättävän lujaa, oikeastaan he osasivat lyödä tajuttoman lujaa – nimenomaan vihaisina. Matt taisi olla oikeassa, kun oli väittänyt tyttöjen olevan viileiden ja välinpitämättömien poikien perään. Sitä Remus ei ymmärtänyt, ei hän itse ainakaan olisi kiinnostunut luotaantyöntävästä ja kylmäsanaisesta tyypistä. Sitä hän tosiaan jääprinssinä oli, mutta mikä ihme siinä muka viehätti? Hänhän oli välinpitämätön, ilmeetön, kylmäkiskoinen ja suoraan sanottuna melko töykeä suorine sanoineen. Naisia sinisilmäinen ei oikeastaan koskaan osannut ymmärtää. No ei hän kyllä kaikkia miehiäkään ymmärtänyt, hän ei tainnut loppujen lopuksi ymmärtää mitään kenestäkään.

Sormellaan Remus kokeili vettä ja havaitsi sen sopivan kylmäksi. Sinistä lasia tarjottiin kraanan alle, mutta sinisilmäinen oli tiputtaa tiskialtaaseen, tunnettuaan jonkin – tai oikeastaan jonkun painautuvan selkäänsä vasten. Remuksen ei tarvinnut olla selvännäkijä tietääkseen kuka hänen selkäänsä vasten painautunut kurotteli lasia.
”Sun on helppo ottaa lasi, mä joudun seisoo varpaillani”, Remus jupisi ja nosti sitten sinivivahteisen lasin huulilleen, kääntyen lopulta ympäri ja painaen selkänsä vasten tiskialtaan viileää tasoa. Virnistys kävi vanhemman pojan huulilla ja lasia pideltiin varoen molemmilla käsillä vähän leukaa alenpana.