I hate the fact that I think about you

Nuoremman viileiden kasvojen ja loukkaantuneen äänensävyn kuunteleminen ei ollut mukavaa, mutta silti Remus pakotti itsensä pysymään toistaiseksi hiljaa. Jos toisen loukkaaminen oli ainut tapa saada hänet lepäämään, oli se pakko tehdä. Omatunto oli silti toista mieltä ja kolkuttikin ikävästi. Remus ei Rasmuksen sanojen mukaan ollut mitään velkaa ja siitä vanhempi oli täysin eri mieltä. Hän oli saanut olla toisen lähellä ja saanut hoitaa vaikeaa haavaa, se kertoi jo jossain määrin luottamuksesta. Mutta torjuessaan toisen hän oli tehnyt oikein, sillä pelkästään sylissä kääntyminen tuotti selvästi kipua Rasmukselle. Toinen ei tosiaan ollut hyvässä kunnossa. Toinen ilmoitti tahtovansa röökiä ja huolestuneen näköisenä Remus ponnahti seisomaan, kun Rasmus näytti menettäneensä tasapainonsa. Hän sai kuitenkin seinästä kiinni ja Remus puri alahuultaan katsoessaan nuorempaa poikaa, joka näytti olevan aivan palasina. Remus saattoi kuvitella tai luulla liikoja, mutta toiseen sattui. Sattui aivan varmasti ja se sattui myös vanhempaan.

”Rasmus”, Remus kuiskasi hiljaa ja astui askeleen lähemmäs toista, painaen pidemmän varoen seinää vasten. Vaaleat sormenpäät hivelivät nuoremman kaulaa ja hellästi Remus painoi huulensa toisen korvanlehdelle, ennen kuin antoi huultensa vaeltaa Rasmuksen huulille. ”Sori, mä oon itsekäs. Mä oon vaan huolissani, mä en tiedä mitä mä tekisin jos sulle kävis jotain”, lyhyempi kuiskasi hiljaa ja antoi katseensa tuoda julki, ettei hän puhunut mitään muuta kuin totta. Kevyesti hän suuteli huulia, joita oli kaikki vuodet janonnut ja tahtonut täysin itselleen. Hän oli aina halunnut Rasmuksen itselleen, omistaa toisen kokonaan, vaikka paperit väittäisivätkin heitä veljeksiksi.

Remuskin nousi ylös ja kutsui Rasmusta hiljaa nimeltä. Toisen ääni sai pojan puristamaan silmänsä tiukasti kiinni. Hän ei tahtonut itkeä, yhtään, eikä varsinkaan toisen seurassa. Hän ei tahtonut antaa Remukselle kuvaa siitä, etytä olisi millään tapaa heikko. Ja silti hän oli jo antanut täysin ymmärtää miten säälittävä ja avuton oli.
Vihreät silmät rävähtivät kuitenkin auki, kun toinen tuli lähemmäs. Rasmus sai huomata tulleensa painetuksi vasten seinää. Hieman apaattinen ilme kasvoillaan poika seurasi, kuinka toinen ilmaisi itseään huulillaan. Nuorempi ei voinut olla vastaamatta toisen huuliin omillaan, vaikka olisi toisaaltaan loukkaantuneisuuttaan tahtonutkin. Toinen puhui, väitti olevansa itsekäs ja kertoi, ettei tiennyt mitä tekisi jos Rasmukselle kävisi jotain. Poika hengitti raskaammin.
"Älä", poika kielsi. "Älä sano noin", tuo jatkoi kyynelten valuessa poskia pitkin. Niitä häveten poika pyyhki ne pois. Toisen silmistä näki, ettei sanoja lausuttu vain tyhjinä ja tarkoituksettomina. Toinen oikeasti välitti, mikä ilahdutti Rasmuksen muuten kovin synkeää mieltä. Toi siihen valoa.

