I hate the fact that I think about you

"Ota nyt vittu ilo irti, kun kerranki voit kuvitella olevas pidempi. Mun päähän sattuu saatanasti", Rasmus tiuskaisi mulkaisten Remuksen suuntaan murhaavasti. Kiukunpuuska oli iskenyt yllättäen, tahattomasti. Hän olisi ihan mielellään voinut jatkaa edellistä hetkeä, mutta niin...

Hittasti Rasmuskin kohottautui istuvasta asennosta seisomaan ja nojasi hetken aikaa portaiden kaidetta vasten. Hieman häntä huimasi, päähän saattaisi tulla kuhmu. Nooh, se nyt oli ihan jokapäiväinen asia. Rasmus vilkaisi ylöspäin, mutta tuli siihen tulokseen, ettei tahtonut nyt kiivetä portaita ylös huoneeseensa.
Rasmus lähti tuokin kohti olohuonetta, vilkaisi neutraalisti Remukseen. Ei mitenkään yltiö ystävällisesti saati kiukustuneena. Neutraalisti kuin heittäen pallon vanhemmalle pojalle. Tuo saisi nyt päättää miten tilanne sai jatkua.

Remus istahti huokaisten sohvalle ja vilkaisi olkapäänsä ylitse Rasmusta.
”Ota burana tai jotain?” sinisilmäinen ehdotti neutraalisti ja vilkaisi TVtä, joka oli hässäkässä jäänyt auki ja ohjelma oli vaihtunut ostos TV:stä johonkin saippuasarjaan. Vanhempi pörrötti hiuksiaan ja vilkaisi ulos ikkunasta. Sää oli parempi, enää ei satanut kaatamalla vaan tihutti pienesti.
”Keittiössä on jääpusseja”, vanhempi vihjaisi ja painautui sohvaa vasten, asettaen kätensä sumppuun.

Äskeinen hetki oli tosiaan ollut omaa laatuansa. Tappelu oli kääntynyt aivan erisuuntaan, mihin Remus oli veikannut sen kääntyvän. Sinisilmäinen haukotteli, eikä jaksanut seurata tylsää saippuaoopperaa, jossa joku mies ja nainen ilmeisesti tappelivat jonkun yhteisen lomamatkan kohteesta. Haikeana poika vilkaisi hieman alaspäin TH-paitaansa ja virnisti itsekseen. Niin…
Pikkuveli. Ei Rasmus ollut koskaan siltä tuntunut, ei ainakaan hetki sitten. Ja se oli, kuten Remus oli ajatellut, erittäin mukavaa.

Ota burana... Rasmus hymähti ja suunnisti lääkekaapille napaten sieltä vahvinta löytämäänsä. se vedettiin alas ilman vettä, Rasmus kun osasi olla välillä hyvinkin typerä otus. Vihjeitä totellen poika sitten meni keittiöön kaivaen pakasvimesta jääpussin jonka iski vasten päätään. Ehkä hieman liiankin tarmokkaasti, minkä saattoi päätellä pienestä vingahduksesta, jonka poika päästi. Jääpussia päähänsä painaen, tyhmä kun oli niin ilman mitään väliriepua kättä saati päätä vastaan, poika noukki lasin ja siihen vettä jonka veti särkylääkkeen päälle.

Poika laahusti paidassaan ja pyjama housuissaan olohuoneeseen ja läsähti istumaan samalle sohvalle Remuksen kanssa. Kiusallaankaan ei liian kauas. Vihreät silmät suunnattiin televisioon, jota poika katseli hetken ilmeettömänä.
"Sulla on ihan vitun outo maku", Rasmus tokaisi katsahtaen vanhempaan poikaan päätään hivenen kallistaen.

Remuksen katse kyllä oli TV:ssä, mutta mieli tuntui olevan jossain aivan muualla. Sinisilmäisen pää kallistui ja haukotellen hän tuijotti värilaatikkoa, siihen kuitenkaan keskittymättä. Remuksen tosiaan teki mieli nukahtaa siihen sohvalle kädet sylissään. Pitkä koulupäivä tuntui vihdoin vaativan verojaan ja kaiken päätteeksi olisi mukavaa ottaa pienet nokoset. Remus ei ulospäin reagoinut siihen, kun Rasmus istahti hänen viereensä ja yritti olla miettimättä koko asiaa. Mustahiuksinen yritti rentoutua ja huokaisten sulki silmänsä.

TV ei ollut kovalla ja pojalla oli mukavan lämmin, mikään ei siis estellyt häntä nukahtamasta. Olihan hän ennenkin sohvalle nukahtanut. Ei tosin niin lähelle Rasmusta kuin nyt. Mielessään hän patisti Rasmusta pois ajatuksistaan ja keskittyi lopulta laskemaan hengenvetojaan. Juuri kun pojan mieli oli karkaamassa unimaailman puolelle, Rasmus päätti avata suunsa ja Remus mumisi laiskasti.
”Turpa kiinni pösilö, mä nukun”, Remus lähes kivahti ja jupisi itsekseen jotain julkaisukelvotonta.

Remuksen sanat onnistuivat ihmekyllä ainoastaan huvittamaan, poika virnistikin itsekseen pirullisesti. "Vitut sä mitään nuku", poika lausui varmalla äänellä ja hyppäsi remuksen päälle istumaan vain koska oli tuntunut siltä. Näin siinä päällä istuessa ajatus ei enää tuntunutkaan niin hyvälle kuin vielä päänsisällä.
Katse erehtyi harhailemaan Remuksessa. Tuon kasvoissa, hiuksissa. Helvetti, Rasmusken olisi tehnyt mieli koskettaa, mutta eihän hän voinut.

Mielessään poika päätti, että tänään viimeistelisi arven, jonka oli vahingossa onnistunut viiltämään epämääräisesti sydäntä muistuttavaksi. Tänään hän tekisi siitä sydämen ja ajattelisi Remusta. Eikä kukaan saisi koskaan tietää... RIP puristi silmänsä kiinni ja puri huultaan. Ei saa ajatella mitään...
Pieni huomaus karkasi huulilta, mutta lähes huomaamattomasti.

Remus sulki silmänsä ja Rasmuksen sanat kuultuaan oli jo avaamassa suutaan, kun hätkähti ja pojan silmät rävähtivät auki. Vanhempi tuijotti huulet raollaan ja silmät pyöreinä päällensä loikannutta Rasmusta. Ennen kuin poika sitä edes itse huomasi, tykytti tuon sydän nopeammin ja ennen kuin Remus ehti sitä estämään, olivat pojan posket muuttuneet lähes kirkkaan punaisiksi. Epätoivoisesti yritti lyhyempi osapuoli sitä käsillään piilottaa. Remus hengitti hetken rauhallisesti, odottaen kiusallisen punan katoavan kasvoiltaan. Ei tällaisessa tilanteessa kuulunut tai saisi punastua.
Vanhempi henkäisi hiljaa ja suuntasi sitten katseensa jonnekin Rasmuksen silmiin.
”Jos set poistu siitä, olet kohta jälleen pienen kidutuksen tarpeessa”, vanhempi sanoi enempiä ajattelematta ja mielessään jo tukisti itseään kun ei osannut pitää suutaan kurissa.

Joko kiduttamisesta oli muodostumassa tekosyy, heikko veruke päästä lähemmäksi Rasmusta? Remus nosti kasvoilleen varoittavan hymyn. Mielessään hän todella toivoi, ettei toinen siirtyisi. Olisi oma jääräpäinen itsensä ja kiukuttelisi siirtymättä. Tai olisi hiljaa. Mitä vain, kunhan ei nyt siirtyisi.

Remus reagoi Rasmuksen mielijohteeseen voimakkaasti. Ainakaan toisen tomaattiolemusta ei voinut olla huomaamatta. Huvittunut hymy pidätettiin huulille, vaikka aivoissa suorastaan kiehui puhdas ilo ja jotain muuta samansuuntaista tunteentapaista. Ilmoille päästetyt sanat vain syvensivät hymyä, mitä poika ei tahtonut veljelleen näyttää vaan käänsi katseensa pois. "Tuskinpa vain", rasmus tokaisi ponnekkaasti tavoitellen sävyä, jolla normaalistikin kovapäisyyttään puhui.. Oikeasti kiduttaminen ei kuulostanut yhtään pahalle...

Vihreät silmät ajautuivat jälleen sinisiin. "Et ainakaan vittu nuku." Rasmus istuskeli vanhemman päällä ja yritti olla tekemättä virheliikkeitä. Hän ei toisaalta edes tahtonut suututtaa Remusta, vaikka kaiken järjen mukaan juuri nyt olisi pitänyt. Ei vain yksinkertaisesti inspiroinut lentää seinään, jos voisi saada jotain parempaakin...

Rasmus ei siirtynyt ja ilon pystyi jo näkemään Remuksen silmistä, vaikka hän sitä kuinka yritti piilottaa. Pienikin liike saattaisi olla virhe tai hetki, jota ei voisi unohtaa ja se saattaisi piikitellä poikien elämää tulevaisuudessa. Vanhemman mieli kuitenkin jostain syystä automaattisesti sulki tuon kaiken pois. Pelkät tunteet tuntuivat ohjaavan melkein kuin luvan saanutta poikaa.
”No en nuku en. Mutta kestätkö kidutuksen?” Remus kysyi ja pojan luomet laskeutuivat aavistuksen alaspäin ja ilme muuttui kermaiseksi. Remus työnsi itseään koholle. Pohtimatta hän vei kätensä nuoremman niskan taakse ja painoi Rasmuksen kasvoja lähemmäs omiaan, kunnes vanhemman pojan huulet lähes koskettivat nuoremman korvanlehteä.
”Vai livistätkö?” pojan kysymys oli kuin toisesta ulottuvuudesta. Ääni, jolla Remus kysymyksensä kuiskasi, oli sellainen, mihin poika ei olisi koskaan uskonut kykenevänsä. Silkkaa pehmeyttä, pyyntöä ja himoa. Vaikka sydän jyskytti hulluna rinnassa ja keholla tuntui olevan oma tahto, joku suoni tykytti vanhemman päässä ja käski toista olemaan varovainen. Vielä hän voisi näiden sanojen jälkeen valehdella kaiken olleen vitsiä ja nauraa kuivasti. Mutta jos Rasmus ei vieläkään perääntyisi, se viimeisenäkin järkenä tykyttävä suoni varmaan katkeaisi ja keho tosiaan toimisi oman mielensä mukaan.