Remus suuteli Rasmusta saaden pojan sulkemaan silmänsä ja painautumaan vasten seinää. Kädet kiertyivät toisen ympärille ja Rasmus veti vanhempaa päälleen. Kipu oli toisarvoista, tunne oli huumaava ja Rasmus janosi sitä lisää. Remus oli lähellä ja antoi ymmärtää paljon. Rasmus pelkäsi jopa tulkitsevansa kaiken väärin, mutta hän ei jaksanut välittää. Usein hän vain huusi ja kertoi vihaavansa toista, oli tuota kohtaan inhottava ja yritti sillä työntää Remuksen luotaan. Kiistää kaikki luvattomat tunteet, joita hänellä toista kohtaan oli. Ja nyt hän ei edes yrittänyt kiistää niitä tunteita. Toinen vain oli siinä, Rasmus itse vasten seinää ja kiinni toisessa.
"Remus", poika lausui hiljaa vasten toisen huulia. Tyytyväisenä, kiihkeänä ja vaatien lisää. Loppukin välimatka kurottiin umpeen ja toisen huulille pudoteltiin useampi kevyt, mutta sitäkin intohimoisenpi suudelma. "Älä.. älä päästä musta irti", poika pyysi.

mmhyöhmy ku Rasmus on sulonen ;_____;<3 (anteeksi siirappi)

Sanoisivat muut mitä tahansa tai katsoivat oudoksuen, ei Remus katunut sitä että tahtoi olla Rasmuksen lähellä. Siitä lämpimästä tunteesta ei päässyt yli eikä ympäri. Remus halusi olla Rasmuksen lähellä, pysyä siinä, silloin kun kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Hän niin tahtoi olla siinä Rasmuksen turvana, vierellä kun maailma synkkeni ja muuttui yksinäiseksi. Hän halusi hymyillä silloin kuin Rasmus hymyili ja lohduttaa kun toinen itki. Hän halusi olla nuoremman puolelle, tehdä kaikkensa toisen eteen kun Rasmus ei itse jaksanut ja iloita, kun Rasmukselle tapahtui jotain hyvää. Hän halusi suojella nuorempaa kaikelta pahalta, loukkaavilta ja kovilta sanoilta. Hän niin tahtoi olla olemassa vain Rasmusta varten. Salassa hän oli pahoillaan siitä, ettei ole voinut suojella toista tämän haavoilta. Vaikka muut haukkuisivat hänen tunteitaan likaisiksi, ei Remus pystynyt ottamaan niitä tosissaan. Sillä ne olivat hänen tunteensa ja haaveensa, joista yksikään ei ollut valhetta. Remukselle Rasmus oli tärkein maailmassa. Koko hänen elämänsä tärkein ihminen.

Mutta miksi hän ei sitten sanonut mitään ääneen? Remus pelkäsi että toisen katseen jälkeen ei tule hyväksyntää. Hän niin pelkäsi toisen nauravan ja väittävän sanoja valheeksi. Nauru surmaisi Remuksen, se repisi kaiken mitä hän tahtoi ja rakasti. Mutta hän tiesi, ettei hän kykenisi olemaan lopullisesti vaiti. Ei niin pitkään kun Rasmus ei työntänyt häntä pois. Mutta jos Rasmuksen onni vaatisi siirtymistä, Remus astuisi sivuun. Toisen kasvot kostuivat jälleen suolaisista kyyneleistä, joita ei katsottu ollenkaan halveksuen. Remusta kiellettiin sanomasta ja pojan katse lujittui. Hän ei jaksaisi aina istua muurinsa sisällä ja pitää kaikki toiveensa ja tunteensa piilossa.

”Sanon”, Remus sanoi lujana, pehmeästi ja sipaisi toisen yönmustia hiuksia. Lyhyempää vedettiin lähemmän ja vanhempi ei epäröinyt painautua toista vasten ja vastata suudelmiin. Kevyesti Remus puraisi toisen alahuulta ja toivoi sen kuuluvan itselleen. Hän toivoi Rasmuksen kuuluvan kokonaan itselleen. Remus kuuli omaa nimeään kutsuttavan ja se tuntui hyvältä, kutsuvalta. Remus pyysi jotain, mikä sai Rasmuksen silminnähden onnelliseksi.
”En päästä”, Remus kuiskasi vasten toisen huulia. Toisen tuoksu oli huumaava, sai vanhemman sydämen hakkaamaan rinnassa. ”En ikinä. Sä oot….”, Remus jatkoi ja hetkeksi irtautui suudelmasta. Hän ei voinut sanoa sitä kovaan ääneen. Vanhempi kurottautui toisen korvan juurelle ja veti syvään henkeä, kooten kekoon kaiken rohkeutensa. ”Mulle aina tärkein, pidit siitä tai et”, Remus kuiskasi hiljaa ja pehmeästi. Ääneen oli tiivistetty se kaikki lämmin tunne, josta Remus ei itsekkäästi päästänyt irti vaikka se tuntui kuinka oudolta.