Seuraavassa hetkessä Rasmuksen aivot kävivät hitaalla, tuo ei osannut reagoid aoikein mitenkään mihinkään. Hän tunsi vain kuika Remus oli lähellä ja se riitti turruttamaan pojan mielen. Ei nukkunut, mutta kestikö rasmus kidutuksen? Aluksi poika ei edes tajunnut mitä toinen tarkoitti. Ilme Remuksen kasvoilla ei tiennyt hyvää, Rasmus näytti varmasti kokoajan siltä kuin joku olisi kalauttanut täysiä pesäpallomailalla takaraivoon. Läheisyys sai Rasmuksen värisemään. Vai livistäisikö hän? Rasmus oli lamaantunut.
"M-Mit..? Helvetti Remus mitä vittua sä teet?!",Rasmus ärähti riuhtoen toisen kauemmas itsestään, jotta saisi katsoa suoraan toisen kasvoja. Äänensävyt olivat kuulostaneet niin aidoilta, niin helvetin laittoman ihanilta ja kiihottavilta... Leikkikö Remus hänellä? Tietenkin leikki. Rasmus oli asiasta varma. Ja silti, tuon kasvot... "Vitun helvetin kusipää", Rasmus julisti kiukkuisella äänellä, enemmän itseensä kuin veljeensä vittuuntuneena. Sanoista huolimatta kokeilevat huulet etsivät Remuksen huulet. Tästä saattoi tulla ongelmia, mutta mustatukka ei tuntunut välittävän.

Vain pienessä hetkessä Remus oli taas riuhtaistu kauemmas ja jossain syvällä pojan pään sisällä tuo yksinäinen aivonosa kiitti siitä, että poika oli odottanut ja pitänyt kaiken varalta itselleen pakoreittiä. Vanhempi ei kuitenkaan saanut kasvoilleen ilkikurista ilmettä vaan melkeinpä automaattisesti kun Rasmus katsoi hänen kasvojaan, kääntyi katse sivulle mitään näkemättä.
No niinpä tietenkin, mitä ihmettä hän oli hetki sitten tekemässä. Rasmus halusi vain isoveljen, Remus oli varma siitä. Hänen täytyi olla päästään sekaisin, kun teki pikkuveljelleen tällaista kiusaa. Kiusaa? Oliko hän edes kiusannut? Ei vittu soikoon, hän oli ollut laittomasti liiankin tosissaan. Rasmuksen kiukkuisen julistuksen jälkeen Remus raotti huulensa ja käänsi katseensa Rasmukseen, valmiina käyttämään pakoreittiään, eli valehtelua.

Pitkälle hän ei kuitenkaan päässyt ja kun toisen pehmeät huulet tavoittivat Remuksen omat. Pojan katse lasittui hetkeksi jonnekin kauas. Remuksen aivotoiminta tuntui lähteneen lomailmemaan ja vasta hetken kuluttua hän taas palasi maan pinnalle. Sydän tykytti korvissa ja apposen auki rävähtäneet silmät laskeutuivat hitaasti raolleen. Pojan holtittomasti vapisevat sormet olivat ehtineet kiertyä nyrkkeihin jonnekin Rasmuksen paidan kankaan ympärille nuoremman pojan selän takana. Remus ei estellyt, ei hän tahtonut tai edes kykenisi estelemään.

Rasmus oli hetken aivan pihalla. Mitä helvettiä hän kuvitteli oikeastaqan edes tekevänsä? Miksi helvetissä...? Ei, ei hän nyt jättäisi kesken, tuntui niin hyvälle. Poika päätti kärsiä jälkeenpäin sen mitä tuleman piti.
Rasmus tunsi vanhemman pojan, ei suinkaan veljensä vaan nimenomaan vain ja ainoastaan toisen pojan joka jostain tuntemattomasta syystä sattui asumaan hänen kanssaan saman katon alla ja kutsumaan samoja ihmisiä vanhemmiksi kuin Rasmus itse, käsien kiertyvät ympärilleen, tarraavan hänen paitansa selkämykseen. Pieni hymähdys karkasi huulilta ja poika veti itsensä pois. Vihreät, auki riuhdotut silmät katselivat Remuksen kasvoja. Rasmuksen omat olivat parhaimman mukaan ilmeettömät.

"Tyhmä", Rasmus päsähti katse Remuksessa painaen sitten päänsä vasten vanhemman rintaa. Itselleen hän sanat oli enemmänkin tarkoittanut, vaikka ne suunnattiinkin Remuksen kasvoille. Helvetti hän oli päästään totaalisen vialla... Eikä osannut edes hävetä sitä tosissaan.

Vaikka Rasmus oli papereilla Rasmuksen veli, sukulainen, henkilö johon ei saisi koskaan tuntea mitään veljeyttä enempää, antoi Remus keholleen luvan rentoutua. Vaikka kuinka kielletyt sanat ja käskyt myllersivät huutaen pojan sisällä, ei hän tehnyt elettäkään liikkuakseen. Sehän oli vain yksi pieni suudelma. Ei sen enempää. Se ei saisi olla. Rasmuksen huulet tuntuivat pehmeiltä ja lämpimiltä. Remus ei sillä hetkellä kuullut korvissaan muuta kuin sydämensä paukuttavaa laukkaa. Silmät oli painettu kiinni ja koko keho rentoutunut mielen hypättyä siihen kiellettyyn tunteeseen ja hyvään oloon.

Rasmus vetäytyi pois, liian pian. Remus avasi silmänsä ja tuijotti huulet raollaan sanaakaan sanomatta Rasmuksen kauniin vihreisiin silmiin. Nuorempi näytti ilmeettömältä ja Remuksen kirkkaansiniset silmät liitelivät vuorotellen pojan huulille ja sitten takaisin silmille. Vaikka Remus ei sanonut mitään, pysyivät ne yksiään pienesti tärisevät kädet Rasmuksen
selkämyksellä, tiukasti kierrettynä pojan paidan kankaan ympärille. Rasmuksen päsähdys sai Remusksen silmät värähtämään, muttei silti tekemään yhtään ylimääräistä liikettä. Tyhmä hän tosiaan oli. Oli ollut jo pitkään: aina Rasmuksen tapaamisesta asti. Remusken silmät laskeutuivat Rasmuksen pään mukana ja pian vanhemman silmät sulkeutuivat kokonaan, pojan yrittäessä keskittyä hillitsemään sydämensä armotonta tykyttämistä. Sinisilmä raotti huuliaan, mutta sulki ne hennon punan noustessa koristamaan kasvoja. Remus kiitti sitä, ettei Rasmus ollut juuri nyt näkemässä hänen kasvojaan. Eipä hänen tarvinnut repiä sohvatyynyä kasvojensa peitteeksi. Oikea käsi Rasmuksen selältä lähti lämpimänä nousemaan Rasmuksen selkää pitkin, eikä Remus ehtinyt sitä estää, kun vaaleat sormet olivat jo eksyneet nuoremman pörröisiin hiuksiin.
”En myönnä olevani”, Remus sanoi lopulta hiljaa, vaikka vakaasti oli sitä mieltä, että jollei hän hullu ollut, niin vähintäänkin tyhmä hän nimenomaan oli.

Rasmus murisi jotain epämääräistä vasten toisen rintaa. Olo oli jotenkin typerä kaikessa taivaallisuudessaankin. Poika tunsi käden uppoavan mustaan ja pörröiseen takkupehkoonsa. Rasmus nurisi vain äksyilläkseen, vaikka uskottavuus lähenteli nollaa. Mustatukka ei kieltänyt tai riuhtonut, tuntui hyvälle kaikesta muka vastahakoisuudesta huolimatta.
"Älä sitten", Rasmus tuhahti ja kohotti kasvojaan vain nimeksi. Pirullisena pentuna iski hampaansa mitään suuremmin miettimättä herkkään kaulanahkaan. Poika tiesi oikein hyvin, että merkkihän siitä jäisi. Eipä toisaalta ollut Rasmuksen velvollisuus ruveta selittelemään kenellekään Remuksen puolesta mistä moinen oli tullut. Itsetyytyväinen hymy karkasi huulille.

"Ylityperä idiootti, kusipää", Rasmus murahteli hiljaa katsomatta oikeastaan minnekään vilkaisten sitten vanhempaa silmiin. "Kusipää", Rasmus vahvisti vielä viimeisimmän nimityksen katsoen totisilla kasvoilla Remukseen. Se saattoi ehkä näyttää huvittavalta, mutta Rasmus vain oli hieman sekaisin päästään.
Huulet eksyivät toisille uudemman kerran, joskin haluavammin, varmemmin.

Remuksen huulten lomasta karkasi yllättynyt inahdus, kun Rasmus iski hampaansa vasten vanhemman vaaleaa ihoa. Vampyyriksikö tuo nyt aikoi? Hemmetti, taas vanhempi joutuisi pohtimaan tarinaa merkille kaulallaan. Remus murahti ja vaaleille huulille nousi huvittunut hymy. Remus kuunteli toisen sulosanoja ja kun nuorempi lopulta lopetti, naurahti Remus sarkastisesti. Toisen uskottavuus oli tosiaan jo nolon surkeaa. Totinen ilme ei tosiaan purrut.


”Itse ole, hemmetin kusipäinen mulkvisti”, sinisilmä murahti ja tahallaan puristi lujemmin nuoremman paidan selkämystä. Huulet löysivät taas paikkansa vanhemman omilla ja tällä kertaa Remus vastasi suudelmaan enempiä
miettimättä. Vanhempi painoi kädellään nuoremman päätä lähemmäs itseään ja nautti kielletystä hetkestä lähes nälkäisesti. Tuntui siltä, kuin hän olisi vihdoin saanut vuosien janoonsa vettä. Helvetin kielletyt, niin synnillisen hyvältä tuntuvat tunteet ja värähdykset pitkin kehoa.