- itse kuvailisin pikemminkin sanoilla lapsellinen tai raivostuttava XD Ja siirappia saa olla, kohtuuden nimissä~ -

Toinen väittivastaan ja Rasmus vain itki. Ei hän helvetissä tahtonut itkeä. Remuksen sanat olivat saanet pojalle huonon omantunnon. Remus oli juuri antanut ymmärtää, että se että <Rasmus satutti itseään sattui myös toiseen. Eikä Rasmus tahtonut satuttaa Remusta. Vaikka välillä tekikin sitä, kun koki välttämättömäksi. Silloinkin kadutti, mutta Rasmus ei pyytänyt anteeksi vaan huusi ja haukkui lisää. Löi ja potki, syyti valheita suustaan. Väitti vihaavansa, vaikka omisti kaikkia muita tunteita toista kohtaan. Hän vain ei olisi tahtonut millään myöntää niitä. Itselleen, eikä muille.

Remus näykkäsi alahuulta ja Rasmus huokaisi mielihyvästä. Helveeti, toisen läheisyys tuntui niin laittoman hyvälle.. Toinen lupasi olla päästämättä irti, mikä sai hymyn kalpeille kasvoille. Toinen jatkoi, lupasi lisää... Se sai anorektikon suorastaan kehräämään. Toinen jätti viimeisen lauseensa kesken, mutta jatkoi sen loppuun kuiskauksena Rasmuksen korvassa. Sanat saivat sydämen hyppäämään kurkkuun ja silmät rävähtämään auki. Käsi pyyhki kyyneleitä ja Rasmus oli niin lamaantunut, että sitä voitiin sanoa jopa järkytykseksi. Mutta se ei suinkaan ollut epämiellyttävä tunne tai mitään negatiivistä. Rasmuksella oli sellainen olo kuin teinitytöllä, jonka ensirakkaus oli juuri kertonut tuntevansa vastakaikua. Ja sitä se oikeastaan olikin... Tosin sillä erollas, ettei rasmus ihan teinityttö ollut...

"Mä.. vittu... siis...", Rasmus sopersi hiljaa ja murahti sitten ärtyneenä omaan käytökseensä. Rasmus ei mahtanut mitään sille että molemmat kädet eksyivät toisen hiuksiin ja poika veti huulet vasten omiaan jopa väkivaltaisesti hiuksista kiskomalla. Rasmus suuteli toista aggressiivisella voimalla ja kaikella sillä halulla, mitä oli nämä vuodet padonnut pitänyt sisällään ja piilottanut valheiden, väkivallan ja huutamisen taa.
Kun Rasmus viimein päästi toisen otteestaan kiilsi silmissä. "Kiltti... Älä valehtele mulle", Rasmus kuiskasi vasten toisen huulia sulkien silmänsä. "Ethän valehtele? Eihän tää oo unta? Eihän? Jos on niin mä en kestä aamua", poika soperteli ja suuteli toisen huulia jälleen. "Älä ole mulle veli, Remus", poika huokaisi lähes kuulumattomasti ja painautui tiiviisti toista vasten kietoen kätensä Remuksen ympärille kivusta haavassaan lainkaan välittämättä.

Toinen vain itki ja se oli jollain tavalla ihan suloista. Varsinkin siksi, ettei Rasmus koskaan itkenyt. Ei ainakaan Remuksen nähden. Etusormenpäillään Remus pyyhki suolaisia, ihoa rikki kuluttavia kyyneleitä pois toisen pehmeiltä kasvoilta. Kun Remus oli kuiskannut toisen korvaan jotain mitä oli jo pitkään tahtonut sanoa, näytti Rasmus lamaantuneen täysin. Vanhemman silmissä kävi pelko, oliko hän puhunut liikaa? Rasmus näytti järkyttyneeltä. Vanhempi laski katseensa hetkeksi lattiaan. Oliko hänen pahin pelkonsa juuri käynyt toteen? Eikö hänen tunteitaan hyväksyttäisi? Eikö Rasmus hyväksynyt niitä? Hetken Rasmus sopersi ja hämmentyneenä Remus odotti. Sylkisikö nuorempi nyt suustaan sen, että Remus oli sekaisin, että he olivat veljiä ja se mitä Remus tunsi… oli sairasta? Remus oli jo sopertamassa jotain anteeksipyynnöksi, kun hän havahtui käsiin hiuksissaan. Siniset silmät kohottautuivat kysyvinä pidempään, mutta sulkeutuivat pian Remuksen vastatessa kuin refleksistä suudelmaan. Lähes toisen huulia janoten lyhyempi puraisi kevyesti toisen alahuulta ja vastahakoisesti antoi Rasmuksen lopettaa.