Rasmuksen murina vain jatkui. "Itsestäni mä puhuinkin, pätkä", poika tuhahti ennen kuin tukki vanhemman suun ilkkumiselta tai vahvistavilta sanoilta. Niiden olemassa oloa Rasmus ei nimittäin lainkaan epäillyt, uskoi sokeasti että hänen itsensä pitäisi osata kääntää tilanne normaaliksi ennen kuin toinen kerkiäisi.
Mustatukan kädet valuivat toisen lantiolle, poika painoi kroppaansa vasten toista. Nälkäiseen suudelmaan panostettiin täysillä, Rasmus otti hetkestä irti kaiken mahdollisen nauttien siitä täysin siemauksin.

Rasmus näykki Remuksen alahuulta, kiehnäsi itseään vasten toista ja ynähti nautinnollisena. Toisaalta... Hetkeä voisi pitkittää vaikka loputtomiin...

Matala hymähdyksen ja murahduksen kaltainen ääni päästettiin vaaleilta huulilta vasten suudelmaa. Pätkittelystä sinisilmäinen olisi halunnut sanoa jotain terävää, mutta huulet olivat sillä hetkellä varatut ihan muulle. Kuka tahansa muu olisi varmaan jo äksyilemässä ja tuuppimassa toista pois. Mutta Remus ei tehnyt mitään sinnepäin viittaavaakaan. Hän yksinkertaisesti vain halusi olla juuri siinä missä oli. Rasmuksen jokainen kosketus tuntui hyvältä, eikä sinisilmäinen jättänyt missään vaiheessa vastaamatta nälkäisiin liikkeisiin. Aina kun tilaisuus antoi lupaa, näykkäsi myös Remus nuoremman huulta, eikä suinkaan pitänyt hampaitaan yhdessä estääkseen toisen pojan kielen sisäänpääsyä suuhunsa. Järki tosiaan joskus jätti.

Ajatus siitä, että vanhemmat saattaisivat hetkenä minä hyvänsä kotiutua ei tuntunut painavan Rasmukselle mitään. Se riitti kuitenkin havahduttamaan ajatukset muualle, poika osasi jopa jotenkuten hahmottaa mitä oli tekemässä. Silmät rävähtivät apposelleen, nanosekunniksi liikkeet pysähtyivät säikähdyksenomaisesti aloilleen. Pian mustatukka kuitenkin korjasi tilanteen riuhtaisemalla itsensä irti Remuksen käsistä ja naurahtamalla ontosti. Valheellinen iva nostettiin väkipakolla tuon kasvoille, Rasmus nousi vanhemman sylistä seisomaan lattialle vilkaisi vielä halveksuen Remukseen. Hän tiesi ehkä pilaavansa jotain, rikkomalla. Ja silti, pelko siitä että Remus oli vain leikkinyt hänellä tehdäkseen juuri tämän saman, vaikkakin tosissaan, kyti. Päätään pyöritellen, pilkalliseen sävyyn pyrkivän naurahduksen karatessa huulten välistä poika lähti pois. Eteiseen, veti converset jalkoihinsa ja naulakossa roikkuvan hupparin niskaansa.

"Vie se vitun paita pyykkiin sit", tuo huikkasi katsettaan toiseen kääntämättä avaten oven ja kadoten ulos. Ilme kasvoilla oli jopa tuskainen ilme, mutta Rasmus ei tahtonut antaa itselleen liikaa toivoa. Remus onnistuisi särkemään hänet täydellisesti sirpaleisiin, siihen ei kukaan muu pystyisi. Ja hän ei tahtonut antaa Remuksen ymmärtää sitä tosiasiaa, hän ei tahtonut luottaa sydäntään sellaisen haltuun, joka saattaisi jopa kostomielessä särkeä sen. Sitäpaitsi hän ei edes tiennyt millämielellä toinen oli vastannut hänen suudelmiinsa. Oliko mahdollista, että Remus oli velikani? Oli. Entäpä oliko mahdollista, että toisella saattaisi olla jopa pikkiriikkisiä romanttisia tunteita Rasmusta kohtaan..?n Ei, poika ei tahtonut ajatella sitä. Emo harppoi tietä pitkin, sulki silmänsä ja kaiveli taskujaan kääntääkseen itselleen tupakin. Sitä hän tarvitsi nyt.

- ensimmäinen osa taisi olla siinä sitten sun viestisi jälkeen..? Jatketaanko samaan töpöön vaikkapa öh, viikkoa muutamaa myöhemmissä tapahtumissa tai jtain? ::'D Haluan Rasmuksen kömpivän Remuksen viereen nukkumaan jossain välissä <,x -

Kaikki tosiaan loppui liian pian. Aivan liian nopeasti Rasmus irtaantui ja Remus sai sydän pamppaillen tuijottaa kattoa. Pupillit pienesti täristen poika veti lopulta itsensä istumaan ja käänsi hieman päätään, nähdäkseen Rasmuksen. Saadakseen jonkinlaisen vihjeen sitä mitä tapahtui, miksi toinen oli lopettanut tai ylipäätänsä aloittanut. Pelkkä halveksuva vilkaisu riitti saamaan sinisilmäisen kiertämään kätensä- kuin itseään suojellen -ympärilleen. Katse käännettiin toisaalle ja vaikka Remus olisi halunnut pyytää anteeksi ja unohtaa tuon pakotetun hymyn veljensä huulilla, jäivät sanat jonnekin kurkkuun. Askeleet kaikkosivat eteiseen ja Remuksen sisällä löi tyhjää. Raju herätys maanpinnalle.

Hän taisi osiaan ansaita sen. Hitaasti sinisilmäinen valui makaamaan sohvalle ja jälleen hiljaisuus tuntui oven paukahduksen myötä valtaavan asunnon. Oli tosiaan yllättävää, miten helposti Rasmus sai Remuksen täysin kalpeaksi, lähes elottoman näköiseksi. Ei hän voinut vain toista syyttää, vaikka tuskainen kipu jossain syvällä sisimmässä sai melkeinpä kyyneleet nousemaan pojan sumuisiin silmiin. Hah. Hän ei itkisi, niin typerä hän ei olisi. Eikö se nyt ollut päivänselvää? Äskeinen oli varmasti ollut jotain peliä, pelkkä matsi ja vaihtelua painimiselle. Ei enempää, se ei saisi olla, eikä sen koskaan annettaisi olla.

+ Selkis :> Elikkä sä nyt sitten alotat seuraavassa viestissä tapahtumista kahta viikkoa myöhemmin? (vai olisko mun tässä pitäny jo alottaa? x’> +

- Tämä hyvä näin <,x alkaa nyt~ -

2 weeks later ~

Rasmus makasi koomassa ihme kyllä pedatulla pedillä. Jälleen kerran pyjamahousuissa ja paidassa, hän vain tuntui viihtyvän niissä hyvin kotonaan. Kannettava tietokone oli asetettu sängylle ja kiivaasti puolikuolleen oloinen poika napsutteli näppäimistöä kirjoittaakseen kiivaita mielipiteitä eräille suosimistaan foorumeista. Eihän siinä muuten mitään erikoista, mutta kello läheni jo aamu kolmea. Normaalia Rasmus Porterille, ei ehkä kovinkaan monelle muulle. Hänellä oli meneillään kiivas väittely jonkun tuntemattoman hemmon kanssa, luultavasti tytön. Ainakin tuo kyseinen otus vaikutti pahasti tytöltä. No, se ja sama sen sukupuoli oli, ärsyttää tuo alkoi siinämäärin, että mustatukkainen emopoika iski koneensa kiinni ja kierähti lattialle haukoituksen saattelemana. Jaloilleen tuo kyllä yritti, mutta epäonnistui tipahtaen istuvalteen lattialle. Väsyneet aivot eivät toimineet kunnolla, pää kelasi takaumina tapahtumia muutamilta aiemmilta päiviltä. Ok, viikoilta. Rasmus oli kohdellut viimeisen kahden viikon aikana iso veljeään harvinaisen paskasti, tiuskinut ja mulkoillut enemmän kuin normaalisti. Joskus jopa ollut huomaamatta koko jätkää.

Hetken mielijohteesta poika kompuroi ovelle, avasi sen ja hiipi käytävään parhaansa mukaan hiljaa. Hän voisi hyvinkin väittää kävelleensä unissaan, mutta koskematon vuode kavaltaisi hänet hetkessä. Silti poika hiippaili Remuksen ovelle ja avasi sen kysymättä lupaa. Oma ongelmansa jos Remuksella olisi joku naikkonen kotona ja vieläpä tähän aikaan. Ehkä vaihtoehtoisesti poikakin... Hällä väliä.
Rasmus tahtoisi vain nähdä toisen pojan joutumatta pitämään minkäänlaista suojaverhoa yllään. Pojan kasvot olivat lapsekkaan viattomat, uteliaat ja rakastavat kun tuo raotti ovea kurkistaakseen Remuksen valtakuntaan.

Remuksen elämä oli ollut viimepäivinä ja kahdesta edellisestä viikosta lähtien aika yksitoikkoista. Kuin hän olisi joka päivä
seurannut erinäistä lukujärjestystä. Tasan kello viisi syötiin. Kuudelta pyyhittiin pölyjä viherkasvien lehdiltä. Sänky pedattiin joka aamu ja läksyjä tehtiin vähintään tunti. Aamulenkit olivat pakollisia, joka tiistai oltiin kavereiden kanssa ulkona. Elämä oli ollut aika ohjelmoitua. Mistään ei luistettu ja huomaamattaan sinisilmäinen oli parhaansa mukaan yrittänyt vältellä Rasmusta, joka oli viime aikoina myös ollut kuin ampiaisen pistämä. Toinen taisi olla vihainen. Mitään Remus ei kuitenkaan uskaltanut sanoa, eikä pojalla ollut tuntunut olevan voimaa edes lyhyihin sanaharkkoihin. Helposti hän vain asteli pois paikalta, sanaakaan sanomatta. Tarkemmin sanoen pakeni, koska ei halunnut harjoittaa henkistä itsemurhaa katsomalla Rasmuksen mulkoilevia kasvoja. Se vain tuntui yksinkertaisesti liian pahalta. Jääprinssin kuori tuntui muuttuvan päivä päivältä yhä todemmaksi.