Remus tuijotti, eikä laskenut toisesta janoavaa katsettaan. Vaaleat sormet vasemmassa kädessä nousivat pidemmän pojan kyljelle ja oikea käsi teki samoin. Vanhempi oli jo ehtinyt unohtaa toisen haavan ja silmät lähes palaen hän pyrki kadottamaan jokaisen millin heidän väliltään ja painautui lähemmäs. Rasmuksen hiljaiset sanat saivat vanhemman silmät kuitenkin pehmenemään asteen. Ei hän valehtelisi, ei itselleen näin tärkeästä asiasta.
”En valehtele, en valehtele, en valahtele, en valahtele. En koskaan”, Remus kuiskutti hiljaa, lempeä hymy punertavilla huulillaan. Rasmus huokaisi, pyysi ettei Remus olisi veli. Se sai sinisilmän hätkähtämään pienesti ja huulet raollaan toinen tuijotti. Miten helposti hän päätyikään tuijottamaan pidemmän kauniita, kutsuvia silmiä.
”En halua olla”, Remus huokaisi hiljaa ja painoi pehmeän suudelman toisen huulille. ”Enkä ole, olen vain papereilla. Mutta mä itse en tule koskaan olemaan”, hän jatkoi. Hän ei koskaan tulisi tuntemaan toista kohtaan veljellistä rakkautta. Hän ei koskaan olisi sisältään tuolle veli. Vain paperit ja laki väittivät sellaista.

Remus vastasi suudelmaan, kuroi etäisyyttä pois, aiheutti rinnan haavaan sietämätöntä kipua, josta Rasmus oli parhaans amukaan välittämättä, mieltä valloittivat juuri nyt paljon tärkeämmätkin asiat. Kuten se, kuten Remus toisteli sitä ettei valehdellut, toistolla noita kahta sanaa, jotka saivat hymyn pojan huulille, niille huulille jotka niin harvoin hymyilivät toiselle vilpittömästi ilman minkäänlaista ivaa tai sarkasmia. Loppuun toinen vielä ilmoitti, ettei koskaan ja se sai Rasmuksen hymähtämään. "Nyt valehtelit", poika naurahti hiljaa. Hän oli aivan varma, ettei toinen ihan aina hänelle rehellinen ollut. "Mä valehtelen sulle vuorostani hyvinkin paljon. Jokainen rakkautta julistava sana on korvattu vihaa kuvastavalla, välittämistä tarkoittavat inhoavilla, ja silloin kun pitäis suudella niin mä lyön. Mä... sori", poika puhui hiljaa.
Remus kertoi sen seikan, että he olivat tuon mielestä veljiä vain paperilla, muuten ei ollenkaan. Remus ei halunnut olla veli. Ja Rasmus piti siitä. Toinen sai olla ihan kaikkea muuta kuin veli, olikin jos Rasmukselta kysyttiin. Ja se sanojen välissä huulille painettu suudelma poltteli kokoajan Rasmuksen punertuneilla huulilla. Huulilla, jotka janosivat sitälajia lisää.

Varoittamatta Rasmuksen sormet olivat jälleen toisen paitojen alla, huulilla kareili pieni vino hymy. "Poispoispois, nyt", Rasmus komensi vaativasti hakien jäänsiniset silmät katseeseensa. "Äläkä yritä vedota siihen helvetin haavaan, jos se estäisi sua, niin sä et olis noin lähellä. Mä selviän siitä kyllä, hieman heikottaa ja sattuu, mut", poika pudisti hieman päätään. "Mä olen iso poika ja osaan kyllä lopettaa, kun tuntuu pahalta", poika huokaisi. Itse hän ei ollut sanoistaan yhtään niin varma, kuin antoi ymmärtää. "Ja jos sä yrität kieltää mua tekemästä mitään tyhmää niin mä kilahdan ja kiukuttelen sulle varmasti kaks viikkoa, pidän mykkäkouluakin. Yhtään liioittelematta", poika julisti voitonriemuinen ilme kasvoillaan. Hän oli täysin varma, että saisi toisen pikkusormensa ympärille, nyt kuin tiesi ettei toinenkaan ollut hänelle kylmäksi jäänyt.