Tänäänkin, kuten kaikkina edellisinä iltoina, oli Remus painunut lakanoiden väliin jo kello yksitoista. Joka ilta samaan aikaan: valkoinen suuri t-paita, tummanpunertavat bokserit ja siististi pöydälle viikatut seuraavan päivän vaatteet. Peitto oli taas tutusti potkittu melkein vyötäisille asti ja rauhallisesti sinisilmäinen hengitti kasvot kattoa kohden. Nukkuminen oli ollut myös suuressa roolissa Remuksen elämässä lähiaikoina. Nukkuminen vain oli niin mukavaa, hänen ei tarvinnut ajatella mitään….tai ketään.

Nukkuva Remus sai pienen hymyn huulille, rohkaisi jo ennestään typerän rohkeaa mieltä. Vanhemmat olivat kotona, mutta tuskin saisivat päähänsä käväistä yläkerrassa kolmen aikaan yöllä. Rasmus ainakin luotti sen varaan ottaessaan muutamat varovaiset askelet pedon kitaan sulkien oven perässään. Pimeässä huoneessa emo tipsutteli vuoteelle, kohotti peiton reunaa sen verran, että sai luikahdettua sen alle. Huulet raollaan poika katseli toisen nukkuvia kasvoja. käsi sipaisi mustia hiuksia.
"Anteeks/i]", Rasmus kuiskasi lähes kuulumattomasti ja käpertyi varovasti lähelle vanhempaa paikoaa varoen herättämästä tuota. Tiedä mitä siitäkin olisi voinut seurata. "[i]Anteeks[i/]", poika toisti vielä varovasti kätensä Remuksen ympärille kiertäen. "[i]Mä oon ollu yks helvetin vittupää."

Poika huokaisi raskaasti ja sulki silmänsä puskien päätään vasten vanhemman rintaa. Enää tuo ei tajunnut varoa, uskoi kai ettei toinen heräisi niin pienestä. Olo oli jotenkin hieman kevyempi, olisi kai ollut entistä enemmän sitä jos hän olisi voinut sanoa kuiskimansa sanat Remukselle tuon ollessa hereillä ja siten myön kuullen ja ymmärtäen ne. Rasmus oli oikeasti pahoillaan, katui. Sitäpaitsi tahtoi uskoa, että toisella olisi oikeastikin häntä kohtaan jotain syvempää.

Vaikka Remus tiesi, että Rasmuksella oli syy olla hänelle ainakin jossain määrin vihainen, ei se tuonut helpotusta pahaan oloon tai tehnyt kohtaamisista helpompia. Elämä tuntui vaikealta, kun yritti vältellä sellaista henkilöä, joka asui kanssasi saman katon alla. Samassa kerroksessa, vain eri puolella taloa. Vanhemmat eivät olleet pahemmin mitään huomanneet, vaikka Judy oli kerran yrittänyt päästä Remuksen kanssa juttusille ja silloin poika oli esittänyt iloista poikaa ja karannut sen turvin paikalta. No ainakin joku hyötyi tilanteesta: koulu. Remus oli aina ollut viisas, vaikkei nörttien tasolle yltänytkään. Numerot olivat silti reippaasti koholla ja jääprinssin olemus kasvoi kokoajan aidommaksi ja välillä Remus huomasi, ettei hänen tarvinnut esittää, kun jo oli jäätävämpi ja välinpitämättömämpi kuin itse jääprinssin kuori.

Remus hengitti rauhallisesti, kirkkaansiniset silmät piilotettuina tummien ripsien ja raskaiden luomien taakse. Minkäänlaista unta poika ei nähnyt, ei edes painajaisia. Hiljaiset sanat tuntuivat puskevan jostain, eikä Remus reagoinut muutoin, kuin pienesti ynähtäen. Jossain elämän ja nukkumisen rajamailla Remus olisi jopa voinut itse luulla kuiskailevansa surullisena ja pahoillaan hiljaisia anteeksipyyntöjä. Nukuksissa Remus pysyi, vaikka lämpimät kädet olivat kiertyneet hänen nukkuvan kehonsa ympärille. Paino vasten rintakehää sai mustahiuksisen huokaisemaan hiljaa. Äskettäin pojan pään vierellä levännyt käsi siirtyi hieman ja puristui ensimmäisen seinämänä vastaantulevan kankaan ympärille. Kangas oli tietenkin Rasmuksen paidan pehmeä kangas, joka mukavasti jäi satimeen nyrkin puristuksiin, uinailevan pojan mumistessa itsekseen.

Rasmus sulki silmänsä hymyillen. Väsynyt keho rentoutui hiljalleen ja antoi pojan vaipua uneen Remuksen kainalossa. Toinen oli tarrannut hänen paidastaan, ja vaikkei se tietoisesti tapahtunutkaan teki se Rasmuksen jollain kielletyllä tavalla iloiseksi.
Tilanteen olisi varmasti pitänyt tuntua väärältä ja Rasmuksen olisi pitänyt mennä nukkumaan omaan sänkyynsä. Ei, hän oli jo unessa ja näki mitä suloisempia unia. Huono olo ja vitutus eivät painaneet enää, ei Remuksen lähellä, tuon kainalossa nukkumassa. Aamulla saisikin sitten selitellä, jos Remus kyselisi kiukkuisena mitä RIP teki tuon sängyssä. Ja tietenkin se kyselisi, jos ei olisi Rasmuksella syytä kummastella seonnutta ottoveljeään.

Toisaalta, tuntuisi niin hiton ihanalta vain painaa huulet toisen omille tukkimaan kysymykset, vastaukseksi. Se tosin olisi ollut Rasmuksen henkinen itsemurha.

Saannen pompata aamuun? ;’’)

Rauhallinen hengitys ei katkennut yön aikana, eikä omistava ote Rasmuksen paidankankaasta hellittänyt hetkeksikään. Vakoinen kello sinisilmäisen yöpöydällä iski puoli kahdeksaa. Unelias ja hiljainen vaikerointi puski jostain Remuksen sisältä, karaten hiljaisena ulos huulien lomasta. Kirkkaat silmät astuivat esiin hitaasti kohoavien, tummien ripsien alta. Unisina ja sumeina silmät tuijottivat valkeasävyistä kattoa, muistuttaen poikaa siitä missä hän oli ja kuka oli. Kevyesti Remus haukotteli, eikä hetkeen jaksanut ryhtyä työntämään itseään ylös. Pojalla ei ollut kiire kouluun, koska hän oli jo sopinut jättävänsä aamun valinnaiset tunnit tältä kertaa pois. Filosofia ei vain kerta kaikkiaan iskenyt ja Remus oli luvannut kirjoittaa pienimuotoisen esseen jos saisi jättää kahdet aamutunnit pois.

Sinisilmäinen huokaisi ja kattoa edelleen tuijottaen, lähti vetämään itseään etukenoon. Hetkeksi hän jäätyi täysin aloilleen. Katse laskeutui muutaman asteen ja pojan veret tuntuivat seisahtuvan.
”Rasmus?!”, Remus lähes kiljahti ja ponnahti istumaan mitä yllättynein ilme kasvoillaan. Mitä ihmettä Rasmus teki hänen vieressään? Hänen huoneessaan. Hänen sängyllään? Oliko toinen kenties juonut ja päissään erehtynyt sängystä? Remusta harmitti heti istuma-asentoon päästyään hänen nopea ja ajattelematon reaktionsa. Hän olisi hyvin voinut jäädä paikoilleen ja odottaa---mitä? Mulkoilevia katseita ja haukkuvia sanoja? Hän ei tiennyt mitä ajatella. Remuksen yllättynyt ja kysymysmerkkejä paistava katse iskeytyi suoraan pidempään poikaan.

- Toki, toimivuuden kannalta paras ratkaisu <<; -

Sikeä, rauhallinen uni keskeytyi hänen omaan nimeensä. Ei suinkaan etäiseen huutoon, vaan todelliseen kiljaisuun. Säikähdyksestä vihreät silmät räpsähtivät auki ja laajenivat suorastaan golfpallon kokoisiksi. Poika pomppasi refleksinä istuvaan asentoon ja kiskaisi peittoa päälleen kuin peittääkseen jotain, mihin ei onneksi ollut todellisuudessa tarvetta. Mustatukka katseli hetken Remusta eikä kertakaikkisesti muistanut yhtään mitään.
"Miks helvetissä sä oot mun sängyssä?", poika kysyi todella hölmistyneenä. Pian koko totuus kuitenkin iskeytyi tajuntaan kuin kymmenkiloinen möykky betonia. Kovaa ja korkealta. Kalpeille kasvoille karannut puna erottui selvänä.
"Eiku...", Rasmus tuhahti ja katsahti ympärilleen vain todetakseen että huone tosiaan oli Remuksen. Toivottavasti tuo ei kiljahduksellaan ollut saanut vanhempia hereille. Tai oikeastaan Rasmuksella ei ollut mitään tietoa siitä monelta noiden työt alkoivat. Poika kun oli erittäin harvoin hereillä näin varhaiseen... Nolona poika haroi pörröään edes hieman säädyllisemmän näköiseksi ja suoristi paitaansa, että se peittäisi edes osittain tuon ylävartaloa. Se kun ei todellakaan kaikkine arpineen ollut missään esittely kunnossa. Toisin kuin Remuksen yläkroppa.. .Eikun siis...! Eieieieieiei!

Poika katseli kaikkialle muualle paitsi Remukseen, olisi voinut haudata päänsä tyynyyn peittääkseen nolon punan...